Muusikko, musiikkituottaja Esa Nieminen on ammattikunnan perinteen mukaisesti myös sovittaja. Yli 30 työvuoden ura sai juuri merkittävän tunnustuksen, kun Teosto myönsi Niemiselle Kullervo Linnan säätion palkinnon 2015. Sen tiimoilta päätimme kierrättää verkossa printti-Riffissä 2013 julkaistun, Tommi Saarelan toimittaman erinomaisen haastattelun, jossa Esa Nieminen luotaa hittibiisin anatomiaa, menestyvän artistin ominaisuuksia ja musiikin ympärille rakentuvaa bisnestä varsin ajankohtaisin ajatuksin.
Muusikko, musiikkituottaja Esa Nieminen on ammattikunnan perinteen mukaisesti myös sovittaja, jolle säveltäminen on luonteva osa toimenkuvaa. Hittibiisin anatomiaa, menestyvän artistin ominaisuuksia ja musiikin ympärille rakentuvaa bisnestä hän tarkastelee yli 30 työvuoden perspektiivistä.
Siisteihin sisähommiin Nieminen siirtyi keikkapianistin jakkaralta 1970-luvun lopussa, jolloin elettiin kotimaisen iskelmäteollisuuden kulta-aikaa. Nykytilanne on toisenlainen ja Nieminen onkin murheissaan musiikkibisneksen 2000-luvun kurssimuutoksesta.
– Koko ala murentuu sitä ammatikseen tekevien alta! Dramaattinen muutos on tapahtunut muutamassa vuodessa, ja se on edelleen käynnissä.
Nieminen harmittelee musiikkiteollisuuden heräämistä sähköiseen jakeluun vasta piraattien jäljessä. Kuluttajiksi ehti kasvaa uusi nettisukupolvi, jolla on uudet käsitykset ja uudet tavat.
– Ihmisiltä on hämärtynyt se, että musiikkiin liittyy omistus-oikeuksia: esimerkiksi että tekijät omistavat sisällön ja äänilevy-yhtiöt omistavat lopputuotteen, koska kulut on katettu niiden piikistä. Eikä bändin soittaja saa levyn tekemisestä mitään liksaa, vaan vasta rojalteja sitten jos levyä myydään.
Muiden käyrien osoittaessa alaspäin on Spotifyn kaltaisten latauspalveluiden kasvavaa roolia tervehditty mediassa ilolla. Näyttää jopa siltä, että ainakin osa laitonta latausta harrastaneista on siirtynyt maksulliselle puolelle, nyt kun sieltä viimein saa loputtomasti musiikkia – helposti ja ostajan näkökulmasta kohtuuhintaan.
Niemisen mukaan aihetta suureen riemuun ei tekijöiden näkökulmasta tässäkään ole, sillä saatu korvaus ei ole lähelläkään kohtuutta, vaan jakoon jää pelkkiä ropoja sen jälkeen kun latauspalveluiden omistajayhtiöt ovat kuorineet omansa pois. Harva on valmis julkisesti paljastamaan tilitettyjä summia, mutta pieniä ne ovat vastaavan levymyynnin tuottoon nähden.
Niemisen visio onkin lohduton ja kärsimään joutuvat niin musiikin tekijät kuin levy-yhtiötkin.
Markkinat kuihtuvat ja sen myötä ammattimainen tekeminen hiipuu. Kukaan ei viitsi hakata päätä seinään huvikseen, eikä äänitteitä voida tuottaa loputtomiin, jos nimekkäänkin artistin myynti kattaa vain 20 prosenttia kuluista. Tarjottavan musiikin kirjo kapenee, kun tuotantopäätöksiä tekevillä on alituinen pelko virheinvestoinneista, eikä riskejä uskalleta ottaa. Kierre on valmis ja syvenevä.
Tästäkin syystä esimerkiksi musiikkiteatteri kiehtoo Niemistä tämän päivän iskelmäpoppia enemmän. Musiikkiteatterissa ei ole tyylirajoituksia, vaan lajeilla saa leikkiä luvan kanssa – pakettiin sopii sulassa sovussa slaavihumppaa, mahtipoppia, pieniä balladeita ja raskasta rokkia.
Oi niitä aikoja
Tuottamisen Nieminen aloitti alan suurimman ja kauneimman, Finnlevyn, palveluksessa. Sen talliin kuuluivat kaikki merkittävät kotimaiset artistit, ja oli oma studiokin, Takomo, jossa tulokas sai istua parhaiden tuottaja-kapellimestarien takana opettelemassa sessioiden ohjaamista ja iskelmätaustojen kasaamista, tuolloin niin edistyksellisellä 24-raitatekniikalla.
Nieminen arvioi, että lauletussa musiikissa solistin suorituksen painoarvo on enemmän kuin puolet kaikesta. Hittiä haet-taessa on siis luotava solistin suoritukselle otolliset olot ja puitteet.
– Herrasmiesluokan tuottajilta opin, että kaikkein hienovaraisinta studiossa on laulattaminen. Iskelmälaulajathan eivät lue nuottia, eli pitää tietää jo millä tavalla aletaan kommunikoida, kun laulaja tulee demonauhan kuunneltuaan epävarmana paikalle. Siinä vierähti helposti tunteja ennen oltiin edes suorituksen tasolla millään lailla kuosissa.
Pro Toolsien ja Autotunen aikakaudella laulattamisen taitoa ei enää osata, koska ei välttämättä tarvitse.
– Nyt tietokonepojat äänittävät laulua putkeen 50 ottoa, passittavat solistin himaan ja alkavat raapia niistä jotain kelvollista kasaan. Kyllä semmoisessa jälkikäteen väsäämisessä pylly puutuu ja aikaa palaa.
Tavallisella tietokoneella kuuntelijakin voi tehdä levyn vaikka keittiössään.
– Sehän ei ole sääli, että musiikin harrastaminen on tullut useampien ulottuville. Mutta se on, että ilmiö työntää jopa valtakunnalliseen julkisuuteen asti liikaa muodollisesti pätevää mutta sisällöltään laadutonta ja keskeneräistä tykinruokaa.
Nettiajassa on totuttu siihen, että kaiken on oltava villiä, vapaata, yhteisöllistä ja kaikille yhtä mahdollista. Sama moraali on sisäistetty myös musiikkialalla.
– Ja jos ei siltikään synny mitään, jokuhan keksii että ”eiköhän lähdetä co-writing -leirille!”, Nieminen heittää.
Hän ei ole vakuuttunut, että kimppakirjoittaminen tuottaisi sen kummempaa jälkeä.
– Sellainen on kehitelty uusavuttomille, joilta ei löydy tarpeeksi soittotaitoa, nuotinlukutaitoa, biisin rakennustaitoa, sovittamistaitoa tai tuottamistaitoa.
Niemisen mielestä moni asia äänilevyteollisuudessa oli terveemmällä pohjalla hänen aloittaessaan mestareiden oppipoikana. 1970-luvun lopussa levy-yhtiöt olivat täynnä Toivo Kärjen ja Esko Linnavallin tasoisia musiikkimiehiä, ja studioissa tuottivat Jaakko Salo, Markku Johansson ja muut rautaiset moniosaajat.
– Tänä päivänä suomalaisessa levy-yhtiössä ei ole ketään, joka osaisi edes nuotit – on vain trendinhaistajia ja kohderyhmien etsijöitä. Sellaisiakin tarvitaan, mutta tuskin musiikillisesta sivistyksestä ja näkemyksestäkään haittaa olisi.
Toiminta- ja tapakulttuurin muutos heijastuu myös siihen, miten biisitarjokkaita nykyisin esitellään. Takavuosina ei soiville demoille ollut tarvetta, kun piano oli niin tuotantopäälliköiden kuin sanoittajienkin työhuoneiden vakiovarusteita. Nyt tarvitaan demoja, koska musiikillinen lukutaito on alalla heikompaa.
Parhaimmillaan demo voi kyllä ilmentää säveltäjän ajatuksia soundimaailmasta, mutta pahimmillaan kompinlätkytyksellä ja ”levyltä kuulostavilla” demoilla yritetään peitellä heikkoa biisimateriaalia.
Nieminen ei näe demojen pitkälle vietyä hinkkaamista kovin mielekkäänä puuhana, sillä hyvä sävelmä ja teksti käyvät ilmi yksinkertaisessakin sointiasussa. Omia sävellyksiä esitellessään Nieminen suosii ripeästi minidiskille taltioitua itse laulettua ja pianolla säestettyä versiota. Jos kappale on menossa naisartistil-le, perään tulee laitettua pianostemma transponoituna oletettuun sävellajiin.
– Jos biisi on rytmikäs, voin laittaa demoon pianon alle rumpuluupin Garagebandista, että levy-yhtiöissä ymmärretään millaista komppimaailmaa on ajateltu. Jos tulee luuppi, sitten kannattaa soittaa myös bassolinja ja piano, jotka molemmat toteutan silloin kiipparilla. Harvoin demoissani on kuitenkaan puolta tusinaa raitaa enempää, eikä varsinkaan moni vanhan polven artisteista halua kuunneltavakseen demoja, joissa on ”niitä hilavitkuttimia”.
Lunttaus kielletty
Pitkän uran tehneeksi muusikoksi Nieminen on keikkaillut poikkeuksellisen vähän – pääpaino on ollut korkean profiilin konserteilla ja taiteilijoiden juhlakiertueilla. Viimeksi päättynyttä Jari Sillanpään konserttikiertuetta tehtiin kaksi ja puoli vuotta pala kerrallaan.
Esiintymisessä Nieminen pitää anteeksiantamattomana, jos taiteilija ei vaivaudu opiskelemaan ohjelmistoaan ulkoa. Erityisesti tympii aikuisten suomalaisten miestulkitsijoiden yleistynyt ”veskuloiriutuminen” – tuodaan lavalle baarijakkara ja tekstimappi sen eteen.
– Luulotellaan että nyt on jämerää ja hienoa, mutta pelkkää laiskuutta se on. Heti jos ottaa laput lavalle ja alkaa luntata, kadottaa yhteyden yleisöön. Ei tarvitse katsoa länsinaapuria kauemmas, siellä lunttaaminen lavalla ei tulisi kuuloonkaan. Solistien läsnäolo on koko ajan sataprosenttista, samoin kontakti sekä yleisöön että bändiin. Jo Abban aikaan sanottiin että ruotsalaiset ovat viihdekulttuurissaan 50 vuotta meitä edellä. Etumatka taitaa olla edelleen sama.
Samaan hengenvetoon Nieminen kehuu suomalaisten suursuosikiksi nousseen Vain elämää -formaattiohjelman ruotsalaista versiota: länsinaapurin artistien pöydässä poreili analyyttisiä keskusteluja siitä, miksi esitetyistä kappaleista oli tullut hittejä, ja mikä ohjelmassa kuulluissa versioinneissa oli hyvää – tai mikä niissä mätti. Artisteilla oli myös rohkeutta ruotia romahduksen partaalla kamppailevaa levybisnestä, jonka keskiössä itse ovat.
– Suomalaisessa versiossahan kisailtiin lähinnä siitä kuka pystyy itkemään eniten, Nieminen huokaa.
Alussa on sana
Esa Nieminen on menestyskappaleiden salaisuutta pohtiessaan todennut, että sävellyksen sijaan suomalaisen hitin taika piilee usein tekstissä, jossa on kunnon koukku.
– Suomalaisessa isossa hittibiisissä teksti on harvoin joutavanpäiväinen – monesti siinä on joku juju, tekstittäjän kielikuva. Tämän kääntöpuolena varsinkin suomirokkarit ovat huonoja säveltäjiä verrattuna ulkomaisiin ammattiveljiinsä. Ja rokkibändien laulajien heikkouskin on suomalainen ilmiö. Muualla kumarretaan bändejä, joiden laulusolisti on kovin, kitaristi toiseksi kovin ja muut jäsenet voi vaihtaa koska vain. Se perinne on ulottunut maailmalta Ruotsiin, mutta ei tänne asti.
Jo vuosikausia Niemisen säveltämisen alkukimmokkeena onkin ollut sanoittajakumppanilta saatu valmis teksti. Aikoinaan tehtiin toisinkin päin, sillä Junnu Vainion, Vexi Salmen ja Juicen tapaiset kynämestarit tunsivat nuotit ja osasivat kirjoittaa tekstin sävellykseen rytmisesti oikein lyhyine ja pitkine tavuineen.
Jos teksti on mielenkiintoista ja teknisesti kuosissa, se tarjoaa säveltäjälle paljon mihin tarttua: se antaa tunnelman ja määrää esimerkiksi melodiafraasin mitan.
– Lähden säveltämään aina kertosäkeestä, ja kun saan tekstin eteeni luen ensin choruksen. Jos se ei ole kiinnostava, koko tekstin joutaa heittää menemään.
Vanhan koulun iskelmätekstittäjien ja suomirokin vahva sanankäytön perinne ei ole kaikin osin enää voimissaan nykyisessä iskelmä- ja popsanoittajien piirissä. Kielen lainalaisuuksien ja mittojen hallinta on päässyt repsahtamaan, niinpä säveltäjäkin saattaa saada eteensä huonommin soivaa sävellettävää. Tekstit voivat olla muotopuolia, joissa esimerkiksi pyritään riimiin päin mutta mennään metsään.
– Olen joutunut jumppaamaan kymmeniä tyyppejä perusasioissa, kuten että säkeistöjen riveissä pitää olla sama määrä tavuja. Ja jos tavoittelee riimiä ja selvästikin yrittää hakea tuki-pisteitä kuulijalle, miksei sitten pienellä vaivalla tee valmista! Riimitekniikka ei ole huono vaihtoehto, koska se antaa tekstille ryhtiä, laulettavuutta ja biisi jää helpommin kuulijan mieleen. Hallittuna tyylilajina se on jäämässä harvojen haltuun, nykyään se ohitetaan aika kepeästi.
Radio vie
Iskelmä- tai poplevyn biisit täytyy säveltää, sanoittaa ja tuottaa tietoisena alan nykysäännöistä. Jokaisen populaarilevyn tavoitteena on, että siltä löytyy ainakin yksi hittibiisi. Sellaista taas ei voi syntyä, jos ihmiset eivät kuule sitä. Siksi pitää räätälöidä biisi, joka istuu jonkin kanavan profiiliin niin, että sitä halutaan soittaa enemmän kuin muita; vasta radio valinnoillaan luo hitit.
– Tärkeimmät hittejä luovat radiokanavat eroavat aika paljon toisistaan. Joillekin niistä täytyy kumartaa, ja johonkin biisiin pitää panostaa siinä enemmän. Jos ihmiset eivät kuule uuden levyn musaa ne eivät osaa sitä haluta. Narusta on vaikea työntää!
Sitä Nieminen ihmettelee, että ainoa genre joka Suomessa tuntuu tällä hetkellä uppoavan voimasoittoon ja liikahtaa siten myös levykaupan hyllyltä on kymmenien nuorten samankuuloisten ”poppipeipposten musa, jossa lauletaan kaiuttomasti, pienellä äänellä pienistä arkipäivän asioista”.
– En jaksa kuunnella, laulutyyli ja tuotantotapakin ovat liian pelkistettyjä, Nieminen sanoo muistellen haikeudella menneitä vuosikymmeniä, jolloin isoja orkestereita käytettiin säännönmukaisesti – tusinaiskelmissäkin.
Ja katu-uskottavuuden varmistamiseksi nämä mainitut tämän päivän visertäjät sitten haluavat levylle vielä oman peukalonjäljen, eli tehdään biisejä itse vaikkei osattaisikaan?
Nieminen nyökkää.
– Täytyy vain toivoa, ettei artistin päämotiivi laittaa omia tekeleitä levyille ole se, että saisi itsekin edes jotain teostokorvauksia.
Laput eteen
Iskelmätuottajan työ ei ole yhtä soundikeskeistä kuin rokissa, iskelmän äänimaisema on suhteellisen totuttu ja vakio. Nieminen ei ole missään vaiheessa hurahtanut syntikoiden soundimaailmaan, sekvenssereihin ja konesoitantaan, vaikka käyttääkin kaikkia tarpeen vaatiessa. Piano on Niemisen soitin – Hangon työhuoneellaankin hän tähyilee puutalonsa ikkunoista avomerelle Oskar Merikannon 125 vuotta vanhan pianon yli tapaillessaan uusia melodioita ja harmonioita – John Lennonin katsellessa taulusta vastakkaiselta seinältä.
Nieminen on kirjoittanut pitkälti toistatuhatta sovitusta käsin, ja ryhtyi Sibelius-nuotinnossoftan pariin vasta toissa vuonna. Tekotavasta riippumatta biisi aukeaa Niemisen tuotannoissa muusikoiden eteen komppilappuna: kahdella viivastolla esitetään sointumerkit, bassolinja, rytmiset jaot, sekä yläviivastolla sellaiset tärkeät teemat ja välisoitot, jotka pitää soittaa jämptilleen. Erikseen kirjoitetaan lappuja taustakuorolle, mahdollisille puhaltajille sekä esimerkiksi kosketinsoittajan jousilinjat, jotka eivät mahdu komppilappuun.
– Kun menen studiolle, jonne olen tilannut yhtä aikaa rumpalin, basistin ja kitaristin, ja soitan itse kiippareita, jätkät hihkuvat että ”wau – meillä on sessio!” Studiomuusikkohan on kadonnut ammatti, koska sessioita ei enää ole. Jos studiossa joku soittaja joskus käy, hän soittaa yksin konepohjien päälle.
Nieminen ja hänen luottosoittajansa hahmottavat biisit edelleen kätevimmin nuottipaperista, yhdistyyhän nuotinlukutaito yhteiseen musiikilliseen yleissivistykseen sekä laajaan lajituntemukseen ja tyylitajuun. Yleisesti alalla musiikkia hahmotetaan kuitenkin entistä vähemmän nuotista, mikä on soundi- ja luuppi-vetoisessa nykytuotannossa ymmärrettävääkin. Jos biisintekemisen keskiössä aiemmin oli melodia ja harmonia, nyt tärkeintä on oikean komppiluupin löytäminen.
– Tällaisten rytmikierukoiden varaan rakennettujen biisien melodioista tulee köpöjä, koska ne perustuvat toistoon. Loogisesti läpisävelletyn musiikin sijaan syntyy jankkausta, jossa fraasia toistellaan eri korkeuksilta. Jos irrottaa biisin kompista niin se ei ole edes lastenlaulu – se ei ole mitään.
– Popmusasta on tullut tietyllä tavalla uusavuttomien biisintekijöiden mahdollinen toimialue, koska tietokoneet auttavat kaikissa vaiheissa. Nyt yksi voi tehdä luupin, toinen melodian, kolmas harmonian ja niin edelleen. Ennen kaikki piti osata tehdä käsityönä, ensin kirjoittaa nuotille ja sitten soittaa ulos niistä.
Tontit jakoon
Niemisen tapa rakentaa sointikuvaa eroaa valtavirran sapluunasta. Vaikka hän käyttää koneitakin, pohjat studiossa tehdään edelleen rumpalin, basistin ja kitaristin kanssa, joita Nieminen pianistina täydentää.
Niemistä kuvaillaan studiossa joustavaksi ja nopeaksi – molemmat ominaisuuksia joista laskun maksaja kiittää. Bändin kanssa tehdyt pohjat ovat sisässä parissa kolmessa päivässä, ja päällesoitot, koristelut sekä kuorot saman viikon aikana, ja sitten vain artistia laulattamaan.
Tutun miehityksen käyttäminen tuo sessioihin sujuvuutta.
– He ovat tottuneet nuottikuvaani ja osaavat soittaa sieltä asioita ilman, että tarvitsee sanoa mitään. Basisti tietää vaikkapa sen, kuinka paljon voi fillailla. On aina upeaa kuulla ensi kertaa mitä bändi tuo ammattitaidollaan lisää biisiin, jonka laput ovat omasta kynästä.
Niemiselle onnistuneessa lopputuloksessa tärkeintä osaa näyttelevätkin studiossa soittamaan tottuneet muusikot, joiden laitteisto kestää ympäristön vaatimukset. Lisäksi muusikko ymmärtää ettei studiossa voi soittaa keikkakamoilla, joiden piuhat ritisevät ja mikit rohisevat, ja osaa myös virittää koko ajan ilman että siitä tarvitsee mainita.
Kun on valinnut oikeat soittajat, tuottajan ei tarvitse puuttua juuri mihinkään, lähinnä valikoida haluamansa elementit ja soinnit kattauksesta, jonka muusikko tarjoilee. Tuottaja ymmärtää antaa soittajille tonttinsa, sillä he tuntevat kapasiteettinsa ja instrumenttinsa paremmin kuin paraskaan sovittaja.
Myös työilmapiiri kannattaa luoda mahdollisimman mukavaksi ja helpoksi. Paraskin muusikko soittaa virheitä, mutta eihän niistä tarvitse kuuluttaa kaikkien kuullen. Jos on sanottavaa, tehdään se hienovaraisesti.
– Samoin jos äänittäjä tuntee pelikenttänsä, hän pystyy tar-joa-maan useampia teknisiä vaihtoehtoja kuin tuottaja tietää olevan olemassakaan. Hyvistä äänittäjistä tuleekin tuottajakumppaneita, ja näin muodostuu aisapareja joista ei halua luopua.
Esa Nieminen, kookas kulkija
Tamperelaissyntyinen Esa Nieminen (s. 1952) aloitti pianonsoiton seitsemänvuotiaana, otti tuntumaa keikkasoittajan arkeen jo alaikäisenä, ja jatkoi siitä sessiomuusikoksi ja -laulajaksi. Hän valmistui Sibelius-Akatemiasta 1970-luvun lopulla musiikinopettajaksi, jossa toimessa ei ehtinyt edes aloittaa, kun sai mahdollisuuden päästä harjoittelemaan äänilevytuotantoa Finnlevyn iskelmäpuolelle.
Parin vuoden menestyksekkään tuottajanpestin jälkeen Nieminen lähti Finnlevystä Kim Kuusen kanssa perustamaan Musicmakers-yhtiötä, jonka puitteissa tuotettiin kahdeksankymmenluvun mittaan muun muassa Paula Koivuniemen suurien menestyslevyjen ohessa tuhatkunta mainosrallia.
1990-luvun alkupuolella Nieminen palasi levy-yhtiön tuotantoportaaseen, nyt Musiikki-Fazerille – joka muuttui pian osaksi Warner Music -jättiä. Vuosikymmenen lopulla hän vaihtoi kuukausipalkan televisiohommiin ja siirtyi pyörittämään äänilevytuotantoon keskittynyttä omaa yritystä.
Kymmeniä kultalevyjä tuottaneen Niemisen työstämistä albumeista menestynein on 150 000 kappaletta myynyt Katri-Helenan Anna mulle tähtitaivas, myös Yölintu-orkesterin albumit 2000-luvun taitteesta yltävät liki yhtä huimiin lukuihin.
Esa Niemisen iskelmäsävellyksiä ovat esimerkiksi Kun katsoit minuun (Anna Eriksson), Kun kuuntelen Tomppaa (Paula Koivuniemi), Rekkamies (Matti Esko) ja Kolmekymppinen (Frederik). Nieminen arvioi tuottaneensa ja sovittaneensa vajaat parituhatta biisiä, joista noin viidennes on omia sävellyksiä. Levyille on päätynyt siis 300 – 400 kappaletta, ja osumatarkkuus on ollut aika hyvä, sillä pöytälaatikkoon pölyttymään on jäänyt paljon vähemmän. Säveltämisessä hän ei pidä tekemisen määrää tai nopeutta kumarruksen arvoisena, vaan päin vastoin
– Kun määrä nousee niin laatu väistämättä huononee. Tuotteliaillakin tekijöillä aikaa kestävät helmet jäävät lopulta vähiin.
Suomi-iskelmän taustahahmon naama tuli koko kansalle tutuksi Bumtsibum-musiikkivisailusta, jonka pianistina Nieminen toimi koko ohjelman ajan 1997 – 2005.
Nieminen on julkaissut myös soololevyjä, esikoinen Kookas kulkija ilmestyi 1976, ja uusin – Omillaan – vuonna 2006. Nykyään hän esiintyy ja levyttää Four Cats -lauluyhtyeen riveissä. Keikkapuolen huippuhetkiä bändin kapellimestarina ovat olleet esimerkiksi Beatles-teemakonsertit, Olympia-stadionin Puhdas elämä lapselle -tapahtumat sekä massiivinen Leidit lavalla -kiertue.
Niemisen oma musiikkimaku on popimpi kuin työnkuva iskelmätuottajana on sallinut tuoda julki. Niemisen arvostamia tuottajanimiä pop-, jazz- ja rockmusiikin puolella ovat paitsi ”viides Beatle” George Martin, myös mustan musiikin kameleontti Quincy Jones sekä The Who -yhtyettä luotsannut Kit Lambert.
Tämä Tommi Saarelan toimittama ja kuvittama artikkeli on ilmestynyt alunperin Riffin printtinumerossa 2/2013. Vastaavia syväluotaavia haastatteluita musiikin tekemisen eri puolista julkaistaan jokaisessa Riffissä.
Printtilehden ilmestymisen yhteydessä julkaisimme netissä artikkeliin liittyvän Nettispesiaalin "Iskelmätehtiä tehtailemassa", jonka voit lukea tämän linkin kautta.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
