Rick Latham – komppia ikä kaikki!

Rick Lathamin yli kolmen vuosikymmenen uraan mahtuu paitsi rumpuoppaiden laatimista, opetusta ja bändikiinnityksiä, ennen kaikkea vakuuttava määrä studiosessioita. Fillailun ja temppuilun sijaan Latham panostaa rullaavaan komppiin, mikä on nostanut hänet maailmanluokan työllistyneimpien studiorumpalien harvalukuiseen kastiin. Riffi tapasi arvostetun rumpalin ja opettajan Frankfurtin musiikkimessuilla 2013. 

Muiden Riffin todellisten arkistovalioiden tavoin tämäkin aikanaan printissä julkaistu juttu sisältää niin paljon ajatonta asiaa, että se kaivettiin esiin ja avattiin nettiin vapaasti luettavaksi.

 

Yhdysvaltojen syvästä etelästä syntyisin oleva Rick Latham (s. 1955) kuulostaa vilpittömältä sanoessaan rakastavansa Eurooppaa, sen arkkitehtuuria, maisemia, ruokaa ja juomaa. Frankfurtin musiikkimessuilta alkava kuukauden mittainen Euroopan rundi kuljettaa Lathamia kouluista konservatorioihin ja rumpuklinikoilta konsertteihin Ruotsin ja Italian välillä, ja mies odottaa jo tulevia viikkoja intoa piukalla.

Takavuosina Edgar Winterin ja B.B. Kingin tapaisten nimien kanssa pitkään keikkaillut Latham näkee itsensä loppu-pelissä enemmän studiomuusikkona kuin keikkasoittajana. Hänestä kaksi ympäristöä asettavat rumpalille erilaisia vaatimuksia.

– Keikkasoittajallakin täytyy olla hyvä taimi, mutta studiossa se on vielä paljon tärkeämpää. Tarkka mutta rullaava groove on se mitä studiossa ennen kaikkea kysytään, Latham pohtii leveällä etelävaltioiden murteella, joka istuu puheenparressa tiukasti vaikka mies on asunut jo pitkään studiokehien keskiössä Los Angelesissa.

– Keikkatilanne suo soittajalle enemmän vapauksia fillailla ja jippoilla ja antaa paljon anteeksikin, sillä ilmassa on jännitystä ja kaikki tapahtuu vain kerran siinä hetkessä, sanoo Latham, jota keikkarintamalla työllistää nykyisin kantrirockin supertähti Juice Newtonin lisäksi oma Groove Doctors -fuusiojazzbändi.

– Studiossa täytyy osata pidätellä, koska työtehtävänä on palvella musiikkia, joka on tullut jäädäkseen. Myös taito soittaa klikin kanssa on olennaisempaa studiossa kuin keikoilla, ja se ei kaikilta suju. Samoin viritys on studiossa kriittisempää, ja on yllättävää että monet kovatkaan virtuoosit eivät osaa virittää rumpujaan.

 

 

Grooven keisari

Latham pelkää, ettei osaa purkaa soundinsa tai tyylinsä salaisuuksia sanalliseen asuun, mutta haluaa silti yrittää.

– Ensinnäkin tietysti soittimet eli rummut, kalvot ja symbaalit luovat pohjan soundille. Mutta toisaalta, olen varmaankin valinnut juuri nämä tietyt soittimet siksi, että niillä soittaessani kuulostan eniten itseltäni! hän oivaltaa.

Soittotyyliään Latham tiivistelee yhdellä sanalla rentoutuneeksi, minkä hän on huomannut vaikuttavan soittajatovereihin monellakin myönteisellä tasolla ja tavalla. ylipäätään soittamisen asenteeseen Latham sanoo imeneensä vaikutteita varsinkin opettajaltaan Harold Jonesilta, joka painotti enemmän musikaalisuutta, dynamiikkaa ja finessejä kuin tekniikkaa sinänsä.

– Harold Jones on kaikkien aikojen parhaita opettajia, jolla on uskomaton intohimo soittoon. Kaikki hänen oppilaansa ovat nykyään sarallaan hyvin menestyneitä.

Muusikoiden vuorovaikutus esitys- ja äänitystilanteessa on erityisesti groove-suuntautuneelle soittajalle kaikki kaikessa.

– ”Täsmällisyys” on huono sana, koska se kuulostaa kliiniseltä, mutta jostain sellaisesta on kysymys – keskittymisestä asiaan. Keskittynyt soittaminen on helppoa, jos kaverina on upea basisti kuten Frank Itt täällä Frankfurtin musiikkimessuilla. Olemme samanlaisia soittajia, ja groove loksahtaa paikalleen kuin itsestään.

Usein ei ole yhtä helppoa, ja silloin rumpalin täytyy Lathamin mukaan olla varma ja määrätietoinen, ottaa groove haltuunsa ja näyttää muille missä se on eikä päästää biisiä huojumaan sinne tänne.

Uransa vahvoista soittajapersoonista Latham muistelee haikeana legendaarista rhythm’n blues -basisti Chuck Raineyta, samoin Edgar Winteriä hän arvostaa suuresti laulajana ja kosketinsoittajana. Winteristä tuli Lathamin pitkäaikaisin työnantaja keikkarintamalla.

– Edgar on myös etelävaltioiden jätkiä, Texasista. Kasvoimme samantyyppisten vaikutteiden alla.

 

Yy-kaa-koo...

Tempojen muistaminen ja pitäminen on yksi Rick Lathamin valtteja.

– Keikan jännityksessä biisit lasketaan yleensä liian nopeina käyntiin, koska nopea tempo tuntuu siinä tilanteessa oikealta. Totuus paljastuu hetken päästä kun biisi ei svengaakaan eikä solisti klaaraa osuuttaan liian nopeassa tempossa.

Tässäkin rumpalin täytyy pitää jämerästi kuria. Kun soittajakaverit kuittailevat lähtölaskennan aikana että ”tuntuu aivan liian hitaalta”, tempo onkin juuri oikea!

Vaikka Latham soittaa paljon studioiden luurikuuntelussa, lavoilla hän ei ole päässyt lainkaan sinuiksi korvamonitoroinnin kanssa.

– In-earit erottavat soittajan liikaa musiikista, yleisöstä ja kaikesta mitä tapahtuu. Perinteinen kulma on varmempi – varsinkin silloin, kun ei ole omaa monitorijärjestelmää ja joka keikalla mukana kulkevaa tosi hyvää monitorimiksaajaa.

Samaan hengenvetoon Latham myöntää, että kulmamonitoreista luukuttaminen yhdistettynä korvien suojaamisen laiminlyöntiin on aiheuttanut työperäisiä vitsauksia.

– Oikea korvani on huonossa jamassa, kuten monilla muillakin kauan soittaneilla rumpaleilla. Basistihan on yleensä vasemmalla, jonne pääni on kääntynyt, jolloin oikeaan korvaan läjähtävät kaikki kovat kanttilyönnit ja symbaaliaksentit.

 

Kone jäi kakkoseksi

Hollywoodin kyljessä asuvan studiomuusikon toimenkuvaan kuuluvat luontevasti tv- ja elokuvakeikat, joiden tavoitteissa ja tunnelmassa on merkittävä ero albumisessioihin verrattuna. Lathamin mukaan leffamusan toteuttamiseen liittyy niitä enemmän elementtejä, joihin soittajan täytyy kiinnittää huomiota.

– Se voi olla raskassoutuista, sääntöjä on paljon enemmän, ja lappujen kanssa on oltava tosi kärppänä. Leffakeikalla ei olla niinkään reagoimassa musaan, joka ilmassa soi vaan soitetaan se mitä nuotissa lukee. Ohessa katsotaan kapellimestaria ja usein myös valkokangasta, että pysytään linjassa kuvan kanssa.

Latham äityy muistelemaan aikoja, jolloin rumpaleita alettiin korvata rumpukoneilla.
– Teimme esituotantoa 1980-luvun ison budjetin tanssileffaan, harjoittelimme kohtauksia tanssijoiden kanssa kuukauden päivät pianistin kanssa. Kehittelin grooveja ja komppeja, joihin tanssinumerot sovitettiin.

Kun elokuvaa alettiin kuvata, Lathamin osuus korvattiin muodikkaasti rumpukoneella sillä seurauksella, että tanssijat sekosivat kuvioissaan ja alkoivat kysellä ihmeissään ”mitä tämä on?”
– Tuottajien oli pakko nöyrtyä pyytämään minut sessioon paikkaamaan koneraitojen päälle groovet uudestaan akustisilla rummuilla! Latham myhäilee.

 

Etätöissä kotona

Rick Latham on takonut studioissa pannuja kolmisenkymmentä vuotta, ja nähnyt alan totaalisen muutoksen.
– Los Angelesin isot studiot on liki kaikki lopetettu, ja soittajilla on nyt studiot kotona: Simon Phillipsillä, Dave Wecklillä, JR Robinsonilla, minulla – kaikilla.

Kollegoidensa tavoin Latham soittaa ja äänittää tilatut rumpuraidat yksikseen pihapiirin vierastalossa, ja on opetellut tulemaan toimeen Digital Performerien ja Pro Toolsien kanssa.
– Se hyvä puoli nykyajassa on, että mutkat ovat suoristuneet ja hommat nopeutuneet entisaikoihin verrattuna. Kävelen pihan poikki vierasmajaan, soitan rummut sisään ja homma on tehty. Ennen vanhaan mentiin pitkäksi aikaa isoon kaupalliseen studioon, mikä oli joskus epämääräisiinkin mittoihin venyvä prosessi, jonka lopputuloksesta ei ollut tietoa.

Isoin muutos entisaikoihin nähden on Lathamin mukaan tapahtunut budjettipuolella: levyt tehdään nyt murto-osalla siitä rahasta, joka vielä pari vuosikymmentä sitten oli käytettävissä.
– Pidän kyllä isosta studiosta, jossa voi soittaa yhdessä koko bändin tai komppiryhmän kanssa. Mutta sekään ei ole kuin ennen, sillä nykyään esituotantovaihetta ei enää ole, koska sellaiseen ei ole varaa. Mennään vain studioon ja äänitetään koko levy sisään päivässä – ei siinä paljon kokeilla ja vertailla eri vaihtoehtoja.

Ja koska esituotantoa ei enää ole niin jälkituotantoa taitaa olla sitäkin enemmän?
– Naulan kantaan! Latham kiihtyy. – Eikö olekin hullua? Musaa korjaillaan ja siitä yritetään tehdä toimivaa jälkikäteen, vaikka treenaaminen ja juttujen tsekkaaminen etukäteen soittajien kesken olisi nopeampi ja järkevämpi tapa.

– Lisäksi ottoja korjaillaan paljon myös turhan takia, on totuttu siihen että kaiken pitää olla koko ajan ”täydellistä”. Heti kun raita on valmis, tuottaja nostaa sen serverille, josta ”protoolsjäbä” käy noukkimassa sen ja fiksaa kaiken uusiksi – vaikka se kuulostaisikin sellaisenaan hyvältä ja luonnolliselta. En tykkää tuollaisesta periaatteesta – eiväthän pikku mokat haittaa jos otto on hyvä. Maailman hienoimmilla levyillä on paljon virheitä!

 

 

Kapulaa kalvoon

Rick Latham soittaa Drum Workshopin Collector’s-sarjan vaahterarummuilla. Bassorumpu on vakiokokoinen 22-tuumainen, eikä hän ole turhan kranttu virvelienkään suhteen – 6,5 tuumaa syvä vaahterainen pelittää useimpiin tilanteisiin. Kattaukseen kuuluu viisi tomia (8”, 10”, 12”, 14” ja 16”), jotka kaikki isoimpia myöten ripustetaan telineisiin. Kaikkien räkkiripustus auttaa tekemään tomeista ehjän sarjan, jonka soundi ei muutu matkalla pienimmistä tomista suurimpaan.

Latham kertoo pitävänsä kovasti DW:n matalista tomirungoista.
– Muistelen kauhulla 1980-lukua, jolloin markkinoille tulivat syvät power-tomit, niillähän kaikkien oli silloin ”pakko” soittaa. Kuviteltiin että ne soivat lujemmin, mutta sehän oli pelkkä myytti. Ja niitä oli vaikeampi saada vireeseen.

Lathamin symbaalimerkki on Istanbul Mehmet, ja peruskalustoon kuuluu 14’’ Experience tai Traditional Hi Hat, 10”  ja 12”  Thin Splash, 16”, 17” ja 18” Traditional Dark Crash sekä 22” Chinese. Uusi lemmikki komppipeltiosastolla on 22-tuumainen sorvaamaton ja kuivasointinen Mehmet 61st Anniversary Vintage Ride.

Lathamin kapula on Pro-Markin hikkorinen Rick Latham Groove Stick TX717W, ja bassaripedaalin puikon nokassa kiiltelee Rick Latham Crystal Ball – erikoinen akryylinen, läpinäkyvä ja pyöreä bassarinuija, joka on ominaisuuksiltaan ja soundiltaan jossain huovan ja puun välimaastossa.


Ilmaa liikkeelle

Kalvojen tärkeyttä suhteessa rumpujen soundiin, tatsiin ja soittajan fiilikseen Latham korostaa joka välissä. Bassorummuissa ja tomeissa hän käyttää Evansin kaksikerroksisia kirkkaita G2-kalvoja, resonanssipuolella yksikerroksisia. Virvelin lyöntipuolella palvelee mieluiten yksikerroksinen karhea vaimenninrenkaalla varustettu Genera Dry, jolla pääsee kätevästi eroon kaikesta ulkoisesta demppauksesta.

Latham pitäytyy samoissa kalvoissa jos vain mahdollista. Esimerkki on opittu Steve Gaddilta.
– Gadd käytti aikoinaan aina sitä yhtä ja samaa Evansin kalvosettiä, joissa hänellä oli Paul Simonin keikoilla tosi kuiva ja löysä vire. Soitin hänen setillään jollain keikalla ja ajattelin että nuo kalvot hänen on kyllä pakko vaihtaa lähtiessään tekemään bigband-levyä. Mutta samoilla kalvoilla hän ne sessiot vaan veti – ja levyltä hänen soundinsa tunnistaa!

– Siinä oli jotain mikä vetosi minuun. Rumpujen kokoja saatan muuttaa tilanteen vaatimuksesta mutta käytän samoja tiettyjä kalvoja – kalvoissa on minun soundini, se tulee niistä parhaiten läpi. Tykkään erityisesti kirkkaiden kaksikerroskalvojen ätäkistä.

Sähkösettejä on nykyään poliittisesti korrektia kehua, mutta Latham aitona etelän jätkänä ei turhia kumartele vaan tokaisee, ettei niistä juurikaan piittaa.

– Jotkut rumpalit käyttävät padeja, koska voivat niillä helpommin trigata soundeja joita tuottajat pyytävät. Itse vierastan niitä, koska ne eivät tunnu rummuilta.

Lathamin mielestä on harhaluulo, että rumpujen soittoa voisi harjoitella naapureita häiritsemättä sähkösetillä. Naapurit eivät ehkä naputtelusta häiriinny, mutta ei siinä soittamaankaan opi.

– Paraskaan mesh-kalvo ei vastaa soittajalle kuten rumpu. Ilma ei liiku, et tunne kuinka bassarin ilmapatsas heiluttaa punttia. Sähkösetin kanssa ei ensinnäkään opi rumpujen soittotekniikkaa oikein, ja toiseksi ei opi mitään virittämisestäkään.

 


Kirjoja ja appseja

1980-luvun alussa julkaistu Rick Lathamin ensimmäinen rumpuopas ”Advanced funk studies” nosti miehen kansainvälisesti tunnettujen rumpalien kastiin, ja arvostusta nauttii myös kirjan jatko-osa ”Contemporary drumset techniques”. Kirjakaksikosta on julkaistu 25-vuotisjuhlapainoksena päivitetty dvd-versio.
Tuorein itsenäinen opus on kolmen dvd:n paketti ”All about the groove”, ja tällä hetkellä Latham työstää ”American snare drumming”-nimistä kirjaa, jonka tarkoituksena elvyttää virvelinsoiton hienoa ja pitkää perinnettä.

Lathamin perusoppaat ovat nykyään saatavissa myös versioituina mobiilimaailmaan. Niiden lisäksi on mainittava mielenkiintoinen ”Drumtrainer”, joka on yksi ensimmäisistä nimirumpaleiden julkaisemista itsenäisistä iPhone- ja iPad-sovelmista. Sen keskiössä ovat esikoiskirjasta poimitut rytmit, joita voi kosketusnäytöllä purkaa ja kasata neljäsosan mittaisista paloista, ja tuloksena on loputon määrä 4/4-grooveja harjoiteltavaksi.

Lathamin mielestä dvd:n ja netin myötä yleistynyt ääni ja kuva ovat tuoneet soitonopiskeluun paljon hyvää opaskirjojen rinnalle. Väärinkäsitysten ja virheellisen oppimisen vaara vähenee, kun käytössä on nuottikuvan lisäksi vähintään kuulokuva.
Mitkä sitten ovat Lathamin tapaisen tunnustetun opettajan neuvot pähkinänkuoressa rummunsoiton pulmissa painiville?

– Kannattaa perustaa soittaminen vakaalle pohjalle eli soittaa paljon virveliä, harjoitella tekniikka kuntoon ja opetella hallitsemaan pientä moposettiä ennen kuin alkaa vetää tuplabassareilla. Tarkoituksena on saada yksinkertainenkin juttu kuulostamaan mielenkiintoiselta. Omakin soittoni perustuu yksinkertaisiin elementteihin, mutta tapa jolla niitä käytän tekee soitosta jännemmän ja monimutkaisemman kuuloista kuin onkaan.

Ja miten siihen tavoitteeseen sitten pääsee? No, harjoittelemalla ja toistamalla, harjoittelemalla ja toistamalla….


Gospelin ja marssin kasvatti

Etelä-Carolinassa syntynyt ja kasvanut Latham aloitti rummunsoiton korvakuulolta omin päin kaksitoistavuotiaana, jolloin paikallisessa ilmassa väreilivät rhythm’n bluesin ja gospel-musiikin vetävät rytmit ja väkevät sävelet. Vaikutteena toiselta laidalta Latham nostaa esiin soittamisen koulujen marssiorkestereissa, mikä onkin massiivisen tärkeä rytmisoittajien kasvualusta kaikkialla Yhdysvalloissa takamaiden viimeisintä pikkupitäjää myöten.

Latham ei osaa sanoa miksi tuli valinneeksi soittimekseen rummut. Ehkäpä rummut valitsivatkin hänet – ainakin hän koki jotain taianomaista tuijottaessaan silmä kovana 1960-luvun puolivälissä kymmenvuotiaana pojankloppina television viikoittaisia talkshow-ohjelmia, joissa Buddy Richin ja Ed Shaughnessyn tasoiset rumpalisankarit isoine orkestereineen esiintyivät säännöllisesti.

– Rummunsoitto vain oli minulle jotenkin luontaista – vaikka aloitin melko myöhään kehityin nopeasti aika hyväksi siinä. Aloin keikkailla itseäni paljon vanhempien soittajien kanssa klubeissa alaikäisenä, mikä oli tietenkin lainvastaista, mutta opin niiltä keikoilta paljon.

Latham suoritti oman perustutkintonsa lyömäsoittimissa Pohjois-Carolinassa sijaitsevassa East Carolina Universityssä, jossa opiskeli virvelinsoittoa, marimbaa, vibrafonia ja patarumpuja. Niiltä ajoilta on peräisin myös miehen vasemman käden perinneote, joka jäi pysyväksi, vaikka soitto muuttuikin matkan varrella jazzista ja klassisesta funkimmaksi ja takapotkuihin tuli paljon lisää voimaa.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2013Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

 

 

06.08.2017
|
Teksti ja kuvat: Tommi Saarela
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy