Jari Salminen – kansainvälisyys on päivän sana!

Poets of the Fallissa rumpuja soittava Jari Salminen on luonut kansainvälistä uraa myös omillaan.

On kiertämistä Englannissa, teatteriproduktiota Etelä-Koreassa ja mainosmusiikkia isoille firmoille… Kaikki alkoi vuoden opiskelurupeamasta University of West Londonissa, jossa opintokokonaisuuden nimi oli Popular Music Performance.

Salminen kertoo reissun pointtina olleen nimenomaan verkostoituminen, jengiin tutustuminen, perspektiivin haku ja tutkailu, millä meiningillä maailman musiikkipääkaupungissa toimitaan. 
– Suomessa on oma, suljettu scene, jonka takia on vaikea nähdä mitään muuta. Mä halusin pudottaa itseni sinne keskelle ja katsoa mitä tapahtuu.

Salmisella oli onni myötä, sillä tuttu kaveri, Kari Paavola muutti Lontoosta juuri samaan aikaan pois ja testamenttasi osan keikoistaan hänelle. Kansainvälinen koulu oli tietysti sekin täydellinen paikka kontaktien luontiin. Siellä ei tarvinnut vaeltaa autokauppiaana käsi ojossa.
– Meillä oli joka perjantai "Live performance work shop", jossa joka viikolla tutustuttiin tiettyyn tyyliin, vaikka Bernard Burdieen. Kuunneltiin pari sen biisiä ja opeteltiin viikon ajan sen komppeja, ja perjantaina sitten soitettiin. Sama homma muilla soittimilla. Lavalta huudettiin että ”Sä rumpuihin, sä bassoon…” Pääsi soittamaan kaikkien kanssa ja jokainen näki kuinka sä vedät. Ja soittaessa jengi tajuu että okei, toi on tolla levelillä ja toi tolla ja sitten ne tulee juttelemaan. Ei siellä tarvitse mitenkään myydä itseään. Riittää että olet sosiaalinen.

Tuurausrinki toimii Lontoossa samalla tavalla kuin Suomessa. Salminen kertoo, että yhdessä niistä bändeistä joissa hän soitti, oli vuoden aikana neljä kitaristia jotka tekivät siinä ohessa paljon muutakin. Sitä kautta herui keikkoja myös Salmisellekin. Kansainvälisessä koulussa myös piirit ovat laajemmat, ihan kirjaimellisesti. Tutustuttuaan koulussa etelä-korealaiseen Joe Sanai -nimiseen kitaristiin, päätyi Salminen ensiksi tekemään rummut hänen levylleen. Seuraavaksi homma hiukkasen laajeni.
– Joe oli tehnyt Seoulissa työtä paikallisen teatteri- ja elokuvaohjaajan kanssa ja ne tuli Newcastleen tekemään jotain modernia teatteria. Sanai suositteli mua sille ohjaajalle ja me päädyttiin sitten säveltämään ja tekemään musiikki kyseiseen produktioon.

Tämän jälkeen yhteistyö jatkui Etelä-Koreassa, jossa tiedossa oli uusi proggis Soulin Arko-teatterissa.
– Sävellettiin musat Ida Rhymmer -nimisen, siellä työskentelevän ruotsalaisen pianistin kanssa. Viikko siellä, kaksi näytöstä, rahat tilille. Ja tämä kaikki lähti koulussa tutustumisesta.

Opiskeluvuosina 2010/11 kiirettä riitti muutenkin, kun mies soitti vielä samaan aikaan Poets of the Fallissa ja Anna Puun bändissä. Viikot oltiin Lontoossa ja viikonloput keikoilla Suomessa. Onneksi lennot olivat tuohon aikaan halpoja, joten avartumisen lisäksi matkailu myös kannatti hieman. Opiskeluvuoden jälkeen oli edessä muutto takaisin, mutta keikat Briteissä silti jatkuvat. 

Kaikki hommat eivät toimi etänä

Tällä hetkellä Salmista työllistää kansainvälisessä mielessä eniten Poets of the Fall, joka ei paljoa Suomessa edes keikkaile. Kontaktien luonti onnistuu myös kiertueella.
– Mä yritän keikoillakin käydä aina tapaamassa paikallisia muusikoita ja hengailla niiden kanssa, josko sais edes vähän päätä auki. Nytkin lämppärinä oli todella hyvä The Weyers -niminen kitaristin ja rumpalin duo Sveitsistä. Niiden kanssa tultiin musa-asioissa todella hyvin juttuun. Juteltiin kaikkea musan tekemisestä ja äänittämisestä.

Lontoossa Salmisen kokoonpano on brasilialaisvaikutteista funkkia, ”partymusaa”, soittava The Fontanas.
– Niillä on hyviä biisejä ja tosi hyvä biisintekijä. Bändiä pyörittävän Sam Suttonin kanssa tehdään myös mainosmusaa ja samplerilevyjä.

Etelä-Korealainen Joe Sanai on tällä hetkellä suorittamassa kaksivuotista asepalvelustaan ja samassa maassa asuvan teatteriohjaajan kanssa katsellaan mihin suuntaan edetään.
– Ne on aika pieniä pirstaleita loppujen lopuksi, mistä tää kaikki kasaantuu. Se on tosi pienestä kiinni.

Onko väliä missä maassa soittajan markkinat ovat?
– No eipä ole, kun eletään internet-aikaa, mutta ongelma on, että jos haluat jollekin markkinoille, sun pitää fyysisesti käydä siellä. Muuten ei onnistu. Eri asia jos asuttais Hollannissa, josta on kaksi tuntia Lontooseen. Mutta kun asutaan Härmässä, täältä on lentomatka kaikkialle. Kukaan ei tule täältä hakemaan. Sen takia on pakko mennä paikan päälle luomaan kontaktia tai edes näyttäytymään. Sen jälkeen se internet-väylä on kohdallaan ja sen kautta pystyy tekemään aika paljonkin.
– Jos mä haluaisin mennä johonkin livebändiin, mikä kiertää vaikka Briteissä, niin sitten siellä täytyisi asua. Käydä jameissa ja näyttäytyä. Siellä on vielä kaikissa bändeissä Musical Director, MD, joka on jonkun artistin managerin palkkaama tyyppi, joka kasaa sille bändin. Tyyppi, joka on vastuussa siitä että bändi skulaa. Senkin takia pitäis olla mestoilla, kun nekin tyypit on ihan samalla tavalla jameissa, bilebändeissä tai hääbändeissä niinkuin muutkin. Olen onnekas, että Suomessa riittää keikkaa, mutta jos pyydettäisiin johonkin kiertävään bändiin Britteihin, niin tottakai lähtisin.


Näin ne hommat etenee

Intenet-aikana maiden rajat ylittävä työskentely ei vaadi juurikaan suuria ponnisteluja. Jari Salminen tekee mainosmusiikkia isoille firmoille Lontoossa asuvan Sam Suttonin kanssa.
– Häneltä tulee joku aihio, johon tarvitaan rummut, vaikka bossaa tai funkin lätkettä. Teen siihen raakaversioon demot, otan yhteyden Skypellä ja sitten keskustellaan että mitä tehdään. Skypen hyvä puoli on, että mä näen kun se kuuntelee sitä – ilmeet kertoo enemmän kuin tuhat sanaa, ja sitä infoa ei saa sähköpostiin.

Asiakkaina miehillä on ainakin iso apteekkifirma ja onpa heidän musiikkiaan myös Rolls Roycen uuden suihkumoottorin esittelyvideolla. Mainosmusiikin lisäksi he tuottavat royaltivapaata musiikkia sisältäviä sampleri-levyjä jotka voivat sisältää vaikka kolmekymmentä raitaa bossa-novaa tai kolumbialaista gumbiaa. Levyt on tarkoitettu tahoille jotka tarvitsevat juuri tietyn tyylistä musiikkia vaikka mainoksiin. Jotkut kutsuvat tällaista musiikkia myös hissimusiikiksi.
– Mun soittoa on niissä noin viidessä biisissä per levy. Mulle homman hauskin puoli on siinä, että en käytä niissä ollenkaan sampleja. On siistiä kun pääsee itse luomusti etsimään ja luomaan soundeja.

Jos halutaan vaikka Motownia, niin hienoa etsiä juttuja jotka kuulostaa siltä. Soundit on suuri osa sitä estetiikkaa. Se taito on muutenkin soittohommissa tarpeen. Jos halutaan saada vaikka 70-luvun discosoundia, niin tietää miten se tehdään, koska sitä on jo kokeiltu.

Kaikki soundit on luotavissa

Kuten edellä saattoi lukea, Salminen painottaa, että jokaisen rumpalin ammattitaitoon kuuluu tietää miten tietty soundi luodaan.
 

– Se on niin iso osa koko juttua. Joku puhui, että ei treenaa enää tavallaan mitään teknistä asiaa vaan treenaa "sound qualitya", eli miltä se soundaa. Se on aika hyvin oivallettu, koska loppujen lopuksi 90 prosenttia aika monesta musasta menee suhtkoht samoilla kompeilla. Erot tehdään intensiteetillä ja soundilla. Grindcoren pitää kuulostaa grindcorelta. Rummuissa pitää olla tietty soundi. Tai vaikka Lars Urlichin märkä muovikassi -basarisoundi – jos sen osaa tehdä helposti ja nopeasti, niin se on osa sitä kokonaisosaamista, mikä mun mielestä pitäis olla hallussa. Sitten on erikseen toi urheiluhomma, että kuka soittaa nopeiten paradidlea. Sekin on nastaa, mutta harvoin sillä on mitään tekemistä musan kanssa. Onhan sillekin paikkansa… että vetää 200 bpm five stroke rollia jaloilla, Salminen ironisoi.

 

Kevyttä kauraa

Viime kesältä Salminen nostaa esiin jokseenkin hektisen viikon, joka alkoi Glastonburyn festivaaleista.
– Neljä päivää, kolme keikkaa. Lento Heathrowhin keskiviikkona, iltapäivällä treenit ja ajo Glastonburyyn, torstai-illalla paikalle ja samantien keikalle. Keikkaa sunnuntaihin asti, jonka jälkeen ajo yötä myöten takaisin Lontooseen. Kaksi tuntia unta kaverilla, ajo ja auton palautus Heathrowlle, josta lento Suomeen. Suomessa auto odotti lentokentällä, suoraan Joensuuhun jossa kolme päivää kesäteatteria. Vikan vedon jälkeen illalla vielä Lappeenrantaan Laura Voutilaisen keikalle ja  sen jälkeen ajo yötä myöten Lappeenrannasta kotiin… 

Tehkää perässä!

 
Teksti: Misha Koivunen 
Kuvat: Tiia Öhmän
 

Oheinen artikkeli on jatko-osa kesäkuun (3/2015) Riffi-lehdessä julkaistuun Poets of the Fall -yhtyeen 12-vuotista taivalta käsittelevään artikkeliin ””Kun härmä ei riitä”. Riffi 3/2015 ilmestyy keskiviikkona 3. kesäkuuta.


Riffiä myyvät Lehtipisteet, Akateemiset kirjakaupat ja hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

03.06.2015
|
Misha Koivunen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy