Pääkirjoitukset

Nautitaan kotimaisista musiikkikirjoista ja muusikoiden elämäkerroista nyt kun niitä vielä julkaistaan.

Käytössäni olevassa autossa ilmenee mielenkiintoinen piirre: sopivalla pakkasella rakenteisiin kertynyt kosteus tiivistyy kiusalliseen paikkaan ja jäätyy sitten halvaannuttaen ovikoteloihin upotetut bassokaiuttimet.

Hammondista se alkoi. Senhän piti korvata pilliurut kirkoissa ja lupa urku-nimityksen käyttöön oli jopa haettava oikeussalista asti. Vakavissaan siis oltiin, mutta tavoite ei täyttynyt.

Kun luen somessa artikkelin vaihdevuosistaan kertovasta teatteriohjaajasta, en ala saada minulle kohdistetussa mainosvirrassa ehdotuksia minua ehkä kiinnostavista näytännöistä tai jonkun toisen tunnetun ohjaajan elämäkerrasta, en esitystekniikan koulutuksesta sen paremmin kuin teatterin vapaista työpaikoistakaan, vaikka kaikki nuo mainitut asiat liittyisivät hyvin luontevasti lukemaani juttuun sekä elämääni ja persoonaani.

Kaikki on vireessä, joka ikinen nuotti gridissä. Jos ei käsi osunutkaan, niin automatiikka auttoi. Missä ja minkä verran, jää joskus kuuntelun perusteella vähän arvaukseksi, toisinaan vastaus vaikuttaa kiusallisenkin selvältä.

Kun aineetonta maailmaa ei voi hypistellä, sitä edustavan näkymän tietokoneen ruudulla täytyy olla sitäkin visuaalisempi.

Viime päivinä on halutessaan voinut piinata itseään seuraamalla monipolvista keskustelua, jossa on käsitelty yhteiskunnan kulttuurille antaman tuen mielekkyyttä. Asiaa epäilevien tai sen suoraan kiistävien argumentointi kiteytyy yhden poliitikon lausahdukseen ”kulttuuri on luksusta”.

Masterointi liitetään mielikuvissa alkemiaan, toimintaan, jonka on määrä muuttaa vähempiarvoista materiaa kullaksi.

Olisi yksinkertaista, jos kaikki laadun tunnusmerkit voisi standardoida täsmällisiksi lukuarvoiksi tai bittien tapaan yksiselitteisiksi on/ei ole -havainnoiksi. Kun vielä samaan aikaan vallitsisi jonkinlainen yhteinen näkemys siitä, mikä lukuarvo tai status edustaisi hyvää ja tavoiteltavaa, niin helppoahan tämä olisi. Mutta yksinkertaisen sijaan elämä tarjoaa mielenkiintoista ja sehän meitä riemastuttaa.

Itsellisiä iskusävelmiä, hitti-singlejä, on aina haettu ja tarvittu. Niillä uusi artisti saadaan esille ja vanha pysymään kansan muistissa. 

Henkilö toteaa ettei ole lainkaan musikaallinen, koska ”mä en ole koskaan osannut laulaa tai soittaa mitään”. Ja luettelee muitakin perusteita: kahden eri korkuisen sävelen erottaminen toisistaan on kuulemma todetusti hieman haparoivaa.

Netin harrasteryhmissä keskustelee hyvin sekalainen joukko ihmisiä. Kirjo on valtava, mutta erilaisista lähtökohdista huolimatta keskustelijat tuntuvat silti aika usein löytävän toisensa.

Muutaman viime vuoden aikana on tapahtunut asioita, joita en vuosikymmen sitten olisi kuvitellut tälle vuosituhannelle mahdollisiksi, etenkään Euroopassa, eri toten Suomessa.

Dialektiikkaan eli vapaasti määriteltynä keskustelun tai jonkin kehitysprosessin etenemistä tarkastelevaan oppiin kuuluu eräänlainen pyhä kolminaisuus. Aluksi on väite eli teesi. Se poikii vastaväitteen, antiteesin. Ja näitä kahta yhteen sovitettaessa syntyy kolmas osanen – synteesi, joka ihanteellisessa tilanteessa sisältää sekä teesin että antiteesin hyvät puolet, mutta ei kummankaan huonoja piirteitä.

Nuoruuden palo tehdä omaa musiikkia ja varmuus valitun tyylisuunnan ylivertaisuudesta – eritoten sen tiukoista rajoista – oli omiaan syömään motivaatiota soittotunneille valmistautumisessa. En voi kehua saapuneeni paikalle kovinkaan usein kunnolla valmistautuneena, vaikka kaikkea muuta olin edellisen käynnin jälkeen kyllä ehtinyt soittaa.

Toimiviin asioihin ei kiinnitä huomiota. Kun bussi tai juna tulee ajallaan, siihen vain nousee katsettaan somesta hellittämättä, ellei sitten pääsylipun vilauttaminen vaadi hetkeksi irrottautumista kaiken nielevästä elämänvirrasta.

Aika ajoin törmää julkituotuun ajatukseen, että nykyajan populaarimusiikin kirjo olisi kapeampi ja sisällöltään köyhempi kuin vaikka 1960- ja -70-lukujen.

Olisi mukava ajatus, että koronan hellittäessä keikkapaikkojen ja teattereiden ovet avautuisivat apposelleen ja salit täyttyisivät kulttuurinnälkäänsä sammuttamaan rientävästä kansasta. Ehkä näin käykin, toivotaan.

Yksi sanoo kuulevansa ja tuntevansa erot soitinpuissa ja lakoissa, toinen putkissa ja transistoreissa, kolmas biteissä ja näytetaajuksissa. Ja aina löytyy epäilijä, jonka mukaan erot ovat keksittyjä tai ne eivät ole havaittavissa. Tai jos havaittavissa, niin ainakaan ne eivät ole merkityksellisiä. Onko kyse hifistelystä vai hifistelystä?

Joulukuussa 41-vuotiaana kuollut  Alexi Laiho ja tammikuussa 70-vuotiaana menehtynyt Pave Maijanen olivat molemmat musiikillisia esikuvia, joiden vaikutus omaan ikäluokkaan ja nuorempiin soittajapolviin on valtava.