Asiat hakevat paikkaansa

|
 
Uudet ilmiöt eivät aina loksahda paikoilleen heti oikopäätä vaan usein lopullista linjaa haetaan ääripäiden kautta koukkaamalla. Tämä pätee myös kieleen, jonka on väistämättä jonkin verran muututtava ajan oloon. Kuinka rajusti kieli muuttuu ja onko muutoksille perusteita, onkin ihan toinen juttu.

Jokin aika sitten selasin postiluukusta pudotettua mainoslehtistä, jonka sivut oli otsikoitu englanniksi sanoilla sportswear, jackets ja niin edelleen, ikäänkuin suomalaisia vastineita ei olisi ollut olemassa. Mielummin vaikka jumppatamineet kuin sportswear, tai rotsit ennemmin kuin jackets.

Onneksi tiedämme, ettei englanninkielinen ilmaus ole oikeasti kenenkään mielestä sikamakea jutska, vaan kyseessä on ihan puhtaasti markkinointitehtävissä ansiokkaaksi tunnustetun henkilön yksityinen, yksittäinen ja ohimenevä häiriötila. Sehän olisi pelottavaa, jos kansan syvät rivit mitään mukisematta omaksuisivat tuollaisen kielenkäytön jokapäiväiseen elämään. Luonnonkarsintaan luottavaisena uskaltaudunkin ehkä joskus vielä avaamaan jonkin toisenkin vaatemyymälän lipareen, josko siellä vaikka kaupattaisiin ihan selkeästi jalkineita ja päähineitä eikä shoesseja ynnä cappeja.

Myös meidän alallamme, kuten kaikilla muillakin erikoisaloilla, vedetään jatkuvasti linjoja vierasperäisten sanojen käytölle. On paljon käsitteitä, joille ei vielä ole suomenkielistä, vakiintunutta vastinetta. Silloin on jossain määrin perusteltua käyttää suoraan lainasanaa, josta parhaassa tapauksessa muodostuu ajan myötä sulava jatke perussuomalaiseen sanavarastoon. Generaattori, separaattori, bussi, telehvooni ja hantaaki ovat nykyisin mitä luontevimmin niin tekstiin kuin puheeseenkin istuvia ja valtaväestön ymmärtämiä sanoja. Eivät ne enää mitään silmille hyppiviä vieraskielisiä tunkeilijoita.

Mutta kaikista lainasanoista ei onneksi ole vakiintujiksi eikä kaikista suomenkielisistä vastineistakaan. Ja tämän loistavan aasinsillan jälkeen toteankin, että erinäisten sanojen luontevuutta ja ilmaisuvoimaisuutta punniten on tämänkin Riffin artikkeleita oikoluettu, muokattu ja muokattu uudelleen. Ja toisinaan on päädytty limitointiin rajoittamisen sijasta, tai sämpläämiseen eikä näytteistämiseen. Joskus taasen luonto ei anna periksi sanoa, että laitteessa on feideri...

Ja onhan tämmöisiä kaukalon reunan kautta ponnahtavia syöttöjä on muuallakin. Jokin aika sitten istahdin vakuuttumaan kolmiulotteisen kotiteatteriäänen erinomaisuudesta. Paikkani oli kaiketi optimaalinen, laitteet varmasti ensiluokkaisia ja näytepätkät ilmeisen huolella tehtyjä. Sukellusveneseikkailun aikana kaikki vaikutti aivan kohtuulliselta, mutta Steely Danin astellessa videokankaalle menetin uskoni.

Olihan se tavallaan mielenkiintoista kuunnella kolmen viehkon kuorotytön kuiskintaa aivan tuossa oikean korvan takana, kun muu bändi pysytteli perinteiseen tapaan etusektorissa. Yhden säkeistön mittainen lumous haipui kumminkin kappaleen edetessä ja loppuhuipennuksen aikana tavallisen stereokuuntelun ikävä oli jo suuri ja käsin kosketeltava. Jos stereokuuntelussa on kriittistä asettua juuri optimaaliseen kuuntelupisteeseen, niin paljon tarkemmalta tuntui sijoittuminen suhteessa viiteen kaiuttimeen. Pienehkössä kuuntelutilassa nojautuminen sivulle, eteen tai taakse muuttaa balanssia huomattavasti enemmän kuin perinteisen kahden kaiuttimen kattauksen ääressä. Jos oikein vakaata äänikuvaa halutaan, niin tuo toimiston nurkassa ääntelevä monoradio on kyllä melko lyömätön; ääni ei heilahtele minnekään vaikka kuinka vaihdan paikkaa huoneessa.

Voinhan joutua vielä syömään sanani. Kenties jonkinlainen akustisten tilojen ilmentäminen takakaiuttimien kautta voi toimia niin, että musiikin kuuntelija saa siitä oikeasti iloa eikä riemu jää vain tekijöille ja tekohetkeen. Mutta ainakaan tälläinen kolmiulotteisuus, jossa osa esiintyjistä sirotellaan kuuntelijan taakse, ei vaikuta kaikkein elinvoimaisimmalta taiteelliselta suuntaukselta.

Ja sitten päivän leipään: elä ihmisiksi ja muista virittää kitara aina kun olet vaihtanut siihen kielet.

Lukuiloa lehden parissa ja joulumieltä sitten kohtapuoliin!

Lauri Paloposki,
päätoimittaja