Balanssi hakusessa

Ylläpidämme nettisivuja, joilla on ajan tyyliin myös avoin keskustelufoorumi mielipiteiden ilmaisua varten. Kuten useimmilla vastaavilla palstoilla, keskustelun taso ja aiheet vaihtelevat äärestä laitaan. Yksitotiset väittelyt vaikkapa tilutuksen mestareista ja sen taiteellisista arvoista, tai jonkin laitteen ylivertaisuudesta (ellei sitten sen säälittävästä surkeudesta) lienevät kirjoittajan ikäkauteen liittyviä oireita, jotka kuuluvat luonnollisena ja väistämättömänä osana varttumiseen.

Loputon kinastelu musiikin teorian hallitsemisesta ja etenkin sen luovuutta turmelevasta vaikutuksesta taas on lähinnä surullista seurailtavaa. Ikäänkuin musiikin teoria olisi musiikista irrallinen ja jotenkin keinotekoinen ajatusrakennelma.

On totta, että luontaisilla lahjoilla saa aikaan parhaimmillaan erittäin hienoa musiikkia, vaikka ei tietäisi höykäisen pölähtänyttä teoriasta. Mutta kysyä voi, miten paljon helpompaa sen hienon musiikin tekijän olisi kommunikoida muiden muusikoiden kanssa, jos olisi jokin yhteinen kieli jolla puhua.
Teoria on tällainen yhteinen kieli, jossa musiikillisille ilmiöille on annettu nimiä ja sisältöjä. Niiden avulla on helpompaa kuvailla bändikavereille ajatuksiaan vaikka ei sovitusideaansa nuoteiksi asti koskaan kirjoittaisikaan.
Moni lauluntekijä kantaa mukanaan sanelukonetta tai walkmania vain nauhoittaakseen talteen idean pätkänsä. Se on ihan kätevä tapa sekin, mutta hyvällä nuottien hallinnalla samat melodia-aihiot kirjaa samassa ajassa vaikka lainakynällä lautasliinan reunaan, jollei nauhuri ole sattunut mukaan matkaan.

Lisäksi teoria antaa välineet, joilla omaa tai muiden luomaa musiikkia on helpompi jäsentää ja käsitellä. Ei se löytämisen riemua vähennä, jos teorian pohjalta osaa valita vaihtoehtoisen soinnun laulukirjan tylsän perustarjokkaan tilalle. Mutta hermoja se säästää, jos ymmärtää, miksi 16-osakilkutus ei meinaa millään istua triolipohjaiseen nakutukseen kivasti.
Toimivat säännöt perustuvat joihinkin todennettuihin ilmiöihin. Musiikin teoria ei sekään ole taskulaskimella ja viivottimella sommiteltu lakikokoelma vaan perustuu pitkälti ihmisten yleiseen kokemukseen. ”Kas, kolmisoitu pienellä terssillä kuulostaa alakuloiselta, ja yleisöltäkin se herauttaa kyyneleen silmästä. Kutsukaamme sitä siis molliksi”, saattoi varhainen musiikkiteoreetikko lausua havaintojensa perusteella.
Ei teorian opiskelu luovuutta tapa. Se antaa käsitteet ja kielen, joilla asioita on helpompi hahmottaa, kuvailla ja jakaa. Ja jonka pohjalta voi sitten olla entistäkin luovempi.

Asiasta kolmanteen. Audio Visual -messuilla on muutamia erityisen positiivisia tuntemuksia herättäviä näytteilleasettajia. Genelec tunnetaan jo laajalti, sillä heidän kaiuttimensa ovat 25 vuoden ajan kamppailleet menestyksekkäästi alansa arvostetuimpien merkkien rinnalla. Panphonics sen sijaan on verraten uusi tulokas, jonka toiminta perustuu mullistavaan suomalaiseen teknologiakeksintöön: emf-kalvona aikanaan maailmalle esiteltyyn värähtelijään. Nyt, vuosien kehitystyön jälkeen kalvon nykyinen muoto on teollisesti valmistettavissa olevaa tasalaatuistamateriaalia, joka toimii soivana valkokankaana, informaatiokioskin äänielementtinä, kaiuttimena jne. Panphonics ei itse valmista lopputuotteita kalvosta vaan tarjoaa materiaaliratkaisun innovatiivisille yrityksille. Olisipa mukava istahtaa joskus tulevina vuosian taksimersuun, jonka sileää ja soivaa kattoverhoilua komistaisi ”Equipped with Panphonics” -leima...

Kiinnostusta näihin tuotteisiin on riittänyt kautta päiväntasaajan ja tässä mielessä sekä veteraani Genelec että nuori Panphonics näyttävät käytännössä, kuinka Suomi pidetään jatkossakin toimivana yhteiskuntana. On osattava jotain sellaista, mitä maailmalla ei vielä osata ja pidettävä sitten pää kylmänä.

Ja onhan meillä omakin osasto messuilla, joten tervetuloa visiitille. On aina mukava tavata lehden lukijoita!

Lukuterveisin Lauri Paloposki,
päätoimittaja