Normisettiä

|

 

Musiikin miksaamiseen ei ole suoria kaavoja, joilla lopputulos kuulostaisi takuuvarmasti hyvältä. Resepteistä tutut ”desilitra tuota ja ruokalusikallinen tätä” soveltuvat kyllä ruoan valmistukseen, ja grammamääräiset täsmäohjeet kenties leivontaan. Mutta yhdessä sessiossa päteviksi huomatut ja toisaalla sitten uskollisesti toistetut, tismalleen desibelin tarkkuudella annostellut hertsit eivät jostain syystä tulostu mamman lihapullien tai äidin korvapuustien tapaan luotettavasti toistuviksi nautinnoiksi, saati sitten hiteiksi.

Kun eläväisiä komponentteja sovitellaan yhdeksi kokonaisuudeksi, voi jonkin osa-alueen vahvuus korvata jonkin toisen alueen hentoutta. Ja erityisesti tällä ns. rytmimusiikin saralla vahvuus ja hentouskin ovat suhteellisia käsitteitä, sillä pelkästään jo voimakkuudensäätimellä ja panoroinnilla asetelmat voi monesti kääntää miten päin vain.
Lisätään menetelmiin ekvalisointi, dynamiikan työstö ja efektointi niin kas; hentoa on vain se minkä hentona haluamme kuulijoille tarjota ja vahvaa se mille haluamme vahvan olemuksen antaa.

Lähtökohta onkin, että maun, tyylittelyn ja estetiikan suhteen vallitsee luova vapaus. Ei ole virallista sapluunaa eikä normia siitä miltä jonkin pitäisi kuulostaa, paljonko bassoa laitetaan, kuinka pintaan solisti tai soolokitara on miksattava ja niin pois päin. Mallina on monesti vain löyhä traditio ja varmaankin yhtä usein vahva pyrkimys nimenomaan rikkoa traditio.
Jos joitakin virallisia normeja onkin, ne ovat luonteeltaan teknisiä ja liittyvät kaluston eri osasten kytkentöihin, tallennusformaatteihin ja esimerkiksi radioiden lähetystekniikkaan. Niinpä signaalin voimakkuus on lähinnä tekninen sovituskysymys: signaalin tulee pysytellä tietyssä tasohaarukassa, jotta se ei liian hiljaisena katoaisi kohinaan eikä toisaalta liian voimallisena aiheuttaisi tahatonta säröytymistä.

Tätä taustaa vasten on helppo ymmärtää, että myös työkalut juuri signaalitason tarkkailuun juontavat nimenomaan teknisestä tarpeesta, jolla ei ole itsessään mitään esteettistä olemusta tai tavoitetta. Vaikka hidasliikkeisempi VU-mittari vastaakin nopeutensa osalta paremmin kuulon toimintaa kuin huippunopea piikkimittari, ei kumpikaan kerro kovin paljoa kuulijan aistikokemuksesta. Ne eivät huomioi signaalin taajuussisältöä, saati että ne suhteuttaisivat asian kuulon toimintaan.

Tämä mittaroinnin ja siihen liittyvien standardien vajavaisuus – ja toisaalta katsottuna luova vapaus – on muodostunut ajan mittaan ongelmaksi, sillä se tarjoaa röyhkeälle oivallisia porsaanreikiä, joiden kautta pääsee kukkulan kuninkaaksi kuin varkain. Ensin saatiin taajuussisältöä sopivasti manipuloimalla tv-mainokset hyppäämään katsojan naamalle paljon varsinaista ohjelmaa kovempaa, vaikka mittarin mukaan pysyteltiin kiltisti samoissa signaalitasoissa kuin ohjelmaäänessäkin. Vitsaus levisi radiomainontaan, radioasemien tunnareihin ja lopulta kisailu äänekkyydestä valtasi myös äänilevytuotannon, sillä eihän kukaan halua musiikkinsa kuulostavan nössömmältä kuin sitä edeltävä tai sen perään kuulijan tajuntaan räjähtävä mainos.
Kuluttajat äänilevyjen ostajista radion kuuntelijoihin ja television katsojiin ovat valittaneet asiasta, sitä on käsitelty audioalan tapahtumissa ja komiteoissa, muutama vanhan koulukunnan äänittäjä on lausunut herrasmiesvetoomuksia ja julkaissut pamfletteja, mutta pitkään on näyttänyt siltä että aivan turhaan.

Mutta joskus muutos lopulta tapahtuu, vaikkakin se vie aikaa. Euroopan yleisradioliitto (EBU) sekä Audio Engineering Society (AES) ovat lopultakin muotoilleet äänekkyyttä ilmaisevan normin sekä sitä varten räätälöidyn mittarin, joka aiemmasta poiketen analysoi mitattavan signaalin sisältöä juuri kuulon toimintaa mukaillen. Äänekkyyden yksikkö on LU (Loudness Unit) ja se täydentää aiempaa desibeleihin perustunutta signaalitasojen normitusta.
Seuraus on, että tappiin kompressoitu makkara ei enää jatkossa kajahda radiosta suinkaan äänekkäimpänä vaan saattaa jopa pudota monta pykälää hiljaisemmaksi kuin vähemmän kompressoitu materiaali. Se miksi näin käy, selviää Mikko Hahkion kirjoittamasta artikkelista (s. 52), jossa uuden normin tekniset perusteet ja sen vaikutukset käydään seikkaperäisesti läpi.
Jos haluat, että tuottamasi levyt, mainokset, kuunnelmat tai filmiääni pärjäävät jatkossa, luet artikkelin ja laitat harmaat aivosolut töihin. Viime vuosina vakiorutiineiksi muodostuneisiin konsteihin ei ole enää luottaminen.

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja