Rajallisen äärellä

|
 

Kun pikkupoikana kohtasin jossain kiinalaisen leikkiauton, oli jostain päästävä heti kurkistamaan sen peltien sisäpuolelle. Usein sieltä pilkotti jonkun länsimaisen kahvipurkin tai muun peltirasian painatus ja meitä nauratti kovasti: ”Ei niillä ole siellä edes varaa neitseellisen pellin käyttöön leluissa!”

Nyt asun taloyhtiössä, jolla on erilliset pahvin- ja paperinkeräysastiat, rautaromulle oma laarinsa ja kaatopaikkajätteelle sekä kompostoituvalle bioainekselle omat astiansa. Suhtautuminen kierrätykseen on vuosien myötä muutenkin muuttunut. Ei naurata yhtään, kun näkee vaikkapa suuren toimistorakennuksen saneeraustyömaan, jolta raijataan surutta aivan käyttökelpoista tai ainakin kierrätykseen soveltuvaa materiaa kaatopaikalle.

”Ajat, ajat ne muuttuu”, kuuluu profeetallisen folk-laulajan sanoitus ja viisun sanoma istuu nykyhetkeen monella tavalla. Elämme sellaisella aikakaudella, ettei jatkuvan kasvun törmäys rajallisiin resursseihin ole enää pelkästään filosofis-teoreettinen pohdinnan aihe, vaan jollain tavoin jo arkeen kolahtavaa todellisuutta.

Frankfurtin messuilla törmäsin tähän useassakin eri yhteydessä, joista ensimmäinen esimerkki ei liity varsinaisesta raaka-aineen saatavuuteen vaan pikemminkin meitä ympäröivän avaruuden pienuuteen tietyssä mielessä. Kahden kokeneen mikrofonivalmistajan pressitilaisuudessa nousi esille sama huoli: maailman vapaat radiotaajuudet ovat huvenneet sellaista vauhtia ettei asiaa yhden pienen maan televisiolähetysten digitoinnilla paljoakaan jeesata. Suurin radiotaajuuksien syöjä on mobiilipalveluiden yleistyminen ja sillä sektorilla on ikävä kyllä enemmän pätäkkää lobata kaistaa itselleen kuin vaikkapa teatteri- ja show-bisneksellä, joka kaipaisi samoja taajuuksia langattomille mikrofoneille. Maailman todellisissa metropoleissa asia on jo ongelma laajemmissa teatterituotannoissa, Helsingin kokoisessa pikkukaupungissa pullonkaula löydetään toistaiseksi vain Euroviisujen kaltaisissa, meikäläisittäin verraten harvinaisissa megatapahtumissa.

Toinen esimerkki koskee suoraan raaka-ainetta ja kyseessä on maailman merkittävimpiin kuuluvien kitaravalmistajien yhteinen huoli sopivan soitinpuun hupenemisesta. Kun metsää kaadetaan ja tukit rahdataan erottelematta rakennus- tai huonekalupuuksi, menee seassa myös soitinvalmistuksen kannalta arvokkaita runkoja, jotka olisivat juuri oikeanlaisia vaikkapa kitaran kansipuiksi. Tämä on surkea tilanne, sillä rakennuspuuksi ja jopa huonekaluiksi sopii kasvatettukin metsä, mutta kunnollinen soitinpuu vaatii hitaan kasvun ja aivan tietynlaiset olot. Sen tuotanto on siis aikaa viepää ja määrältään hyvin rajallista.

Ja kuinka asia sitten liittyy meihin, tai mitä voimme sille tehdä? Voimme tietysti kirjoittaa nimemme kansainväliseen vetoomukseen, jos sellainen kohdalle osuu – ja toivoa sitten, että teollisuus kuulee vähäväkisen ääntä. Jos tuollainen tuntuu epätoivoisen tehottomalta, niin onneksi on toinenkin keino. Voimme vaikuttaa kehitykseen omilla ostopäätöksillämme. Tie on hidas, mutta se vie oikeaan suuntaan, kenties jopa perille asti. Voimme suosia kestäviä tuotteita.

Kunnollisista materiaaleista taidolla ja huolella rakennettu akustinen kitara soi ihmisen eliniän tai pitempäänkin, kunhan siitä pidetään hyvää huolta. Puutavaraa yhteen laatusoittimeen kuluu verraten vähän, joten pienempikin määrä raaka-ainetta riittää, kunhan sitä ei haaskata. Ja haaskaukseksi on perusteltua laskea myös huonon soittimen valmistaminen, sillä huonoon soittimeen kuluu sama määrä raaka-ainetta, mutta sen palveluikä on lyhyt.

Tämä sama oppi on siirrettävissä myös muihin instrumentteihin ja laitteisiin. Sähkökitaralla on keksintönä ikää hiukan enemmän kuin puoli vuosisataa ja lajin varhaisvuosien parhaat soittimet ovat edelleen kysyttyä tavaraa. Ja laatuosista hyvin valmistettu vahvistin kestää ajan hammasta sekin pitkään.

Ratkaisevaa ei niinkään ole se, että onko kyseessä perinteisellä tekniikalla toteutettu laite vai jokin uudenaikainen verme. Ratkaisevaa on se miten laadukas ja kestävä tuote on kyseessä. Lyhytaikaiseen palvelusuhteeseen suunnattu halpiskama on aina surullinen ilmiö, joka olisi puolusteltavissa vain mikäli siihen käytetty raaka-aine kierrätettäisiin tehokkaasti.

Pitkäaikaiseen käyttöön suunniteltu esine ei edusta hintasnobbailua tai elitismiä vaan on edellisen vastakohdaksi myös moraalisesti kannatettavampi vaihtoehto. Ja senkin kohdalla on toki huolehdittava materian kierrättämisestä uuteen käyttöön. Sitten kun aika hyvästä jossain vaiheessa jättää.

 

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja