Osallistu lukijakyselyyn – arvomme vastaajien kesken upeat palkinnot!

Ensi vuonna ilmestyy Riffin 20.s vuosikerta ja sen vuoksi ajattelimme luodata lukijakuntamme ajatuksia lehden nykyisestä sisällöstä ja kuulostella samalla tuleviin sisältöihin kohdistuvia toiveita.

Edellisestä laajemmasta kyselystä onkin jo aikaa ja toivommekin laajaa osanottoa. Vaikka kaikkia yksittäisiä toiveita emme varmasti pysty täyttämään, antaa jokainen vastaus meille arvokasta tietoa siitä, mitkä asiat tulee säilyttää, mitä uusia juttuaiheita tulisi kehittää ja missä kohden meillä on muuten petrattavaa.

Vastauslomakkeen löydät alla olevan linkin kautta. Saman kupongin olemme sijoittaneet myös numeron 6/2014 väliin erillisenä, fyysisenä liitteenä. Liitteenä olevan kupongin voi lähettää meille ilman postimerkkiä, postimaksun maksaa Riffi.

Osallistuneiden kesken arvotaan huippuhienoja palkintoja, joita esittelemme yksitellen joulukuun kuluessa verkkosivustollamme. Kaikki palkinnot arvotaan samalla kerralla tammikuussa 2015.

Tästä pääset katsomaan, mitä kaikkea palkintokasaan on jo kertynyt…

Säännöt:
• Osallistuminen ei edellytä tilaamista.
• Vastaaja osallistuu arvontaan, kunhan vastaukset on toimitettu Riffin toimitukseen 15. tammikuuta 2015 mennessä.
• Sama vastaaja voi osallistua arvontaan vain yhden kerran.
• Kaikki palkinnot arvotaan samalla kerralla.
• Riffi pidättää itsellään oikeuden peruuttaa arvonnan, siirtää arvontaa, tai uusia arvonnan ylivoimaisen teknisen esteen (esimerkiksi vastausten lähettämisessä tai käsittelyssä ilmenevän vian tai häiriön, vuoksi.
 

Lataa JA tulosta tästä vastauskuponki pdf-muodossa.

#1: täytä kuponki huolellisesti
#2: sulje kuponki kuoreen
#3: postita kuori Riffille osoitteella:
 
Riffi-lehti
Kirkonkyläntie 103 B
00740 HELSINKI
 
Varusta kirje postimerkillä TAI kirjoita kuoreen:
Tunnus 5009616
00003 VASTAUSLÄHETYS
 

Vastaaminen s-postillakin käy päinsä. Valitettavasti emme saaneet toimivaa s-postilomaketta koodattua tähän hätään, joten sähköpostin käyttö edellyttää hieman enemmän viitseliäisyyttä ja vaivannäköä. Löydät alta linkin sähköpostipohjaan, jossa ovat kaikki kysymykset vastausvaihtoehtoineen valmiina, poista epäsopivat vastaukset, tai merkitse sopivat vastaukset esimerkiksi lihavoimalla, värillä tai muulla sähköpostiohjelmasi mahdollistamalla tavalla. 

Avaa tästä sähköpostipohja vastaamista varten.

 

03.12.2014

Ikimuistoiset Sessiot – Hiili Hiilesmaa

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. 

 

Roterfeld: Blood Diamond Romance

(Premium Records 2011)

Hiili Hiilesmaa oli osaltaan luomassa vuosituhannen vaihteessa tutuksi tullutta pohjoismaista ”melankolista metallisoundia”, jota kuultiin hyvin monella tuon ajan levyllä. HIM oli ensimmäisiä tuon soundiestetiikan edustajia, ja juuri tätä soundia haettiin, kun Hiili sai yhteydenoton itävaltalaiselta managerilta. Tämä etsi uutta tuottajaa yhden miehen projektille, nimeltään Roterfeld. Hiili innostui tehtävästä. Syy innostukseen juontui jo lapsuudesta ja on miltei yhtä kummallinen kuin käsillä olevat sessiot.

– Falco (itävaltalainen edesmennyt pop-artisti, jota Hiilesmaa on coveroinut Itä-Saksa-yhtyeessään) on ollut mun perversio koko elämän. Mulla on Falcoon viha/rakkaus-suhde, koska nuorena, kun mun mopo hajosi, yks naapurin kaveri soitti aina Rock Me Amadeus -biisiä silloin ikkuna auki. Siitä jäi angsti päälle. Falco jäi kytemään. Ja jos inhoo jotain, niin parhaiten siitä pääsee eroon tekemällä sitä itse.

Viha/rakkaus-suhde kasvoi sen verran isoihin lukemiin, että Hiilesmaan ties kuinka monennen bändin – Skreppersin – rundatessa Itävallassa, oli pakko käydä Falcon haudalla.

– Falcon diggailun myötä alkoi koko Itävalta-scene avautumaan. Sitten kun Aaron Rothenfeld otti itävaltalaisena tyyppinä yhteyttä (Roterfeld paljasti myöhemmin itse olleensa yhteyttä ottanut manageri), mä olin siitä ihan liekeissä. Näin hänessä ilmiselvän Falco-aspektin. Ikävä kyllä hän ei itse lämmennyt asialle. Nythän mies on aivan ilmiselvä Falco look-a-like!

Biisimateriaalia Roterfeldilla oli jo jopa valmiiksi tuotettuna. Kappaleita oli pyöritelty aiemmin Jenkeissä Coldplayta tuottaneiden Berman Brothersien kanssa, mutta artisti ei ollut kuitenkaan tyytyväinen lopputulokseen; rokkaavampaa pitäisi olla.

– Mä olin siinä sessiossa tuottaja numero kaksi ja ymmärsin oman roolini hyvinkin.

Hiilesmaan tehtävänä oli ”raskauttaa” biisejä, jotka olivat jenkkituottajien jäljiltä turhan popahtavia. Artistilla ja Berman Brothersilla olivat menneet sukset ristiin jossain vaiheessa, minkä takia alkuperäisiä Protools-sessioita ei Amerikasta ollut saatavissa. Näinpä esituotanto alkoi biisien uudelleen sovittamisella. Jotkut kappaleet olivat sen verran raakileita, että ne vaativat jopa uusia melodioita ja sointuja. Roterfeldilla ei ollut tässä vaiheessa vielä levy-yhtiötä. Palaneen käry alkoi tuntua nenässä.

– Noin kerran vuodessa tulee tyyppejä, joista aistii, että saattaa olla tulossa riskialtis sessio. Kun seuraavat kriteerit täyttyvät, alkaa rytisemään: ollaan yksin ja tehdään biisit itse ja ikää on jo jonkin verran. Normaalisti muusikoilta löytyy jotain bänditaustaa, mutta tällaiset tyypit eivät ole tottuneet tekemään ryhmätyötä. Valitettavasti usein he eivät ole pärjänneet porukassa, kun lahjat eivät ole riittäneet. Ainakin meidän porukoissa tuli kenkää, jos ei osannut skulaa tarpeeksi hyvin, Hiili nauraa ja jatkaa:

– Rahaa löytyy tai on joku investori, pappa tai mamma… Eli ostetaan se valmis tuotanto. Proggista ei kehitetä, siihen ei kasveta vaan halutaan istua valmiiseen pöytään. Ego on iso, ja tottunut määräilemään. Haluaa olla pomo, mutta visio puuttuu. Kuten myös vuorovaikutus ja teamplay.

Näillä maarittelevilla ominaisuuksilla varustetut asiakkaat aiheuttavat usein aika paljon säätämistä lennoista ja hotelleista lähtien, laitteista puhumattakaan.                  

– Aaron kyseli valokuvia niistä. Mietin että Hipissä, (Hip-studiot, jossa sessiot tehtiin) kyllä on tarpeeksi hyvät kamat, ja jos ei riitä niin Finnvoxissa ainakin.

Tässä tapauksessa jo sopimusluonnoksessa määriteltiin, kuinka kalliita etuasteita pitää studiosta löytyä. Itse sopimuskaan ei ollut ihan läpihuutojuttu, vaan sähköpostiin tuli kuusisivuinen saksankielellä laadittu nivaska täynnä ”erikoismeininkiä”.

– Ollaan siis tekemässä kuutta biisiä ja käteen lyödään kuusisivuinen sopimus. Siinä oli esimerkiksi uhkasakko levyn viivästymisestä. Jos näin kävisi, mä joutuisin maksamaan kaksikymmentäviisituhatta euroa sakkoa. ”Meinaako tää rahastaa?”. Laitoin viestiä hänelle, että ”Mitä jos ajat kolarin ja levy viivästyy sen takia, niin ei ole ihan oikein, että mä maksan sakkoja”.

Mies oli myöntyväinen muutoksiin, mutta sopimuksen läpikäymiseen Hiili joutui palkkaamaan lakimiehen. Tästä käänteestä oli kuitenkin hyötyä – noin oppimismielessä. Kävikö projektin hylkääminen missään vaiheessa mielessä? 

– Mä olen aika hyvä sanomaan ei, paitsi jos pyydetään tuottamaan. Sillä, vaikkei saisi rahaa tai musiikillista tyydytystä, niin luvassa on ainakin hitonmoinen oppitunti. Se on ollut kovaa valuuttaa. Mä käytän näitä keissejä opetusmateriaalina TAMK:ssä, jossa opetan tulevia tuottajia.

Sopimus saatiin valmiiksi ja esituotanto alkoi. Mukaan pestattiin sessiokitaristiksi Hiilin luottomies Kalle Sundström, joka soitti myös bassot. Studioksi edellä mainittu helsinkiläinen Hip ja äänittäjäksi Juha Heininen. Hiilesmaa soitti rummut ja ohjelmoi koskettimet. Esituotannon valmistuttua Aaron Roterfeld saapui paikalle. Sessiot alkoivat uusien pohjien esittelyllä.

– Aaron väitti, että sointuja on muutettu. No, kuunneltiin demot, joissa soinnutus oli sama kuin pohjissa. Silloin mulle alkoi valjeta, että miehen musiikin tuntemuksen taso ei ehkä olekaan ihan parasta A-ryhmää. Hän halusi olla artisti ja laulaa, ja korostan että erittäin mukava kaveri. Mutta nyt ei menty musa edellä vaan kaikki muu edellä.

Alkoi laulujen äänitys. Roterfeldille oli hyvin tärkeää, että laulu kuulostaa ”Kalifornialta”.

Mutta kun synnyinmaa on sama kuin entisellä Kalifor-nian kuvernöörillä, Arnold Schwarzeneggerilla, ei homma ihan taittunut. Varsinkaan kun mentorina oli ralli-englantia puhuva suomalainen.

– Se kaivoi esiin jonkun lausumissoftan, jonka avulla sitä pystyi opettelemaan. Yhden yksittäisen sanan opetteluun saattoi mennä kaksikymmentä minuuttia. Homma oli lievästi sanottuna tavallisuudesta poikkeavaa.

– Sillä oli kuitenkin hyvä lauluääni ja se lausuntaongelma oli mun mielestä liioiteltu. Joskus toimii se, että mitä eksoottisemmalta lausunta kuulostaa, sen parempi. Suomessa vielä viisitoista vuotta sitten pyrittiin täydelliseen amerikanenglantiin, josta huomautettiin levyarvosteluja myöten. Eipä skandinaavinen aksentti ainakaan Björkin levymyyntiä paljoa haitannut.

Onneksi tahmeanlaisesti etenevissä sessioissa ei ollut enää viivästysakkouhkaa päällä, sillä lennot oli kuitenkin varattu. Parin päivän jälkeen artisti tiedusteli, että voiko studiossa ottaa valokuvia. Totta kai, sehän on ihan normihommaa. Seuraavaksi tiedusteltiinkin, josko löytyisi joku kuvaaja. Kyse ei siis ollut mistään reissumuistojen tallentamisesta, vaan kunnon fotosessioista. Kuvaaja saatiin TaiK:ista. Seuraavana päivänä studiolla soi ovikello: ”Hei, mä olen meikkaaja”. ”Ahaa…”, Hiili huokaa.

– Artisti saapui paikalle, piti alkaa äänitykset, niin laitettiinkin lamppuja paikalle ja alettiin ottamaan lavastettuja soittokuvia. Aaron oli jo täysissä meikeissä, kun hän kysyi meiltä, että ”Sopiskos, että tekin meikkaisitte? Kalle myös”. ”No iliman muuta, tämä katsotaan loppuun”, vastasi joviaali tuottaja.

Olihan meikkaaminen Hiilille tuttua hommaa, kun Skreppersissä meikki kuuluu asiaan. Hän kuitenkin toteaa, että oli aika surrealistista, kun laulujen äänittämisen sijasta alettiinkin meikkaamaan ja  kuvaamaan tiistai-aamupäivällä kello 11.

Miehet eivät olleet ilmeisesti artistin silmään riittävän valokuvauksellisia, sillä jossain vaiheessa Hiili löysi itsensä kameran takaa kuvaamasta ja mukaan palkatut naiset, eli meikkaaja ja kuvaaja päätyivät kuvattaviksi keisarin vaatteisiin pukeutuneen artistin viereen nojatuolin käsinojille.

Miksaus käynnistyi hyvin yhdessä Heinisen kanssa, ja Aaron lähti kotona käymään. Miksauksia lähetettiin Itävaltaan kommentoitavaksi.

– Se halusi vaihtaa pari rumpufilliä, mikä oli yllättävää, kun luulisi, että tommoset olis tullut aikaisemmin esille. Otin fillejä toisista otoista, mutta ei kelvannut. Irrotin sitten kasan sopivia erikseen, että valitse noista. Ne olivat sitten taas kuulemma liian samankaltaisia keskenään. Mulle ei selvinnyt ikinä millaisia pannufillejä se olis halunnut.

Tässä vaiheessa alkoi tuottajasta olla mehut lopussa, joten Juha Heininen hoiti loppumiksauksen. Masteroijaksi valittiin Chartmakersin Svante Forsbäck, niin masterointitaitojensa, mutta myös sosiaalisten kykyjensä johdosta. Aaron nimittäin halusi osallistua siihenkin.

Kun masterointi oli valmis, sulki Hiili puhelimen ja lähti viikonlopuksi Jyväskylään ja Aaron palasi kotiin. Vaan kun Hiili avasi puhelimensa viikonlopun jälkeen, se olikin täynnä viestejä Aaronilta, että ”miksi et vastaa?”. Koko Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt tuhkapilvi oli aiheuttanut lennon peruuntumisen ja mies tiedusteli loukkaantuneena, että miksi hylkäsit minut?
– Kun hän kerran joutui jäämään tänne, niin oltais nyt tehty jotain – vaikka lisää biisejä. Pahoittelin tietenkin ja totesin, että koskaan ei ole tällaista tuhkapilveä mun elinaikana ollut, että mä en voi tuottaa tätä tilannetta.

Aaronin palattua kotiin, hänelle lähetettiin sitten yksi masteroitu biisi koekuunteluun. Takaisin tuli puolitoista sivua palautetta. Svante Forsbäckin mukaan hänen oma ennätyksensä. Jossain vaiheessa kirjallisen palautteen sijaan tulikin äänitiedosto, joka sisälsi kahdentoista minuutin monologin tajunnanvirtaa, jossa välillä soi miksaus taustalla ja ongelmakohtia kelattiin edestakaisin. Palautteen perkaamisesta tuli hyvinkin työlästä, varsinkin kun ohjeet olivat hyvinkin summittaisia. Yhdessä ohjeessa tilattiin ”More drug-vibe”.

– Silloin joutu kaivaa työkalupakkia vähän syvemmältä ja ostaa pari uuttakin työkalua.

 

 

– Jännite alkoi kasvaa koko ajan. Kaikki oli varpaillaan, että mitä se keksii seuraavaksi. Korostan, että hän on tosi hauska jätkä, nauroi paljon, ja sessiot eivät päättyneet mihinkään riitaan, mutta kyllä ton rupeaman jälkeen joutui vetämään vähän aikaa happea.

Yhteensä sessiot kestivät esituotantoineen noin neljä kuukautta. Vuoden päästä levy julkaistiin.

– Kun muistelee esimerkiksi HIMin ekaa levyä, johon koko bändi saapui Migen äidin Ladalla; poltettiin tupakat ja aloitettiin hommat, ei siinä sen kummempaa. Ja vielä Munkkiniemen nuorisotalolla. Jos rokkia tehdään, niin nopeasti hyvä tulee. Vaikka olen aika kauan tehnyt näitä hommia, niin tuossa sessiossa oli aika monta juttua, jota ei aikaisemmin eikä sen jälkeen ole tullut vastaan.

Blood Diamond Romancelta vuonna 2011 irroitettu ”Stop”-single nousi Saksan klubilistalla sijalle 2, joka oli korkein Itävaltalaisen artistin saavuttama sijoitus kyseisellä listalla. Samana vuonna ”Great New Life” -kappale päätyi The Twilight Saga: Breaking Dawn pt.1 -elokuvaan. Vuonna 2012 Roterfeld oli Itävallan Amadeus Austrian Music Awardseissa ehdolla hard & heavy -kategoriassa.



Daniel Lioneye: King of Rock’n’roll

(BMG 2011)

Näin siis tehdään rokkia: Hiilesmaa saa puhelun HIM:in kavereilta kesken Saksan kiertueen, että ”Varaa Munkka, (Munkkiniemen nuorisotalon MD-studio) meillä on uusi bändi. Hoida sinne jotkut hyvät rummut”. Tuumasta toimeen ja bändi suoraan lentokentältä studioon, joka oli varattu viideksi päiväksi. Kokoonpano oli seuraava: Linde Lindström: kitara ja laulu, Mige: basso, Ville Valo: rummut ja Hiili: kiipparit ja ohjelmointi.

Osa biiseistä oli valmiina ja viimeiset sävellykset, kaikki sanoitukset ja tietenkin äänitys ja  miksaus tehtiin tuon viiden päivän aikana.

Sessioiden alussa bändin nokkamies Linde, a.k.a. Daniel Lioneye kyöräsi studioon korin kaljaa ja jallu- ja kossupullot. Ja näin toimittiin sessioiden jokaisena päivänä. Ainekset räkäisen rock-levyn synnyttämiseen olivat kasassa.

– Todella antoisa sessio. Äijät oli hyvässä soittovireessä, koska alla oli pitkä keikkaputki. Ja Valokin on vielä hyvä rumpali. Pohjia tehtiin muutama päivä, sitten Linde soitteli sooloja ja muut väsäili sanoituksia sohvalla siinä takana. Vika päivä jätettiin miksauksille. Eli tosi nopeeta toimintaa.

Bändillä oli Hiilen muistin mukaan jo sopimus BMG:n kanssa, vaikkei mitään ollut vielä olemassa, mistä Hiilesmaa nostaa hattua labelin A&R Asko Kalloselle. Omalta osaltaan valmis diili toi ”semmosta eroottista värinää sessioihin”. Paineita materiaalin luomiseksi ei nähtävästi siis ollut.

– Vähän aikaa ne pyöritteli niitä pohjia ja sopi rakenteet ja siinä se sitten oli. Niiden yhdessä  toimimisen rutiini oli niin kova. Sessioissa kun saa hyvän meiningin päälle, niin se alkaa menemään omalla painollaan. Mutta usein jos homma alkaa töksähtelee, niin siitä lähtee helposti semmonen epäilyksen siemen itämään. Stressi ja epävarmuus tarttuu helposti ja pian aletaan epäillä kaikkea. Joskus sessioissa kitaristi on esimerkiksi soittanut jonkun soolon, joka on mun mielestä hyvä, mutta hän vaan epäilee ja oikein kaivamalla kaivaa sieltä jonkun ”väärän” jutun, joka pitää pakosti korjata. Semmoset levyt, jossa jokainen bändin tyyppi muodostaa mielipiteen joka ikiseen asiaan, on niin pystyyn kuolleita. Kaikenlaiset sattumuksethan kuuluu asiaan. Varsinkin rockissa.

Kun albumin laittaa pyörimään, ensimmäiseksi naamalle hyökyy järjettömän iso, rasvaisen likainen kitara. Studiossa oli suunnilleen sama kitara set-up, kuin HIMillä, mutta soundia mietittiin Daniel Lioneyen persoonan kautta.

– Iso kysymys oli, tuplataanko komppikitarat. Jos tuplataan, niin soundi on tietysti isomman ja leveemmän kuuloinen. Mutta toisaalta tuplattuna soundi hiukan tasoittuu ja persoona ei tule samalla tavalla esille, kuin yhdellä kitaralla. Yhdellä kitararaidalla esiin tulee enemmän yksi käsi, yksi ihminen, joka tuo enemmän koskettavuutta. Sama juttu kuin laulussa. Yksi lauluraita tulee usein enemmän iholle, kuin tuplattu raita.

Kitaran kanssa päädyttiin välimalliin, jossa kitara tuplattiin 20 millisekunnin delaylla. Viivästys toimi Hiilen mukaan erittäin hyvin tässä tapauksessa. Yksi kitara myös mahdollisti sen laittamisen mahdollisimman kovalle, kun useissa päällekkäisissä raidoissa soitto menee sotkuisemmaksi. Kitara pysyy paremmin kasassa. Näin saatiin aikaan äänikuva, jossa on kahdeksankymmentä prosenttia kitarasoundia, kymmenen laulua ja loput kymmenen bassoa ja rumpuja.

– Olen aina tykännyt miksauksista, missä on joku epäkohta. Siinä vaiheessa jos kaikki on kondiksessa, se on semmonen kouluhyvä. Siinä pitää olla joku piikki lihassa, jotain tartuntapintaa. Hyvät soundit ei ole oikeastaan mikään uutinen. Pitää olla jokin ärsyke, että se herättää tunteita ja jää elämään.
Vaikka toiminta oli nopeaa, aina löytyy aikaa saunomiseen. Saunominen toikin oman mausteensa levyn miksaukseen.

–  Mentiinkin studioon vilvoittelemaan. Eli saunottiin puoli tuntia, sitten studioon munasiltaan tunniksi miksaamaan ja takaisin saunaan. Viiden aikaan aamulla miksaus alkoi olla valmis.


Koska oli päätetty että levyn teko ei saa viedä viikkoa enempää, saatiin Mika Jussila houkuteltua aikaisin aamulla masteroimaan. Ja taksilla, joka oli yksi sessioiden prinsiipeistä. Ainoa ohje masteroinnissa oli, että ”tee härskein masterointi, mitä olet tehnyt”.
– Sitä mekin miksauksessa haettiin. Kaikki niin tappiin kuin voi ja hyvin onnistui.

Jussila jätti kuulemma olutkorin juomatta.
Hiili muistelee sessiota ”superhauskana”. Levyn teko tuli niin bändille kuin tuottajalle hyvään saumaan, jolloin luomisen ilo ja rentous oli huipussaan.

– Koko jengi oli niin liekeissä kun sitä tehtiin. Luovia tyyppejä ja aikamoisia idealinkoja kaikki. Sen takia myös härskiys onnistui, kun levylle toteutettiin kaikki kielletyt perversiot mitä pääbändin kanssa ei voinut tehdä.

Vaikka takana oli monikansallinen levy-yhtiö, ei tarvinnut varoa mitään, eikä vakuuttaa ketään. Ja tämä vain lisäsi liekkien roihua. Luotto oli kova ja se kannatti. Hiili toteaa, että King of Rock’n’Rollilla on ”käytetty aika/menestymissuhde ennätyksellisen kohdillaan”. Päätyihän esimerkiksi albumin nimikkobiisi Bam Margeran ”Viva la Bam” -ohjelman tunnariksi.

– Ja me tehdään koko juttu viidessä päivässä ja miksataan alasti. Jo se, että saadaan tehdä levy, on jo voitto sinänsä. Homma tehtiin täysin intuition vallassa ja alkukantaiselle meiningillä. Kaikki oli päivän selvää koko ajan. Soolot ekalla sisään. Linde ei ollut ikinä laulanut. Laulujen vetäminen kopissa tuntui sille liian jäykältä, joten laulut äänitettiin tarkkaamon sohvalla istuen käsimikkiin.

Nopeasti tekeminen oli Hiilelle hyvin virkistävää. Se oli työtapa, mihin hän oli jo muutenkin tottunut työskennellessään Munkkiniemen nuorisotalon demostudiossa. Siellä tahti oli sata demoa vuodessa.
Albumi oli siis tervetullut breikki myös Hiilesmaalle. Kerrankin sai sikailla oikein kunnolla ja roiskia oikein kunnolla.

– Se oli yhtä hauskaa kuin ajaa ylinopeutta tai ampua rynnäkkökiväärillä lonkalta. Volat ja säröt täysille, ja aletaan äänittämään alasti. Kuka siitä ei voisi pitää? En ymmärrä miksi studiossa niin usein jarrutellaan. Se on varmaan pelko siitä, että jengi ei ehkä tykkää tästä. Mulla on semmonen fiilis rock-levyjen kanssa, että mitä enemmän on laitettu haisemaan, sitä enemmän usein tulee vastakaikua.

– Kovin juttu oli, että bändi jäi elämään.

Bändi teki viime uutena vuotena keikan originaalikokoonpanolla ja elokuussa julkaistu yhtyeen 3.s albumi sai Helsingin Sanomissa hyvät arvostelut. King of Rock’n’Roll -kappale oli maailmanlaajuisesti toiseksi soitetuin Suomalaiskappale vuonna 2006.

 

KYPCK: Cherno

(UHO Productions 2007)

KYPCK:ssa tai suomalaisittain Kurskissa on Daniel Lioneyen kanssa paljon yhtäläisyyksiä. Kumpikin bändi on lähtenyt projektista liikkeelle, ilman sen kummempia tulevaisuuden suunnitelmia ihan vaan levyn tekemisen halusta. Tunnusomaista on että molemmat bändit ovat yhä voimissaan ja kumpainenkin julkaisi hiljattain uudet albumin.

Elettiin vuotta 2007. Oululainen Sentenced, jota Hiili oli tuottanut, oli lopettanut pari vuotta aiemmin. Työreissulla Oulussa käydessään Hiilesmaa treffasi vanhan tuttunsa, Sentenced-kitaristi Sami Lopakan.

– Mulla oli työn alla just Himin Venus Doom, ja kehuin Lopakalle miten hienoja doom-kohtia levyllä on. Että olis siistiä tehdä semmosta helkkarin hidasta kamaa. No Lopakka oli ihan samaa mieltä. Tästä innostuneena päätettiin laittaa pystyyn doom-projekti, joka olisi tarkoitus saada nopeasti vain alta pois. Sitten Lopakka lausui maagisen ehdotuksen, että lauluun otettaisiin ”joku venäläinen Sergei”.
– Venäjänkielistä doomia! Tää kortti on pakko kattoa!

Studio varattiin seuraavana päivänä. Myös uuden levy-yhtiön perustanut Atte Blom ihastui hulluun ajatukseen ja tarjosi yhtyeelle sopimusta samoin tein. UHO Productionsin Petri Tyynelä vinkkasi, että laulajaa ei muuten tarvitse etsiä Venäjältä asti, sillä kaveripiiristä löytyi venäjällä asunut Erkki Seppänen, jolla oli laulutaustaa erinäisten bändien kanssa. Bassoon pestattiin Skreppers-mies, Jaska Ylä-Rautio.

– Mä soitin Ekille vastaajaan, että tarvittais laulajaa venäjänkieliseen doombändiin. Eki käsitti eka, että bändi tarvitsi kääntäjää, eikä laulajaa.

Demojen ja videoiden perusteella Eki oli kuitenkin sopiva mies. Ja eikun biisin tekoon. Homma nytkähti eteenpäin nopeasti. Alkutalven perustamispäätöksestä studiossa oltiin jo kesällä.

Rummut äänitettiin etukäteen Klaukkalassa ja loput Oulussa. Rumpuja äänittäessä toteutettiin Hiilen unelmaa isosta soundista. Rummut oli pystytetty lentokonehallia muistuttavaan 2000 neliön kokoiseen Kansallisteatterin varastoon Klaukkalaan. Hiilesmaa selventää:
– Biisit soitettiin klikillä sisään ja kun nauha siirrettiin kakulle, klikkiä nopeutettiin 11,6 prosenttia. Kun pitch otetaan pois, rummut soivat hidastettuina. Kun summataan todella hitaat tempot, hidastetut rummut, iso tila, 26"-, 14"-, 18"-, ja 20"-pöntöt ja jättimäinen ride. En ole koskaan kuullut sellaista rumpusoundia. Soundi oli erittäin stimuloiva. Setissä oli vielä kaksi patarumpua ja trukilla taakse nostettu kirkonkello. Ja äänitys tehtiin tietysti analoginauhurilla.

KYPCK:n kahdellä ensimmäisen levyllä käytettiin samaa äänitysmetodia. Homma on kuitenkin sen verran kokeilevaa, että Hiilesmaa ei ole muille rumpaleille metodia ehdottanut.
– Siinä on liian isot riskit. Soitat yksin klikin päälle, 11,6 prosenttia nopeammin, ja analogille. Jos se ei onnistukaan, niin aika paljon joutuu tekemään uusiksi.

Jossain vaiheessa puseroon hiipi fiilis, että käsissä on nyt sen verran väkevää kamaa, että mukaan studioon pitäisi saada myös aseita, joilla saataisiin meininkiin tiettyä jännitettä.  Ylä-Rautio hoiti homman ilmeisesti metsästyssuhteillansa ja näin lähdettiin kohti Oulua takakontti aseita pullollaan. Studiossa kitaraständeissa lojui sekaisin aseita ja kitaroita; rynnäkkökivääri, kitara, kitara, haulikko…

– Sitten välillä odotellessa hiplailtiin niitä aseita. Oululaisella rannalla vastaan tuli Lada, joka kirvoitti ajatuksen, että levylle pitää saada sen ääntä. Rekisteri ylös, ja soitto omistajalle, että voisikos autoa äänittää? Ja onnistuihan se.

Ladan kilisevä käyntiääni tallennettiin studion alla olevassa pysäköintihallissa, johon lisättiin Hiilen sianvenäjäistä puhetta ja näin saatiin radioteatterimeiningillä loistava intro aikaiseksi.
Samanlaisilla metodeilla saatiin levyn puheosuuksiin omanlaista tunnelmaa, kun studiossa nukkunutta laulajaa äänitettiin minuutti herätyksen jälkeen.

– Mehän ei oltu tavattu Ekiä tätä ennen. Ei oltu edes treenattu yhdessä. Käytiin vaan edellisenä iltana syömässä ja sitten studioon. Pohjat oli valmiina, Eki aloittaa ensimmäisen kappaleen, niin viiden sekunnin jälkeen oli pakko katkaista, kun me naurettiin kyyneleet silmissä. Mä itkin onnesta kun se kuulosti niin hyvältä. Meidän visio venäjänkielisestä doomista niillä soundeilla loksahti täydellisesti kohdalleen.

Jos rumpuja äänitettiin poikkeavalla metodilla, piti muitakin soittimia muokata vision mukaisen soundin saavuttamiseksi. Yksi hienoimmista esimerkeistä on Ylä-Raution yksikielinen basso, Kyklooppi tai Kypcklop. Koska kielisoittimien vire oli A tai G kappaleesta riippuen ja säröä enemmän kuin tarpeeksi, rämisivät vapaat kielet niin paljon, että ne piti sammuttaa. Ja miten tämä tehtiin? Noh, soittaessa oli pakko käyttää avustajaa, joka sormellaan sammutti vapaat kielet. Tässä tapauksessa avustaja oli Hiilesmaa. Kun käsi alkoi puutua tarpeeksi, tuli ajatus että loput kielet otetaan pois kokonaan.

– Silloin soundi selkeytyi huomattavasti. Yksikielinen basso avasi muutenkin soittoon uusia ulottuvuuksia, kun löysää kieltä pystyi bendaamaan paljon enemmän. Kaikki kunnia Jaskalle, että pystyy soittamaan yhdellä kielellä aika kiireisiä juttuja.

Kykloopin ainoata viritystappia käännetään muuten jakoavaimella…
Hiili palaa vielä siihen, kuinka jännittävä aspekti soittimien muokkaantuminen tietynlaisen soundien hakemisessa oli. Poikkeava äänitysmetodi antoi uuden sysäyksen kokonaan uuteen soundimaailmaan. Moni onkin aavistellut, että rummuille on tehty jotain. Kymmeniltä tyypeiltä on tullut kyselyjä, että mitä rumpusoundeille on tehty? Miten haitsu kuulostaa noin saastaiselta, Hiili nauraa, ja jatkaa, että omat projektit mahdollistavat kaikenlaisia koeponnisteluja. Kun teet työtä toisille, joudut usein pelaamaan jollain tavalla varman päälle.

Malttaako oman jutun miksaamisen lopettaa ajoissa?
– Mulla on omien juttujen kanssa kaksi metodia: joko tosi nopeesti tai tosi hitaasti. Välimuotoa ei ole. Viittä vaille valmista Itä-Saksan levyä on tehty vuodesta 2011 asti. Nyt käsissä on versio numero kolme. Alkuperäisistä pohjista ei ole enää mitään jäljellä. Kaikki alkuperäiset pohjat on lentäneet roskiin.

Hiilesmaa ei tunne suurta tarvetta itsensä ilmaisuun muusikkona, vaikka bändejä on lukuisia ja julkaistuja levyjä noin neljätoista. Hän on vuosien aikana tajunnut, että ykkös-ilmaisukanava on soundit, sekä olla osa sitä luovaa prosessia, osa sitä kemiallista yhtälöä.

– Prosessi itsessään on se mun juttu. Biisit on vain sitä pakokaasua, mitä tulee prosessin jälkeen sieltä putkesta ulos. Tehot katoaa helposti, jos katalysaattori on liian tiukalla. Itse prosessi on mulle olennaisempi asia. Aika väsymättömästi jaksan käydä sitä debattia, jos haetaan vaikka jotain uutta soundia. Mä aloin äänittää samaan aikaan, kun aloin soittamaan. Sain rummut ja mankan samaan aikaan, ja aloin heti äänittämään. En mä mikään muusikko ole, enkä myöskään biisinikkari. Vaikka Teostosta löytyy 300 biisiä, jossa mun nimi on.

 

Ilmestyessään Cherno herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Venäläisillä metalli-keskustelupalstoilla riideltiin bändistä, kun jotkut tahot soimasivat, että ”Hitto me venäläiset ollaan tolloja, kattokaa kun suomalaiset tulee ja tekee tän jutun venäjäksi paljon paremmin kuin me”.
Toiset taas väittivät, että kyseessä on tuotteistettu rahastus jota masinoivat hulppeissa kartanoissa asuvat suomalainen huipputuottaja ja Sentencedin kitaristi. Siinä keskustelun äärilaidat.

Se oli myös ensimmäinen venäjänkielinen levy, joka nousi Suomessa top kymmeneen, sijalle kuusi. Tämä oli samalla Hiilesmaan omien bändien paras sijoitus. Levy pääsi myös nuorisokanava YleX:n soittolistoille, mikä oli venäjänkieliselle doomille aika hyvä saavutus.
 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

25.02.2018

Bose ShowMatch DeltaQ – avainsana on muunneltavuus

Kiertueella sama show vedetään ilta toisensa jälkeen milloin minkäkin mallisessa lukaalissa, ja olisipas se mukavaa, jos joka tupaan voisi rakentaa juuri sille parhaiten mallaavaan PA:n. Mutta siitähän tässä juuri onkin kyse


Bose esitteli 2011 asennuskäyttöön tarkoitetun RoomMatch-kaiutinjärjestelmän (Riffi 4/2011), jonka jujuna on mahdollisuus määrittää erikseen jokaisen yhdistelmään liitettävän kaiuttimen suuntaavuus erilaisilla vaihtoehtoisilla akustisilla ohjaimilla.

Nyt on vuorossa ShowMatch, jossa sama periaate tuodaan keikkarintamalle. Ideana on, että kiertuekalusto voidaan nopeasti muuntaa esimerkiksi hevosenkenkäteatteriin sopivasta setistä seuraavan keikkapaikan pitkänomaiseen kenkälaatikkosaliin soveltuvaksi. Kun suuntauksen leveyttä voi nopeasti vaihtaa kaiutinkohtaisesti, voidaan suuntaavuudessa huomioida myös monimuotoisten katsomoiden eri osien vaatimukset.


Neljä peruspalikkaa

ShowMatch -sarjaan kuuluu 18-tuumaisella elementillä ladattu SMS118-bassorefleksikaappi sekä kolme yläkaappia. Jälkimmäisten ainoa keskinäinen ero on pystysuuntaisessa aukeamiskulmassa: SM5:n keila avautuu viiden asteen verran, SM10:n ja SM20:n vastaavasti 10 ja 20 asteen kulmissa.

 

Kaikissa kolmessa on kalustuksena kaksi kahdeksantuumaista kartiota ja neljä uuden sukupolven EMB2S-kompressio-driveria, jotka valmistajan mukaan toistavat aiempaakin paremmin etenkin laulun kannalta kriittisen ylemmän keski-alueen.

Mallistossa on kaksi erilaista ripustusrautaa, joihin voi koota enimmillään 24 yksikköä, sub-wooferit mukaanlukien. Lattial-le rakennettavan pinon tueksi on tarjolla oma kehikkonsa.

Ja vaikka kyse on keikkamallistosta, kiinteä asennuskin käy päinsä. Siinä yhteydessä kaiuttimista voi poistaa päätypaneelit, jotka toimivat kantokahvoina ja suojina kaiuttimille. Kokonaisuus solakoituu ja ulkoasustakin saadaan tyylikkäämpi. Samalla ripustustapit voi nekin vaihtaa pienempiin asennusmalleihin, jolloin ulkonäkö siistiytyy entisestään.

Subwoofereita voi käyttää sellaisenaan tai niistä voi muodostaa erilaisia kardioidiasetelmia, joilla bassotaajuudet ohjataan tehokkaammin yleisölle ja suojataan samalla lavaa ylimääräiseltä kumulta. Eri käyttötavat on huomioitu tuplaamalla Speakon-liitännät sub-kotelon vastakkaisille puolille. Niinpä subwooferit saadaan tilanteessa kuin tilanteessa kaapeloitua yhdeltä puolelta.


Suuntaavuus tarpeen mukaan

Pystysuuntauksen suhteen ShowMatch-sarjan kaiuttimista voidaan koota point source-, line array- tai DeltaQ-muodostelmia sen mukaan, mitkä yläkaapit nippuun valitaan. SM10- ja SM20-kaiutinten keskinäinen kulma määräytyy vakiona, mutta SM5-kaappien asentoa voidaan säätää 0 – 5 asteen haarukassa, joten niistä voi koota myös vaikka täysin pystyssuoran ja pitkälle heittävän linjasäteilijän.

Vaakatason suuntausta varten yläkaapit toimitetaan vakiona sekä 70 että 100 asteen suuntaimilla, ja työkalupakkiin voi sitten erikseen hankkia suuntaimet kapealle 55 asteen keilalle. SM20-kaiuttimeen on erikseen myös 120 asteen ohjainversio.

Suuntainten vaihto käy muutaman ruuvin aukaisulla ja tiukkauksella, minkä pitäisi onnistua myös keikkapaikalla settiä rakennettaessa. Suuntaimia voi myös valikoida epäsymmetrisesti, jolloin kaiuttimen keilaa voi avata yhdellä puolella laveammaksi samalla, kun toisella puolella väistellään seinäheijastusta kapeammalla ohjaimella.

ShowMatch on siis kuin rakennussarja, josta voi koota aina kunkin salin tarpeisiin vastaavan kokoonpanon, jossa sekä yhdistelmän suuntaavuus että sen tuottama äänenpaine optimoidaan tapauskohtaisesti. Esimerkiksi kuuntelualueen takaosiin voidaan koota SM5-kaiuttimista pystysuora linjasätelijä, joka varustetaan kapeammilla 55 asteen vaakasuuntaisilla suuntaimilla. Näin saadaan kantavuutta ja ääni kohdistuu tarkemmin kuuntelualueelle. Saman kaiutinyhdistelmän lähelle tarkoitetut kaiuttimet voivat olla tilanteesta riippuen vaikka SM10- tai SM20-mallia, joissa käytetään esimerkiksi 100 tai 120 asteen suuntaimia, jotta ne aukeavat kyllin nopeasti.


Millä tahansa vahvistimella

Bosen idea perustuu kokonaan akustisiin ratkaisuihin, eikä se vaadi erityistä digitaalista prosessointia. Niinpä ShowMatch-kaiuttimia voi ajaa tavallisella aktiivisella jakosuotimella ja millä tahansa sopivan teholuokituksen vahvistimilla, kunhan jakotaajuuksien asetuksissa ja vahvistustasojen sovittamisessa noudattaa annettuja suosituksia. Vastuu järjestelmän asetuksista ja asianmukaisesta suojauksesta jää tällöin loppukäyttäjälle.

Bosen omat PowerMatch-sarjan vahvistimet sisältävät myös kattavasti signaaliprosessointia ja niillä voi toteuttaa järjestelmän vaatimat jakosuotimet sekä kaiutinten suojauksen. Kahdeksankanavaisten PowerMatch-vahvistimien kanavia voi kytkeä rinnan, joko kahden tai neljän kanavan verran. Tällöin vahvistusteho on jaettavissa käyttötarpeen mukaan. Vahvistimet ovat ohjattavissa keskitetysti pc-ohjelmalla ja niihin on saatavilla lisäkortteja erilaisiin ip-pohjaisiin audioverkkoihin, kuten esimerkiksi Danteen.


Mallinna ja toteuta

Kaiutinjärjestelmän suunnittelua ja virtuaalista testausta varten Bosella on erityinen Modeler-ohjelma, jonka Standard-versiolla voi mallintaa tilan ja simuloida järjestelmän toimintaa kattavuuden, äänenpaineen ja puheen ymmärrettävyyden osalta.

Modeler Plus tarjoaa hitusen tarkemmat simulaatiot ja siihen voi yhdistää Bose Auditioner -toistojärjestelmän, jolla simuloitua tilaa ja siihen suunniteltua järjestelmää pääsee kuuntelemaan virtuaalisesti eri pisteistä.

Käyttäjän kannalta suhteellisen vaativa Bose Modeler on saatavilla toistaiseksi ainoastaan suoraan valmistajalta, ja vain Bosen valtuuttamille suunnittelijoille. Ensi vuoden alussa on määrä julkistaa laajempaa käyttäjäkuntaa palveleva mallinnustyökalu, jolla voi simuloida yhtä kuuntelualuetta kerrallaan ja yksinkertaisemmalla huonemallilla.


Kuuntelukoe Tukholmassa

Osallistuin Bosen järjestämään DeltaQ ShowMatch -sarjan esittelytilaisuuteen Tukholmassa, jonka esikaupunkialueella sijaitsevaan Subtopia-kulttuurikeskukseeen oli kutsuttu alan lehdistöä ja muita toimijoita.

 

 

Päivä koostui tuotteen taustaa ja teknisiä perusteita selvittävistä luennoista, monipuolisista kuunteluesimerkeistä sekä työpajoista, joissa järjestelmän eri osiin ja niiden käyttöön pääsi ottamaan näppituntumaa. Myös omien ääninäytteiden käyttö kuuntelukokeisiin oli huomioitu ja kuuntelun aikana tilassa pääsi vapaasti liikkumaan eri puolille salia.

Subtopian Studio 3 oli rajattu vastaamaan keskikokoista klubia ja tila on akustiikaltaan kohtuullisen kuiva, mikä mahdollisti kaiutinjärjestelmän analyyttisen kuuntelun. Toisaalta tilanne ei välttämättä kerro kaiuttimen käytöstä haastavammissa olosuhteissa, joissa kaiuttimen hallittu ja tässä tapauksessa monipuolisesti muunneltava suuntaavuus nousisi varmaan entistäkin keskeisemmäksi tekijäksi.

Kuunneltu kaiutinjärjestelmä koostui kuudesta SM-sarjan pääkaiuttimesta ja neljästä SMS118 -bassokaapistaa rakennetusta ”end fire” -asetelmasta per puoli. Pääkaiuttimia kuunneltiin sekä subwooferien kanssa että ilman.

Äänitetyn musiikin lisäksi lavalle nousi päivän aluksi ja lopuksi ammattimuusikoista koottu bändi, joten kaiutinjärjestelmää pääsi kuuntelemaan myös autenttisessa käytössä.

Kiitoksella huomioidaan, että kaiutinjärjestelmän kaikki prosessointi oli nähtävillä ja valmistajan edustajat vastasivat avoimesti kysymyksiin. Toinen kiitos tulee siitä, että kaiutinjärjestelmän taajuusvaste oli viritetty varsin neutraaliksi. Toistokaistan ääripäitä ei oltu korostettu ”wow”-efektin aikaansaamiseksi, eli ”markkinointiyläpää” ja ”festaribasso” loistivat poissaolollaan. Järjestelmän taajuusvaste oli bassoilta yläpäätä kohden loivasti laskeva, niin kuin ammattimaisesti viritetyssä järjestelmässä usein sopii olettaa.

Kuulohavainnot ovat luonnollisesti varsin subjektiivisia ja monelta osin mielipidekysymyksiä, varsinkin kun suoraa vertailukohtaa ei ollut saatavilla. Tämä tiedostaen totean, että sekä äänitteitä kuunnellessa että bändin soittaessa Bose lunasti lu-pauk-set laulun erottelusta. Erityisesti yläkeskialueen sointi oli saatu varsin terveeksi ja neutraaliksi, varsinkin kun vertaa kokemukseen monista muista kaiutinjärjestelmistä. Kompressiodriverin sointi ei muuttunut rasittavaksi kovemmillakaan äänenvoimakkuuksilla, vaan kaiutin toisti sen mitä sille syötettiin, mitään lisäämättä tai pois ottamatta.

Luonnollisesti järjestelmää ei koetilanteessa käytetty suorituskyvyn äärirajoilla, koska koeyleisön sietokyky loppui aiemmin kuin äänenpainevarat tämän kokoisessa tilassa ja tällaisella järjestelmällä.

Yläpään toisto oli sekin varsin terve ja luonnollinen, perkussiivisten äänien alukkeet toistuivat tarkasti, eivätkä pehmentyneet tai värittyneet. Alakeskialue toistui myös tarkasti ja reserviä tuntui löytyvän tarvittavaan iskevyyteen. Kun subwooferitkin toimittivat tehtävänsä asiallisesti, vaste jatkui alas asti mitään aluetta erikseen korostamatta ja kaiutin soi kuten laadukkaan bassorefleksi-PA-subwooferin kuuluu.

Kaiuttimen akselilla suoraan liikuttaessa vaste ei muuttunut merkittävästi ja kompressiodriverien summautuminen tuntui toimivan kuulon perusteellla ilman liuskottumista. Kaiuttimen akselilta poistuttaessa ei myöskään tapahtunut mitään äkillistä muutosta vaan ääni vaimeni varsin tasaisesti enkä havainnut merkittäviä värittymiä off axis -vasteessa. Kävin myös kaiut-ti-mien takana lavalla ja lavan sivussa ja totesin soinnin taaksepäin olevan varsin hallittua.

Kriittisellä kuuntelulla en löytänyt soinnista juuri moitittavaa, vaan kaiutin vaikutti toistavan sen mitä sille syötettiin lisäämättä siihen mitään omaa ”sointia” tai värittymää. Luvattu suuntaavuuden hallinta vaikutti sekin kuuntelun perusteella toteutuvan.

Pohdintana voinen lausua, että etenkään kotimaisten PA-vuokraamoiden ei liene mahdollista hankkia kaikkia mahdollisia kaiutinmalleja eri suuntaimineen ylettömiä määriä, vaan todennäköisesti hankinnat keskittyvät muutamaan perusmalliin ja niistä muodostettaviin peruskonfiguraatioihin. Silloin valmistajan idea modulaarisesti skaalautuvasta ja mihin tahansa muunneltavasta järjestelmästä jää osittain haaveeksi käytännön budjettisyistä.

Asennuskäytössä taas eri vaihtoehtoja voidaan yhdistellä tietysti vapaammin, kun hankinnat voidaan tehdä suoraan käyttökohteen mukaan.

Koska kaiuttimia voi ajaa millä tahansa vahvistimella tai signaaliprosessorilla, antaa se luonnollisesti paljon vapautta, mutta samalla vastuuta järjestelmän suunnittelijalle ja käyttäjälle. Toisin kuin suljetuissa järjestelmissä, tämä ratkaisu jättää käyttäjälle mahdollisuuden epäonnistua järjestelmän kanssa ja asettaa elementtien väliset tasot tai jakotaajuudet pieleen.

Tukholmasta haetun kokemuksen perusteella totean, että ShowMatch DeltaQ on selkeästi järeään ammattikäyttöön soveltuva PA-järjestelmä, ja jäänkin odottamaan tarjoutuuko minulle mahdollisuus tutustua siihen syvällisemmin myös omilla miksauskeikoillani, toivon ainakin niin.

 

Bose Professional ShowMatch DeltaQ

Suuntaavuudeltaan muunneltava PA-järjestelmä

SM5/10/20
• 2-tiekaiutin
• kaksi 8-tuumaista neodyymielementtiä
• neljä Bose EMB2S-diskanttielementtiä
• toistoalue 69 – 17 000 Hz (+/-3 dB)
• toistoalue 59 – 17 000 Hz (+/-10 dB)
• maksimiäänenpaine 145 dB SPL hetkellisesti
• nimellisimpedanssi 8 ohmia
• tehonkesto, alempi kaista: 450 W / 1800 W jatkuva / hetkellinen
• tehonkesto, ylempi kaista: 100 W / 400 W jatkuva / hetkellinen

SM5: aukeamiskulma 5° pystysuunnassa
SM10: aukeamiskulma 10° pystysuunnassa
SM20: aukeamiskulma 20° pystysuunnassa
Vaakasuuntainen aukeamiskulma valittavissa 
55° / 70° / 100° (SM20 myös 120°)

SMS118-subwoofer
• toistoalue 29 – 300 Hz (-10 dB)
• herkkyys 94 dB SPL / 1 W @ 1 m
• tehonkesto 3000 W hetkellisesti
• maksimiäänenpainen ripustettuna 129 dB
• maksimiäänenpainen lattialla, 135 dB
• nimellisimpedanssi 8 ohmia

Lisätiedot: F-Pro Esitystekniikka

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

24.02.2018

Oek-Sound Soothe – kotimainen plugari näyttää kaapin paikan!

Resonanssit pois. Vain resonanssit.

Oek-Sound Soothe ilmaantui täysin yllättäen markkinoille ihan hiljan. Tämä suomalaisen yrityksen ensimmäinen kaupallinen plugari lupaa pureutua pulmaan, joka vaivaa useimpia kinkkisten laulu- ja instrumenttifailien kanssa peuhaavia: joskus äänitystapa tai prosessointi, esimerkiksi kompressointi, nostaa pintaan joitain äänilähteelle tyypillisiä ominaistaajuuksia, joista pitää päästä nopeasti ja näppärästi eroon. Tähän asti moni on käyttänyt siihen tarkoitukseen dynaamista ekvalisaattoria tai monikanavakompressoria/limitteriä, mutta usein prosessi aiheuttaa tarpeettomasti muuta haittaa signaalille: mm. asiaan kuulumattomia artifakteja ja vaimentumia.

Soothe on sekin dynaaminen ekvalisaattori, mutta varta vasten resonanssien vaimentamiseen suunniteltu ja pitkälti automaattinen. Sen toiminnalle asetetaan tietyt reunaehdot, jonka jälkeen sen viisi suodinta säätelevät toimintaansa omatoimisesti.

Ruudulla näkyvä kaariviiva pallukoineen ei ole tavanomainen ekvalisaattorin kuvaaja, vaan siihen tarttumalla voi asettaa eri suotimille niiden vaikutustaajuudet sekä threshold-arvot. Mitä ylemmäs pallukkaa nostaa, sen voimallisemmin kyseinen suodin toimii.

Kuvaajan takana näkyvä sininen alue ei puolestaan ole läpi kulkevan audion spektri vaan näkymä ilmentää kompression toimintaa realiaikaisesti. Mitä syvempi lovi näkyy sitä rajummin suodin kyseisellä kohdalla puraisee.

 

Suoraan toimeen

Soothe paneutuu pulmaan yksinkertaisen, mutta tehokkaan käyttöliittymän kautta, ja ainakin allekirjoittaneen tämänhetkisen kammoprojektin taustakööriraidoille kyseinen plugari teki ihmeitä yllättävänkin pienin säädöin. Soothen viisialueinen EQ tekee resonanssimetsästyksestä helppoa, ja plugarin käyttöliittymän reaaliaikainen analysaattori reagoi nopeasti.

Alunperin juuri laulukäyttöön suunniteltu Soothe tuntui toimivan laulumateriaalin ohessa myös oikein näppärästi akustisen kitaran ja mallettien hallinnassa. Nuo kolmannen osapuolen nauhoittamat instrumentit kärsivät ikävistä resonansseista, mutta Depth-säädöllä sekä Sharpness- ja Selectivity-parametreilla tasoittelu onnistui vailla artifakteja.

Vaikka kyllä niitä artifaktejakin saa, jos niitä haluaa! Plugaria tulikin käytettyä kaikenlaisen sound design -raakamateriaalin luomiseen kaiken muun lisäksi.

 

Asiallista jälkeä

Pidin Soothen yleissoundista, ja plugari tuntui oitis sopivan työympäristööni. Säätövara on melkoisen suuri, joten varomaton huonolla kuuntelulla varustautunut miksaaja/äänittäjä voi tehdä vahinkoa huolimattomuudellaan. Mutta säätövarassa piilee myös Soothen vahvuus: siitä riittää moneen vaivaan. Itse käytin plugaria myös varomattoman virekorjausprosessin lopputuloksena syntyneen ”lasihelinän” poistoon.

Soothe on mainio, kotimainen lisä vähän vähemmän saturoituneelle markkina-alueelle. Helppo käyttöliittymä ja graafinen vaste kertovat kaiken olennaisen prosessista, ja Soothen soundi – tai oikeastaan soundittomuus – lupaavat hyvää Oek-Soundin tuleville tuotteille.

Jään odottamaan innolla Olli Erik Keskisen luotsaaman yrityksen tulevia innovaatioita.
 

Oek-Sound Soothe

Dynaaminen resonanssisuodin

• vaatiimuksena macOS 10.7 tai uudempi, Windows-versio tulossa
• toimii AU-, VST-, ja  AAX-formaateissa
• yhteensopiva useimpien DAW-ohjemien kanssa
• myynti suoraan valmistajan omasta verkkokaupasta
• hinta: 149 euroa

Lisätiedot: Oeksound

 


•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä voit lukea tästä.

 
24.02.2018

QSC KS112 tuo valinnanvaraa K2-sarjan bassokaiuttimistoon

Erittäin kompaktiksi suunniteltu KS112 on yhdellä 12-tuumaisella, pitkäiskuisella elementillä varustettu aktiivikaiutin.


QSC:n K2-sarjan kokoäänialueen aktiivikaapeille julkaistiin jo aiemmin suuntaava kardiodisubbari, KS212C, jonka vaihtoehdoksi valmistaja esitteli taannoisilla NAMM-messuilla pienemmän sub-bass-kaiuttimen.
Se ei ole KS212C:n tavoin suuntaava, mutta noudattaa refleksikoteloineen muuten pitkälti samoja linjoja.

KS112-mallin toistoalueeksi QSC ilmoittaa 41 – 108 Hz kuuden desibelin vaimentuman puitteissa, ja 38 – 12 Hz, jos poikkeamaksi sallitaan -10 dB.

Hetkelliseksi maksimiäänenpaineeksi ilmoitetaan 128 dB (SPL @1m).

D-luokan vahvistimen nimellistehoksi ilmoitetaan 2000 wattia hetkellisesti, ja sen jäähdytyksestä huolehtii käyntinopeuttaan automaattisesti säätelevä ja hiljaiseksi mainittu tuuletin.

Säädettävä jakotaajuus ja muistiin tallennettavat asetukset tekevät käytöstä nopeaa silloinkin, kun samaa subbaria käytetään vuoroin eri yläkaappien kanssa.
 
Kaiutin soveltuu käyttöön niin vaaka- kuin pystyasennossa ja kummassakin tilanteessa salko yläkerran kaiuttimelle voidaan ruuvata suoraan bassokaapin 15-millisestä koivuvanerista tehtyyn runkoon upotettujen metallilaippojen M20-kierteeseen.

 

KS112 on ulkomitoiltaan 622 mm x 394 mm x 616 mm ja sen painoksi ilmoitetaan 28,4 kiloa.
Uppokahvat kummassakin päädyssä sekä takalaitaan asennettavat pyörät helpottavat kuljetusta. 
 

LisätiedotEM Nordic

23.02.2018

Kebulle Parhaan Artistin Schallwelle-palkinto 2017

Muusikko ja säveltäjä Sebastian "Kebu" Teir Espoosta on voittanut Schallwelle-palkinnon Parhaana Artistina 2017.
 

Kymmenes Schallwelle-palkintojakogaala pidettiin 16. helmikuuta 2018 Schwertessa, Saksassa. Palkinnon jakaa "Schallwende – Freunde und Förderer der Elektronischen Musik e.V." niminen yhdistys, joka vaalii elektronisen instrumentaalimusiikin perintöä Tangerine Dreamin, Klaus Schulzen ja muidenn saksalaisen elektroniikkamusiikin edelläkävijöiden hengessä.

Palkinnon saajaksi oli ehdolla tänä vuonna myös muun muassa Jean Michel Jarre ja edellä mainittu kulttibändi Tangerine Dream.

Palkinnonsaajan esitellyt ZDF-toimittaja Thomas Gonsior kuvaili Kebua juhlapuheessaan artistiksi "joka muuttaa shown spektaakkeliksi ja esityksen toiminnaksi, ei vaan pelkästään äänellä ja valolla vaan koko kehollaan. Lava muuttuu nyrkkeilykehäksi, kun Kebu hyppää syntetisaattorista toiseen kuutiomaisessa konepuistossaan ja lyö koskettimia – taistelu soundia varten, täydellinen panostus reaaliaikaista performanssia varten monien Jean Michel Jarren, [Giorgio] Moroderin & Co. innoittamien kappaleiden avulla, sekä tunnetuilla elektro-klassikoilla. Kaikki on liveä, analogista, aitoa."

ZYX Musicin edustaja ja A&R-henkilö (artists and repertoire) Patrick Van Hecke, joka julkaisee Kebun tulevia levyjä, kommentoi:
"Olemme erittäin ylpeitä Kebusta ja pidämme tätä palkintoa arvokkaana debyyttinä tulevassa yhteistyössämme. Olen syvästi kiitollinen siitä, että EM-scene on kunnioittanut Kebua tällä tavalla ja olen vakuuttunut siitä, että tulevaisuudessa Sebastian löytää myös suurta hyväksyntää scenen ja musiikkilajin rajojen ulkopuolelta. "
 

Sebastian ”Kebu” Teir on melodista ja instrumentaalista konemusiikkia säveltävä espoolainen syntetisaattorimuusikko, jonka YouTube-kanava on kerännyt yli 20 000 000 katselua ja paljon kiitosta.

Hänen tuorein albuminsa "Perplexagon" (2016) debytoi sijalla 6 suomalaisella albumilistalla. Kebu esiintyy valtavalla analogisten syntetisaattoreiden arsenaalilla, mikä palauttaa mieleen 1970- ja 1980-lukujen syntetisaattorimusiikin parhaat sooloartistit.

 

Viime vuonna Kebu teki 50 konserttia ympäri Eurooppaa (Iso-Britannia, Saksa, Puola, Alankomaat, Belgia, Itävalta, Tanska, Norja, Ruotsi, Suomi ja Viro).
Uutta Euroopan kiertuetta suunnitellaan syksyksi, kun Kebun live-albumi "Live in Oslo" julkaistaan (​​DVD:llä, CD:llä ja digitaalisena latauksena).

Sebastian on syntynyt ja kasvanut Siipyyssä, Kristiinankaupungissa.

•••

Riffissä 6/2014 julkaistun Kebun haastattelun voit lukea tämän linkin kautta.

•••

ZYX Music GmbH & Co. on saksalainen levy-yhtiö, jonka Bernhard Mikulski perusti vuonna 1971. Se on yksi 1980- ja 1990-lukujen menestyneimmistä saksalaisista levy-yhtiöistä.

 

23.02.2018

Rocktron ValveSonic Plexi – pleksiä räkkiin

Eritoten räkkivahvistimistaan tunnettu Rocktron on liittoutunut LA Customin kanssa suunnitellessaan neljän etuasteputken ympärille rakentuvia ValveSonic-malleja, joiden  soundikattauksen kerrotaan vaihtelevan aina 1950-luvun soundityypistä modernin rockin high gain -soundeihin.

ValveSonic Plexin aiheena on nimenomaan plexi-ajan Marshall-soundi, ja valmistaja lupaa sen venyvän areenarockin stäkkiryminästä ´70-luvun Sunset Strip -bändeille tyypilliseen soundiin.

Rocktron ValveSonic Plexi hyödyntää 12AX7-putkia.

Yhden megaohmin impedanssilla toimiva tuloliitäntä on varustettu kahdella kytkimellä. Ylempi asento (numero 1) tuottaa ”moderniksi” kuvaillun tuloliitännän.
Alempi asento puolestaan on soinniltaan paksumpi, jollaista käytettiin vintage-ajan britti-vahvistimissa. Kun alempi kytkin on Tight-asennossa, soundi tiukentuu nykyajan britti-vahvistimien tyyliin.

Rocktron ValveSonic Plexi mahdollistaa soundin yleisen kirkkauden valinnan viisiportaisella säätimellä, jonka asteikko ulottuu nollasta viiteen. Nollassa toiminto on pois päältä, ja siitä lähtien päästään vintage-sävystä asteittain kohti kirkkaampaa sointia.
ValveSonic Plexin gain-säädöllä puolestaan määritellään se, kuinka lujaa etuasteputkea ajetaan.
Kun Boost-toiminto on aktivoitu ja ”+”-kytkin on ala-asennossa, saadaan aikaan ´80-luvun Marshalleja muistuttavan ekstra-säröaste. Ylhäällä ollessaan tämä kytkin taas tuottaa ´90-lukulaiselle Marshallille tyypillisen särön, kun kytkentään lisätään ylimääräinen putki.

Rocktron ValveSonic Plexi -etuasteessa on kolmialueinen ekvalisaattori (bass, middle, treble), jolla voi korostaa kunkin alueen määrää. Lisäksi ekvalisaattorista on valittavissa kaksi vaihtoehtoa.
Eq 1 on moderni, keskialue-korosteisempi versio, kun taas Eq 2 on vintage-tyylinen.
Tämän jälkeen Rocktron ValveSonic Plexin kytkentään on sijoitettu Afterburner-säröaste, jonka kerrotaan emuloivan vaiheenkääntäjän jälkeen kytkettyä master-volumea. Kun tämä toiminto on päällä, voidaan Drive-säädöllä määritellä se, miten paljon Afterburner säröytyy.
Jos käyttää high gain -tyylistä säröä, auttaa High Cut -toiminto puolestaan suodattamaan hieman ylätaajuuksien sähinää ja tirinää.
Master-volumella taas säädetään koko laitteen lähtövoimakkuus.

 

Rocktron ValveSonic Plexin takapaneelista löytyvät lähtöliitännät eli kaksi balansoimatonta lähtöä (Line/Instrument).
Lisäksi on tarjolla vastaava tuloliitäntä kuin etupaneelissa.

Laitteen fyysiset mitat ovat 482,6 x 165,1 x 44,5 mm.
Painoa Rocktron ValveSonic Plexillä on 2,5 kilogrammaa.

Lisätiedot: Millbrook

 


 

22.02.2018

Musikmesse Amp World – vahvistimet ja kaapit vertailtavina

Musik Produktiv ja Frankfurt Messe rakentavat kevään Musikmesseen kokonaan uuden toiminnallisen tapahtuman, Amp Worldin, jossa messuvieraat pääsevät kätevästi kokeilemaan ristiin erilaisia vahvistimia ja kaiutinkaappeja.

Amp Worldille on varattu 150 neliömetrin tila ja kokeiltavat tuotteet sinne toimittaa 16 eri valmistajaa.


Idea on yksinkertainen – kytke soitin yhteen vahvistimeen ja vaihda sitten kaappia simppelisti kytkimellä, joko A/B-vertailun vuoksi tai vaikkapa hieman erikoisempien yhdistelmien kuulostelemiseksi. 
Tai kuuntele yhtä kaappia, mutta vaihda vahvistinta sen edessä – niin ikään kätevästi kytkimellä.

Vahvistinten ja kaappien vertailun ohessa tarjoutuu tilaisuus kokeilla eri soittimia, joita on luvassa laaja valikoima.

Amp Worldiin tuotteista vastaavat Blackstar, Diezel, Engl, EVH, Friedman, Hughes & Kettner, Karl's, Morgan, Orange, Peavey, Pedaltrain, Randall, Schmidt Array, Suhr, Synergy sekä Victory.

Musikmesse järjestetään huhtikuun 11.–14. Frankfurtissa ja Amp World löytyy messujen hallista 9.0.

Lisätiedot: Messeforum Finland

 

21.02.2018

Depeche Mode Hartwall Arena, 18.2.2018

Muistatteko Charlie Chaplinin performanssin Nykyajassa? Se tanssi- ja laulunumero, missä hän joutui yllättäen yleisön eteen?

 

Pikkutuhmissa viiksissään kekkuloivan Dave Gahanin esiintymisessä nimittäin oli paljon samaa: ylidramaattista kabareetanssia, poseerauksia ja ilveilyä – vain knalli ja kävelykeppi puuttuivat.
Chaplin oli ajoituksen ja mimiikan mestari, jokainen spontaanilta vaikuttava liike oli tarkkaan harkittu, eikä tappavassa lopputuloksessa ollut mitään sattuman varassa.
Nämä kaikki täsmäävät tähän toiseenkin brittiläissyntyiseen viihdetaiteilijaan; laulaja Dave Gahan (s. 1962) on kuin luotu isojen areenoiden hallitsijaksi. Spontaaniuden ja helppouden illuusio oli täydellinen kun timanttikengissään ja hopealiivissään keikaroiva Gahan viihdytti yleisöä koko rahan edestä.

Entisestä kiiltokuvapopparista on tullut rock-ikoni, jonka hikisen irstaat poseeraukset ovat elimellinen osa Depeche Moden viehätystä. Toki siinä on musiikillakin ratkaiseva osuus ja keikoille mennään kuulemaan vertaansa vailla oleva hittikimara, mutta totuuden nimissä: olisiko Depparit tässä asemassa ilman superkarismaattista laulajaansa? Epäilen.

Areenoille suunniteltu videoprojisointi oli ohjattu tukemaan tähtikulttia, jossa monikameraohjaaja tiesi täsmälleen missä kohtaa artisti seuraavaksi pyllistää. Tämä oli viihdyttävää ja yhtä jäähallia suvereenisti hallitseva Gahan otti siitä kaikki hyödyt irti. Täysi hallillinen taputti ja lauloi käskystä jo alkubiiseistä lähtien.
Hämmästyttävää Gahanin esiintymisessä oli pikemminkin se, kuinka hän pystyi fyysisesti vaativan (onhan hän jo kohta kuusikymppinen) show’n ohella laulamaan pitkälti alarekisterissä kulkevat vokaaliosuudet hyvinkin hallitusti.

Mikään yhden miehen show ilta ei kuitenkaan ollut. Yhtyeen pääasiallinen biisintekijä, toinen laulaja ja sidekick, Martin L. Gore (s. 1961) oli näkyvässä roolissa: muutama solistinen osuus on häneltäkin perinteisesti kuulunut keikkasettiin.
Goren tunnistettavan kohtalokas vibrato on virkistävän erilainen. Ylärekisteristä Gore laulaa kirkkaasti kuin enkeli. Totisesti, Depeche Modea ei olisi ilman Goren läpitunkevaa musikaalisuutta vaikkei hän karismassa olekaan yhtä valovoimainen kuin Gahan.

Jos Goren vierailu Gretchin varressa oli vielä Exciter-kiertueella yllättävä mauste, on kikkaratukka siirtynyt nyt jo täysin kitaran varteen. Sen postailun hän hoitaa kuin kuka tahansa kitarasankari. Viisi ekaa biisiä menivät jokainen uudella kitaralla. Toinen toistaan hienompia kitaroita Firebirdistä erilaisiin Gretcheihin roikkui Goren kaulassa. Övereimpänä huomionkerääjänä oli alkujaan Gary Glitterin kitaristin, Gerry Shephardin käyttämä hopeinen Star Guitar, josta Gorella on itse suunnittelemansa versio.
No, tämä kitaranäyttely ainakin oikeuttanee tämän arvostelun tässä julkaisussa. Se oli kaikin puolin silmiinpistävää ja välillä överitkin kitarasoundit hallitsivat keikkaa siinä missä konesounditkin. Kitaristina Gore on simppeleiden riffien mestari, joista moni rockkitaristi olisi valmis antamaan pikkusormensa. Gore viihtyi syntikkansa takana ainoastaan vuoden -83 hitin Everything Countsin ajan, soittaen sen ikivihreäksi muodostuneen ksylofoniteeman. Sekin putosi hieman holtittomasti kuin alleviivaten instrumentin vaihdosta.


Edeltävänä biisinä bändi soitti uuden levynsä teemabiisin, Where’s the Revolution. Sen äärimmilleen viety yksinkertaistaminen, niin soundillisesti kuin visuaalisestikin, sai miettimään kuinka lyhyt matka tästä enää olisi – jos lainkaan – Marilyn Manson tapaisiin shokkiartisteihin? Yleisön aliarvioimistako?

No, Marilyn Mansonin yksi suurimmeista hiteistä onkin DM:n Personal Jesus, ja sitä se on myös tekijöilleen. Kun mukaan lasketaan vielä Johnny Cashin versio, ovat biisin striimauskerrat sadoissa miljoonissa. Illan päättänyt biisi oli odotettu.

Mutta palatakseni tuohon ilmaisun monotonisuuteen ja dynamiikan puutteeseen, on harmi, että niinkin loistavien popmelodioiden bändin kuin Depeche Moden, on täytynyt lähteä kilpailemaan metalliyhtyeiden kanssa volyymista. Monet biiseistä, kuten A Pain That I’m Used To, oli turboahdettuna versiona puristettu hengettömiksi.
Näin oli käynyt useille vanhemmille biiseille. Silmiinpistävintä tämä oli alkuaikojen hitin A Question of Timen kanssa, jota mätettiin kuin industrialmetalliyhtyeen toimesta. Jotain alkuperäisestä viehätyksestä uhrattiin. Kun Gahan vielä jätti kertosäkeiden laulamisen yleisölle, ei alkuperäisestä laulusta ollut jäljellä kuin teräskehikko.

 


Depeche Mode oli 80-luvulla synapoppibändien edelläkävijöitä, joiden levyiltä sai ”oikeita” soittimia etsiä. Jo pitkään bändi on kuitenkin soundannut livenä kuin mikä tahansa moderni popyhtye.
Synat soivat edelleen, ja alkuperäisjäsen Andy Fletcher seisoi omalla tontillaan, mutta rinnalle ovat tulleet kunnon rockvyörytyksen osaava rumpali, Christian Eigner ja basisti–kosketinsoittaja Peter Gordeno. He hoitivat homman kotiin, mutta Gore olisi voinut tehdä sovituksista hengittävämpiä ilman että mistään olisi jouduttu varsinaisesti luopumaan. Mukaan olisi voinut laittaa myös pari biisiä mainiolta Exciter-levyltä. Freelove tai Dream On olisivat istuneet keikan dramaturgiaan täydellisesti.

Eräs tärkeä ulottuvuus yhtyeellä on aina ollut visuaalisuus. Erityisesti valokuvaaja Anton Corbijn on ollut ratkaisevassa roolissa, niin hänen valokuvat kuin videotkin. Aiemmin yhtyeen keikkojen visuaalisesti hienoin anti oli nimenomaan taustalla pyörivissä videotaideteoksissa, jopa siinä määrin että ne tuntuivat paikoitellen varastan show’n.
Tällä kertaa videot olivat pienemmässä roolissa, Gahanin esittelyn saadessa enemmän aikaa jättiscreeniltä. Puolensa siinäkin, mutta tälläkin kertaa videot olivat mieleen jäävimpiä taidepläjäyksiä. In Your Room -videon yksinkertainen olohuoneessa tapahtuva nykytanssikoreografia tai Walking in My Shoes -videon tarina koukuttivat, tukien hienosti biisien tunnelmaa.


 

20.02.2018

G&L CLF Research L-2000 – tämän ajan basso Leon speksien pohjalta

Clarence Leo Fender pohjusti nykyisten G&L-soittimien syntyä jo 1970-luvulla kehittäen oman CLF-yhtiönsä puitteissa uusia ominaisuuksia sähkökitaroihin ja -bassoihin. Näihin kuuluivat esimerkiksi MFD-mikrofonit (Magnetic Field Design) sekä lukkosatula-talla (Saddle lock Bridge), jossa erilliset tallapalat puristetaan intonaatiosäädön jälkeen sivusuuntaisesti tiukattavalla ruuvilla yhtenäiseksi pakaksi.

G&L-instrumenttien tuotanto aloitettiin CLF-yhtiön tehtaassa, joka oli rakennettu Kalifornian Fullertoniin jo vuonna 1976. Näissä tiloissa G&L-yhtiö toimii edelleen.

G&L CLF Research L-2000 on valmistajan mukaan toiminnallisesti tämän vuosituhannen basso, joka samalla tekee kunniaa varhaisen CLF/G&L-ajan juurille. Tarkemmin sanoen alkuperäisiin Leo-spekseihin perustuvat virityslavan ja kaulan profiilin (yhden kokonaisen ja viiden kahdeksasosatuuman ”slim C”) lisäksi säätimien nupit, vuoden ´81 kontrollisuoja sekä eri värein erotellut minikytkimet.

 

G&L CLF Research L-2000 on varustettu kahdella G&L MFD-humbuckerilla. MFD–mikrofonit sallivat napapalojen säätämisen erikseen kunkin kielen kohdalla, mikä  mahdollistaa tarkemman balanssin hakemisen kielten välille.


G&L CLF Research L-2000 -basson runko on rakennettu kevytrakenteisesta lehmuksesta, ja kaula puolestaan vaahterasta. Otelauta on saatavilla joko ruusupuusta tai vaahterasta 9,5-tuuman radiuksella ja medium jumbo -kokoisilla nauhoilla.
Virityslavasta löytyvät G&L Ultra Lite -koneistot.

 

 

G&L CLF Research L-2000 -basson saddle lock -tallassa on messinkiset ja päältä kromatut tallapalat.


Soitin on varustettu Tri Tone -elektroniikalla, jossa soundin muokkaamiseen on volume-, treble- ja bass-säätöjen ohella käytettävissä kolme valitsinta. Niistä mikrofoneja lähinnä sijaitsee kolmiasentoinen kytkin mikrofonien valintaan. Keskimmäisellä puolestaan voi kytkeä mikrofonit joko sarjaan (jolloin soundi on jykevän syvä) tai rinnan (kirkkaampi sointi). Kolmas valitsin tarjoaa kolme esivahvistin moodia (passiivi, aktiivi sekä aktiivi treble-korostuksella).

Lisätiedot: Soundtools

20.02.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy