Petri Krzywacki – soittimesta pitää tulla käden jatke

Kitaroita, mielipiteitä, tarinoita soittimien takaa. Suomalaiset kitaristit esittelevät itselleen tärkeitä instrumentteja, ”elämänsä kitaroita”. Vuorossa Petri Krzywacki.

 

Jazz-kitaristi Petri Krzywacki toteaa, että nyt tulee varmasti ainakin erilaista tarinaa, sillä hänellä työvälineitä on ainoastaan kolme kappaletta. Keikkailun ohella opetus-, sovitus- ja kapellimestarinkin töitä tekevä Krzywacki aloitti kitaransoiton ”vasta 15-vuotiaana”. Aluksi mielenkiinnon kohteena olivat Yngwie Malmsteen ja Eddie Van Halen sekä jazz-musiikkiin linkkinä toiminut Allan Holdsworth. Jazzissa häntä kiehtoi ensin soitannollinen haaste, jonka jälkeen se avautui myös musiikkina: tästähän mä oikeasti tykkään.


Krzywackin kompaktia soitinarsenaalia selittää osittain hänen lähtökohtansa soittamiseen: jos joku juttu ei toimi, se ei korjaannu soitinta vaihtamalla vaan treenaamalla. Soittimen valinnassa hänelle on riittänyt, että kitara puhuu riittävällä dynamiikalla ja soundi on se minkä haluaa. Sen jälkeen tärkeintä on ollut luoda soittimeen työnteon kautta sellainen suhde, että siitä tulee käden jatke. Toisaalta hän myöntää, että myöhemmällä iällä ”sitä on rentoutunut ja todennut, että tiettyjä asioita voi kyllä tehostaa oikeilla valinnoilla”.
 

•••

Näin alkaa Timo Östmanin toimittama ja Juha Seilan kuvittama artikkeli, joka on luettavissa kokonaisuudessaan Riffin printtinumerosta 6/2017.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. 

Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

07.12.2017

Turun kaupunginteatteri juhlii avajaisiaan – uuden ääni- ja valotekniikan neitsytmatka!

Turun kaupunginteatterin kolmivuotinen evakkoretki on päättynyt. Kotiinpaluun kruunaa Stingin esikoismusikaali ”Viimeinen laiva”.


Vuonna 1962 rakennettu, kymmenillä miljoonilla remontoitu Turun kaupunginteatteri uusine tekniikkoineen on nyt kovemmassa iskussa kuin koskaan. Äänentoiston osalta Turussa tähdättiin siihen, että uusien äänijärjestelmien täytyy olla kokonaisuuksia – että kaikkien kaiuttimien sointi olisi samanväristä setin isoimmasta pienimpään elementtiin.
Suurelle näyttämölle ripustettiin Meyer Soundin uutta Leopard-linjasäteilijää seitsemän kaiuttimen niput per puoli. Vaakasuuntainen keskiklusteri rakentuu neljästä pistesäteilijästä downfilleineen.
Teatterin äänipuolen remontista talon puolesta päävastuussa olleet äänisuunnittelijat Jari Tengström ja Iiro Laakso myöntävät, että line array sivustoilla ja point source keskellä ei ole jokapäiväinen tai ainoa vaihtoehto, mutta täällä paras mahdollinen. Kolmas linjasäteilijänippu ei luonnollisesti näyttämö-aukon keskelle sovi – haitat tekniikan muille osa-alueille olisivat liian suuret.
Etulinjassa lennätetään myös neljää matalimpia ääniä toistavaa 1100-LFC-komeroa, lisäksi pääjärjestelmää tuetaan takarivien osalta kevyellä viivelinjalla, jota on käytännössä tarvittu lähinnä ”ilmanraikastimena” parven alustan suppilossa, ei niinkään äänenpaineen lisääjänä.
Pääjärjestelmää tukeva kunnianhimoinen surround-kattaus rakentuu lähes neljänkymmenen kaiuttimen varaan, joiden koko ja matalalle ulottuva toisto mahdollistavat tilaäänikuvaan muidenkin tehojen kuin kaikujen rakentamisen.
Jokaiseen kaiuttimeen ajettava äänimateriaali viimeistäkin surround-purkkia myöten on määriteltävissä yksilöllisesti. Tässä avustaa Timaxin hyväksi havaittu matriisi, joka päätyi väistöreissulta takaisin uudistettuun taloon. Päänäyttämöllä matriisi on kooltaan 64 × 64 ja pienellä näyttämöllä 32 × 32.

•••

Näin alkaa Tommi Saarelan perusteellinen katsaus läpikotaisin rempatun teatterin uudesta tekniikasta ja sen käytöstä vaativan musikaalin toteutukseen. Juttu on luettavissa kokonaisuudessaan Riffin printtinumerosta 5/2017.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

07.12.2017

Presonus StudioLive 32 III – mikseri on myös tallennin

Digitaalinen saliäänimikseri venyy moneen, kun se varustetaan SD-korttipaikalla ja moniraitaisella tallennusohjelmalla. Kun suora linkkaus firman omaan DAW-ohjelmaankin on valmiina, lähentyvät keikkailu ja studio-maailma toisiaan vielä huomattavasti.

 

StudioLive 32 kuuluu siihen digipulpettien lajiin, jotka on ensisijaisesti tarkoitettu kytkettäviksi perinteiseen analogiseen kaapelointiin. 32 tulokanavasta ensimmäiset 16 on varattu mikrofoneille ja loput joko linja- tai mikrofonitason signaalille. Erityisesti instrumenteille tarkoitettuja tuloja ei ole, ei myöskään instrumenttikäyttöön sommiteltuja efektilajitelmia kanaviin insertoitavaksi.
Niiden sijaan mikserin kaikki kanavat ovat yleispäteviä ja täysin varusteltuja. Jokaisessa on valittavana kolme erilaista ekvalisaattoria ja saman verran kompressorivaihtoehtoja, sekä gate/ekspanderi päälle. Analogisia inserttejä ei tulokanavissa ole, vaan valmistajan ajatus on, että tarjotut työkalut riittävät. 

 

•••

Näin alkaa käyttökokeisiin perustuva testiartikkeli, joka on luettavissa kokonaisuudessaan Riffin printtinumerosta 6/2017.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

07.12.2017

Terry Bozzio – yhden miehen orkesteri

Harva onnistuu hyödyntämään otolliset lähtökohdat yhtä onnistuneesti kuin Terry Bozzio. Hän on haastanut itseään yli 50 vuotta sekä soittamalla aktiivisesti muiden kanssa että kehittämällä määrätietoisesti täysin uutta, omaa kieltä rumpusetille.


Musiikki oli joulukuussa 1950 syntyneelle Terry Bozziolle samanaikaisesti magneetti ja pehmeä tyyny. Ammatti-muusikkona toimineen isän haitarinsoiton äärellä herkistyminen johti ensin lyhyeksi jääneeseen suhteeseen kitaran kanssa ja kolmentoista vanhana rumpuihin rakastumiseen.

Teinivuodet menivät rockbändeissä soittaen ja koska kotikaupunki oli San Francisco, hiipi Grateful Deadin ja Jefferson Airplanen kaltaisia virikkeitä esiin joka nurkan takaa. Kontakteja luotiin ja yksi asia johti toiseen. Eräänä päivänä Terry sai ystäviensä, viulisti Eddie Jobsonin ja kosketinsoittaja George Duken kautta kutsun Frank Zappan pakeille. Koesoitto onnistui, rumpali oli löytänyt uuden kodin ja loppu on kokeellisen rockin historiaa. Yhteistyön suurimmaksi erilliseksi kulminaatiopisteeksi jäi teos nimeltä The Black Page #1. Bozzio tietää Zappa in New York -albumilla 1978 ensi kertaa julkaistun kappaleen merkityksen omalle imagolleen sekä uralleen, ja suhtautuu asiaan maltillisen nöyrästi.

– Satuin olemaan tyyppi, jolle Frank biisin nuotit ojensi, mutta en tietenkään voi ottaa siitä mitään kunniaa. Olen kiitollinen ja siunattu, enkä unohda hetkeä koskaan. ”Mitäs tästä tykkäät, Bozzio?” hän kysyi tutun virnistyksen säestämänä. ”Ohoh, olen vaikuttunut”, vastasin katsottuani papereita ja aloin treenata suurin piirtein siltä seisomalta. Frank ei painostanut mitenkään, ja osan sain totta kai haltuun helposti. Mutta en vaikeimpia juttuja.

•••

Näin alkaa  Petri Silaksen toimittama perusteellinen haastattelu, joka on luettavissa kokonaisuudessaan Riffin printtinumerosta 6/2017.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. 

Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

07.12.2017

Riffi 6/2017 on ajankohtainen nyt!

Riffi 1/2018 ilmestyy 14. helmikuuta.

07.12.2017

Riffi 6/2017

Riffi 6/2017 sisältö

HAASTATTELUT & ESITTELYT

Mika Toivanen
– Ikimuistoiset sessiot

Turun kaupunginteatteri juhlii avajaisiaan
– uuden ääni- ja valotekniikan neitsytmatka!

Terry Bozzio
– yhden miehen orkesteri

Albert Lee
– Highwayman

SOITTIMISTA JA KALUSTOSTA

Ossi Percussionin rummut
– kuin yhdestä puusta!

Rummut remonttiin, osa 2.
– moni kannu päältä kaunis!

Elämäni kitarat: Petri Krzywacki
– soittimesta pitää tulla käden jatke

07.12.2017

IK Multimedia Modo Bass 1.5 – virtuaalibasso soi entistä paremmin

IK Multimedia on päivittänyt Modo Bass –virtuaali-instrumentin versioon 1.5. Uusimmassa päivityksessä on lisätty bassojen määrää. Käytettävissä on myös enemmän kieliä kutakin bassomallia kohden ja näin ollen suurempia ääniala. Lisäksi säätömahdollisuuksia kerrotaan kehittyneen sitten edellisen version.

 

Mac- ja PC-koneilla toimiva IK Multimedia Modo Bass perustuu modaalisynteesiin, ja soundien kehittämisessä on paitsi huomioitu kielten fyysiset ominaisuudet, myös määritelty niiden vuorovaikutus otelaudan, mikrofonien ja soittimen rungon kanssa.
Tämän jälkeen on mallinnettu soittajan sormien vuorovaikutus suhteessa kielen pinnan tiettyihin kohtiin.

 

 

Lopuksi ketjuun on lisätty vielä vahvistimen ja efektien soundi. Lisäksi reaaliajassa toimiva MIDI-kontrolli mahdollistaa vibraton, venytysten, liu´utusten ja vaihtoäänien säätämisen lennosta soiton aikana. 

 

IK Multimedia Modo Bass 1.5 tarjoaa kokonaan uusina bassoina mallit Metal ja Imperial.
Näistä ensinmainittu perustuu viisikieliseen fanned fret -malliin. Sen muunneltava skaalanpituus yltää aina 37 tuumaan asti, mikä on etu haettaessa erityisen syvää ja vahvaa alakertaa.
Imperialin puolestaan kerrotaan perustuvan kuusikieliseen custom-malliin, ja sopivan erityisesti funk-, pop-, latin-, fuusio-  sekä alt-rock -tyyleihin.

Toisaalta IK Multimedia Modo Bass 1.5 -versiossa jokainen bassomalleista voidaan muuttaa kuusikieliseksi. Samoin nyt myös matala b-kieli on mahdollista pudottaa sävelaskeleen verran alaspäin eli  a-säveleen asti.

 

IK Multimedia Modo Bass 1.5 tarjoaa näiden uutuuksien lisäksi 12 muuta mallinnusta: ´60´s & ´70´s P-Bass; 70's J-Bass; Modern J-Bass; "Devil Bass" (´60-lukulainen kaulamikrofoni-basso); Bass Man 5; Rick n' Bass; Studio Bass; Violin Bass; Thunder Bass; Japan Bass; Flame Bass.
Lisäksi käyttäjä voi valita bassoihin flatwound- tai roundwound-kielet, niiden paksuuden ja iän sekä korkeuden suhteessa otelautaan.
IK Multimedia Modo Bass mahdollistaa myös mikrofonien valinnan 24 ”ikonisen” bassomikin joukosta. Maksimissaan kuhunkin instrumenttiin voidaan valita kaksi mikrofonia, ja niiden paikkaa kielten alla voidaan säätää oikeaa soundia haettaessa.

IK Multimedia Modo Bassin muunneltavuus ulottuu luonnollisesti myös soiton nyansseihin. Valittavissa on normaalin sormisoiton lisäksi släppäys tai sormisoitto. Lisäksi käyttäjä voi säätää esimerkiksi kosketuksen voimakkuutta, käden paikkaa, lyönnin suuntaa ja siinä käytettäviä sormia.

 

 

Mitä tulee efekteihin ja vahvistimiin, IK Multimedia Modo Bass hyödyntää valmistajan Amplitube-valikoiman antimia.
Mausteet on valittavissa seitsemän pedaalin (Octaver, Distortion, Chorus, Compressor, Delay, Envelope Filter,Graphic EQ) valikoimasta. Bassovahvistimina tarjotaan täysputki-vaihtoehto 1x15-kaapilla sekä solid state –malli 4x10-kaapilla.

IK Multimedia Modo Bass 1.5 päivitys on nykyisille käyttäjille ilmainen.

Lisätiedot: Into Luthman

05.12.2017

Eventide H9000 on lippulaivan uusi mallitunnus

Hiljattain järjestyn AES-tapahtuman yhteydessä lanseerattiin jälleen myös uutuuksia, kuten Eventiden uusi H9000 – myös verkkokäyttöön sopiva multiefektilaite.

 


Räkkikokoinen H9000 on varustettu neljällä neliytimisellä AMR-prosessorilla, joiden yhteenlaskettu DSP-teho on kahdeksankertainen verrattuna valmistajansa nykyiseen kunkkuun, H8000-malliin.

 

Kahdeksan analogisen tulo- ja lähtökanavan vaihtoehtona ovat digitaaliset AES/EBU-, Adat- ja USB-liitännät.

Laitteen korttipaikkoihin voi hankkia lisävarusteena myös laajempien digitaalisten verkkojen kanssa pelaavat Dante-, MAD-, tai Ravenna-väylät.

 

 

H9000 soveltuu monosta monikanavaisuuteen, kiitos efektien monipuolisten ketjutusmahdollisuuksien, jotka tarjoavat mm. kanavainsertteihin kytkettäväksi sopivia yhdistelmiä niin kitararaitojen kuin vaikkapa kosketinsoitintenkin maustamiseen, siinä missä surround-työskentelyyn vaadittavat vaihtoehdotkin.

H9000 kauko-ohjain-applikaato, Emote, on saatavilla niin Mac-kuin pc-koneisiinkin ja laite käyttäytyy tarvittaessa AU-, VST- sekä Pro Tools -plugina.

04.12.2017

Virgil Donati – ”monimutkainen on kaunista!”

Maailman arvostetuimpiin fuusio- ja progerumpaleihin lukeutuva Virgil Donati vieraili tiukkoine bändeineen Suomessa syyskuun 2016 lopulla. Rumpaliyhteisö tuntee australialaissyntyisen Donatin ilman referenssilistaakin, muut tunnistavat miehen Steve Vain ja Allan Holdsworthin kaltaisten kitarasankareiden kokoonpanoista. Riffi kävi paikan päällä jututtamassa mestarisoittajaa. 


Virgil Donatin ”Brazilian Connection Tour” toi huippurumpalin Suomeen ”noin kolmatta” kertaa. Donati ei ole visiiteistään ihan varma, sillä tietyn määrän ja ajan jälkeen tarkemmat muistot keikkapaikoista alkavat kuulemma ”pikkuisen hämärtyä”.

Yhden keikan aikojen takaa Donati kuitenkin muistaa, kun toimittaja alkaa kuvailla ensimmäistä törmäämistään tähän australialaiseen pyörremyrskyyn Frankfurtin musiikkimessujen rumpuhallin ahtaassa demokopissa. Hillitön polyrytmiikka ja rumpuakrobatia tekivät suuren vaikutuksen, varsinkin lähietäisyydeltä.

– Minäkin muistan sen kuin eilisen päivän! Donati innostuu.

– Ajattele, että siitä on jo kaksikymmentä vuotta! Tunnistan tuon keikan siitä, että olin Paisteen vieraana Frankfurtissa silloin 1996 ensimmäistä kertaa. Se oli hienoa aikaa, olin juuri muuttanut Yhdysvaltoihin, ja nimeni oli alkanut herättää kiinnostusta.

Frankfurtin vierailu oli Donatille vähän kuin Euroopan ensi-esittäytyminen, hän oli tuolloin useimmille tuore kasvo, ja soitti vielä Premierin rummuilla. Tänään Donatin nimi on tuttu kaikkialla fuusio- ja progemetallipiireissä.

Teknisesti huipputaitavana soittajana Donati käyttää suuren osan ajastaan erimuotoisiin opetushommiin. Hän kertoo tekevänsä jonkin verran puhtaita klinikkakiertueitakin, vaikka yrittääkin mieluummin yhdistää klinikat ”taiteelliseen toimintaan” eli keikkojen välisiin vapaapäiviin ja -hetkiin.

Donatin mukaan koko klinikkahomma ylipäätään on kovasti muutoksessa.
– Ihmiset haluavat enemmän vuorovaikutteisuutta, siksi painopiste on siirtymässä ”rumpuleirien” suuntaan, joita teen tänäkin vuonna ainakin Yhdysvalloissa, Euroopassa ja Etelä-Amerikassa.

 

Juutuubista julkisuuteen

Donatin ja bändin Euroopan-tukikohta on rumpalin vanhempien synnyinmaassa Italiassa. Sinne on varastoitu myös back-line ja siellä pidettiin nelipäiväiset treenit ennen Euroopan keikkoja. Manner-Euroopassa backline kulkee maanteitse bändin matkassa, mutta Suomi kuuluu maanosan harvoihin ”lentokeikkamaihin”, mikä tarkoittaa, että rumpusankarin edessä oli täällä paikallinen vuokrasetti. Hän sanoo kuitenkin saaneensa riittävällä tarkkuudella spekseihinsä soveltuvan setin Espoon ja Äänekosken keikkojen rumpuraisereille.

Brazilian Connection Tour esittelee Donatin johtamassa triossa nimensä mukaisesti kaksi brasilialaista soitinvirtuoosia. Kitaraa soittaa Andre Nieri, kansainvälisen Guitar Idol -kilpailun voittaja parin vuoden takaa. Brasilialaisen musiikkiperinteen kasvattina Nieri on kehittänyt ilmiömäisen pikkaustaitonsa akustisen nailonkielisen varressa, ja Donatin bändissäkin hän pääsee ajoittain väläyttelemään samaa juurta olevaa soittotapaa, mutta säröefektillä varustetun lankkukitaran kanssa, mikä tuo sähkiksen sointiin uusia ulottuvuuksia.

Basistina on toinen brasilialainen, Junior Braguinha. Mielenkiintoista on, että Donati bongasi kaverit yksitellen. Maanmiehet eivät siis vastoin oletusta tunteneet toisiaan entuudestaan – vaikka asuivat jopa samassa kaupungissa.

Donati kuvailee soittajatovereitaan lahjakkuuksiksi, jollaisia on ilo esitellä ihmisille keikoilla ympäri maailmaa. Kaverusten nuoruus on Donatille arvo sinänsä, sillä hän kuvailee musiikkiaan soittajan kannalta niin vaativaksi, että silkan taidon lisäksi tarvitaan myös intoa ja energiaa – ja sitähän nuorista löytyy.

Ja miten Donati törmäsi veikkosiin, joilla on ikää yhteensä suunnilleen saman verran kuin rumpalilla yksin?

– Youtubessa! Elämme Youtube-aikaa, tällainen kohtaaminen ei olisi ollut mahdollista ennen vanhaan. Maailma on nyt vain yksi paikka, jossa kenestä tahansa voi tulla kaikkien tuntema. Ilman internetiä ja sosiaalista mediaa olisin tuskin kuullut kummastakaan kaverista ikinä mitään.

 

Sisäistä taistelua

Donatin syyskiertueen ohjelmisto nivoutuu vahvasti kolmen vuoden takaisen sooloalbumin materiaaliin, minkä tilkkeenä kuullaan muutamia Allan Holdsworthin biisejä. 1990-luvulla ennen kansainvälistä breikkaustaan Donati tekaisi pari albumia omalla nimellään, mutta pitää vasta vuonna 2013 julkaistua ”In This Life” -pitkäsoittoa ensimmäisenä aitona soololevynään, joka esittelee hänen taiteilijalaatunsa sellaisena kuin hän itse haluaa.

Vai esitteleekö sittenkään?
– No totta puhuen ei, hän huokaa.

– Aina kun olen taltioinut jonkun biisin tai levyn, niin jonkin ajan kuluttua tajuan millä lailla siitä olisi tullut parempi! Jollain aikavälillä tulen sovittaneeksi uusiksi enemmin tai vähemmin kaiken mitä olen tehnyt.

Donati kuvailee isoilla sanoilla taiteilijuuttaan ja sisäistä paloaan. Hän väittää, ettei pidä saavuttamaansa teknistä tasoa itseisarvona, eikä oikeastaan ole edes saavuttanut mitään päämäärää.

– Kyllä se vaan niin on, ettei soittaminen ole muuttunut ainakaan yhtään helpommaksi. Jotta voisi ilmaista itseään keinoilla, jotka on valinnut välineekseen, joutuu taistelemaan joka päivä kehittyäkseen paremmaksi.

Donati ottaa vertailukohdaksi Holdsworthin, ja kuvailee häntä hämmästyttävimmäksi muusikoksi, jonka kanssa on saanut työskennellä.

– Hän on niin loistava, ja ehkä hänestä on loistavan tehnyt juuri nöyryys, hän on yksi itsekriittisimmistä ihmisistä mitä voi kuvitella. Hän suorastaan kiduttaa itseään sillä, että on aina tyytymätön siihen mitä tuli tehneeksi.

Donati julkaisi juuri Suomen visiittinsä aikaan uuden pitkäsoiton ”Dawn of Time”, joka esittelee miehen orkestraalisia intohimoja klassisen kamarimusiikki-kokoonpanon, sähköbasson ja rummuston voimin. Säveltäjä soittaa rumpujen lisäksi pianoa levyn kaikilla raidoilla.

 

Siivu kerrallaan

Pikku-Virgil sai Melbournessa ensikosketuksen rumpuihin heti kohta sen jälkeen kun oli oppinut kävelemään ja puhumaan, ja alkoi kopsailla isän levykokoelmista Louie Bellsonin ja Buddy Richin soittoa. Hän aloitti vakavan keikkailun bändeissä jo kouluiässä, ja ensimmäinen rockrumpali, joka teki vaikutuksen oli Deep Purplen Ian Paice.

– Olen soittanut myös pianoa rumpujen rinnalla pienestä pitäen, Donati tähdentää.

– Piano on suosikkisoittimeni: samaan aikaan perkussiivinen, harmoninen, melodinen ja antaa kaupan päälle työkalut, joilla voin säveltää!

Donatista onkin tosiaan rumpalinuransa lisäksi moneksi: mies on pätevä pianisti, säveltäjä, bändiliideri, tuottaja. Hän kertoo tuntevansa huippurumpaleita, menestyneitä sellaisia, jotka eivät esimerkiksi osaa lukea nuotin nuottia ja saattavat olla omankin soittimensa parissa melko rajoittuneita. Hän ei kuitenkaan sano tätä arvostelevaan sävyyn, vaan toteaa itse valinneensa toisen väylän.

– Jos lukee sujuvasti nuotteja, tuntee tietenkin paremmin alan jolla toimii. Lisäksi jos hallitsee monia musiikinlajeja, ja soittotekniikka on sen verran hyvä, että pystyy keikkojen ja levyjen lisäksi opettamaan ja pitämään klinikoita, niin tottahan kaikki sellainen helpottaa selviytymistä ammatissa.

Selviytymisestä puheen ollen, monilla nimekkäillä ja arvostetuilla muusikoillakin leipä on nykypäivänä maailmalla entistä pienempinä siivuina eikä yksikään niistä ole erityisen leveä. Ja budjetit ovat sitäkin piukemmat marginaalissa, kuten instrumentaalin fuusioprogen piirissä. Donatin livenä suosima kvartettikokoonpano on vaihtunut trioksi osin taloudellisista syistä.

– Mukana on nyt vain virtuaalinen kosketinsoittaja, eli minun Macbook-kannettavani. Osan kappaleista toteutamme sataprosenttisesti livenä, mikä toimii koska kaikki soittavat niin paljon ääniä, mutta välillä tarvitaan mukaan sointupohjia ja äänenvärejä, joita emme pystyisi kolmistaan lavalla tuottamaan.

 

Kannut Kaliforniasta

Donati tuli 2000-luvulla tunnetuksi Pearlin mannekiinina, mutta toistakymmentä vuotta kestänyt yhteistyö japanilaisjätin kanssa päättyi pari vuotta sitten, kun Donati vaihtoi Drum Workshopiin. Rumpali kiittelee siirtymistään DW:lle esimerkiksi siitä, että rumputehtaan päämaja löytyy kotikaupungin liepeiltä, jolloin vuorovaikutus nousee aivan toiselle tasolle kuin aiempien yhteistyökumppanien kanssa.

 

Donatin Los Angelesin ”studiosetti” on DW:n Collector’s-malliston Maple-sarjaa ja Euroopan rundisetti hybridirunkoinen Cherry/Mahogany. Donati kuvailee, kuinka settien soundit poikkeavat ratkaisevasti toisistaan, mutta molemmat täyttävät oman tarkoituksensa.

Modernin rumputeknologian pioneeri- ja kokeilijafirmana DW tarjoaa Donatin mielestä hänenkaltaiselleen rumpalille bonusetuja. Näistä hän mainitsee studiossa käyttämänsä 23-tuumaisen bassarin, joka tarjoaa tilkkasen enemmän jämäkkää potkua ja puhkua kuin normaali 22-tuumainen. Toinen DW:n erikoisuus on Donatin setissä vasemmalle puolelle asettuva Gong-rumpu, joka on kuin jaloille nostettu kapuloilla soitettava yksikalvoinen bassari.

Donatin kattaus on rönsyilevään soittotyyliin sopien melko kookas, ja hän hyödyntää esimerkiksi tomisettiään järkevimmällä tavalla, virittämällä ääripäät kauas toisistaan, jolloin rumpujen väliin saa kunnon intervallit. 10- ja 12-tuumaiset tomit ovatkin siksi tosi kireällä – kuten myös virveli, jolloin siihen syntyy hyvä soittotuntuma.

Vaikka Donati tuntuukin mättävän usein melkoisen lujaa, hän toppuuttelee, että vaikutelma syntyy ennemminkin iskujen intensiteetistä. Paahtamista tärkeämpää Donatille on laaja dynamiikka-alue, ja niinpä kalvojakaan ei tule valittua volyymipiikkien mukaan, kalvot ovat päin vastoin ohuita ja yksikerroksisia. Donati yllättää kertoessaan suosivansa jopa bassorummuissa Ambassador-tyyppistä yksikerroskalvoa, sellaisten kanssa rumpujen sointi ei niin tukkeudu.

– Yleensä en pitele rumpuja erityisen pahoin, ainoastaan 16-tuumaisen lattiatomini kalvo täytyy jostain syystä vaihtaa melkein joka keikalle.

 

Musiikkia laskutikulla

Symbaalien osalta Donati on luottanut Sabianiin suurin piirtein koko uransa ”kansainvälisen osuuden” ajan.
– Amerikkaan muuton jälkeen ei mennyt pitkään, kun Sabian tarjosi minulle diiliä, hän muistelee.

AAX-sarjasta Donati löytää käyttökelpoisimmat peltinsä, kuten Virgil Donati Saturation Crash -symbaalit, joita miehen setistä löytyy aina useampi kappale.

Viime vuonna esitellyt AAX-malliston lyhyesti ja kuivahkosti soivat Big & Ugly -symbaalit kuuluvat myös miehen suosikkeihin. Niissä olennaista on, ettei niitä ole nimetty erikseen aksentti- tai komppaustarkoitukseen, vaan ne ovat vain ”symbaaleja”.

Rumpukapula ainoana fyysisenä välikappaleena soittajan sormien ja instrumentin välissä on Donatille tärkeääkin tärkeämpi. Useimmissa tapauksissa hän käyttää Vaterin räätälöimää Virgil Donati Assault -mallia, joka on aika jämerää kaliiperia, ehkä jostain 2B:n ja 5B:n väliltä.

– Haluan kapulan kykenevän tekemään jonkun verran töitä puolestani, ja liian kevyet kapulat eivät sitä tee.

Varsinkin läpimurtonsa aikoihin Donati tuli tunnetuksi kahden pedaalin bassarityöskentelystään. 2000-luvun mittaan joka tuutista tursuava tuplilla ”tukuttelu” on kokenut järjettömän inflaation, mutta kuin muistona vanhasta täytyy Donatin kohdalla nostaa esiin se, kuinka tärkeää jalkatyöskentely on miehelle yhä. Kuin tämän vakuudeksi Donatilla onkin – yhtenä harvoista – Urbann Boardin valmistamat omat nimikkokengät.

Donatin laajalle levittäytyvän setin ja voimallisen soiton huomioon ottaen miehen vasemmasta kapulasta nappaama perinneote tuntuu äkkiseltään rajoitteelta. Näin ei tietenkään ole, vaan ote istuu vuosikymmenien rutiinilla soittotapaan erottamattomasti. Donati on vain sattumalta omaksunut otteensa aikakaudella, jolloin perinteinen oli ”ainoa oikea”. Nykypäivän oppilailleen hän suosittelee yleensä oman käytäntönsä vastaisesti ”matched gripiä” eli tasaotetta.

Nykypäivän livesoitossaan huolestuttavan pitkälle modernin matikkametallin suuntaan kallistuvan Donatin merkittävimmät vaikutteet tulevat 1970–80-lukujen fuusiosta ja progesta. Pakko kysäistä rumputaiteilijalta pikkuisen kärjistäen, mihin nykyisen trion soittajilla on koko ajan niin mahdoton kiire: joskus kuulostaa siltä, kuin 16-osanuotti olisi ehdottomasti pisin sallittu nuottiarvo, kaikista tahtilajien ja tempon vaihdoksista tai poly-rytmeistä puhumattakaan.

– Tietysti ”yksinkertainen on kaunista” ja niin edelleen, mutta eikö monimutkainenkin voi olla? Donati kysyy.

– Näen arvoa myös sellaisessa musiikissa, joka on esittäjälle vaikeammin toteutettavissa ja kuulijalle haastavampaa omaksua!

 


Yksi mies – kaksi karriääriä

Kun Donati jossain yhteydessä muistuttaa, että on ”sentään soittanut rumpuja yli 50 vuotta, joista 40 jo ammatikseenkin”, niin tulee hetkeksi kumma olo. Tosiseikka kuitenkin on, että Donati täyttää tämän lehden ilmestymisen aikoihin jo 58 vuotta.

Sana ”jo” tulee siitä, että häntä on hyvin vaikea mieltää sen soittajapolven aikalaiseksi, joka on aloittanut ammattiuransa 1970-luvulla. Osansa tässä on rumpalin nuorekkaalla olemuksella, mutta vielä enemmän on kyse siitä, että Do-na-tin näkyvä kansainvälinen ura käynnistyi todellakin hyvin myöhään.

Donati kuvailee, että hänellä on ehtinyt olla jo ”kaksi elämänuraa”, joista ensimmäinen Australiassa kesti reilusti kolmevitoseksi. Kansainvälisissä kehissä hän on toden teolla ollut vasta 1990-luvun jälkipuoliskolta, parikymmentä vuotta.

Toisen maailmansodan jälkeen Australiaan muuttaneiden italialaissiirtolaisten jälkeläisenä hän myöntää, että synnyinmaalla on kyllä puolensa, mutta musiikintekijän kannalta ”kotisaari” lilluu vähän yksinään siellä jossain, kaukana kaikesta.

Donatin rumpalin uralla Ausseissa kaikki oli sinänsä reilassa, mutta katto oli tulossa vastaan. Donati nostaakin kaikkien bändien, artistien ja levytysten yli uransa ylivoimaisimmaksi merkkipaaluksi muuton Yhdysvaltoihin. Hän kokee lähteneensä synnyinmaastaan Australiasta viime tingassa, ja uskoo että myöhemmin tuskin olisi ollut enää saumaa yrittää minkäänlaista kansainvälistä karriääriä.

Pian Kaliforniaan kotiutumisen jälkeen alkoikin kunnon pöhinä: sana kiiri, että kaupungissa oli uusi rumpuvirtuoosi. Yksi ensimmäisiä pidempiä kiinnityksiä vuosituhannen vaihteessa oli Dream Theaterista lähteneen kosketinsoittajan Derek Sherinianin perustama Planet X, jonka parissa vierähti useampi vuosi ja tuli purkitettua neljä levyäkin.

Sen jälkeen puhelimen soidessa saattoi luurista kuulua Donatin omiin suuriin sankareihin lukeutuvan Steve Vain tai Allan Holdsworthin ääni. Donati nimeääkin uransa ehdottomaksi huipentumaksi juuri rumpalikiinnityksen Holdsworthin kiertuebändiin.
Taiteellisen karriäärinsä rinnalla Donati on korkean profiilin pedagogi, joka on julkaissut lukuisia videomuotoisia rumpuoppaita ja tarjoaa virtuaalista opetusta päivän henkeen muun muassa uuden Is Your Teacher -mobiilisovelluksen välityksellä (www.isyourteacher.com/en).

 

Tämän artikkelin nettispesiaalissa Virgil Donati kertoo muun muassa biisinteko- ja levytysprosesseistaan.

 

•••

Tämä Tommi Saarelan toimittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

03.12.2017

Ehrlund-mikrofonit – toisin kuin muut

Poikkeuksellisen laaja toistokaista, suuri herkkyys ja erittäin alhainen kohinataso – siinä kolme tälle joukolle leimallista ja kiinnostavaa piirrettä. Jotka huomaa heti sen jälkeen, kun on ensin aikansa hämmästellyt suojaverkon takaa kuultavaa kolmikulmaista kalvoa.

Pyöreä on niin vakiintunut muoto mikrofonikalvolle, että harvemmin tulee edes ajateltua sille vaihtoehtoa. Ruotsalainen audioammattilainen ja keksijä Göran Ehrlund kumminkin päätyi kehittämään kolmikulmaiseen kalvoon perustuvan kapselin. Tällä haavaa mallistossa on jo viisi erilaista, pääasiassa studiokäyttöön tarkoitettua kondensaattorimikrofonia, jotka pohjautuvat Ehrlundin poikkeukselliseen kapseliin. Lisäksi samaa kolmikanttista muotoa hyödynnetään akustisille soittimille tarkoitetussa EAP-kontaktimikrofonissa, joka on testattu jo Riffin numerossa 6/2012.

Kalvon kolmikulmaisuutta perustellaan muodon luontaisella kyvyllä vaimentaa resonansseja tehokkaasti. Ehrlundin mukaan tämä puolestaan johtaa parempaan transienttien toistoon, kun kalvo ei jää väreilemään omiaan vaan rauhoittuu huomattavan nopeasti vastaavan kokoiseen pyöreään kalvoon verrattuna.

Ehrlund-mikrofonien elektroniikan on suunnitellut Sven Åke Eriksson ja saatetietojen mukaan mikrofonit valmistetaan kokonaan Ruotsissa. Pienessä Siljansnäsin kylässä Taalainmalla toimivan yrityksen virallinen nimi on Research Electronics AB.


Kevyttä kokoa

EHR-M ja siitä johdettu EHR-M1 eli Mini M ovat saman teeman kaksi eri variaatiota. Kookkaampi EHR-M vastaa mielikuvaa siitä tyypillisestä isosta mikistä, joka ulkoisella olemuksellaan antaa laulajalle nostetta ja hellii soundillaan kuulijaa. Kuin asian vakuudeksi kyseiseen malliin on tarjolla myös Ehrlundin oma pop-filtteri, varsin siroon metallikehykseen pingotettu kaksikerroksinen metalliverkko, joka asennetaan erillisellä kiinnikkeellä suoraan mikrofonin kantaan.

Kookkaudestaan huolimatta EHR-M on verraten keveä (380 g) ja sen käyttö esimerkiksi over head -mikkinä sujuu helposti. Ehrlundilla on kuitenkin tähän tarkoitukseen myös fyysisesti pienempi, vieläkin kevyempi (185 g) ja visuaalisesti huomaamattomampi Mini-M. Sen kapseli on sama, mutta kapselia ympäröivä verkko on lähempänä kapselia ja lisäksi mikrofonin rungon alaosa muodostaa hieman erilaisen akustisen varjostimen alaviistosta saapuville äänille. Fyysisistä eroista huolimatta kummankin mallin audiotekniset tunnusluvut ovat pitkälti yhteneväiset ja samaa puuta on kyllä äänikin.

Ehrlundin mikrofoneissa ei itsessään ole minkäänlaisia kytkimiä sen paremmin bassoleikkurille kuin signaalitason vaimennuksellekaan. Valmistajan periaatteena vaikuttaa olevan, että kaikki poimitaan talteen ja jos jotain rajataan pois, niin se on sitten äänittäjän vastuulla ja siihen pitää olla työkalut erikseen.

Huomioida kannattaa, että EHR-M ja sen pienempi versio M1 ovat erittäin herkkiä kumpainenkin ja niiden signaalitasot ovat etenkin kovempia äänenpaineita taltioitaessa melkoisia. Niinpä mikrofonivahvistimen on syytä olla muutenkin kunnolla varusteltua mallia, jotta tilanne pysyy hallussa vaihtelevissa oloissa ja erilaisia äänilähteitä tallennettaessa.


Alhaalta ylös, aivan ylös

Herttakuvioisen EHR-M:n alarekisteri alkaa todella matalalta ja sitä on runsaasti. Bassopään sointi on kuitenkin erittäin hallittua ja täsmällistä, joten huttua se ei tuota vaan tuo ääneen jyhkeää ja varsin poikkeuksellista syvyyttä.

Valmistajan mukaan EHR-M toistokaista lähtee alhaalla peräti seitsemästä hertsistä. Kunnollisen pop-filtterin käyttö lähietäisyydeltä puhuttaessa tai laulettaessa onkin suositeltava varuste, jotta voimallisimmat humahdukset talttuvat jo ennen mikrofonia. Useissa tapauksissa bassoleikkurin käyttö jo etuvahvistimessa tai viimeistään miksauksessa lienee myös asianmukainen lisätoimi ettei alakaista mene tukkoon – ihan kaikkia äänilähteitä kun ei toki tarvitse bassolla ylen määrin kylvettää.

Sama kaikki-talteen-periaate jatkuu katkeamatta myös ylärekisteriin, joka teknisten suoritusarvojen mukaan ulottuu pari oktaavia normaalisti käyttöön valjastettavan audioalueen yläpuolelle, aina 87 kHz:iin saakka. Sinne asti eivät yllä etuvahvistimet eivätkä tallentimet, valmiin musiikin jakeluketjusta puhumattakaan, joten aika paljon rajautuu jo automaattisesti pois. Se mitä jää kuuluviin, on kuitenkin vaikuttavaa.

Onko toistokaistan korkea yläraja sivuseuraus kolmikulmaisen kalvon käytöstä vai määrätietoisen tuotekehityksen tulos, jää arvoitukseksi tällä erää. Valmistaja itse toteaa tavoittelevansa luonnollista ja tasaista sointia, mutta minkäänlaista mittaus-pöytäkirjaa ei testikaluston salkussa ollut eikä sellaista myöskään valmistajan sivustolta löytynyt. Tasaisuus jäi käsitteenä siten vaille visuaalista kuvaajaa johon tukeutua.

EHR-M:n yleissävy on joka tapauksessa miellyttävän selkeä ja levollinen, eikä minkäänlaista piikikkyyttä ilmennyt koeäänitysten aikana. Silti kyseessä on hyvin kirkassointinen mikrofoni, joka saa shakerit rihisemään rahinan sijasta ja nostaa esiin esimerkiksi kitaralla sormen tai plektran hipaisuäänet sekä otekäden siirtämisestä aiheutuvat vingahdukset. Tamburiinin helähdyksiin EHR-M antaa ripauksen ylimääräistä kimalletta ja onkin hieman yllättävää, että edellä luetellusta huolimatta lauluraidalta ei ponnahtanut konsonanttien kihahduksia tai sihahduksia korville vaan sävy pysyi nautittavana kauttaaltaan.

Kun heleyttä ja herkkyyttä on yllin kyllin ja tummaa alakertaakin runsaasti, saattaa aluksi hämääntyä mieltämään soinnin loudness-tyyppisesti reunoiltaan korostuvaksi. Vaikutelma hälvenee, jos rajaa aivan alimmat taajuudet ensin bassoleikkurilla pois ja hillitsee sen jälkeen kevyellä vaimennuksella päälle 10 kHz:n aluetta. Silloin esiin kuoriutuu suurinpiirtein se, miltä tyypillinen ensiluokkainen studiomikrofoni kuulostaa. Jos sitten haluaa jompaa kumpaa laitaa enemmän mukaan, niin sehän järjestyy säätimillä sopivasti pakitellen.

Ja kuten tällaisen mikrofonin laatu- ja hintaluokassa kuuluukin, suuntakuvio toteutuu mallikkaasti: vaimennus sivuille sekä taakse on hallittua ja tasaista.

 


Luonto suosii uteliasta kokeilijaa

EHR-T perustuu EHR-M-malliin, mutta tämän version jujuna on kaksi erillistä lähtöä, joiden kautta kapselilta saadaan ulos erikseen etu- ja takapuolen signaali Y-johdolla haaroitettuna. Etupuolen signaali sellaisenaan kuulostaa melko lailla samalta kuin EHR-M itsessään, mutta kun sen sekaan miksaa kapselin takaosan signaalia, pääsee nopeasti luovan kokeilun pariin.

Ahtaimmillaan karsina on silloin, jos molemmat kanavat panoroidaan samaan positioon ja signaalit vain summataan jossain suhteessa. Silloin kuuluville nousee enemmän tai vähemmän tilaa ja tulos voi olla mitä vain täysin kelvottomasta vallan käypään. Mitään erityisen säväyttäviä tuloksia en verraten pienessä testistudiossa tällä tapaa kuitenkaan saavuttanut, mutta tilanne saattaa olla aivan toisenlainen, jos tallennuspaikkana on vaikkapa nätisti soiva iso kirkkosali, jonka jälkikaiku tukee esitystä luontaisesti.

Onneksi väljempään aitaukseen pääsee loikkaamaan panoroimalla signaalit reilusti erilleen, jolloin kapselin etupuolen signaali edustaa miksauksessa äänilähdettä itseään ja kapselin takaosan signaali levittää soundin sitten kapeammaksi tai leveämmäksi stereoksi. Takasignaalin käsittelyssä mikserikanavan napaisuuden kääntönappulaa kannattaa naksutella samalla, kun etsii sopivaa balanssia – löydöt voivat olla todella inspiroivia. Ja riemu vain yltyy siinä vaiheessa, kun keksii ryhtyä muokkaamaan kapselin takaosan sointia erikseen – eihän sen tilasoinnin tarvitse olla samanlainen kuin pääsignaalin, joskus kirkkaampi tai tummempi tuo juuri kaivattua lisäväriä, toisinaan taas kompressointi tekee ihmeitä. Välttämättä ei lauluraidalle se kaikkein yleisimmin käypä tehokeino, mutta vallan mainio mauste, kun käsittelyssä on jokin sellainen instrumentti, jota muutenkin efektoidaan vapaammin.

Studion ensimmäiseksi mikrofonihankinnaksi en T-mallia välttämättä suosittelisi, mutta jos salkussa on jo lajitelma päteviä mikrofoneja, niin tällaisella voi kyllä laajentaa työkalu- ja keinopalettiaan varsin pätevästi.


Kondensaattoreita kaikki tyynni

Myös EHR-D-rumpumikrofoni on kondensaattorimalli ja valmistajan mukaan kovat äänenpaineet on huomioitu. Suurimmaksi sallituksi äänenpaineeksi ilmoitetaankin 135 dB.

 

Toisena erityispiirteenä mainitaan M-malleja voimakkaampi tausta- ja sivusuuntien vaimennus, jotta mikrofonien vuodot saataisin minimoitua. Nimellinen suuntakuvio on silti tässäkin tapauksessa hertta.

Pieni koko ja keveys (170 g) puolestaan ovat valtteja setin ahtaissa rakosissa

Soundillisesti EHR-D on ilmiselvästi samaa sukujuurta, mutta sen sointi on ilmeeltään kuivakkaampi, eikä bassokaistan syvyys vyöry yhtä auliisti esiin kuin EHR-M-malleissa. Toistokykyä kyllä riittää yhtä alas myös EHR-D:llä, mutta se pitää houkutella esiin ekvalisoimalla ja siihen EHR-D antaa kyllä oivaa materiaalia ihan koko taajuuskaistalla. Mitään ei puutu, joten mitä vain voi vaimentaa tai korostaa ja esiin saa veistettyä aina jonkin uudenlaisen soundin.

Myös suuntakuvion rajaus tuntuu toimivan erinomaisesti. Virveliin suunnattu perusvaihtoehto SM57 kuuli selkeästi enemmän hihatin säkätystä ja sähinää, mutta vuodon torppaamisen hintana Ehrlundilla oli vastavuoroisesti soundin käpristyminen hiukan enemmän kokoon. Kun kanavia avaa useamman kerrallaan, yhteissoinnista kasvaa kuitenkin avoin ja ehyt.


Instrumentit talteen

Mukana demosalkussa oli myös EHR-E, yleiskäyttöinen instrumenttimikrofoni, muiden tapaan nimellisesti herttakuvioinen kondensaattorimalli. Valtavan laajan taajuustoiston sekä alhaisen kohinan suhteen EHR-E noudattaa valmistajan yhteneväistä linjaa, ja rumpuversion tavoin sekin sietää kovia äänenpaineita. Yhteistä siihen on myös verraten pieni koko ja keveys (174 g).

 

Keveyden nimissä valmistaja on päätynyt käyttämään erillistä, lukittavalla Nanocon-miniliittimellä mikrofoniin kytkettävää ohkaista johtoa, jonka toisessa päässä on normi-XLR. Tavallaan tämä on ihan hyvä ajatus, mutta käytännössä altis kahdelle vaivalle. Erikoisjohto ei ole matkassa tietenkään silloin, kun sitä tarvittaisiin kipeimmin ja kiireessä pikkuruinen liitin reuhdotaan ennenpitkää rikki. Molemmat varsinaisesti käyttäjän ihan omia mokia, mutta mikrofonin valmistajan syliinhän ne syyt sysätään. Siksi olikin mukava kuulla, että malliin on tekeillä muutos, ja jatkossa käytetään ilmeisesti tavanomaista mikrofonijohtoa.

Soinnillisesti EHR-E pärjää tasavertaisesti muiden testimallien kanssa. Niin akustisen kuin sähkökitarankin tallennus sujuivat, eikä käsiperkussioiden ja setin mikityksissä ollut pulmaa minkäänmoista. Tulokset olivat erinomaisia, niin läheltä kuin hieman etäämpääkin kohdetta pyydystettäessä.


Tervetuloa Ehrlund

Naapurimaan mikrofonimerkkejä on silloin tällöin näkynyt periodiluonteisesti näillä markkinoilla, mutta pysyvämpää sijaa ne eivät ole onnistuneet paaluttamaan itselleen. Ainakin Ehrlundilla olisi sellaiseen kuitenkin hyvät eväät, vaikka pieniä kehittämiskohteita silläkin toki tuotteissaan vielä on.

Alumiinista tehtyjen adaptereiden kierteet muutetaan amerikkalaismitoituksesta eurooppalaiseksi alan tapaan pienellä kavennuspalalla, joka ruuvataan ison kierteen sisään. Jostain syystä lisäpalat tarrasivat tiukemmin mikrofonitelineisiin kuin isäntäänsä ja jumittuneita osasia täytyi irrotella sitten telineistä hieman tavanomaista useammin. Lainatavaraa ei viitsi kustomoida, mutta omaan käyttöön hankittaessa pursottaisin adapterin kierteeseen saman tien jotain sopivaa pitovoidetta ja kiertäisin sitten tilkepalan paikoilleen.

Toinen huomautus pöytäkirjan marginaaliin tuli EHR-T:n Y-johdosta, jonka haaroja ei oltu merkitty mitenkään, joten signaaleiden nimet piti selvittää kuuntelemalla. Kerranhan se vain tarvitsee tehdä, koska mukavuudenhaluinen äänittäjä merkkaa ensimmäisten arpajaisten jälkeen itse kaapeliin kumpi haara nyt on kumpi. Mutta mieluusti valmistaja saisi tuollaisenkin asian huolehtia valmiiksi.

Kolmas kulmakarvoja kohottanut seikka oli M1:n poikkeaminen yleisestä linjasta: yleensä mikrofonit – kuten myös muut testatut Ehrlundit – rakennetaan siten, että valmistajan logo on sillä puolella joka käännetään äänilähdettä kohti. Mutta M1:ssä tilanne olikin päinvastoin, mikä kyllä selvisi alkuhämmennyksen jälkeen nopsasti, mutta kumminkin.

Isot asiat Ehrlundilla ovat kuitenkin kunnossa. Mikrofonien rakenne on siisti ja tyylikäs, mekaniikat pelaavat, keveys on käytännöllinen etu, ja ennenkaikkea äänimaailma on ensiluokkainen. Kun tallennettuja raitoja kuuntelee, eivät edellä mainitut marginaalimerkinnät enää riitä painamaan vaakaa yhtään minnekään. Tässä on persoonallisia ja erittäin onnistuneita mikrofoneja sekä yleis- että erikoistarkoituksiin.

 

Ehrlund

Kondensaattorimikrofoneja studiokäyttöön

Yhteiset piirteet
• kapselissa kolmionmuotoinen kalvo
• kondensaattoriperiaate
• toistokaista 7 Hz – 87 kHz
• itseiskohina alle 7 dB A
• toimii 48 V phantom-syötöllä, virran tarve 2,0 mA

EHR-M, EHR-M1 ja EHR-T
• maksimi äänenpaineen kesto 105 dB


EHR D ja EHR-E
• maksimi äänenpaineen kesto 135 dB

 

Hinnat:
• EHR-M: 1860 euroa
• EHR-M1: 1860 euroa
• EHR-T: 2975 euroa
• EHR D: 1055 euroa
• EHR-E: 1055 euroa

Lisätiedot: Nordic Audio Distribution
Suomen konttori: +358 9 424 50630

 

02.12.2017

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy