Litku Klemetti, Sellosali, Espoo 8.2.2018

Varoitus! Tämä juttu sisältää kehuja ja kärjistyksiä.

Reilu vuosi sitten törmäsin ensi kertaa Litku Klemettiin, kun Juna kainuuseen –kappale oli Radio Suomen Levylautakunnan ruodittavana. Kun en oikein koskaan ole ollut mikään suomi-rock-ihminen…
Mutta nuoren ja älykkään naisen aikaansaannoksen vaikutus oli välitön ja totesin itsekseni: ”Tästä mimmistä kyllä kuullaan vielä”. Arjen melskeissä Klemetti ei itseltäni kokonaan unohtunut, mutta aika rientää. On mukavaa olla joskus oikeassa. Hämäläisenäkin.

Terävät kriitikot ja se tiedostavampi musadiggareiden valiojoukko olivat kyllä jo 2016  löytäneet ja antaneet ylistyksensä Litku Klemetille, joka on, peijakas sentään, enemmän kuin tervetullut tähän umpitylsään ja ennalta-arvattavaan suomalaiseen musiikkiympäristöön.
Omaperäisyys, aito persoonallisuus ja mielikuvitus kun nyt vain kertakaikkiaan ovat loistaneet poissaolollaan täkäläisistä musiikkiympyröistä jo aivan liian pitkään. Suomessa tunnutaan olevan jo amerikkalaisempia kuin Amerikassa!
Litku tuli, ja avasi oven, josta raikas, puhdas kuhmolainen ilma soljuu keuhkoihimme.

Sellosali leppeän talvisena torstaina ei ole aivan täysi, mutta kun Litku käppäilee lavalle kello 19 jälkeen, se on sitten yhtä kolmekymppisen naisen näytöstä. Hänen ehdoillaan.

Iloinen ja eläväinen, ennustamaton nuori nainen balalaikkansa kanssa avaa illan konsertin kappaleella Yksinkertaista. Kertoo sen olevan jo kaukaiselta Juna Kainuuseen –levyltään ( 2017), ja antaa ymmärtää, että paljon on vuodessa jo tapahtunut, kuten varmasti onkin.
Bändi saapuu ”röökiltä” nyt sekin jo lavalle ja alkaa puolitoistatuntinen, kaksiosainen näytös, jossa tähtenä loistaa tarinamme nainen.
”Rokki keksitään aina uudestaan”, sanoo Litku välipuheissaan, ja tällä kertaa onkin enemmän kuin mielenkiintoista kuulla myös noita juttuja kappaleiden välissä. Nainen ei malta olla oikein paikallaan, ja se kuuluisa heittäytyminen on aidosti läsnä. Pipo poistuu aina välillä Litkun päästä, mutta palaa myös takaisin paikalleen!

Nelimiehistä bändiä ei illan aikana syystä tai toisesta esitellä, mutta rumpali Sammyä Litku toppuuttelee tämän ollessa ”liekeissä” temmoissaan. Sehän on rumpaleiden perisynti keikoilla. Jopa Copelandin. Tempo löytyy.

Kuullaan Lauantaitanssit, sekin ”Juna”-levyltä, ja viisu kasettina ilmestyneeltä, Tuntematon Numero –yhtyeen kanssa loppuvuodesta 2017 julkaistulta äänitteeltä ”Päivä päivältä vähemmän”. Asiaan vihkiytyneet jo tietävät, että Klemetinkin myötä C-kasettikin on kokemassa pirteätä paluuta. Mutta meillä kaikillahan on kotona toimiva dekki, eikö niin?

 

 

No mitä Klemetin musiikki sitten on? En pysty vastaamaan. Casion pikku kiippari sekä balalaikka pauhaavat. Oivaltavia sanoituksia, kunnianosoituksia vanhoille hiteille ja klassikoille, niin sanoin kuin sävelin (Prinsessa 65, Suljettu sydän, Secret Love…). 
Litkun äänenväri on häivähdys Taiskaa, up-tempo-rallit ( ja se Casio) tuovat mieleen varhaisen Blondie-yhtyeen. Meillä on tässä kuulkaa feminiininen versio alkuaikojen Röyhkästä! Mutta mikä parasta, rikas suomenkieli, joka taipuu tarvittaessa kyllä mihin vain, röyhistää rintaansa ansiokkaasti.

Kylähulluja muistetaan, ja ”Kassit laskeutuu” kuullaan ennen Sellosalin perinteistä väliaikaa. Hemmetti, kun on hauskaa!

Toisessa setissä Litkun päähine on lippalakki. Bändi eläytyy, ja kuullaan materiaalia huhtikuussa ilmestyvältä ”Taika tapahtuu”-levyltä:  Taikaa, Miksi en lähtisi kaupunkiin sekä ”Retro-Lissuille” omistettu Liisa.
Klemetin musiikilla on tunnistettavuutta, ja oma tyyli, nimenomaan, on kova saavutus ja sitä voisi nimittää vaikka litkuiluksi. On tehty selväksi, että Klemetin soololevyt ja toisaalta myös Tuntematon Numero - bändilevyt tehdään vastaisuudessa kaikki Litku Klemetin nimellä ja samalla kokoonpanolla.

 

 

Tarttuvan Jääkuningatar-kappaleen jälkeen Litku lausuukin alkusikermät Ilmari Kiannon sanoittamasta ikiaikaisesta Nälkämaan laulusta, eikä nyt ole kysymys suinkaan yleisön kosiskelusta. Vaikuttavaa ja ilahduttavaa samaan aikaan.

”Juna”-levy kuullaan keikalla lähes kokonaan, mutta myös silkkaa progea instrumentaali-pläjäyksenä tarjotaan. Kaivattu lepohetki myös vokalistillemme.

Bändin Euroviisuna tituleerattu Tähtiyö kuullaan ennen Juna Kainuuseen –hittiä, jossa kitarasoundit ovat vihdoin riittävän erotellut.

Sellosalissa kuultiin energistä ja mukavasti melskaavaa bändiä, jolla on mainio johtaja. Hänellä on sitä pilkettä silmäkulmassa. Ja loistava, paljon, mutta asiaa soittava basisti!
Ja koska tarkoitus on kertoa faktaa, niin Litkun bändin kokoonpanohan on: Aleksi Muhonen (kitara & taustalaulu), Juho Kalliolahti (Fender-basso), Sami Keinänen (rummut) sekä kuvissa näkyvä, tuntemattomaksi (numeroksi) jäänyt kosketinsoittaja.

 

Silmiinpistävän moni-ikäisiä diggareita sisältänyt kokemaansa hyvin tyytyväinen yleisö sai juttuhetkensä vielä Litkun kanssa levynmyyntipisteellä. Hyvä Suomi ja Litku!


 

10.02.2018

Ibanez UB804 – kompakti kontra

 

 

Ibanez UB804 -sähkökontra on Ibanez Bass Workshopin tuotantoa. Eritoten ahkerasti keikkailevalle omiaan oleva instrumentti mahdollistaa sähköbassoa soittavalle suhteellisen helpon siirtymän kontrabasson maailmaan. Tämä siksi, että Ibanez Upright Bass -mallissa kielten, soiva pituus on 34 tuumaa siinä missä se normaalikokoisissa kontrabassoissa on yleensä 41,3 – 43,3 tuuman välillä.

 

Ibanez UB804 Upright Bass koostuu vaahterasta valmistetusta runko-osasta, jonka läpi upotettu kaula on laminoitu viidestä mahonki- ja pähkinäpuu-palasta. Otelauta sen sijaan on Jatobaa, ja nauhalliseen soittimeen tottuneen urakkaa helpottaa se, että strategiset paikat on merkattu valkoisilla dotseilla.

Ibanez UB804 -bassossa otelaudan leveys on satulan kohdalta 42 mm ja 24. nauhan kohdalta 84 mm. Kaulan paksuuden suhteen mitta on ensimmäisen nauhan kohdalla 35 ja 12. nauhan kohdalta 42 millimetriä. Myös otelaudan radius on muuntuva, mikä helpottaa soittotuntumaa.

 

 

 

Ibanez UB804 -bassoon on asennettu AeroSilk MR5 -talla, ja se on varustettu kustomoidulla AeroSilk -pietsomikrofonilla. Valmistajan mukaan yhtä lailla jousen kuin sormien kanssa toimiva systeemi tunnistaa eri tavalla värähtelevät kielet, ja tasoittaa niiden signaalit mikrofonilähtöä varten. Volume-säädön ohella Ibanez UB804 -bassossa on aktiivinen tone-säädin. Säätimet on sijoitettu rungon sivuun, sen sijaan paristokotelo ja lähtöjakki löytyvät rungon takaosasta.

 

 

Ibanez UB804 Upright Bassin mukana toimitetaan TAMAn Roadpro -ständi, johon kiinnitettynä basso on suunniteltu soitettavaksi. Lisäksi mukana toimitetaan keikkapussi. Soitin on saatavilla Mahogany Oil Burst -värjäyksellä.

 

Lisätiedot: Ibanez

08.02.2018

Vaeltava vitsaus: moni-ilmeistä countrya kokemuksen varmuudella

Vuonna 1987 levytysuransa Badding Rockersin kanssa Rock'n'Roll Keijukainen -levyllä aloittanut Marko Haavisto juhlistaa kolmekymmenvuotista levytysuraansa kokoamalla uuden Country & Western -bändin. Mukana Vaeltava Vitsaus -bändissä on jo Rock'n'Roll Keijukaisella rummuttanut Kuja Salmi.

Haavisto on kirjoittanut levyllisen uutta suomenkielistä countrya, jossa ovat sulassa sovussa baarien tuhlaajapojat, portsarit ja tarjoilijat. Vaikka välillä mennään melko sameissa vesissä, niin jonkinlainen myötätunto näitä lauluja leimaa.

Jerry Reedin Guitar Manin mieleen tuova kappale Vaeltava Vitsaus on lainannut nimensä koko bändille ja sopii hyvin käyntikortiksi kiertävälle countrybändille. Tarinassa pizzapaikat ja katusoitot koettuaan Ellin kievarista löytyy trio laulajan taustalle ja Vaeltava Vitsaus pääsee matkaan.

Kaurismäkeläinen tunnelmapala Jenni kasvaa komeasti viulusovituksella biisin edetessä b-osaan. Elokuvasta tutussa tarinassa Jenni tarjoilee työttömille lohtua ruokapadan äärellä.

Boogiemies kulkee Sun-henkisen rockabillyriffin voimin astetta reippaammin. Biisi on maltettu pitää yksinkertaisena ilman turhia kikkailuja ja se toimii hyvin juuri näin.

Toiveunta on tyylipuhdas 1950-luvulta ammentava makupala, jonka komeat stemmalaulut kruunaavat.

Kymmenen joukkoon ainoaksi lainabiisiksi valikoitunut Elämän valttikortit on sovitettu Johnny Cash-muottiin ja hyvä niin. Vexi Salmen klassikkosanoitus sopii levyn muun materiaalin joukkoon saumattomasti. Vaeltavan Vitsauksen sovitus nostaa keskikaljabaareissa loppuunkuluneen kappaleen patetian suosta onnistuneesti uuteen elämään.

Yölamppu-laulun kertoja miettii yksin jäätyään kadulla kulkiessaan kuka mahtaakaan jatkossa puhdistaa akvaarion. Mainio kielikuva tavanomaisempien fraasien keskellä. Kaiken kaikkiaan biisit kuulostavat hyvällä tavalla rennoilta ja niissä on kepeyttä, vaikka aiheet melkoisen synkkiä olisivatkin. Kyllä tällä ryhmällä on hyvä viedä suomalaista Country & Westerniä sinne minne se kuuluu – elävän yleisön eteen. Bändin keikoilla on nähty myös vierailevia solisteja ja soittajia.

Vaeltava Vitsaus (Turenki records, 2017)

 

 

07.02.2018

Darkglass Alpha Omega Ultra – pieni jalanjälki, monta toimintoa

Suomalainen Darkglass valmistaa bassovahvistimia ja -pedaaleja. Sen uutuustuote Alpha Omega Ultra edustaa jälkimmäistä lajia, ja on valmistajansa kaikkein monipuolisin bassoetuaste. Helposti mukana kulkeva ja balansoidulla DI-lähdöllä varustettu pedaali tarjoaa kaksi säröpiiriä, aktiivisen graafisen ekvalisaattorin sekä impulssivasteisiin perustuvan digitaalisen kaiutinmallinnuksen. Etusen parina toimii Mac- ja PC-koneissa toimiva Darkglass Suite -softa, jolla osaa sen toiminnoista voidaan ohjata.

Darkglass Alpha Omega Ultra perustuu kahteen säröpiiriin, joista Alphan kerrotaan olevan iskevän tiukka ja erotteleva, Omegan puolestaan raaka ja brutaali. Niiden suhdetta voidaan portaattomasti miksata Mod-säätimellä. Särön määrä annostellaan Drive-kytkimellä. Darkglass Suite -softalla voidaan puolestaan asettaa Distortion-kytkin vaihtelemaan Alphan ja Omegan välillä. Särösoundin tasosäätö tehdään Level-säätimellä, siinä missä Blend-säädöllä miksataan puhdas soundi prosessoituun ainekseen. Darkglass Alpha Omega Ultran Master-liu´ulla määritellään sitten koko pedaalin äänenvoimakkuus. Bypass-kytkimellä laite kytketään päälle tai bypass-tilaan.

Darkglass Alpha Omega Ultran graafinen ekvalisaattori on kuusialueinen. Se tarjoaa yhden matalan taajuuden korjaimen 80 hertsin kohdalla (+- 12 desibeliä), neljä keskialueella (250 Hz, 500 Hz, 1.5 kHz, 3 kHz / +-10 desibeliä) sekä yhden korjaimen ylätaajuuksille viiden kilohertsin kohdalla (+-12 desibeliä). Darkglass Alpha Omega Ultran graafisen eq:n molemmin puolin olevilla Growl- ja Bite-painikkeilla voidaan etuasteen soundia vielä entisestään muokata. Näistä ensimmäinen buustaa ja säröyttää matalaa taajuutta. Bite puolestaan antaa presence-buustin yläkeskialueella 2.8 kilohertsin kohdalla.

Alpha Omega Ultra mahdollistaa yhden digitaalisen kaiutinsimulaation tuomisen pedaaliin Darkglass Suite -softasta. Tämä tapahtuu micro usb -liittimen avulla. Kaiutinsimulaatio toimii 16-bittisenä 48 kilohertsin taajuudella. Sen signaali-kohinasuhteeksi ilmoitetaan 88 desibeliä, ja latenssiksi 1,6 millisekuntia. Cab Sim -kytkimellä simulaation voi halutessaan jättää pois balansoidusta XLR-lähdöstä, jolloin luonnollisesti latenssiakaan ei ole. Darkglass Alpha Omega Ultran kaiutinsimulaatio toimii myös kuulokeliitännässä. Mikäli pedaali on bypass-tilassa, pedaalin Master-säätö ei vaikuta kuulokevoimakkuuten. Tällöin äänenvoimakkuus saattaa olla kuulokkeiden herkkyydestä riippuen todella kova, joten tällaisessa tapauksessa säätö tulee tehdä softasta käsin.

Darkglass Alpha Omega Ultra painaa 430 grammaa, ja sen mitat ovat 125 x 96 x 57 millimetriä. Virta otetaan 9 voltin verkkolaitteesta ja virrankulutus on 110 milliampeeria.

Lisätiedot: Darkglass

06.02.2018

Gon Bops teki bongoille duffeliveskan

Gon Bops Bongo Duffel Bag on suunniteltu lyömäsoittajan käsimatkatavaroiden kuljetukseen ja sisään mahtuu bongoparin ohessa pieni lajitelma muuta sälää.

Olkahihnalla varustettu kassi on pehmustettu ylt’ ympäriinsä ja sen sisällä on topattu väliseinä, jonka paikkaa voi siirtää kulloisenkin soittimiston mukaan. Näin pysyvät kunnossa niin bongojen kalvot kuin muutkin kapineet.

Kansiläpän taskuun mahtuu vielä erikseen jotakin lisätarpeistoa. 

Gon Bopsilta kerrotaan, että laukun pintakangas on vedenpitävää materiaalia ja sisus puolestaan arvosoittimia hellivää silkki-pellava-sekoitetta.
Ammattimaiseen keikkailuun suunniteltu laukku on koristeltu valmistajan vintage-logolla, joka kerto firman historian ulottuvan peräti kuuden vuosikymmenen taa.


 

Lisätiedot: F-Musiikki

05.02.2018

Eric Sardinas – dobro, messinkiputki ja magneettimikrofoni…

Eksoottinen rokkarin ulkonäkö ja Marshallin kautta soiva resonaattorikitara ovat Eric Sardinasin tavaramerkki.

Tavoitan hyväntuulisen Eric Sardinasin syyskuisena iltana hänen kotikaupungistaan Los Angelesista. Ehkä kotikaupunki on tässä suhteellinen käsite, sillä Eric kertoo olevansa levotonta sorttia: seuraavalla viikolla mennään Havaijille ja sitten taas Eurooppaan. Helsingissä mies konsertoi pian tämän jutun teon jälkeen, alkuvuodesta 2017.

Hän on yksi niistä työn sankareista, jotka tekevät jatkuvasti klubi- ja festivaalikeikkaa eri puolilla palloa. Mukana on aina Big Motor, toisin sanoen komppiryhmä, jossa tällä hetkellä soittavat basisti Paul Loranger ja rumpali Demi Lee Solorio.

Levyjä Sardinas on tehnyt kiertämisen ohessa seitsemän kappaletta. Niistä viimeisin on saksalaiselle Jazzhaus-yhtiölle vuonna 2015 julkaistu Boomerang. Utelen uutisia mahdollisen uuden levyn tiimoilta, ja sellainen on kuulemma tulossa, mutta mitään sen tarkempaa Eric ei nyt paljasta.

Mitä tulee studiotyöskentelyyn, niin vuosien varrella Eric Sardinasin sessioita ovat luotsanneet parikin varsin tunnettua tuottajaa: veteraani Eddie Kramer sekä modernimman rockin parissa maineensa luonut Matt Gruber. Erosiko näiden kahden työskentytapa paljonkin siinä, mitä tulee Sardinasin musiikin työstöön levyä varten?

– Jos ajatellaan mikä heidän kanssaan oli yhteistä, olennaista on se, että minun tapauksessani toimii parhaiten orgaaninen levytysprosessi. Se tuo minun parhaat puoleni esiin, ja sillä tavalla saadaan aikaan rehellinen albumi. Vapaassa ympäristössä luovuus voi kukkia, ja sillä tavalla saan musiikista eniten irti. En koskaan soita kappaletta kahdesti täsmälleen samalla tavalla. Siksi nautin studiossa live-soiton kaltaisesta vapaudesta.

Levyilleen Sardinas haluaa äänittää bändin pohjaraidat analogisesti.
– Käytämme kahden tuuman nauhaa, ja se on soundin puolesta meille paras ratkaisu. Sitä voi kutsua ”old school” -meiningiksi tai miksi haluaa, mutta itse olen vinyylien ystävä. Nautin ’60-70-lukulaisten ja sitä vanhempien levyjen energiasta ja syvyydestä. Silloin äänitettiin rehellisesti ja välineenä oli nauha. Kun näen nauhan pyörivän, saan irti parasta soittoa, Eric perustelee.

 

Epäortodoksinen tyyli

Fort Lauderdalessa Floridassa vuonna 1970 syntynyt Eric Sardinas aloitti soittamisen hyvin nuorena, ja kertoo, että ”rakkaus kitaraa kohtaan syntyi jo ennen kuin muistan”.

– Ensimmäinen kunnollinen kitarani oli nailonkielinen, sitä ennen minulla oli lelukitaroita. Sen jälkeen suuntauduin soittamisessa aina akustista puolta kohti. Pidin aina puoliakustisten kitaroiden tunnusta, isoista kitaroista, enkä ollut milloinkaan Strato- tai Tele-jätkä, vaan jätin ne ammattilaisille. En koskaan ottanut tunteja, vaan viritin kitaran aina sen mukaan mitä kuuntelin ja sitä kautta minusta tuli hieman epäortodoksinen soittaja, Sardinas kertoo.

Sardinasin soittotyyliin vaikuttivat eniten bluesin peruskivet. Toisaalta myös soul-musiikki, Creedence, Chuck Berry, Led Zeppelin ja Jimi Hendrix olivat ahkerasti kuuntelussa.

– Aloin kuunnella Charley Pattonia, Bukka Whitea, Fred McDowellia, Son Housea ja tietysti Robert Johnsonia. Listaa voisi jatkaa pitkään. Intohimo ja tulisuus saivat minut rakastumaan resonaattorikitaraan. Samaan aikaan aloin soittaa putkella, sillä se soundi vetosi tunteisiini yhtä lailla. Putken käyttäminen loi fiiliksen, jonka keinoin yksi ainoa soittajakin pystyi kertomaan tarinan musiikissaan. Tuo paketti sisälsi minun kannaltani kaiken tarpeellisen.

Autotallissaan Eric Sardinas alkoi kokeilla resonaattorikitaran sähköistämistä sähkökitaran magneettimikrofoneilla, sillä myös Chicago-soundi kiinnosti.
– Jokainen painaa sormenjälkensä siihen tyyliin mitä soittaa, ja siinä näkyy oma tausta ja oma sanottava. Kuuntelin Elmore Jamesin ja muiden aikalaistensa soittoa, ja löysin oman juttuni, kun vein resonaattorikitaran soundia sinne Chicago-bluesin suuntaan.

Toisin kuin akustisilla soittajilla, hänellä ei ole minkäänlaista tallanalusmikrofonia kitaroissaan.
– Käytän esimerkiksi ’56-mallista Lipstick-mikrofonia. Niissä kitaroissa jotka otan Helsingin keikoille, on puolestaan yksikelaisen kuuloiseksi käämitty Seymour Duncanin custom-humbucker. Mitään pietsomikkiä tai muuta vastaavaa ei kitaroissani ole.

Keikoilla Eric liikkuu särön ja puhtaamman soundin välillä kitaran volumepotikan avulla. Hänen levyillään taas kuulee usein säröisemmän kitaran parina puhtaan Dobro-raidan.

– Haluan löytää kitaroistani perinnettä kunnioittavan akustisen äänen vain volumen muutoksella. Jos se ei riitä, niin käytän sitten ihan mikrofonia. Välillä haluan siis akustista puhdasta ääntä, mutta tarvittaessa Marshall-tyylistä särölle puskettua soundia.


Marshall toimii keikkavahvistimena

Mitä tulee kitaroihin, Eric on soittanut esimerkiksi vanhoja ’70-luvun Dobroja, myös Washburnin valmistamaa Eric Sardinas Signature -kitaraa. Nykyinen signature-malli on Gibsonin valmistama La Pistola.

Vahvistimissa ykkösvalinta on Rivera. Kuitenkin Sardinas nähdään usein soittavan nimenomaan Marshallilla. Onko se ykkösvalinta kiertueilla?

– Läheskään aina en pysty ottamaan Riveraa kiertueille, joten silloin käytän perinteistä Marshallin JCM 800 -sarjan nuppia sekä kaappia, jossa on Celestionin-kaiuttimet ja niistä yleensä kaksi Greenbackia. Marshall on hieno peli ja sillä on his-to-rian-sa, mutta Rivera on täydellinen vahvistin. Sen kautta soittaminen on kuin menisi autopesulaan, mutta ilman autoa – siinä kastuu, Eric kuvaa Riveran luonnetta omalla tyylillään.

Monissa keikkavideoissasi näkyy kuinka käytät kahta capoa samassa nauhavälissä. Se on hieman poikkeavaa.

– Se johtuu parista seikasta. Pidän slide-putkea pikkusormessa ja soitan hyvin agressiivisesti. Koska lyön kieliä putkella kovaa, niin aika helposti capo lennähtää kaulasta irti. Minulla on maailman paras capo, Dunlopin Trigger, mutta niitäkin on parempi olla kaksi, koska soitan voimakkaasti ja epäortodoksisesti. Kaikille muille yksi capo riittää varsin hyvin.

Soitatko konserteissa yhdellä vai useammalla virityksellä?
– Pääosin käytän avointa G:tä, joka siis on capon kanssa A. Myös avoin D, capon kanssa E, on käytössä. Ja tietysti capolla näitä kahta viritystä voi muuttaa enemmänkin eri korkeuksille.

Sinulla on oma, niin ikään Dunlopin valmistama messinkinen slide-putki, Preaching Pipe. Se pohjautuu vanhaan itse valmistamaasi messinkiputkeen. Oletan, että sillä on rooli sinun soundissasi?

– Kyllä se ehdottomasti siihen myötävaikuttaa yhtenä tekijänä. Koen, että putki on soittajan oman fiiliksen jatke. Suosin messinkiä siksi, että se on juuri sopivan pehmeä materiaali. Sillä voin läimäyttää kieliä ja saan ilmoille roskatynnyrisoundin, mutta toisaalta myös romanttisen soinnin, Eric tiivistää lopuksi.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 
04.02.2018

AKG C7 – tiptop!

Hieman kulmikas, konstailemattoman tyylikäs, ajaton, hillitty – siinä pääpiirteissään AKG:n uusi solisti-mikrofoni C7 ulkoiselta olemukseltaan. Sama turhanpäiväisiä krumeluureja kaihtava estetiikka pätee myös sen audio-ominaisuuksiin, jotka 
puhuttelevat asiallisuudellaan.

C7 on kirkassointinen mikrofoni, mutta sen kirkkautta ei ole luotu ylenpalttisellla diskanttikorostuksella. Vaikka mikrofonin taajuusvastetta kuvaavassa graafissa on loivan preesens-korostuksen lisäksi reippaalta näyttävä kumpare 10 kHz:n paikkeilla, ei sointi räiski silmille tai hyppää karsinastaan ulos, vaan kuulostaa levollisen tasapainoiselta.

Selitystä selkeyteen on haettava muualta ja silloin korva kääntyy alarekisterin suuntaan. Kun mitään muhjua tai epämääräistä humua ei bassorekisterissa sen paremmin kuin alemmalla keskialueellakaan vaikuta olevan, taitaa seurauksen syy löytyä juuri tästä: C7:n sointi on selkeä aivan alarekisterin pohjalta ylimpiin diskantteihin asti. Tiptop.

Äänipuolen suurin yllätys lienee kuitenkin sen maltillinen käytös lauluetäisyyttä muunneltaessa. Huulituntumaankaan mentäessä sointi ei paksuunnu liian tummaksi ja puuroiseksi vaan bassotaajuudet pysyvät kuivakan täsmällisinä ja sointi erottelevana. Ääni kyllä jykevöityy, mutta rekkamiehen kantribassoa C7 ei laulajalle tee, jollei sitä valmiiksi solistin äänessä jo ole.

Vastavuoroisesti mikrofoni sallii myös ottaa huomattavasti etäisyyttä ilman, että ääni ohenisi olemattomiin. Jos AKG:llä on ollut tavoitteena jonkinlainen myytinmurto, niin kyllähän se siinä sitten myös onnistuu: herttakuvion ja tässä tapauksessa superhertan voi toteuttaa myös hyvin loivalla proximity-efektillä. M.O.T. 

AKG käyttää C7:ssä uutta kapselimallia, ja sen kiinnitykseen runko- ja käsittelyääniä tehokkaasti vaimentavaa mekaanis-pneumaattista rakennetta. Itse kapselin oma uusi juju on kalvon taakse järjestetty tyhjä tila, joka on muotoiltu siten ettei se heijasta ääniaaltoja kalvon takapintaan. 

Kun kapselia ympäröivä verkkokin on rakenteeltaan uusi, ei pelkkä käyttökoe riitä selvittämään mistä mikäkin soinnillinen ominaisuus tarkalleen ottaen johtuu.

Käsittelyäänten vaimennus nyt kumminkin on kiitettävän tehokasta, ja suuntakuvion rajaus kuulostaa tasaiselta koko taajuusalueella. Sivusuunnista kantautuva ääni on sävyltään neutraalia, ja lupaa hyvää menestystä miksauksen soundipuolen ohessa myös kierrontorjunnassa.


Mittatikuksi muille?

TV-tuotannoissa ja arvokkaiden konserttisalien lavoilla solisti-käyttöön suunniteltujen kondensaattorimikrofonien arvo on tunnettu jo pitkään ja nyt ne yleistyvät hiljalleen myös ns. tavanomaisissa keikkakuvioissa.
Yksi syy on se, että mikrofonien suunnittelussa ja valmistuksessa on harpattu hirmuisesti eteenpäin, minkä seurauksena mikrofonien hinta on tullut alaspäin samalla kun audiolaatu, käytettävyys ja mekaaninen kestävyys ovat menneet ylöspäin.

Silti kiitos lankeaa osittain myös muun äänentoiston evoluutiolle – hienostuneen mikrofonin suomat edut eivät enää nykyisin haaskaannu yhtä vääjäämättömästi signaaliketjun eri lenkkien puutteisiin ja ketjun päässä olevan kaiuttimen rajalliseen toistokykyyn kuin vielä jokin aika sitten. Ketjun ensimmäisen lenkin laatutekijät saattaa nykyisin kuulla myös lopputuloksessa.

AKG nimittää C7-malliaan referenssitason mikrofoniksi, eli mittatikuksi johon muita voi jatkossa verrata. Se on paljon sanottu, mutta on valmistajalla siihen päteviä perusteitakin. C7:n ulkoinen olemus on luottamusta herättävän tyylikäs, sointi pää-akselilta miellyttävän selkeä ja luonnollinen, suuntakuvion suoma vaimennus sivusuunnasta tasaisen hallittu ja tehokas.
Lisätään tuohon vielä huomattavasti inhimillistä kestokykyä pitemmälle ulottuva äänenpaineen sieto, niin koossa alkavat olla kohtalaiset lunnaat lupauksen lunastamiseen. Vieläpä verraten edullisessa hintaluokassa. Jatkoon.

 

AKG C7

Kondensaattorimikrofoni solistikäyttöön

• toistoalue 20 – 20 000 HZ
• itseiskohina 21 dB-A
• herkkyyss 4 mV/Pa
• kohinaetäisyys 73 dB-A
• maksimi äänenpaineen kesto 150 dB SPL (1 % THD)
• nimellisimpedanssi 600 ohmia
• hintaluokka noin 250 euroa

Lisätiedot: Soundtools

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä voit lukea tästä.

 

 

03.02.2018

Pope: ”Welcome to the world you little genius”

Kielipelaajille paljastettakoon heti kärkeen, että ”Pope” ei viittaakaan nyt välttämättä Vatikaanin suuntaan, vaan ennemminkin vedenpinnan alle. Pope on nimittäin kiiski englanniksi, ja Pope-yhtye taas yhtä kuin Sakari Kiiski – Suomen Ritchie Blackmoreksikin kehuttu kitaristi 1980–1990-lukujen hardrock-pumppu Royal Trampsin riveistä.

Lahtelainen Royal Tramps ehti kiertää kotimaan ulkopuolellakin muun muassa Deep Purplen lämppärinä, mutta huomautettakoon, että tällä levyllä sankaritiluttelut ovat tarkoituksellisen vähissä. Kovan rokin perintö kuuluu ehkä enää orgaanisen mureassa kitarasärössä – musa itsessään on jo jotain muuta.

Popen aiemmalla, viime vuosikymmenellä ilmestyneellä levyllä kuultiin suoraa rokkimusaa laulun kera, mutta Kiiskin pitkä ura miksaajana ja teatteriproggisten äänisuunnittelijana näyttää nyt iskeneen leimansa myös miehen levytuotantoon.

Pexi Parviaisen rumpukompin päällä rullaava albumin nimibiisi ”Welcome to the world you little genius” on levyn harvoja laulukappaleita. Se tuntuu ylistävän herkällä tekstillään pikkuihmisestä uhkuvaa vilpittömyyttä ja voimaa – ja elämää ylipäätään. Laulajana on Jani Mahkonen, kuten levyn toisellakin laulubiisillä ”Someday”, jossa päästään samalla vähän metalliriffittelyn makuun – kenties ainoan kerran koko levyllä.

Monet albumin instrumentaalikappaleista kelluvat tilassa ja tunnelmissa tyystin ilman rumpukomppia. Vastapainoksi tarjoutuu tilaisuus maistella mehukkaita slide-liukuja sekä ihailla taiturointia delaylla ja volyymipedaalilla.

Laulun ja rumpujen tavoin myös Pille Peltosen muheva basso on levyllä pienemmässä roolissa, eikä kosketinsoittajaakaan kaivata Kiisken maalaillessa maisemat näkyviksi lukuisilla sähköisillä ja akustisilla kitaroillaan äänisuunnittelijan ottein. Pienellä porukalla toteutetulla cd:llä maestro itse vastaa sävellyksien ja kitaroinnin lisäksi paljosta muustakin, kuten sampleista, äänityksestä ja miksauksesta.

Vaikka raidoille mahtuu rippunen rähinääkin, levyn yleisvaikutelma on tyyni ja seesteinen. Musiikillisia vaikutteita voi kuvitella imeytyneen niin monesta suunnasta, että lajityyppiä ei kuuntelijana arvaisi lähteä määrittämään. Kansainvälinen cd-tietokanta ilmoittaa lajiksi ”Indie rock”. Olkoon niin.

”Welcome to the world you little genius” -albumin sointimaailma on paikoin hyvinkin mieltä kiinnittävä – niin myös värikylläinen kansi, josta voi erottaa ”nuoren neron” valomiekan varressa. Lieneekö maestron omaa jälkikasvua?

POPE__album-teaser from Loma Graphics on Vimeo.

Pope: ”Welcome to the world you little genius” (Cosmic Feedback International, 2017)

02.02.2018

Orange Rocker 15 Terror & Brent Hinds Terror – makuuhuoneesta keikkahommiin

Englantilainen vahvistinvalmistaja Orange on tuonut markkinoille kaksi uutta Terror-sarjan putkivahvistinta. Uutuudet soveltuvat niin keikkailuun kuin makuuhuonesoittoonkin, kuten valmistajan ”Headroom to Beadroom”-slogan asian osuvasti kiteyttää.

Orange Rocker 15 Terror on nuppi-versio suositusta 15-wattisesta Rocker-kombosta. Combo-version tavoin vahvistimessa on full- ja half-teholuokat sekä Headroom/Bedroom-keinokuorma, jonka avulla vahvistinta voidaan käyttää 15-, 7-, 1- sekä peräti 0,5-watin teholla. Vahvistimen etuasteessa on kolme 12AX7-putkea ja yksi 12AT7. Pääteasteessa puolestaan on britti-tyyliin sopien kaksi EL84-putkea. Myös efektilenkki on putkilla bufferoitu.

Orange Rocker 15 Terror -nupissa on kaksi erityylistä kanavaa.  Clean-kanavassa on ainoastaan volume-säätö, ja valmistaja lupaakin puhtaan soinnin olevan täysin läpinäkyvä; muut säädöt tehdään kitarasta tai pedaaleista käsin.
Dirty-nimen saanut särökanava tarjoaa sitten säätövaraa myös vahvistimesta käsin. Gain- ja master volume -säätöjen avulla on mahdollista muokata särön luonnetta, ja  lisäksi tässä kanavassa on kolmialueinen ekvalisaattori (bass, middle, treble).

Orange Brent Hinds Terror on nimetty Mastodon-bändin kitaristin mukaan, ja hän on myös ollut mukana vahvistimen suunnittelussa. Tämä nuppi on ominaisuuksiltaan samanlainen kuin Rocker 15 Terror, mutta soundiltaan hieman erilainen.
Pelkällä volume-säädöllä operoitavan ykköskanavan kerrotaan olevan soinnin alataajuuksien suhteen tuhdimpi, säilyttäen silti tasapainoisen yleisluonteensa.
Dirty-kanavan särörakenne on myös erilainen, mikä ilmenee siten, että sointi on pienemmällä gain-astetuksella kirkkaampi ja muuttuu sitä täyteläisemmäksi mitä enemmän törkyä lisää. Orange Brent Hinds Terrorin Dirty-kanava ylipäänsäkin säröytyy jyrkemmin kuin Rocker 15 -version vastaava.

Molemmat uutuusnupit painavat 6,4 kiloa, ja ovat mitoiltaan 35,6 x 17,7 x 15 senttimetriä. Orange Rocker 15 Terror ja Brent Hinds Terror -vahvistimissa on kaksi kahdeksan ohmin kaiutinlähtöä ja yksi 16 ohmille. Niissä on myös liitäntä jalkakytkimelle.

Lisätiedot: Soundtools

01.02.2018

The Jarnos: Surfin’ & Rollin’ – vaikuttavaa jälkeä!

Popmusiikissa kuvastuu irvokkaalla tavalla ajallemme tyypillinen epätoivoinen uusien trendien haistelu. Vastakohtana on toki loputon nostalginen haikailu.

Olisi helppoa syyttää The Jarnos -yhtyettä jälkimmäisestä ja niputtaa se vain yhdeksi kasvottomista rautalankabändeistä. Kemiläisbändillä on kuitenkin pari ässää hihassaan: svengaavan pakoton soitto ja persoonalliset omat biisit. No, loputonta Emman toisintoa tuskin kukaan haluaa enää kuunnellakaan.

Kitaristi Jarno Tiihosen melodiavainu on kuitenkin erehtymätön ja sävelkynä näköjään ehtymätön; levyn 16 biisistä peräti 13 on Tiihosen täsmäosumia.
Nimibiisi voisi aivan hyvin löytyä The Best of Surf Music -kokoelmalta tai avausbiisi Magic Ride olla Venturesin klassikkoja – ja Venturesiin klassikkoon, Walk Don’t Run, levyn kansi viittaakin.
Helmi seuraa toistaan ja matka taittuu mukavasti hymy korvissa kuin 50-luvun elokuvissa.

Vasta yhdeksäntenä tulee ensimmäinen cover: Mr. Moto (Paul Johnson - Richard Delvy), The Bel-Airs -yhtyeen surf-klassikko vuodelta 1961. Hallittu ja tyylipuhdas veto.
Samaa linjaa jatkaa ikivihreä jazzinstrumentaali, Harlem Nocturne (Earle Hagen – Dick Rogers), surf-bändien vakiokamaa sekin. Tiihonen näyttää tässäkin kyntensä, soitto on luontevaa ja pakotonta.

The Jarnos hoitaa homman tyylipuhtaasti kotiin, kumartaen niin suomalaisille rautalankaperinteelle kuin 60-luvun jenkkiläisille surfmusiikin suunnannäyttäjille. Vaikuttavaa jälkeä!

 

The Jarnos: Surfin’ & Rollin’ (The Jarnos 2017)

31.01.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy