20-vuotias Rajaton juhli Finlandia-talossa

20-vuotisjuhliaan viettävää Rajaton-lauluyhtyettä ei perustettu menestyksen kiilto silmissä, mutta keikkoja, suosiota, kultaa ja platinaa on sittemmin siunaantunut. Tänä päivänä Rajaton esiintyy ympäri maailmaa konserttisaleista kirkkoihin ja laulaa kaikkea gospelista joululauluihin ja jazzista rokkiin.

Yhtyeen aloittaessa sen perustajista Jussi Chydenius tunnettiin entuudestaan Don Huonojen rumpalina ja Essi Wuorela iskelmällisenä pop-artistina. Uudentyyppinen lauluyhtye antoi molemmille syyn luopua aiemmista uristaan.
Nyt parikymppisiään juhlivaan yhtyeeseen kuuluvat mainittujen lisäksi sopraano Virpi Moskari, altto Soila Sariola, tenori Hannu Lepola sekä baritoni Ahti Paunu. Rajattoman levyjä on myyty yli 400 000 kappaletta. Menestyksen suo tälle ryhmälle mielellään.

Finlandia-talon loppuunmyydyn 20-vuotisjuhlakonsertin käynnisti rytmisesti jännittävä ja harmonioiltaan hiuksia nostattavan kalevalainen manaus ”Pakkanen”, jonka mainiossa esittelyspiikissä Essi Wuorela mainosti yhtyeen vievän näillä eväillä ”kylmyyden ilosanomaa kaikkialle maailmaan”.

”Kansainvälisellä tasolla” pitkään keikkunut yhtye on viimeistään nyt myös kansainvälistä kärkeä, eikä pelkästään laulamisessa vaan myös laulujen esittämisessä. Biisit – erityisesti nopeimmat – on tarkkaan koreografioitu, mikä tuo tyhjän lavan estetiikkaan elävyyttä niin biisien välillä kuin niiden aikana.

Tehokkaasti hyödynnetty korvamonitorointi teki esityksestä entistäkin sujuvamman: kun äänenannot hoidetaan teknologian keinoin suoraan nappeihin, kappaleet käynnistyvät tyylikkäästi kuin tyhjästä.

Kun lavalla on vain kuusi ihmistä äänineen, huippuunsa hiotun laulun ja esiintymisen sekä viimeisen päälle toteutetun äänentoiston rinnalle nousevat myös visuaaliset tehokeinot taustaprojisoinnista valoihin. Hilpeään henkeen koostetut videomuistelot yhtyeen pitkästä taipaleesta toimivat piristävinä välipaloina.

Konsertti marssitti lavalle hienoja yllätysvieraita, joista ensimmäisenä nähtiin Rajattoman suurin esikuva, ruotsalainen The Real Group.
Rajaton on vuosien myötä noussut fanin ja kisällin asemasta mestarinsa Real Groupin rinnalle. Tyylillisiä eroja kuitenkin on: ruotsalaisten soolonumero osoitti, että kliseiksi väitetyillä kansallisilla ominaispiirteillä on usein vinha perä – Real Groupilta taittuu komeimmin nopea ja letkeä svengi siinä kun hitaat, koskettavat tunnelmapalat ovat Rajattoman ominta sarkaa.
Rajaton ja Real Group keikkailevat ja levyttävätkin nykyään yhdessä nimellä Leveleleven. Tämän 11-henkisen suomalais-ruotsalaisen superyhtyeen yhteissoinnista saatiin konsertissa nauttia ”Myrskyluodon Maijan” a cappella -versiossa.

Juhlakonsertti oli myös Rajattoman uuden albumin levynjulkaisukonsertti. ”Tuhansien laulujen maa” -uutuusalbumillaan yhtye versioi rakastetuimpia suomalaisia lauluja, joista kuultiin konsertissa tuoreeltaan muun muassa argentiinalaistyyppiseksi tangoksi sovitettu ”Säkkijärven polkka”.
Illan kohokohtia oli Rajattoman tulkinta Rauli ”Badding” Somerjoen ”Paratiisista”, jonka toisessa säkeistössä edesmennyt Badding itse alkoi yhtäkkiä laulaa lead-osuutta katsellen samalla yleisöä suurelta videoseinältä.

Vaikuttava oli myös Beatlesin ”Eleanor Rigby”, jonka aikana aikana Grex Musicuksen jäsenet alkoivat melkeinpä aavemaisesti ilmestyä esiin eri puolilta salia ja hiipiä yksi kerrallaan suureksi kuoroksi Rajattoman taakse: ”All the lonely people, where do they all come from”. Osuvaa.

Sibelius-lukion entisistä oppilaista koottu Grex Musicus on Rajattomankin synnyinkoti, joten musiikkineuvos Marjukka Riihimäen johtama kuoro kuului ansaitusti konsertin vierailijoiden joukkoon.

Rajaton on esiintynyt koko levytysuransa ajan samassa kokoonpanossa. Konsertissa kuitenkin kuultiin, että Virpi Moskarin paikan perii ensi vuonna Aili Ikonen, joka kutsuttiinkin lavalle mukaan pariin numeroon.
Ja vaikka ilta olikin ihmisäänen juhlaa, ihan ilman instrumentteja ei kuitenkaan menty, kun yllätysvieraina lavalle nousivat muusikkoveljekset Jaakko ja Pekka Kuusisto, joista ensin mainittu taituroi viulun lisäksi myös kiippareilla.

Finlandia-talon haasteelliseksi tiedetty akustiikka mukautui hämmästyttävän hyvin Rajattoman juhlakonsertin tyyppiseen musiikkimateriaaliin. Uudella D&B-kaiutinjärjestelmällä varusteltuna sali tuntui itsessäänkin käyttäytyvän paremmin kuin koskaan. Tietysti itse äänilähteet eli laulajat ja soittajat olivat huippuluokkaa, ja signaaliketju tikissä, mutta kyllä yhtyeen matkassa 2000-luvun alusta asti ollut miksaaja Ilkka ”Ilu” Herkman kaiken vartijana on melkoinen virtuoosi alallaan.

Encoreineen lähes kolmituntiseksi venähtänyt juhlakonsertti päättyi yli 50 esiintyjän komeaan finaaliin. Onneksi olkoon, Rajaton! Soikoon laulunne toisetkin kaksikymmentä vuotta.

Rajaton Finlandia-talossa 4.11.2017.


 

07.11.2017

EHX Slammi Plus ja Volume – näppäriä keinupolkimia

Electro-Harmonix on lisännyt kaksi uutuutta Performance Series -mallistoonsa. Tällä kerralla fokus on jämäköihin kuoriin pakatuissa keinupolkimissa.

EHX Slammi Plus on polyfoninen Pitch Shifter/Harmonizer -pedaali, jolla onnistuvat esimerkiksi whammy-tyyliset efektit ja oktaavihypyt. Valmistajan mukaan pedaali tarjoaa virheettömän äänenkorkeuden muutoksen jopa kolmen oktaavin verran alas, ylös tai kumpaankin suuntaan.

Intervallien luominen 11-portaisen Shift-säätimen avulla mahdollistaa paitsi Detune-vaihtoehdon (chorusta tai tuplausta muistuttavaa efektiä varten), myös seuraavat pitch-efektit: pieni sekunti (m2nd), suuri sekunti (M2nd), pieni terssi (m3rd), suuri terssi (M3rd), puhdas kvartti (P4th), puhdas kvintti (P5th), suuri seksti (M6th), sekä 1–3 oktaavia.

Kun EHX Slammi Plus toimii Dual-asennossa ja Pitch-asetus valittuna, Shift-säädin tarjoaa keinupolkimelle 11 intervalliyhdistelmää. Tällä moodilla operoidessa pedaali tuottaa pitch bend -efektejä.
Kun valittuna taas on X-Fade (crossfade), voidaan liikkua kuivasta soundista suoraan valittuun intervalliin tai sitten yhdestä intervallista toiseen.

EHX Slammi Plussan kerrotaan tarjoavan aiempaa joustavamman tavan asettaa keinupolkimen kanta-asennon intervalli. Lisäksi Blend-säätimen avulla voidaan hienosäätää wet/dry-soundien suhde.

EHX Slammi Plus toimii yhdeksän voltin paristolla sekä normaaleilla verkkolaitteilla. Virrankulutus on 50 milliampeeria.

EHX Volume Pedal on loppusyksyn toinen uutuus. Tulokasta kuvaillaan toiminnaltaan pehmeäksi, ja lisäksi tämä passiivipedaali mahdollistaa valinnan kahden impedanssiasetuksen, 25 tai 250 kilo-ohmin välillä.
Niiden ansiosta EHX Volume Pedal sopii monelle erilaiselle instrumentille, oli kyse sitten aktiivi- tai passiivimikrofonein varustetuista kitaroista/bassoista, kosketinsoittimista sekä muista elektronisista instrumenteista ja linjatason signaaleista.

Lisätiedot:
 

 

 

 

07.11.2017

ARABIAN YÖT -FESTIVAALI 2017 ALKAA!

Metropolian Musiikin opiskelijafestivaali Arabian Yöt soi 8.11. ja 13.–17.11.2017 klo 19 Arabiasalissa, Arabiankatu 2, Helsinki 56. 


Arabian Yöt -festivaalin kick-off-konsertissa keskiviikkona 8.11. kuullaan yleisön pyynnöstä kaksi aiempien festivaalien suosikkiproduktiota: Taxfree Boys Presents The Ultimate Boy Band Tribute sekä Spice Up Your Life! Tribute to Spice Girls.
Tribuuttikonserttien sarja jatkuu George Michaelin, Coldplayn, Donald Fagenin ja The Doorsien musiikille omistetuilla konserteilla.

Maailmantähtien hittikappaleiden ohella festivaalin konserteissa soi opiskelijoiden oma musiikki: keskiviikkona 15.11. Jani Jokisen Vetten Värit -sävellyskonsertissa kuullaan uutta popahtavaa tanssimusiikkia 16-henkisen Jokisen Monta Syytä -orkesterin esittämänä, ja torstaina 16.11. TOP 11 – huomisen soundi -konsertissa 11 musiikin tekemisen ja tuottamisen opiskelijaa nousee lavalla omine biiseineen. Perjantaina 17.11. taas soi Oskari Pellin monimuotoinen musiikki.

Metropolian Musiikin pop/jazz-musiikin opiskelijoiden Arabian Yöt -festivaali esittelee tulevaisuuden tekijöitä ja nuorten muusikkojen osaamista sekä tarjoaa näköalan Metropolian laaja-alaiseen rytmimusiikin koulutukseen.


KESKIVIIKKO 8.11. KLO 19
Arabian Yöt kick-off: Suuri tribuuttikonsertti
1. Taxfree Boys Presents The Ultimate Boy Band Tribute
Taxfree Boys tarjoilee kovimpien poikabändien ihkuimmat hitit kera kuumien tanssimuuvien. Viisi laulajaa, seitsemän muusikon bändi ja Take Thatin, East 17:in, Boyz II Menin, Boyzonen, Backstreet Boysin, 'NSYNCin, Hansonin ja One Directionin musiikkia. Suuriin saappaisiin astuvat Sampsa Hamarila, Ville Karhi, Robert Kyöstilä, Petri Söderlund ja Johannes Väisänen.

2. Spice Up Your Life! Tribute to Spice Girls
Spice Up Your Life -tribuuttibändi herättää eloon Spice Girlsin parhaimmat kappaleet suurella sydämellä ja alkuperäisesityksiä kunnioittaen. Showssa kuullaan hittejä Wannabesta Viva Foreveriin, ja ysärinostalgian määrä tulee nostamaan käsikarvat pystyyn! Viisi loistavaa laulajaa kahdeksanhenkisen superbändin säestämänä, mikä voisi olla parempaa? Mustetyttöjen rooleihin eläytyvät Meeri Paavilainen, Hanna Bergström, Stella Löflund, Reeta Saranpää ja Annika Syrjälä.
 
MAANANTAI 13.11. KLO 19
1. Freedom! George Michael Tribute Concert
Veera-Selina Lajomaa, Robert Kyöstilä ja Petri Söderlund tulkitsevat tunnetuimpia ja harvinaisempia sävellyksiä George Michaelin tuotannosta.  Laulujen tekstien aihepiiri on aina yhtä ajankohtainen: vapaus, usko ja rakkaus. Yhtyettä johtaa basisti Marko Liski.

2. That Thing
Amerikkalaisen rytmimusiikin helmiä 80-luvulta nykypäiville. Luvassa kaikuja kolmenkymmenen vuoden takaisesta Minneapolisista, Neo Soulia, Gospel-fuusiota ja muuta funkkailevan rhythm & bluesin rytkettä. Modern R & B Ensemblen laulusolisteina loistavat väkevä-ääniset Essi Marila ja Veera-Selina Lajomaa, yhtyeen liiderinä kitaraa soittaa Janne Halonen.
 

TIISTAI 14.11. KLO 19

1. WJAZ plays Donald Fagen´s Nightfly
Donald Fagenin legendaarinen albumi kokonaisuudessaan! Soolot ja stemmat saavat soimaan upeat laulajat Maria Gertsjak, Minna Tuuliainen ja Veera-Selina Lajoma. Yhtyeen on harjoittanut basisti Timo Tolonen.
 
2. Let´s play Coldplay
Tehokas kokonaisuus Coldplayn isoimpia hittejä ja muita superkappaleita. 10-henkisen yhtyeen solistina laulaa Petri Söderlund. Yhtyeen ohjaksissa ja rumpujen takana Tomi Salesvuo.


 

KESKIVIIKKO 15.11. KLO 19

Jokisen Monta Syytä - Vetten Värit
Jani Jokinen on ammentanut vaikutteita säveltämäänsä popmusiikkiin tanssimusiikista ja jazzista. Ilon ja haikeudenkin hetkiä henkivät tekstit ovat konsertin laulusolistien Iina Mutikaisen ja Emilia Vihannon käsialaa.  Vetten Värit -konsertissa lavalle nousee 16-henkinen Jokisen Monta Syytä -orkesteri ja 13 laulajan kuoro.

 
TORSTAI 16.11. KLO 19
1. TOP 11 – huomisen soundi
Showcase-konsertti
Metropolian musiikin tekemisen ja tuottamisen opiskelijat esittävät tulevaisuuden biisit.
Tekijät: Alex Lyysaari, Eero Nurmela, Ellinoora Tuuri, Hilda Kähkönen, Inka Niemi, Janice Jacobs, Jenni Westerbacka, Jussi Perälä, Ossi Mäkelä, Ranieri Scoccia ja Satu Saira.
 
2. Ovet Plays The Doors
The Doors-yhtyeen parhaita. Changeling, Soul Kitchen, Hello I Love You, Love Her Madly... Seitsemän muusikon bändiä johtaa Aleksi Ahoniemi.

 
PERJANTAI 17.11. KLO 19

Oskari Pelli + Tree
Oskari Pellin säveltämässä musiikissa yhdistyvät kauniit melodiat, elektroniikka, mielenkiintoiset rytmiset kuviot ja improvisaatio. Strange is beautiful.

 
Liput 
8.11: 10 / 5 euroa
13.–16.11: 7 / 3,5 euroa 
17.11: 5 / 3,5 euroa

Lippuvaraukset: Metropolia

Liput ovelta tuntia ennen konsertin alkua. Maksuvälineenä käy käteinen ja kortti.


Ohjelma ja kokoonpanot löytyvät täältä


Arabian Yöt 2017 Facebook-tapahtuma

06.11.2017

Steinberg WaveLab 9.5 on audio-editori/masterointiohjelman uusin versio

Sekä Wavelab- että Wavelab Elements -ohjelmia koskevan päivityksen painopiste on uusissa spektraalisissa muokkaustavoissa sekä kolmessa äänitteiden restaurointiin kehitetyssä työkalussa.

Uudenaikainen spektogrammi Wavelet-näyttöineen analysoi ja esittää musiikillisen sisällön suhteessa vireeseen. Uuden lähestymistavan myötä Steinberg on paketoinut mukaan uusia työkaluja, kuten lasson, harjan ja taikasauvan – kaikki tuttuja kuvankäsittelyn puolelta.


Tallenteen laadun parannuskonstit lähentyvätkin kuvankäsittelyä, ja mm. kohinanpoistoon ja tyhjiksi siivottujen alueiden maskaamiseen on tarjolla uusia konsteja.
Steinberg ei ole kuitenkaan hylännyt perinteisiäkään työkaluja ja esimerkiksi äänitiedoston merkkaus vesileimalla on mukana.

Äänitteiden restaurointiin suunniteltu työkalupakki sisältää DeNoiser-, DeBuzzer- ja DeClicker-suotimet, jotka kaikki tomivat realiaikaisesti.

Äänitteen loppuviimeistelyyn on tarjolla WaveLabin uusittu MasterRig, joka puolestaan sisältää Tube Compressor-, Vintage Compressor-, Maximizer- ja AutoPan-plugien lisäksi joukon kokonaan alusta alkaen uudestaan suunniteltuja prosessorimoduuleita.
WaveLab tukee myös M/S-stereota.

Sekä Pro- että Elements-versioissa on nyt huomioitu myös Applen Touch Bar -ohjain, ja ohjelman aiempaa tarkempi piirtoresoluutio riittää nykynäyttöjen mahdollistamaan tarkkuuteen.

Jos on hankkinut WaveLab Pro- tai Elements-ohjelman aimemman version 26. syyskuuta jälkeen, päivitys 9.5-versioon on ilmainen.


Lisätiedot: Steinberg

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

06.11.2017

Punaisten nenien Juoksuhaudantie

Red Nose Companyn hulvaton kahden miehen soitannollinen komedia ”Juoksuhaudantie” saa uuden tulemisensa Hakaniemen Arena-näyttämöllä.

Kolmisen vuotta sitten ensiesitetty klovneriaa, improvisaatiota, laulua, soittoa, teatteria ja kirjallisuutta mehevästi yhdistelevä ”Juoksuhaudantie” tuotettiin uusintaensi-iltaan Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämölle.
Katsomossa ennen esitystä ajatus terävästä ja tiheästä Finlandia-palkitusta romaanista kahden punanenäiseksi puetun näyttelijän tulkitsemana kutkutti: ”miten ihmeessä ne aikovat tästä suoriutua?”

Kari Hotakaisen ”Juoksuhaudantie” käynnistyy tilanteesta, jossa ”kotirintamamies” Matti Virtanen on yhden hätäisen huitaisun takia menettämässä perheensä. Ruoanlaiton, lastenhoidon ja muiden nykymiehelle määrättyjen vaatimuksien listaa täyttäessään tunnollinen mies hermostui yhden ainoan kerran, ja näyttää sen seurauksena putoavan tyhjän päälle.
Esikaupunkialueen lenkkipolkuja harhaileva mies törmää sattumalta rintamamiestalojen idylliin, ja ratkaisu on silmien edessä. Saisiko vaimon pyörtämään eropäätöksen, jos hankkisi perheelle haaveiden puutalon, hinnalla – tai keinolla – millä hyvänsä? Enempää teatterikatsojan ei tarvitsekaan kirjan tarinasta tietää, kun voi heittäytyä esityksen vietäväksi.

Ennen Arenan uusintaensi-iltaa ”Juoksuhaudantie” on ehtinyt kiertää eri puolilla maata yli 70 esityksen verran. Kiertueteatteri Red Nose Companyn esityksen rekvisiitta kulkee tarvittaessa melkeinpä takakontissa.
Pelkistetty lavastus kiteytyy punaiseen samettiverhoon, jonka kätköissä hoidetaan vähäiset vaihdot. Yhtä niukka valoilmaisu perustuu vuosisadan takaisten varietee-aikojen edestä tykittävään kohde- ja ramppivaloon ilman tasoittavia sivu- ja takavaloja.
Paljon lähemmäs teatterin ydintä ei voisi päästä: näissä olosuhteissa näyttelijä ratkaisee pelin. Sekä tietysti ohjaaja, vaikka hänenkin on tarkasteltava teatterin konventioita uudesta kulmasta, jos on saanut ohjattavakseen kaksi klovnia: Zinin (Timo Ruuskanen) ja Miken (Tuukka Vasama).

Ohjaaja Otso Kautto on joutunut kysymään itseltään, miten improvisaatiota – luovaa hulluutta – ohjataan. Juju on siinä, kuinka oivallukset saadaan sysättyä eteenpäin, seuraaviin harjoituksiin ja siirtymään kohti julkista esitystä teräänsä menettämättä.
Hyvin näyttivät siirtyneen. Uusintaensi-ilta tarjoili herkullisia syöttöjä ja näppäriä koppeja, jotka tuntuivat rakentuvan rutiinille, mutta syntyvän hetkessä, esiintyjien ja yleisön vuorovaikutuksesta. Hotakaisen tekstin ja siitä kumpuavien assosiaatioiden limittyessä toisiinsa esiintyjien piti välillä kaivaa taskusta alkuteoksen pokkariversio ja tarkistaa millä sivulla mennään.

Ja eihän kaikkea yli 300-sivuisesta kirjasta voi parin miehen voimin ja parissa tunnissa kertoa, varsinkaan esityksessä joka tuntuu rönsyilevän raamiensa yli tuon tuostakin. Esimerkiksi kirjan keskeisiin henkilöihin kuuluvaa kiinteistönvälittäjää ei ole näytelmässä lainkaan. Eli karsintaa on tehty ja darlingeja listitty urakalla. Ja sitähän se on, dramaturgia.

Kahden miehen ”Juoksuhaudantiessä” vahvan otteen tarinan kuljettajana ja tunnelmien taustoittajana ottaakin livenä esitetty musiikki. Ruuskanen ja Vasama ovat päteviä kitaristeja ja hyviä laulajia: teräskielisten akustisten säestyksellä lauletaan välillä äänissä, välillä yhteen ääneen. Ruuskaselle lankeavat luontevimmin David Bowien ja Depeche Moden baritonimörinät, Vasama puolestaan vetäisee Policen esikoisalbumilta tutun ”So lonelyn”, jonka melodia kulkee nuorelle Stingille tyypillisessä kakkostenorin rekisterissä.

Esityksen livemusiikille on hyvät perusteet: muun muassa Johnny Cashin, Neil Youngin ja U2:n tuotannosta on suora linkki kirjaan, jonka keski-ikäistyvälle päähenkilölle tietyn aikakauden popmusiikki toimii suurena lohtuna ja henkireikänä.

Red Nose Companyn esitys demppaa Hotakaisen kirjan kujanjuoksun synkimpiä sävyjä ja jättää loppuratkaisussaan katsojalle kevyemmän mielen. Ja kun esitys kommentoi aiheenaan käyttämäänsä kirjaa, ei heitoilta säästy aina kirjailija itsekään: ”Kari Hotakainen sai kuusi prosenttia rahoistanne, vaikkei tehnyt täällä tänä iltana mitään!”

”Juoksuhaudantietä” esitetään Arenassa marraskuun aikana, ja vain muutaman kerran. Nopeat syövät hitaat.

”Juoksuhaudantie” Helsingin Kaupunginteatterin Arena-näyttämöllä 1.11.2017

 

05.11.2017

Guthrie Govan masterclass kiertueelle Suomeen marraskuussa!

Kitaramaailman tämän päivän valovoimaisimpiin nimiin lukeutuva Guthrie Govan saapuu MasterClass -kiertueelle Suomeen. Rundi starttaa keskiviikkona 22. marraskuuta Turusta ja jatkaa siitä Tampereen ja Mikkelin kautta kiertueen päättävään Espooseen.

Jo vuoden 1993 Guitar World -lehden äänestyksessä "Guitarist of the Year" -palkinnon voittanut Guthrie Govan on tänä päivänä erittäin haluttu klinikoitsija, mikäli mies vaan muilta kiireiltään ehtii. Viime vuodet hän on kiertänyt mm. Steven Wilsonin, The Aristocratsin, sekä viimeisimpänä elokuvasäveltäjä Hans Zimmerin kanssa ahkerasti ympäri maailmaa, vieraillen näiden kanssa sangen menestyksekkäästi myös Suomessa.

Lukuisten kanssamuusikoiden suuresti arvostama Govan tunnetaan virtuoosimaisesta tekniikastaan sekä valtavasta monipuolisuudestaan. Hän hallitsee erilaiset tyylikirjot ja tekniikat mestarillisesti. Etenkin The Aristocratsin keikat ovat myös osoittaneet herran olevan varsin etevä tarinoitsija, joten luvassa lienee tiukalla brittihuumorilla ryyditettyjä iltoja.

Alkuun voit lukea Govanin haastattelun muutaman vuoden takaa. Sen toimitti Riffille Timo Koskinen.

 

Guthrie Govan MasterClass

Ke 22.11.2017, Turku, Vimma
Aurakatu 16, 20100 Turku
Liput alkaen 28 euroa
Ennakot: Tiketti.fi


To 23.11.2017, Tampere, Tyllin sali
Hallituskatu 30, 33200 Tampere
(Tampereen yhteiskoulun lukion, TYK:in vieressä)
Liput alkaen 28 euroa
Ennakot: Tiketti.fi


Pe 24.11.2017, Mikkeli, Mikkelin Musiikkiopisto
Maaherrankatu 10, 50100 Mikkeli
Liput alkaen 26 euroa
Ennakkoliput sähköpostitse: Rock-klubi Mikkeli


La 25.11.2017, Espoo, Sellosali
Soittoniekanaukio 1 A, 02600 Espoo
Liput alkaen 27,50 euroa
Ennakot: Lippu.fi
 

05.11.2017

Steven Wilson – seuraa vaistoja ja toivo parasta!

Porcupine Treen pääteasemalle ajo oli monen mielestä outo veto sekä taiteellisesti että kaupallisesti. Steven Wilsonin mukaan suositun brittiyhtyeen mitta kuitenkin oli kymmenen levyä, ja oman vapauden saattoi lunastaa vain lyömällä vanhat rakenteet rikki. Neljä soolokiekkoa myöhemmin lauluntekijä ei kadu ratkaisuaan.

Steven John Wilsonia on turha koettaa ahtaa yhteen lokeroon, ja sellaisille aikeille hän viittaa Tampereen Klubin pöydässä kintaalla. Vuonna 1987 perustamansa Porcupine Treen kuutisen vuotta sitten jäihin laittanut mies nauttii tänään sooloartistin vapaudesta, jota maistoi ”saattaen vaihdettava” -taktiikan mukaisesti ensi kerran jo loppuvuodesta 2008.

– En ole koskaan luokitellut itseäni millään lailla, ja uusimman pitkäsoittoni myötä asia mielestäni vain korostui. Hand. Cannot. Erase. (2015) sisältää lyhyitä popbiisejä, yhden elektro-nisen kappaleen, pari pidempää teosta, jokusen lyhyemmän ambient-jutun ja myös lähes laulaja-lauluntekijä-traditioon osuvaa tavaraa. Niin ikään juuri ilmestynyt 4½ -eepeeni on hyvin monitahoinen.

Mies näkee albumien ja elokuvien tekemisen suoraan toisilleen verrannollisena, samoin romaanien kirjoittamiselle.
– Missään ei sanota, että populaarimusiikin parissa toimivan pitäisi laatia vain tietynlaisia tai esimerkiksi tietyn mittaisia juttuja. Jos asia tulee selväksi lyhyessä ajassa, ei biisiä ole järkeä venyttää. Eikä pidempää mittaa vaativaa ajatusta vastaavasti kannata typistää tai ahtaa väkisin muutamaan minuuttiin.

Lausunnon voi tulkita tietoiseksi kapinoinniksi, koska musiikintekijä on Wilsonin mielestä eriarvoisessa asemassa moniin muihin kulttuurin ammattilaisiin nähden.

– Ei kokoillan elokuvia tekevältä ohjaajalta useinkaan tivata pariminuuttisia lyhytleffoja. Tai romaanikirjailijalta kolmen sivun novelleja. Vastaavalla tavalla en allekirjoita sitä, että pop eläisi vain lyhyissä, napakoissa biiseissä. Itselleni albumikokonaisuus vastaa romaania tai elokuvaa. Se tulee ihan taustastani, omasta elämästäni. Ahmin nuorena kirjoja ja levyjä samanaikaisesti. Pistin musaa soimaan ja uppouduin Kafkaan, Hesseen tai muuhun suurelliseen, koska tietenkin pidin itseäni ah niin kultivoituneena. Totuin jo silloin musiikkiin pidemmässä mitassa kuin annospaloiksi pilkotussa biisimuodossa.

Vastaavan uskontunnustuksen sisältävät myös Porcupine Treen viimeiseksi jääneeltä The Incident -levyltä (2009) löytyvän biisin Time Flies avausrivit ”I was born in ’67, the year of Sergeant Pepper and Are You Experienced?”.

– Olen pitänyt nuoruudestani asti ihanteena mallia, jossa minulla on 45 minuuttia aikaa – cd:n myötä tietenkin pidempään – maalata kuulijan mieleen kuvia, viedä hänet matkalle tai kertoa hänelle tarina. Enkä tarkoita välttämättä mitään teemalevyn tapaista konkreettista kertomusta, vaan musiikin keinoin tehtyä taivalta. Voin rakentaa tunnelmilla sekä teksteillä kohtauksia ja hyödyntää dynamiikkaa, kerroksia ja tekstuureita. Luulen, että vastaava tunne motivoi The Beatlesin tekemään Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandin ja Brian Wilsonin samoihin aikoihin Pet Soundsin sekä Smilen.

Mutta vaikka tietyistä merkkipaaluista todellakin on jo saman verran aikaa kuin Stevenin syntymästä Lontoossa eli vähän vaille puoli vuosisataa, etenee kehitys sangen hitain askelin.

– Poppiin sekä rockiin ja siihen, mitä niiden niin sanotusti pitäisi olla, liittyy vielä tänäkin päivänä valtavasti taantumuksellista ajattelua. Ja tässä on yksi syy sille, miksi rakastan 1970-luvun alun musiikkia niin palavasti. Se oli aikaa, jolloin jazz ja klassinen alkoivat toden teolla vaikuttaa popin ja rockin tekijöihin. Ajattele, millaisen efektin Pink Floydin 40 minuutin teos on vuonna 1973 takuulla tehnyt. The Dark Side of the Moonhan on suorastaan leffa korville! Entä miltä on mahtanut tuntua kuulla John Coltranen tunnin mittainen My Favourite Things? Music Television -ajan jälkeiset sukupolvet vieraantuvat yksi toisensa perään enemmän albumiformaatista, mikä on sääli.

Mutta mitta mitan vuoksi ei tietenkään ole itseisarvo, mitä Wilson kiirehtii korostamaan.
– Minulle melodia on aina kuningas. Ei huonosta ideasta kannata lypsää pitkäsoittoa. Jos vielä verrataan elokuviin, niin kukin on kärsinyt läpi kolmen tunnin eepoksia, joiden dialogi ei kulje ja virtaus on muutenkin kivikkoista. Toisaalta olemme nähneet saman mittaisia leffoja, joiden päättyessä ihmettelee, että joko se kolme tuntia muka meni.

 

Oppia ikä kaikki

Lukuisten omien hankkeiden, Fishin kaltaisten artistien ja Marillionin, Opethin, O.S.I:n sekä muiden orkesterien kanssa tehdyn yhteistyön rinnalla Wilson on kunnostautunut viime vuosina esimerkiksi King Crimsonin, Yesin, Jethro Tullin ja XTC:n levyjen monikanavamiksausten parissa.

– Olen oppinut surround-versioita tehdessäni huikeasti. Ihan siitä lähtien, miten upeaa on äänittää koko bändi samaan aikaan samassa tilassa. Tallentaa reaktiot ja hetken hurma. Ehkä säästää jokusia virheitäkin, jos niitä tulee, eikä siivota kaikkea kliiniseksi. Ihan alkeellinen asia, mutta kaltaiselleni ihmiselle, joka ehti tottua tekemään levyt hyvin modulaarisesti eli kaikki soittajat erikseen, suorastaan ilmestys. Seuraava oma albumisessio oivalluksen jälkeen oli The Raven That Refused to Sing (and Other Stories) (2013), joka onkin muun muassa livefiiliksensä tähden yksi suosikeistani. Myös Hand. Cannot. Erase. tehtiin samalla metodilla.

Musiikkiarkeologin sivutoimi maistuu edelleen, jos kalenteri antaa myöten.
– Se on hienoa etsiväntyötä. Kymmenen ekaa Crimsonia sain valmiiksi jokunen vuosi sitten, mutta kaksi taitaa olla vielä julkaisematta. Myös XTC:n materiaalia on hieno työstää, koska bändi on ehkä suurin suosikkini. Tuorein, vasta valmistunut hanke oli Tears For Fearsin Seeds of Love (1989). Huikea levy, 96 digitaalikanavaa ja upeita kerroksia. Myös Jethro Tullin musa puhuttelee minua ja nautin Ian Andersonin kanssa touhuamisesta.

Jos on XTC Wilsonin lempiyhtye, oli hänen suosikkiartistinsa David Bowie, jonka kuoleman jälkeen Wilson omisti osan konserteistaan innoittajalleen. Keikoilla on kuultu sekä Bowien Space Oddity että hänelle omistettu raita Porcupine Treen albumilta Deadwing (2005). On puhdasta sattumaa, että Bowien yhdeksi testamentiksi jäänyt raita on samanniminen kuin yksi Wilsonin tunnetuimmista biiseistä, mutta erikoisuudet eivät jää siihen.

– Tuli kumma tunne, kun Davidin levyltä löytyi laulu nimeltä Lazarus, koska minun biisissäni Lazarus mainitaan henkilö nimeltä David, Wilson pohtii ennen kuin kertoo miehen merkityksestä itselleen.

– Bowie yllätti oikeastaan aina. Hän kieltäytyi pysähtymästä ja etsi koko ajan jotain uutta ja jännittävää. Hän oli kuin Pablo Picasso. Miten sellaisesta voi olla inspiroitumatta? Teki työkseen mitä hyvänsä. Eli en puhu nyt vain musiikista, sillä suurimmat taiteilijat innoittavat suuria joukkoja.

Yhtälössä piilee kuitenkin sudenkuoppa ja riski, jota moni välttelee viimeiseen asti.
– Tietyssä mielessä tuollainen toiminta on vaarallista, koska sehän perustuu osin omaan jalkaan ampumiselle. Mielestäni artistin suuriin valintoihin – niihin tekijöihin, jotka lopulta määrittävät häntä ja hänen arvoaan – kuuluu, tarjoaako hän faneilleen sitä mitä nämä odottavat vai jotain muuta.

Laiskanpulskeaa lauluntekijää vaanii noidankehä, jota Steven sanoo välttelevänsä kuin ruttoa. Monen onnistuneen luottamusloikan jälkeen mies näyttääkin kasvattaneen oman seurakunnan, joka on ainakin toistaiseksi kulkenut nöyrästi hänen avaamistaan ovista.

– Evoluutio on ollut yksi tärkeimmistä motivaation lähteistäni aina.  En halua jämähtää aloilleni, mutta mahdollinen hinta on tietenkin kuulijoiden menettäminen. Bowiesta välittyi sikäli jännittävä tunne, että hänen musiikkinsa tuntui absoluuttisen puhtaalta ja jotenkin… paineettomassa tilassa tehdyltä. Hän oli yksi historian huikeimmista mediapersoonista, mutta useita sekä hänen oman uransa että koko populaarikulttuurin kannalta uraauurtavia teoksia ympäröi tietty pyhyyden aura. Ja se kantoi loppuun asti. Bowien 1970-luvun parhaita vaiheita ja Blackstaria yhdistää, että niillä on äänessä mies, joka halusi miellyttää vain itseään.

 

Perinteistä ja sosiaalista mediaa

Muusikon tulee näinä päivinä olla sinut sekä perinteisten että uudenlaisten tiedotusvälineiden kanssa. Myös Wilson on elänyt ajan, jolloin etenkin Britanniassa lehdistöön lähestulkoon kuului suhtautua kuin viholliseen, mutta viimeistään 2010-luvulla taiteilijoiden ja tiedotusvälineiden symbioosia olisi syytä ymmärtää. Sillä ymmärtämättömät päätyvät häviäjien kastin. Onko media välttämätön paha?

– Se on heijaste maailmasta, jossa elämme. Tietämättömyyttä ja valistusta. En sanoisi, että välttämätön paha. Välttämättä! Vaikka varsinkaan kotimaassani ei taidetta tällä hetkellä aina käsitelläkään mediassa ikään kuin sisältö edellä. Yhtälössä näyttelee isoa roolia tietty ”hipster-tekijä”. Ja koska minun musiikkini ei useistakaan historiallisista syistä johtuen tule koskaan olemaan ”hip”, olen joutunut taistelemaan saadakseni minkäänlaista valtamediahuomiota. Vasta aivan viime aikoina, kun uraani siis on kestänyt neljännesvuosisadan, on alkanut ilmestyä jokusia lehtijuttuja. Joista tosin hohkaa, miten pitkin hampain ne on tehty. Tai ainakin minä itse aistin tietyn ”Kai tuostakin nyt jotain on pakko kirjoittaa, kun ei se mihinkään näy haalistuvan” -asenteen.

Steven myöntää, että älystä, puheenlahjoista ja mielipiteistä on ollut etua. Sanavalmis musiikin tekijä, joka vielä toisinaan sopivasti sohaisee jotain muurahaispesää, kiinnostaa ehkä muitakin kuin hänen tekemisistään jo tietäviä. Oli hän sitten niin sanotusti mediaseksikäs tai ei.
– Varmasti näin, mutta toivottavasti minussa vähän muitakin arvoja nähdään. Totta kai on mukavaa, että muun muassa Guardian vihdoin noteeraa juttujani, mutta niitä lukiessani lähes kuulen korvissani ajatuksia kuten ”Emme oikein tajua tätä musiikkia, mutta kai mies jonkun tasoinen artisti on, koska levyjä ja keikkalippuja näyttää menevän kaupaksi”. Silti lehteen tehtäisiin paljon kernaammin neljän sivun haastisjuttu jonkun juuri nyt trendikästä musaa tekevän juniorin kanssa, vaikka hänellä ei olisi yhtään mitään sanottavaa yhtään mistään! Minulle suodaan kaunaisesti joku aukeaman kahdeksasosa.

Sosiaalinen media on Stevenillekin käytännöllinen markkinointiväline, jota hän myös osaa käyttää, mutta ammattijournalismia hän ei suosittele sieltä hakemaan. Hän kääntääkin alkuun neuvokkaasti pöydän, kun puhe kääntyy somen plussiin ja miinuksiin.
– Myös journalisti huomaa varmasti huonoja puolia sosiaali-sen median kasvussa. Otetaan esimerkiksi sellainen seikka kuin taiteesta kirjoittamisen laadun rappeutuminen. Jos lähdetään liikkeelle siitä, miten some koskettaa tämän pöydän ääressä parhaillaan istuvia kahta ihmistä, niin kaikkialla tuolla – niin sanotusti linjoilla – on parhaillaankin kuusi miljardia potentiaalista musakriitikkoa. Ja he ovat valmiita kertomaan kaikille kuuntelemaan ehtiville oman mielipiteensä, jonka totta kai esittävät faktana.

Mies vetää henkeä ja esittää retorisena kysymyksen ”ketähän se mahtaa palvella?”
– Voin painua koska vain Amazoniin ja lukea sieltä 500 arvostelua uudesta albumistani. Viideltä sadalta eri ihmiseltä, jotka uskovat pohjimmiltaan olevansa oikeassa. Eikä suurimmalla osalla näistä wouldbe-kriitikoista ole muuta sanottavaa kuin ”Awesome, man!” tai ”The worst bullshit ever!” Väitän, että tämä on vaikuttanut kirjoittamisen yleiseen tasoon. Hikisimmillään musajournalismi tänään voi olla sitä, että pistää pystyyn blogin, jolle houkuttelee muutaman lukijan. Some on askel eteen, mutta kaksi taakse.

Tämän sanottuaan Wilson antaa kuitenkin sen verran periksi, että toteaa jokaisen aidon taiteilijan luonnollisesti haluavan hengentuotteilleen mahdollisimman suuren näkyvyyden tai kuuluvuuden.
– Teki sitten biisejä tai mitä vain, aikaansaannoksensa tahtoo jakaa mahdollisimman monien kanssa. Ja siinähän internet tavallaan toimii… Mutta jos vielä palataan perinteisen median rooliin, niin onhan se merkittävä. Sitä kautta tuntemattomampikin saa uskottavuutta ja näkyvyyttä myös sellaisten ihmisten silmissä, joilla ei ole hänestä ennalta mitään kuvaa. Kunpa isoimmistakin mediataloista vain löytyisi enemmän avoimia ja uteliaita toimittajia.

 

Kyltymätön musiikin nälkä

Yhtä lailla kuin hyvä ystävänsä ja kollegansa, Opethin biisintekijä-laulajakitaristi Mikael Åkerfeldt, kartuttaa myös Wilson innokkaasti kokoelmiaan vuosikertalevyillä ja tärkeillä uudelleenjulkaisuilla. Miehen tuoreimmalla soittolistalla komeilee Eero Koivistoisen The Original Sin, ja sinivalkoisia säveliä oli kuuntelussa myös viitisen vuotta sitten.

– En tunne Vesa-Matti Loirin viitekehystä kunnolla, mutta hankin hänen levynsä myönteisen arvion nojalta. Sittemmin selvisi, että mies on suosittu näyttelijä ja mitä kaikkea. 4 + 20 osoittautui erikoiseksi kokonaisuudeksi, johon tykästyin kovasti. Kaikki outo on vedonnut minuun lapsesta pitäen. Jos jotain kuvailtiin hulluksi tai hämäräksi, epäkaupalliseksi ja vaikeaselkoiseksi, etsin sen käsiini. Sama jatkuu edelleen.

Steven tuntee myös Wigwamin ja Tasavallan Presidentin.
– Totta kai! Lisäksi pidän bändistä nimeltä Kavela… Kalave… En osaa lausua nimeä, mutta tiedät, mitä ajan takaa. Tunnistan näissä bändeissä ja niiden aikalaisissa yhtenäisen äänikuvan ja meiningin. Siinä on vahvoja elementtejä jazzista ja… sieltä täältä. Mutta niin on vastaavissa saman ajan ja ajatusmaailman ruotsalaisissakin yhtyeissä. Joten ehkä pitäisi puhua pikemmin skandinaavisesta kuin suomalaisesta soundista.

Stevenillä on kontakti jokusiin tässä ajassa toimiviin, jokseenkin samoilla aaltopituuksilla surffaaviin suomalaisiin, mutta suoria musiikillisia linkkejä Härmän 1970-luvun kuvioihin hän ei keksi. 
– Von Hertzen Brothers tekee mukavalta ja taitavalta veikolta vaikuttavan Mikon antamien levyjen perusteella hyvin korkealaatuista classic rockia. En voi väittää varsinaisesti tuntevani bändin jätkiä, mutta olemme törmänneet siellä täällä. Circlen tekemisiä aloin puolestaan diggailla vuosia sitten, ja Jussin (Lehtisalo) uskallan laskea ystäviini. Heidän mallinsa vetoaa minuun varmasti siksi, että arvaamattomuuden elementti on koko ajan läsnä. Ei sääntöjä, ei odotuksiin vastaamista. Ihan vastaavaa toimintaa kuin Bowiella. Tai minulla tai Frank Zappalla tai Neil Youngilla.

Ihailtu ja taitava biisinikkari tekee jyrkän eron sen välille, mitä fanit haluavat ja mitä hän itse haluaa. Kyse on tutusta jakolinjasta taiteilijan ja viihdyttäjän välillä.
– Turhan moni bändi ja musan tekijä lankeaa tähän ansaan. Aletaan analysoida mitä kuulijat tahtovat ja annetaan heille juuri sitä.

Varsinaisia keinoja regression nujertamiseksi Wilson ei osaa nimetä.
– Eihän sitä vastaan voi tietoisella tasolla käydä. Pitää seurata vaistojaan ja toivoa parasta. Ja tahdon nyt korostaa eroa musan tekemisen ja promoamisen välillä. Painan jokaisen uuden julkaisun kohdalla läpi mahdollisimman monta haastattelua, julkaisen sinkut ja väsään ystävien kanssa videot, lähden rundeille… Pelaan kaikki pelit, jotka asiaan kuuluvat. Mutta itse musiikki on synnytetty tyhjiössä. Siihen liittyviin ratkaisuihin on sananvaltaa vain minulla. Se tehdään tasan yhdelle ihmiselle maailmassa.

Tähän liittyy sekin, miksi koko ajan menestyneemmäksi muuttunut Porcupine Tree piti laittaa pakettiin.
– Se yhtye ehti tehdä tehtävänsä. Jos olisimme jatkaneet, olisimme vain päätyneet toistamaan itseämme. Viimeinen levy oli itse asiassa jo askel siihen suuntaan. Bändeissä tuntuu hienolta se yhteinen identiteetti, joka ajan saatossa muodostuu ja jalostuu. Mutta sama asia muuttuu lopulta rajoittavaksi tekijäksi. Ekan soololevyn (Insurgentes, 2008) tekoon minua ajoi, että halusin tuoda julkisuuteen myös jazz-, postpunk- ja noise-vaikutteitani.

Wilsonin mukaan tämä ei olisi käynyt päinsä Porcupine Treen kanssa, ja samoin olivat monen hyvänä mausteena pitämät metallivivahteet käyneet väsyttämään häntä itseään.

– Muuan jäsenistä vihasi jazzia ja pilkkasi sitä aina. Kun kerran tarjosin treeneissä Grace for Drowning -soololleni (2011) lopulta päätynyttä biisiä Raider II, kävi selväksi, ettei homma toimi. Koska en halunnut menetellä samalla tavalla megalomaanisesti kuin Robert Fripp, joka jatkaa samalla nimellä vaikka pistääkin porukan säännöllisesti uusiksi, lähdin soolouralle. Nyt työnantajan roolini ja pelin henki uudessa bändissä on muutenkin selvempi.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Steven Wilsonin bändissä soittava Guthrie Gowan puolestaan on saapumassa marraskuussa 2017 Suomeen MasterClass-kiertueelle ja klinikoi sen puitteissa Espoossa, Mikkelissä, Tampereella, sekä Turussa. Myös hänen haastattelunsa voit lukea Riffin sivustolta.  

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

 

 

05.11.2017

Matalille taajuuksille suuntaa

Lupauksistani huolimatta aloitan vuoden vielä taajuuksien ja kaiuttimien kimpussa. Olin jo hieman tuskastunut keksimään uusia juttuja tästä aiheesta, mutta heti kun olin luvannut jättää asian rauhaan, alkoi juttuaihioita pyöriä päässäni. Samalla huomasin ammottavan aukon artikkelisarjassani ja nyt se sitten paikataan.

Matalien taajuuksien suuntaavuus on puhuttanut meitä äänen ammattilaisia ikuisesti. Vasta jonkin aikaa meille on annettu työkaluja käyttöön matalien taajuuksien suuntaavuuden hallintaan. Näin jälkikäteen tarkasteltuna aina hävettää, että miksi minä en tuota tajunnut ja edes se ei lohduta, että ei moni muukaan oivaltanut. Eikä taida ymmärtää ihan vieläkään. Kaiutintehtailijat ovat onneksi heränneet asian merkitykseen ja hakeneet aktiivisesti ratkaisuja matalien taajuuksien suuntaavuuden hallintaan.

Käytetään esimerkissä yhtä ainoata taajuutta havainnollistamaan ilmiötä. Taajuus olkoon 50 hertsiä, se on sopivan matala ja pitkä taajuus. Aallolle kertyy mittaa noin 6,8 metriä. Tämä matka vastaa taajuuden koko aallonpituutta. Kokonainen aallonpituus on asteina 360. Aikana 50 hertsiä on 20 millisekuntia.

Puolet asteista eli 180 on mittana 3,4 metriä ja aikana 10 ms. Nämä mitat ja ajat ovat vastaavasti oktaavia ylempää 100 hertsin koko aallonpituus.

Näiden kahden mitan väliin mahtuu monta muuta astelukua. Kokonaisen aallonpituuden jälkeen alkaa seuraava aallonpituus ja sen täytyttyä on asteita kertynyt 720. Näitä vaiheen kierroksia kertyy ja kertyy.

 

Yksittäinen yhdellä kaiutinelementillä varustettu sub-kaiutin on suuntakuvioltaan lähes pallo. Esimerkkikaiutin on d&b Q-sub. Pientä vaimennusta taaksepäin on havaittavissa, mutta vain pari desibeliä, kuten yllä olevasta kuvasta näkyy.



Kuvassa 2. näkyy miten 2 × 18-tuumainen sub-kaiutin d&b B2 vaimenee taakse jo lähes 6 desibeliä.


Kuvassa 3. on d&b J-sub cardioid-suunta-kuviolla. Vaimentuma suoraan taakse on jo parinkymmenen desibelin luokkaa. Tässä sub-kaiuttimessa on kolme 18 tuumaista elementtiä. Kaksi eteen ja yksi taakse tekemään hallittua suuntaavuutta.



J-subissa on valittavissa myös toinen suuntakuvio, hypercardioid, joka näkyy kuvassa 4.
Nämä suuntakuviot ovat kaikki tuttuja mikrofonien yhteydestä ja ne on tuotu muutaman viuime vuoden aikana sub-kaiuttimiin. Takakaiuttimen polariteetti on käännetty ja tähän takakaiuttimeen on lisätty äänen saapumisen verran sähköistä viivettä.


Kahdella sub-kaiuttimella on jo jännää: asetan kaksi perinteistä Q-sub kaiutinta vierekkäin 3,4 metriä toisistaan ja hupsista meillä on kasi-suuntakuvio. 3,4 metriä on tasan puolet kaikissa kuvissa esitetystä 50 hertsistä ja kaiuttimet kumoavat tämän taajuuden suoraan sivulle. Kuva 5. kertoo asian erittäin selkeästi.


Kuvassa 6. piirtyvä, 6,8 metriin kasvatettu etäisyys kahden sub-kaiuttimen välillä tuottaa jo modernia taidetta.



Kuva 7. näyttää miten käy, kun kaiutinten etäisyys on 1,5 kertaa aallonpituus, edelleen 50 hertsin taajuudella.

Okei nyt jo lopetetaan ja kurkataan lopuksi tyypillinen festari asetelma.


Left- ja right-suppaset ovat toisistaan 17 metriä ja kuva 8. kertoo korutonta kertomaansa. Kumoutumiset lisääntyvät, joskin onneksi vaimenevat. Mutta jotain pitäisi tehdä. Ensi numerossa tehdään.

•••

Reima Saarinen palkittiin Vuoden AV-kouluttajana 26. syyskuuta Helsingin Messukeskuksessa AudioVisual EXPO 2017 -tapahtumassa. Sen kunniaksi availemme nyt syksyn mittaan näitä Reiman aikanaan Riffiin toimittamia kolumneja verkossa luettaviksi. Tämä juttu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2013

Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.



04.11.2017

Gibson ES-275 – nyt puhuttelee puolikustinen

Punottu g-kieli, trapetsitalla, kannen f-aukot ja soololoven pyöreä venetsialainen leikkaus vievät ajatukset oitis jazziin. Sitä ei pidä 
ottaa kirjaimellisesti, sillä tästä kitarasta on 
niin moneen muuhunkin.

Jazzillisuudesta huolimatta ES-275:n koppa ei ole orkesterikitaroiden tapaan täyssyvä, vaan kyseessä on selkeästi niin sanottu thinline. Rakenteessa lainataan itse asiassa ehkä hieman yllättäenkin eräitä ominaisuuksia niin ES-335:n kuin Les Paulinkin suunnalta.

Ensimainitusta muistuttavat ES-275:n voimakkaasti kaareutuva kansi ja yhtä vahvasti muotoiltu kopan pohja, jotka on laminoitu kahdesta vaahteraviilusta ja niiden väliin puristetusta poppelikerroksesta. Kopan keskikohdalla syvyyttä on enimmillään noin sentin verran enemmän kuin 335:llä ja saman verran eroa on myös kopan reunalla.

Edestä katsottuna ES-275 on kuitenkin ratkaisevasti muutamia senttejä kapoisampi kuin ES-335, minkä ansiosta se tuntuu oleellisesti sirommalta ja istuu miellyttävästi kroppaa vasten. Pikkauskäsi ei kurottele yhtä pitkälle kuin 335:llä soittaessa, eikä olkapää toisaalta taivu ulospäin yhtä rajusti kuin täysmittaisella orkesterikitaralla tai akustisella soitettaessa.

Ruusupuisen jalustan päällä lepäävä kielisilta kannattelee kieliä hieman ulompana kannen pinnasta kuin 335:ssä ja trimmistä riippuen tuo ero on jotakuinkin seitsemän millimetrin luokkaa. Soittoasentoa ensi kertaa ottaessa asiaan ei kiinnitä varsinaisesti huomiota – plektra osuu kieliin luontevasti ja jos tyyliin kuuluu sormipikkaus, niin käsi asettuu siinäkin ihanteelliseen asentoon kuin itsestään.

ES-275:n koppa resonoi kiitettävästi. Akustinen sointi on kokoon nähden yllättävän vahva ja ennen kaikkea se on raikas. F-aukkoiselle ominaista laatikkomaisuutta, tai hieman tukahtunutta ja honottavaa klangia ei nyt ole tarjolla – tämä kitara helisee vapautuneen ilmavasti.

Sarvesta härkää, kaulasta kitaraa

Vaikka uutukaisen mahonkikaula on luusta työstetyn satulan kohdalta osapuilleen millin kapoisampi Les Paulin vastaavaan verrattuna, on kaula olemukseltaan muutoin lähisukua sille. Ruusupuisen otelaudan pinta kaareutuu samalla 12 tuuman radiuksella kuin LP:ssä ja 335:ssä, ja mensuurikin on Gibsonin vakiomittaa, 24,75 tuumaa. Sormet löytävät helposti paikkansa ja tuntuma kieliin on tutun oloinen heti alusta asti, vaikka nauhojen koko onkin jumbo ja profiili varsin pyöreä. Todetaan nyt kumminkin, että jumboisuus ei tarkoita sentään XXXL-kokoa, vaan suhteutuu pikemminkin Gibsonin perintöön, jossa kapeaakin kapeampi kantikas nauha on ollut se vakioratkaisu.

Punottua g-kieltä voi soittaessa hieman tuupata linjasta sivuun, mutta varsinainen venyttäminen vaatisi hurjia näppivoimia. Kahden ohuimman kielen kohdalla sekin tulee kyseeseen, vaikka tämän tyyppisen soittimen luontaisiin ilmaisukeinoihin taitaa kyllä kuulua pikemminkin kohdesäveleen päätyminen nauhan yli liukumalla lipsauttaen kuin lähestyminen kieltä venyttämällä.

Pikanttina kuriositeettina mainittakoon, että ES-275:ssä on valmiiksi ainoastaan kieltenpitimen kiinnityskohtaan integroitu takimmainen hihnatappi. Etummaista ei ole ollenkaan, ei edes kotelossa irrallisena osana omatoimista asennusta varten. Jos pelimanni kaipaa hihnaa, sen toinen pää solmitaan vanhanaikaisesti viritinlapaan, tai sitten käväistään soitinverstaalla asennuttamassa kokonaan uusi hela tarkoituksenmukaiseen kohtaan soitinta.

Historialliseen tyyliin

Uuden ja vanhan yhdistely on pelin henkenä myös ES-275:n sähköpuolella. Joitakin vuosia sitten vuosikertamallien uusintapainoksia varten kehitetyt MHS-humbuckerit (Memphis Historic Specs) ovat jakaneet ulkomaisilla keskustelufoorumeilla mielipiteet rajusti puolesta ja ehdottomasti vastaan, joten mauttomiksi ja hajuttomiksi niitä tuskin voi nimittää. MHS-buckereiden kelat on käämitty hieman vajaiksi, ja ominaisuuksien pitäisi vastata alkuperäisiä 50-luvun PAF-malleja.
Sellaisiin en ole päässyt itse tutustumaan, mutta 275:n MHS-mikit olivat mielestäni sointivärin osalta kyllä erittäin miellyttävät ja dynamiikaltaan antoisat. Ne eivät ole likikään niin kompressoituneet ja vahvat kuin nykyiset Gibsonin vakio-humbuckerit, eivätkä ne myöskään puske vahvistinta niin helposti särölle, mikä sopii tämän kitaran luonteeseen erinomaisesti. Asiansa voi ilmaista koko skaalalla hiljaisemmista vihjauksista käskysanoihin asti ja sävy vastaa voluumia.

Mikit ovat myös keskenään hyvässä tasapainossa niin soinnin voimakkuuden kuin sen sävynkin suhteen. Molemmille mikrofoneille on omat volume- ja tone-potentiometrinsä ja ne ovat myös käyttökelpoisia – sävyä voi himmata ja voluumia justeerata ilman että äänestä katoaisi selkeys tai yty.

Mikrofonin valintaan on kolmiportainen vipukytkin, jolle ei edes kopan yläreunassa ole tarjolla suoraa pintaa ja niinpä vipstaaki onkin istutettu joustavan kumirinkulan keskelle. Se toimii samalla vaimentimena, eikä herkästi resonoiva koppa turhaan vahvista kytkimen naksautuksesta syntyvää ääntä, kuten varmastikin kävisi, mikäli osa olisi mekaanisesti suoraan kansipuussa kiinni.

Ei mitään lisättävää

ES-275 on ylellinen soitin – sellainen jonka mielellään talvi-illan tummetessa nappaisi syliin kotisohvalle ihan vaikka vain akustisesti näppäiltäväksi (jätän takkatulen eloisuuden, taljan kodikkuuden ja tulppaninmuotoisen lasin sisältöineen tarkemmin kuvailematta). Tai kaivaisi kotelostaan esiin klubin hämyssä, rumpalin tapaillessa sudeillaan ensimmäisiä suhinoita virvelin pinnasta ja basistin hahmotellessa aloituskipaleen perustaa muutamin tarkoin valituin äänin.

Valitettavasti suhteeni jazziin on kumminkin haparoiva, joten koesoitossa keskityin ihan muihin tyylilajeihin. Onneksi ES-275 istuu oivallisesti myös muuhun juurijuonteiseen musiikkiin, jossa täyteläinen ja tarvittaessa samettinenkin yleissävy on eduksi.
Ja jossa säröpedaalin tuoman voiman sijasta kaivataan yksiääniseen melodiasoittoon pikemmin pianomaista kiinteää, selkeää ja puhdasta klangia. Sitä löytyy, ja kovemmalla otteella rouhaistessa ES-275:n äänessä on lisäksi mukavan puraisevaa särmää, mikä nostaa esimerkiksi alakielillä nakutellut boogie-kuviot napakasti esiin.

Sisältä täysin avoin koppa asettaa vahvistimen käytölle luontaiset rajansa, mutta äänekkääseen luukutukseen onkin ihan omat soittimensa. Niihin muihin tilanteisiin tässä on monipuolinen ja erittäin onnistunut kitara.


Gibson ES-275

Puoliakustinen sähkökitara

• mensuuri 24,75 tuumaa
• täysin akustinen ”thinline”-koppa
• laminoitu koppa, vaahtera/poppeli/vaahtera
• mahonkikaula, ”pyöreä C” -profiili, liimaliitos
• otelauta ruusupuuta, kaarevuus 12 tuuman säteellä
• 22 jumbo-nauhaa, pyöristetty profiili
• viimeistelty nitroselluloosalakalla
• kaksi MHS-humbuckeria, kolmiasentoinen valintakytkin
• kaksi volume- ja kaksi tone-säätöä
• hintaluokka < 4 000 euroa

Lisätiedot: Into-Luthman
 

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Tämäkin laite on edelleen ajankohtainen ja sen tekniset ominaisuudet vastaavat testattua kappaletta, joten avasimme jutun myös nettiin vapaasti luettavaksi. 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

04.11.2017

Zildjian K Custom Special Dry 14” tekee haitsusta efektin

Jo lähtöjään erityisen kuivakkaaksi kehitetyn K Custom Special Dry -sarjan rei’itettyä yläpeltiä voi käyttää minkä tahansa raskaanpuoleisen alapellin parina, jolloin perinteisen hi-hat-soundin sijaan esiin saadaan räyhäkkä, efektinomainen ja valmistajan luonnehdinnan mukaan ”kuin studiossa filtteröimällä murjotulta kuulostava” lyhyt sointi.

Zildjian kuvailee koko K Custom Special Dry -sarjansa soundia nykytyyleihin sopivan resuiseksi, lyhyesti rapsahtavaksi ja maanläheiseksi. Nopea atakki ja roisi tekstuuri rävähtävät esiin välittömästi kapulan osuessa, mutta sammuvat nopeasti eivätkä jää tukkimaan sointia sähinällään.
Soundi saadaan aikaan yhdistämällä K-sarjan perinteistä taontaa uudempiin tekniikoihin, ja koko sarjalle leimallisen ytimekkään ja lyhykäisen soinnin kerrotaan sopivan lähes genreen kuin genreen.

Nyt uutisoitu, keveäksi luokiteltu K Custom Special Dry 14” -yläpelti vie soundityypin äärimmilleen. Efektinomainen symbaali soi verraten kirkkaasti ja sitä voi käyttää minkä tahansa painavan alasymbaalin parina. Juju on yläsymbaalin ainutlaatuisessa rei’ityksessä, joka muokkaa rajusti symbaaliparin yhteistä soundia.
Vireeltään K Custom Special Dry 14” -yläpelti sijoittuu keskikastiin ja voimakkuudeltaan sen sointi on niin ikään keskivahva, ei vaimea eikä voimakas.

LisätiedotEM Nordic

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

03.11.2017

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy