Rycote Stereo Cyclone vaimentaa puhurit myös stereo- ja surround-äänityksissä

Mikrofonien tuulisuojiin erikoistunut Rycote esitteli stereo- ja surround-mikityksille suunnitellun version Cyclone-mallistaan. Valmistajan mukaan rakenne soveltuu X/Y- ja M/S-parien ohessa myös kaksois-MS:lle ja stereo- ja Ambisonics-mikrofoneille.

Valmistaja kertoo, että Cyclonen ulkomitat on pidetty mahdollisimman kompakteina, ja lisäksi hyvin monet suositut stereo- tai surround-mikrofonien asetelmat mahtuvat jopa Small- tai Medium-kokoiseen Cyclone-raamiin. 

Sopivan kopan ja sen sisään asennettavan mikrofonien Connbox-ripustusrakenteen valintaa helpottaa Rycoten sivustolta löytyvä konfigurointi-sovelma, joka tarjoaa valmiit ratkaisut yli 30 eri mikrofonimallin ja yhdistelmän käyttöön. 

 

Connbox on eräänlainen koko rakenteen perusta, joka tarjoaa mallikohtaisesti eri mikrofoneille mitoitettujen ja tärinävaimennettujen ripustusten ohessa myös reititykset ja vedonpoistot kaapeleille.
Patentoitu kelluva ripustus ja Lyre-vaimennin suojaavat Rycoten mukaan mikrofonia tehokkaasti sekä mikrofonitelineen kautta kantautuvilta jyminöiltä että itse vaimennuskoppaankin mahdollisesti kohdistuvien täräysten vaikutuksilta.

Cyclonen suojakoppa koostuu kahdesta osasta, jotka on suunniteltu helposti toisiinsa liitettäväksi ja toisistaan irroitettaviksi myös kenttäoloissa.
Kopan sylinterimäinen muoto ja kehittyneet materiaalit vaimentavat valmistajan mukaan tuulen pyörteet tehokkaasti ja ilman, että kopan sisäpuolelle muodostuisi haitallisia heijastuksia, jotka värittäisivät ääntä.

Äärimmäisiin oloihin Rycote suosittelee Cyclone-kopan verhoamista tuuhealla Windjammer-turkilla, joka edelleen parantaa suojausta poikkeuksellisen kovienkin puuskien aikana.

Lisätiedot:
Mikrofonikauppa.fi 
Sennheiser Suomi

11.01.2018

Suuntaava QSC KS212C -subwoofer täydentää malliston

QSC:n viime vuonna lanseeraaman K2-sarjan kivijalaksi sopiva KS212C on kahdella 12-tuumaisella ja pitkäiskuisella elementillä ladattu aktiivikaappi, jonka erikoisuutena on kardioidi-suuntakuvio.

Sarjan yläkertojen tavoin myös bassokaapissa käytetään DSP-ohjausta ja D-luokan päätevahvistimia. KS212C:n nimellistehoksi ilmoitetaan 3600 wattia ja hetkelliseksi maksimiäänenpaineeksi 132 dB (SPL).

 

 

Kardiodi-suuntaavuuden ansiosta valmistaja ilmoittaa äänenpaineeksi kaiuttimen etupuolella 15 desibeliä enemmän kuin takapuolella, kun tarkastellaan 70 Hz:n taajuutta.

 

Toistoalueeksi QSC kertoo 44 – 104 Hz, kun poikkeamaksi sallitaan - 6 dB. Mikäli poikkeamaksi sallitaan - 10 dB, saadaan toistoalue laajennettua 39 – 118 Hz.

KS212C voidaan asettaa käyttöön joko kyljelleen tai pystyyn ja kummassakin asennossa on yläkerran kaapin telinettä varten kotelossa on oma kiinnityspisteensä 35-milliselle kaiutintolpalle, joka lukitaan M20-kierteellä.

Valmistajan tiedotteen mukaan KS212C on suunniteltu erittäin helposti liikuteltavaksi ja sen takalaitaan on sennettu valmiiksi neljä raskaaseenkin käyttöön soveltuvaa kumipyörää.

Kaappia suojaavaksi lisävarusteeksi suositellaan topattua huppua, jolloin bassokaapin päälle voi pinota rullauksen ajaksi huoletta myös kaksi K2-sarjan yläkaappia vastaaviin pusseihin pakattuina. 

KS212C:n mitoiksi kerrotaan HxWxD 622 mm korkeutta, 394 mm leveyttä ja 851 mm syvyyttä, ja kaiuttimen painoksi ilmoitetaan 40,1 kiloa. 


LisätiedotEM Nordic

09.01.2018

Touch Innovations XG – läpinäkyvää WAU-arkkitehtuuria

Touch Innovations XG on uudenlainen läpinäkyvä, projektoitu kosketuspinta, joka on tarkoitettu kaiken moisten sovellusten ohjaamiseen.

Näyttävä uutuus on valmistajan mukaan omiaan erilaisiin presentaatioihin ja esiintymisiin, yökerhojen DJ-lavoille sekä kiinteisiin kohteisiin kuten hotellien aulatiloihin, museoihin tai vaikkapa myyntipisteisiin. 



Touch Innovations XG:n lasista valmistetussa näytössä on pinta-alaa 39 tuuman verran, ja se perustuu kapasitiiviseen kosketustekniikkaan (PCAP). XG tukee kymmentä samanaikaista kosketusta.


Lisäksi projektoidun näytön luvataan olevan kirkkaampi kuin yksikään muu kosketusnäyttö. Ja koska näyttö runkoineen on läpinäkyvää lasia, se antaa myös yleisölle uudenlaisen visuaalisen kokemuksen.

Touch Innovations XG on saatavilla Pro- ja Lite-malleina. Kumpikin niistä on Windows-yhteensopiva.
Pro-mallissa hintaan kuuluu tehokas Intel-prosessorilla ja 500 gigan muistilla varustettu PC, joka mahdollistaa halutun ohjelman käytön.

Touch Innovations XG:n kaikki komponentit on sijoitettu laitteen alaosan yksikköön.
Pro- ja Lite-versioiden mukana toimitetaan täysin kustomoitavissa oleva Emulator 2 -kontrollerisofta MIDI-sovelluksia varten.

Aivan halpaa lystiä tällainen visuaalisuus ei ole, sillä Touch Innovations XG on hinnoiteltu Yhdysvalloissa seuraavasti: 6,895 dollaria (XG Pro) ja 5,999 dollaria (XG Lite).

Lisätiedot: Touch Innovations

08.01.2018

Ikimuistoiset sessiot – Jukka Immonen

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka jäävät usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita miten asiat johtivat toisiin asioihin ja ratkaisut syntyivät. Vuorossa nyt Jukka Immonen, joka Riffin pyynnöstä poimi esiin kolme erityisesti mieleen jäänyttä hanketta.

 

 

Mariska: Kukkurukuu


(Warner Music Finland, 2012)
 

Vuonna 2010 elettiin aikaa jolloin Mariska oli hylännyt rapin ja oli julkaissut jazzahtavan ”Pahat Sudet” -albumin, jonka musiikkia kutsuttiin asenneiskelmäksi. Seuraavan levyn suuntaviivoja etsittiin vuoden ajan. Kun punainen lanka viimein löytyi, homma oli tuotannon osalta pääosin toteutettu kymmenessä päivässä.

– Mariskalla on ollut tiettyä lokeroajattelua, että pitää tehdä tietyn tyylistä musaa. Siitä yritettiin vähän päästä irti. Käytiin alkuvuodesta 2011 Petraxilla demottamassa ja etsimässä itseämme, kunnes päätettiin vaan mennä biisi edellä. Katsotaan mihin ne vie – tyylilajeista välittämättä, avaa Jukka Immonen muistelutuokionsa.

Helmikuussa 2012 äänityksiä varten varattiin Pohjassa sijaitseva Musiikinedistämissäätiön (MES) omistama Villa Vikan kahdeksi viikoksi. Suunnitelmana oli äänittää levy perinteisellä tavalla livenä. Biiseistä oli olemassa ohuet ”puhelindemot”, mutta mitään totaalista pre-productionia ei oltu tehty, vaikkakin Mariska ja bändi oli viettänyt jo jonkin aikaa kämpällä biisinkirjoituspuuhissa.

– Päätettiin lähteä sinne ennakkoluulottomasti potkimaan renkaita, ja soittamaan biisejä ja katsomaan mitä käy. Tuotannon vinkkelistä katsoen mentiin sinne käytännössä tyhjin käsin ja tultiin sieltä silleen, että noin kahdeksankymmentäviisi prosenttia oli valmiina.

Immosen johtoajatuksena oli pärjätä mahdollisimman vähällä. Joissain biiseissä oli käytössä vain neljä mikkiä, joilla pyrittiin tallentamaan bändin sointi mahdollisimman voimakkaasti ja autenttisesti. Kaikki biisien rungot soitettiin kimpassa.

– Tottakai jouset ja semmoset tehtiin perästä. Mutta niidenkin arrit syntyi siinä samalla. Kun mä nysväsin jotain basaria, bändin kiipparisti Klasu Suominen arrasi jousia siinä odotellessa. Tekemisen meininki oli koko porukalla tosi hieno ja tuntui että kaikki vaan toimi koko ajan.

Jousia varten tarvittiin melkein koko sinfoniaorkesteri. Soittajia oli reilu kolmekymmentä. Ne äänitettiin Bratislavassa. Yhtenä syynä tähän oli sessioiden helppous.
– Täällä tommosissa jutuissa on aika paljon järjestämistä, esimerkiksi paikan suhteen. Muutamaan studioon toki mahtuu, mutta jo bändin kasaaminen on oma operaationsa. Mobilisoiminen ja säätäminen oli tällä tavalla helpompaa. Siellä ne tyypit tekee kaikkea Hollywood-leffaa ja vastaavaa. Ne soittaa hienosti klikkiin ja ovat tottuneet poppiin. Siihen aikaan moni täältä kävi Slovakiassa. Mäkin halusin käydä katsomassa myös ihan puhtaasti uteliaisuudesta. Tottakai teen mieluusti täällä ja olen tehnytkin, mutta siinä on vaan aika paljon tekemistä Ja aina aika ei vaan riitä.

Joku siis vielä käyttää oikeata orkesteria? Eikös homman maksaja kysy että eikö tuota voi tehdä syntikalla?
– Ei oikeastaan. Jos mulla on tietty määrä rahaa käytettävissä, kyllä mä sen kaiken yleensä käytän. Usein saattaa olla silleenkin, että oikeat jouset ei toimi. Jennin (Vartiainen) Terra -levyyn oli seitsemään biisiin jouset äänitetty, mutta käytin oikeaa bändiä muistaakseni ainoastaan neljään, kun ei vaan sopinut. Kuulosti liian luomulta. Joskus se menee noinkin päin.

Immonen käyttääkin usein molempia – sampleja ja oikeita soittimia – joista tehdään yleensä jonkinlainen blendi tai käytetään vain toista.
– Yleensä päätän sen ihan lopussa. Paitsi jonkun kvartetin kohdalla, esimerkiksi neljä jousta, piano ja laulu, niin ei ole kysymystäkään kumpi toimii. Pienillä orkilla oikeet tietty toimii ihan selkeesti paremmin. Mutta kun homma menee isoksi, niin ei ole sanottua, että se iso kuulostaa paremmalta oikealla bändillä aina. Sä saat semmosen tietyn läheisyyden ja kihinän sieltä luomusta ja takaosaa voi sitten täyttää sampleilla joka myös tasoittaa jonkin verran vireitä.

Immonen nostaa esiin Mariskan Liekki-kappaleen, jonka hienossa jousiarrissa soi molemmat. Blendaus on onnistunut niin hyvin ettei lopputuloksesta voi sanoa onko kyseessä aito vai ei.

 


– Siinä soi Garageband ja Bratislavan jouset. Sampleista tulee sellaista hyvällä tavalla muovista läsnäoloa, joka ei ole niin hötöä. Luomu voi jäädä joskus liian löysäksi ja ohueksi.

Itse äänityssessiot sujuivat hyvin leppoisasti. Purkitusnopeus oli suunnilleen päivä per kappale. Aamulla bändi aloitti soittamisen ja kun soitto ja sovitus alkoi toimimaan, kolme-neljä ottoa ja se oli siinä. Mariska lauloi koko ajan mukana ja jotkut otot myös säästettiin.
– Se oli todella hauskaa, tietysti siksi kun kaikki tuntui vaan toimivan niin helposti ja omalla painolla. Se kertoo tietty myös paljon niistä biiseistä. Tämmösissä sessioissa muistaa miksi näitä hommia on ylipäätään alkanut tekemään. Se on niin hienoa kun bändi lähtee soimaan pienellä kattauksella. Neljä raitaa riittää. Sitäkin tärkeämpää tietysti on mitä ne neljä raitaa on ja mitä niille on tehty.

– Tällä tavalla saa muistutettua itselleen mistä tässä on kyse: Eli mennään taltioimaan pala jotain magiaa. Tila, huone, ne ihmiset ja esitys. Taltioidaan helmikuinen hetki ja thats it. Voi olla että siellä on vähän virheitä ja joku oli ehkä säröllä, mutta se on vaan hienoa.

Osa nopeiden proggiksien hienoutta piilee myös siinä, että vuoden päästä tulosta kuunnellessa saattaa löytyä aika yllättäviäkin juttuja.
– Mitä hittoa mä tuolloin ajattelin? Se on sen hetken ajan kuva. Villa Vikan on vielä aika ”spooky” mesta kukkulan päällä ja vieressä menee voimakas koski. Seinällä on edesmenneiden taiteilijoiden kuvia ja välillä lähti sähköt niin siitä tuli aika jännä fiilis. Ilmassa oli koko ajan mahtavaa pientä kuumotusta.

Vaikka Immonen pitää studiossa työskentelemisestä, on studioympäristöstä lähtemisessä omat puolensa. Kaupungissa studiossa jokainen elää omien aikataulujensa mukaan, kun taas jonnekin muualle lähdettäessä keskitytään täysillä vain siihen yhteen asiaan.
– Tommosissa paikoissa tulee tehtyä aika maanisesti hommia ja päivät on pitkiä. Ilman mitään häiriötekijoitä ja puhelimia. Toimii ainakin mulle.

Sitä tuppaa aina silloin tällöin miettimään mihin soittotaitoa enää tarvitaan, kun kaikki asiat on korjattavissa perästä päin. Kun äänityksiä tehdään klassiseen tapaan, soittotaito ja estetiikka ratkaisevat. Immonen haluaa että musiikissa säilyy inhimillisyys, joka ilmenee pieninä epävireisyyksinä ja tempon heittelyinä

– Mä pyrin siihen, että siellä on asioita vähän väärin. Olen aina tehnyt niin. Sen takia vanhat levyt ja äänitteet tuntuu korvaan kivalta. Se on musaa. Ja kyllähän parhaimmissa pop-levyissä on sitä, vaikka saattaa tulla illuusio, että tää on geneeristä. Niistä kuitenkin löytyy yllättäen paljon sitä soittoa ja elävää asiaa. Se tekee levyn, joka tuoksuu, maistuu ja tuntuu.

– Sama laulun kanssa. Kyllähän sä saat sen vireeseen, mutta et sä saa siihen sitä fiilistä vaikka olis kuinka vireessä. Mutta se on toinen keskustelu se…

Ulkotuotannot vaativat aina extramäärän miettimistä ja suunnittelua. Pohjaan lähdettäessä mukaan otettiin rekallinen tavaraa. Suurin kuorma muodostui hardware-romusta kuten ständeistä ja kaapeleista. Siihen että bändi saattoi laskea biisin käyntiin kului yksi päivä. Kaksikerroksisen talon yläkertaan rakennettiin tarkkaamo ja soittotila jäi alakertaan.

– Se oli aika simppeli juttu, varsinkaan kun en tarvinnut kolmeakymmentäviittä kanavaa. Niitä oli kakskyt-jotain, kun tiesin että loppupeleissä tullaan vetämään 8–10 mikillä. Kuuntelu järjestettiin silleen, että meillä oli Avidin monitoritiski ja kaikilla langattomat. Jokaiselle oma kuuntelu alakertaan niin, ettei mun tarvinnut ylhäältä järjestää niille sitä. Vähän niinkuin keikkataltiointi, kaikilla oli langattomat luurit ja Savelan Jaska kaksi päivää monitorimiksaajana. Periaatteessa kuin keikalla olis tehnyt monitoreita ja mä pystyin ylhäällä runttaamaan soundia niin paljon kuin huvitti. Tällä vältyttiin kaukokaapelin edestakas-ronttaamiselta. Pidettiin kuuntelu alakerrassa ja multa lähti alas monitoritiskiin vaan talkback sekä stereoraita, mitä bändi blendasi omaan kuunteluunsa. Se nopeutti pystytystä paljon. Ei tarvinnut rakentaa studiota, vaan tehtiin periaatteessa keikka set-uppi. Langattomia aion käyttää tästä eteenpäin vastaavissa tilanteissa. Oli niin helppo pyöriä siellä alhaalla bändin seassa siirtelemässä mikkejä, kun kaikki tuli samantien omiin luureihin.

Kun mennään tilaan, jota ei ole tarkoitettu äänitykseen, saattavat huoneiden ominaissoundit aiheuttaa päänvaivaa. Oikeat paikat oli kuitenkin testattu etukäteen. Jos huone kuulostaa hyvältä jo puhuessa, niin yleensä homma onnistuu. Joskus sekin että kyseessä ei ole studio, on vain hyväksi.

– Silloin tulee tehtyä enemmän omalaatuisia ratkaisuja, kun kuulet ne jutut uutena. Sehän on neitseellinen tilanne. Tärkein juttu on ottaa mukaan kaiuttimet, jotka tuntee. Mukana oli Even kaiuttimet, joka on saksalainen merkki, jonka perusti Adamin entiset työntekijät. Mukavia ihmisiä, joiden kanssa on ollut hyvä tehdä yhteistyötä.

 

 

Talon ja bändin sointi oli paikoitellen niin hyvä että Immonen muistelee että Kettu ja Korppi -kappaletta ei tarvinnut edes miksata.
– Se on se printti, joka on tehty siellä. Sitä ei edes avattu täällä studiossa enää.

Ajatus pienellä kattauksella toimimisesta lähti siitä että haluttiin tehdä bändisoundia kerralla äänittäen.
– Se ajatus vähän vesittyy, jos pohjia aletaan äänittelemään erikseen. Oli tärkeää että se bändin balanssi kuuluu sieltä. Jos rummuissa olis vaikka kuusitoista mikkiä, niin emmä enää sais kuuluviin sitä rumpalin omaa balanssia. Mä haluun, että jokainen sudin dynamiikka kuuluu. Se mitä se soittaa, tulee oikeasti läpi. Tällaisissa tuotannoissa pyrin aina käyttämään setissä mahdollisimman vähän mikkejä, mutta tyylin mukaan tietty. Rokkihommassa on taas pakko käyttää runsaampaa mikitystä. Pyrin siinäkin tapauksessa saamaan sen kaverin soundin yhdestä stereoparista ulos. Ne on myös päätöksiä. Jos et ota tavaraa mukaan, niin sit mennään sillä.
 
– Yleensä pyrin muutenkin äänittämään raitoja budjetilla, mieluummin liian vähän kuin liian paljon. Tänä päivänä vastuuta on niin helppo siirtää eteenpäin miksaajalle tekemällä seitsemäntoista variaatiota, että päätä sä.

Miltä Kukkurukuu tänään kuulostaa?
– Kaikki tarttu sinne, mitä lähdettiin hakemaan. Nauhamikkejä, pehmeetä pullaa ja rönttöstä soundia ja kaikki vähän säröllä. Se on sen ajan kuva. Jos nyt tehtäis, niin lopputulos olis erilainen.

Mariskan Kukkurukuu nousi julkaisuviikollaan Suomen Virallisen Albumilistan kolmanneksi ja saavutti kultalevyrajan samana vuonna. Juttua kirjoitettaessa albumia oli myyty 11 744 kappaletta.

 


Jenni Vartiainen: Ihmisten edessä


(Warner Music Finland, 2008)

 

Jos edellä ollut sessio kesti 10 päivää, niin Jenni Vartiaisen debyyttiä tehtiin kolme vuotta. Kaikki alkoi vuonna 2005 yhdestä puhelusta. Linjan toisessa puhui Pekka Ruuska, joka tarjosi projektia Jenni Vartiainen -nimisen artistin kanssa. Ennen puhelua Vartiainen oli ehtinyt käydä kokeilemassa yhteistyötä eri porukoiden kanssa sen suuremmin tärppäämättä. Samaan aikaan Jukka Immonen eli vaihetta, jossa hän sinkoili hankkeesta toiseen.


– Ehkä olin jotenkin alitajuisestikin ollut vailla projektia, jota sais työstää pitemmän aikaa ja alusta asti artistin kanssa. Ikäänkuin muodostaa bändin. Biisihommien ja tuotantojen ohella tein siihen aikaan aika paljon myös miksaamista ja äänittämistä – kaikenlaista sekalaista. Halusin tehdä jonkun kanssa levyn ihan biiseistä lähtien. Jennin kanssa klikkasi saman tien tosi hyvin. Meillä oli taustalla ajatus, että tietynlaista poppia ei ole suomeksi tehty. Mikä oli tietysti aika subjektiivinen näkemys, mutta koettiin että tässä puuhataan jotain uutta ja nälkä tehdä musaa oli kova.

Näihin aikoihin rokki oli Suomessa kovasti pinnalla. Senpä takia koettiin suorastaan tilausta hyvin tehdylle popille.
– Nää on näitä pienen ihmisen ajatuksia, tehtiin päivän päätteeks kuitenkin sitä mikä hyvältä tuntui, sen enempää analysoimatta. Kumpikin diggasi trip-hopista ja tummemmasta popista ja sieltä me ammennettiin aika paljon.

Homma ei kuitenkaan ihan niin vain lähtenytkään. Oikeanlaisen biisimateriaalin löytyminen osoittautui hankalaksi.
– Ruuska Warnerilla oli kova kielipoliisi ja painotti tosi paljon tekstiasiaa. Mikä on myös itselle iso juttu. On erittäin tärkeää, että artisti ja teksti kohtaavat. Että toi tyyppi laulaa oikeista asioista mihin uskoo. Se oli mulle ja Jennille oppimatka siihen, mitä pitää tehdä jotta saadaan kirjoitettua oikeanlaisia tekstejä ja Jennin äänelle oikeita juttuja.

– Siihen se kolme vuotta oikeastaan menikin. Paljon tehtiin demotusta, mutta ei oikein osunut. Oli kauhea miettiminen, että mistä klikkaa? Huonot biisit, tuotanto, laulaja? Silti meillä oli koko ajan fiilis, että tässä on jotain… Koko tää originaali-kela tummasta popista oli pään sisällä ihan kirkkaana, mutta ei vain saatu ralleja kasaan. Tärkeintä mulle on aina se laulu. Sitkun se menee ihon alle, silloin tietää nyt ollaan oikealla tiellä. Sitä fiilistä etsittiin.

Biisejäkin läheteltiin monesta suunnasta, mutta ei vain natsannut.
– Jotenkin haluttiin luottaa omaan juttuun. Pekka varmaan välillä kelas, että ei se levy ilmesty ikinä, enkä ihmettele. Olihan se välillä turhauttavaa meille kaikille.

Jonkinlaista valoa tunnelin päässä oli havaittavissa kun kappaleet Vedenalaista ja Tuhannet mun kasvot valmistuivat.
– Tää on meidän juttu! Kun kamaa alkoi valmistua enemmän, nää kaksi biisiä toimi jollain tapaa meille mittarina – tältä tän pitää tuntua.

Ensimmäiset kappaleet olivat hyviä, mutta ei vielä ihan sinkkukamaa. Sillä kuitenkin lähdetään liikkeelle. Aikaa oli kulunut kaksi tuskaista vuotta ja saldona kaksi jatkoon kelpuutettavaa kappaletta.

– Tunne oli että ollaan koko ajan menossa eteenpäin. Soiteltiin aikaansaannoksia matkan varrella kavereille, tiedustellen että ollaanko ihan metässä? Tunnoton oli eka biisi, josta kaikki oli samaa mieltä. Se oli Knipin sävellys, jonka kohdalla päätettiin jättää kaikki turhat säksätykset pois ja keskittyä siihen miten Jenni laulaa. Kun saatiin siihen teksti kasaan, niin silloin tuli fiilis että nyt ollaan hienon jutun äärellä! Valmis tuote on periaatteessa vaan lauluraita pienillä elokuvallisilla mausteilla.

– Siitä se lähti. Laitettiin se ekana ulos, mikä oli mahtavaa riskinottokykyä myös levy-yhtiöltä, kun kyseessä ei todellakaan ole mikään itsestään selvä radiobiisi. Eikä siitä mikään mieletön hitti tullutkaan, mutta meille se oli sitä. Saatiin työrauha ja todistettiin että meidän tiimissä on potentiaalia.

Ensimmäisen sinkun jälkeen koettiin kollektiivinen ryhtiliike, henkinen hihojen käärintä. Ympärille oli muodostunut ”ydinjengi”, jonka kanssa projektia pääosin työstettiin. Siihen kuului Vartiainen, Immonen, Teemu Brunila ja Mariska. Elettiin vuotta 2007. Brunilan tekemä Ihmisten edessä -kappale syntyi loppukesästä.

 

 

– Kaikilla oli superhyvä tunne biisistä. Tuotannon osalta mulla meni hiukan kauemmin aikaa saada asiat toimimaa, ja ehkä siinä oli myös jo pientä painetta päässyt syntymään.

– Aina kun tekee debyyttiä, niin siinä on aina vähän hakemista että mikä tää juttu on. Toisaalta juuri noista hieman epävarmoista hetkistä on usein syntynyt aika kivoja juttuja. Yritän pitää sen joka päivä mielessä. 

Vaikka meno oli paikoitellen hyvinkin tuskaista ja ikuisuusprojektin leima leijui koko jutun päällä, riitti levy-yhtiöllä vielä uskoa. 
– Jos projektia aletaan rakentamaan ihan alusta, niin se on usein vähintään vuosi ennenkuin kädessä on mitään valmista. Tällaisessa tilanteessa sanon saman tien artistille, että vedä vuosi eteenpäin allakasta mustaksi. Debyytin rakentaminen vaatii kärsivällisyyttä kaikilta.

Jos tuntuu, että kärsivällisyyttä ei löydy, on tuottajan homma olla aktiivinen ja käynnistää keskusteluja. Dialogi on tärkeää – että tämä ei nyt valmistu siksi ja koska… Immonen ei sysää vastuuta koskaan labelille.
– Kyllä se on musta tuottajan duuni mennä sinne hattu kourassa, jos homma ei etene. Kertoa syyt omasta näkökulmasta ja kuunnella A&R:n tuntemuksia ja neuvoja asiasta. Aina siitä sitten päästään jotenkin eteenpäin ja tehdään ratkaisuja.

Riittääkö pokka laittamaan hanttiin levy-yhtiölle niin kauan kuin tarvitsee?
– Noh, pokka ei ainakaan riitä keskeneräisen tavaran ulos päästämiseen. Mä suojelen itseäni ja artistia ensikädessä. Koen että kun joku työskentelee mun kanssa, mä olen vastuussa sille siitä jutusta ja huonolla tsägällä tavallaan hänen loppuelämästä. Jos joku kiukuttelisi mulle jostain kvartaalijutuista, niin se on oikeasti ihan sama. Artistin tulevaisuus on kuitenkin se tärkein juttu ja heille mä olen asioista tilivelvollinen. Herkullisin yhteistyömalli on tietenkin että jutellaan, potkitaan, ymmärretään, kuunnellaan ja välitetään. Ympärillä on hyvä olla sellainen sellainen porukka, joka ei ole liian sisällä siinä jutussa, kenen kanssa peilaat biisejä ja etenemistä.

– Pitää olla realisti eika lupailla mahdottomia, vaikka joskus onkin vaikea arvioida kaikkea. Sitten kun tulee aika hoitaa dead-line ja toimittaa matsku, on syytä olla myös ajoissa. Muuten tulee kiukkua. Esimerkiks kansainvälisissä jutuissa kyse on aikamoisista summista, jos lähetään jotain promon alkua siirtelemään. Jos jotain tuollaista kävis, niin siitä pitää puhua jo hyvissä ajoin.

Kun Jukka Immonen kuuntelee nyt Ihmisten edessä -kappaletta, niin se kuulostaa hänen korviinsa ”tosi jännältä”. Kuultavissa oleva versio on viides tai kuudes kyseisestä kappaleesta. Ihmisten edessä ei ole ainoa, josta on tehty monta versiota.

– Biisiä kokeiltiin monesta sävellajista, mikä vaikutti tarinaan ja moodiin todella paljon. Elettiin suurin piirtein elokuun puoltaväliä vuonna 2007. YleX:lle oli sovittu sinkun ensisoitto aamukahdeksaksi ja edellisenä iltana Ruuska tulee tänne kymmeneltä tsekkaamaan, että missäs mennään? ”No on tässä joku raami. Meillä on sävellaji ja lauluraita, mutta muuten vielä ihan levällään”. Silloin aamuyöstä oli varmaan eka kerta kun meinasin puhaltaa pilliin, että ei onnistu. Jenni kuitenkin puski hienosti eteenpäin, että lyödään tää homma nyt vaan läjään: ”Sulla on kaikki kasassa – älä sekoile!”

 

 

– Mulla oli kamaa neljästä eri sessiosta. Konepannut vai oikeet pannut jne! Koko yö tehtiin ja Jenni meni suoraan täältä kuudelta aamulla Chartmakersiin Svanten (Forsbäck) luo masteroimaan ja siitä suoraan YleX:ään. Olihan se jo vähän liian jännää.

Ihmisten edessä -kappaletta ei siis käytännössä miksattu ollenkaan, vaan se lyötiin vain kasaan.
– Lauluraita on ainakin helkkarin kovalla. Jos tulee tuollainen hätä, eikä tiedä mitä tehdä, niin lauluraitaa vaan saakelin kovalle. Rummut ja laulu kuuluviin ja eteenpäin.

– Ihmisten edessä -levy on aikamoinen sillisalaatti, mutta ihan tarkoituksella. Malja, joka on semmonen semirokki tai Tunnoton tai Mandartania – nehän on periaatteessa ihan eri artistien biisejä. Emmä ole kuitenkaan ikinä jaksanut spennaa tommosia asioita. Siellä on vaan kaikkee mistä me tykätään. Sehän on kuitenkin se laulaja, mikä pitää sen läjässä. Levyn jokainen biisi on äärimmäisen tärkeä mulle, jokainen omasta erityisestä syystä. Levystä välittyy se tunnelma, mitä haettiin ja debyytillä löytyi myös Jenni Vartiainen artistina ja äänenä. Tästä oli hyvä jatkaa.

Ihmisten edessä -singleä on myyty yli 14 000 kappaletta. Itse albumi saavutti ilmestymisvuonna kulta- ja platinalevyjen rajat. Albumia on myyty tähän mennessä noin 67 000 kpl. Albumi toi Vartiaiselle myös Emmat Ihmisten edessä -singlestä ja debyyttialbumista.

 


Sunrise Avenue: Unholy Ground


(Universal, 2013)

Immosen ja Sunrise Avenuen yhteistyö alkoi Out Of Style -levyn Hollywood Hills -biisistä vuonna 2010.

– Vaikka Out Of Style ja Unholy Ground onkin kaksi aika erilaista levyä, mulle jollain tavalla nää tuntuu yhdeltä pidemmältä reissulta. Out Of Style -levyllä oli työ jaettu kahden tuottajan, Jukka Backlundin sekä meikäläisen kesken, ja itse tavallaan pääsin kyseisellä pitkäsoitolla vasta kunnolla kyytiin. Nälkää ja keloja jäi seuraavalle yllin kyllin. Pääajatuksena oli että tehtäisiin vähän rouheempaa materiaalia, mitä ikinä se sitten loppupäässä tarkoittaisikin. 

– Olin käynyt edellisen levyn tiimoilta katsomassa keikkoja ympäri Eurooppaa jotka myös ajoi omia fiiliksiä siihen suuntaan. Keikoilla oli iso soittamisen meininki ja hiki päällä. Sen halusin tuntuvan myös levyllä.

Ensimmäiset kappaleet tehtiin vuonna 2011 Lontoossa, jossa Immonen oleili paljon tuohon aikaan. Aloitusviikon sessioissa laulaja Samu Haberin kanssa syntyi muunmuassa Lifesaver.
– Saatiin tosi mukavasti homma alkuun siellä, ja iso kuva siitä, mitä levy voisi pitää sisällään, alkoi piirtymään meille. Oikeastaan siitä reilu vuosi menikin sitten biisinkirjoituksen merkeissä, osa tehtiin yhdessä Samun kanssa ja sen lisäksi hän kiersi erittäin aktiivisesti tekemässä sessioita ympäri maailmaa. Ja mikä tärkeintä, kirjoitti myös paljon itsekseen. Niistä se ”core” on kuitenkin aina Sunrise Avenuen levyille muodostunut, ainakin omasta mielestäni.

 

 

Kun kyseessä on menestynyt yhtye, kappalemateriaalia pitää miettiä uudella tavalla.
– Millasille biiseille on tarve, jotta show voi kasvaa? Mä mietin koko ajan että missä mestoissa ne soittaa ja tulevina vuosina paikat on ehkä vielä isompia.
Vaikka biisi sanelee tietysti kaiken, niin tuotantoa lähestyttiin paljon tällaisten mielikuvien kautta. Kun musiikki on stadionrokkia, niin koko paketin on silloin hyvä palvella sitä ajatusta.

– Mä koitan pitää huolta siitä, että se tulisi toimimaan noilla venueilla. Yksittäisen biisin kohdalla keikkatilannetta tulee usein mietittyä aika paljon. Keikkatilanteen visualisoimisesta saa fiiliksiä, se on jotenkin todellisempaa. Kai se on periaatteessa sitä että mietin, miltä se biisi tuntuu kun sitä esitetään suoraan jollekin tyypille, eikä että mitenköhän esimerkiks joku tietty ikäpolvi ottaa tän vastaan. Se ei ole meidän käsissä, eikä niitä loppupeleissä voi alkaa miettimään. Keikka on kuitenkin se tärkein paikka missä ihmiset pitää saada liikuttumaan, tanssimaan ja nauramaan. Hyvänä päivänä kaiken tän saa ympättyä kolmen minuutin sisään.

Immosen ja bändin visiossa isouden elementtejä saavutettaisiin astetta rosoisemmalla musiikilla jonka keskiössä on lujasti rokkaava bändi.
– Ja ehkä sitten se tärkein juttu, saada Samusta kaikki irti laulajana. Tälleen tuottajan näkökulmasta, sillä on ihanteellinen työkalu käytössä: se pystyy vetää superhienosti matalia säkeistöjä ja tööttämään kertsit niin että kipu tuntuu. Just näitä kipurajoilla korkeelta vetämisiä mä halusin kuulla enemmän, se on vaan niin hienoa.

Oikeat kipaleet valittiin 30–40 kappaleen joukosta. Osa oli Haberin omia ja loput co-writeja. Niitä ei ennen studiopäiviä suuremmin treenattu bändin kanssa, vaan Immonen ja Haber tekivät biiseistä ohuet demot, joista selvisi osapuilleen rakenteet ja sävellajit. Kappaleet sovitettiin vasta studiossa koko bändin voimalla.

– Eniten diggaan noitten jätkien kanssa siitä, mitä ne soittaa ekana, kun ne kuulee biisin. Yleensä se eka fiilis on aika lähellä lopullista. Me tehtiin äänityksiä 2–4 biisin ryppäissä, noin kahden vuoden aikana. Musta on jotenkin helpompaa keskittyä muutamaan kerralla. Mä en ole ikinä ollut kauheen hyvä sellaisessa, että soitetaan instrumentti kerrallaan -tyyppisesti levy läpi kahdessa viikossa. Kun vaikka yleisgroove löytyy biisiin, sitä on kiva alkaa samoilla liekeillä ja innostuksilla tekemään eteenpäin heti. Eli oksennetaan nimenomaan ne ekat ja neitseellisimmät ajatukset nauhalle. Sitten jätetään homma hautumaan ja palataan parin viikon päästä, jolloin pystyy taas tarkastelemaan juttuja objektiivisemmin. Aika on levyn teossa luksusta.

Kun biisin pohjat ja kantava idea on saatiin Petrax-sessioissa valmiiksi, hommat jatkuivat Helsingissä Fried Musicilla.
– Ennen kun lisää matskua alettiin soittamaan, yritin saada musan jo sillä tapaa jiiriin että kaikissa on jo joku juttu ja yleissoundi lähempänä lopputulosta. Vaikka lopullisen miksauksen ja finessit teki Jesse Vainio, kasailin matkan aikana omaani koko ajan eteenpäin. Se auttaa selkeyttämään valintoja mitä on tehty siihen mennessä. Rummuissa on tarvittavat lisämausteet ja koodaukset ja valitsen esimerkiks tilamikeistä ne millä mennään missäkin osassa ja heitän turhat raidat mäkeen.

– Tämän jälkeen jatkettiin Rikun (Rajamaa, yhtyeen kitaristi) kanssa kitararaitojen parissa. Soitettiin uusiksi tärkeimpiä, biisin runkoon kuuluvia asioita, mitä ei pohjasession tohinoissa saatu satprosenttisesti toimimaan. Kuitenkin enemmän keskittyen detaljeihin ja mielenkiintoisten äänien tekemiseen. Riku on ennakkoluuloton ja tykkää kokeilla ja leikkiä laboratorioissa, musaa ja ideoita tulee koko ajan.

 

 

– Levyllä sekä Samun että Rikun kitarat on lähtökohtaisesti kombo perinteistä styrkkariasiaa ja sitten plugarimallinnuksia. Joissain biiseissä mentiin mallintavilla ja sitten siellä on monta biisiä missä on ihan pelkästään oikeaa styrkkaria. Joskus mallintavat auttavat saamaan koko harmonian kitarasta ja soittajasta tarkemmin ja vähemmällä vaivalla, mutta styrkkarista tulee taas se muriseva alakerta ja soittajan dynamiikka.

– Sitten kun bändi ja laulut oli läjässä, vietin vielä tovin biisien kanssa ohjelmoiden ja mausteita soitellen. Kaikenkaikkiaan monet biisit oli useita kuukausia auki työpöydällä, ja kasailu tapahtuu tämmösissä projekteissa aika maltilla ja kaikki vaihtoehdot selvittäen. Monesta biisistä tehtiin jälleen muutamiakin eri versioita. Silloin itse ainakin tietää että on tehnyt kaikkensa. Ajankäyttö palkitaan aina.

– Kun levy saatiin ulos 2013, oli mieletöntä käydä kattomassa seuraavan rundin areenakeikoilla, kun viisitoistatuhatta ihmistä laulaa niitä biisejä. Ne on parhaimpia palkintoja itselle näissä hommissa ja onnen itkut tulee aika helposti. Se yhteinen ajatus toteutui. Sen takia mulle hyvin tärkeä lätty.

Sunrise Avenuen Unholy Ground nousi ensimmäisellä myyntiviikollaan listasijalle 3. Saksassa, sijalle 4. Itävallassa sekä Sveitsissä ja sijalle 10. Suomessa. Tähän mennessä albumia on myyty maailmanlaajuisesti noin 350 000 kappaletta.

 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2015Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

07.01.2018

Loota Percussion – ei cajon eikä rumpusetti vaan Loota!

Kotimainen keksintö yhdistää cajonin ja perinteisen rumpusetin hybridiksi, johon settirumpalikin saa solmittua helposti luontevan suhteen.

Rumpali Mika Lilja alkoi kehitellä Lootaa aluksi omiin tarpeisiin, kun pitkänhuiskea seinäjokelainen kyllästyi kyyristelyyn cajonia soittaessaan. Soittoasentoa oli saatava paremmaksi. Matkan varrella Lootan kehittelyyn osallistui lukuisia rumpaleita, joilta kerättiin ideoita niin soundien kuin ergonomian osalta. Eritoten puumateriaalin oikeanlaisien paksuuksien löytämiseen käytettiin paljon aikaa.

 

 

Nyt käsillä on pitkällisen prosessin tulos, joka on sanalla sanoen kaikessa yksinkertaisuudessaan nerokas.

Lootan perusrakenne koostuu kahdesta laatikosta: basarista, jonka päällä istutaan, ja sen kannen etureunaan kiinnitettävästä pienemmästä laatikosta eli snaresta. Kannatinpalkki on kiin-teäs-ti snaressa kiinni ja sen toinen pää upotetaan Lootan etuseinämän hahloon ja kiristetään sormiruuvilla.

Snaren etureunassa taas on kiinni ”hi-hat”, joka koostuu kolmesta päällekkäin ladotusta metallilevystä. Haitsun ”avonaisuutta” säädellään kahdella ruuvilla, pienentämällä tai lisäämällä levyjen liikkuma-alaa.

Snaren kyljestä lähtee myös symbaalistandi, joka asettuu setin vasemmalle puolelle. Vaijeripedaali puolestaan kiinnitetään basariin erillisen telineen avulla.

Loota on metalliosia myöten Mika Liljan alusta loppuun kasaama. Puumateriaaleina käytetään paikallista puutavaraa. Runko on kasattu A-luokan koivuvanerista ja lyöntikalvot ovat lentokonevaneria.

 

 

Parin ruuvin takana

Loota on hämmästyttävän yksinkertainen konstruktio. Kun Loota laitetaan kuljetuskuntoon, ujutetaan snare telineineen ulos, käännetään sitä 180 astetta ja työnnetään samaan kiinnitysreikään. Ainoastaan pikkulaatikko jää basarin päälle. Muut Lootan osat laitetaan basarin sisälle sen takaosassa olevasta reiästä.

Ensimmäinen Lootan kasaus soittokuntoon kesti tottumattomalta neljä minuuttia, josta suurin osa meni isohkon pedaalin ulos onkimisessa. Purussa meni puolitoista minuuttia, josta suurin aika taaskin pedaalin kanssa ähistessä. Soittimen käyttöliittymä on kuitenkin hyvin yksinkertainen, kunhan sen kanssa tulee sinuiksi. Tottuneelta Loota on soittokunnossa käden käänteessä.

Laitteen ergonomiassa ollaan lähellä settirumpalin soittoasentoa. Snare on suoraan soittajan edessä jalkojen välissä ja haitsu sen etureunassa. Snaressa kiinni oleva symbaalistandi on yllättäen vasemmalla puolella, vaikka se olisi oman oikeakätisen logiikan mukaan kuulunut toiselle puolelle. Symbaalin sijoittelu on varmaankin tilaustekninen asia.

Pedaalin poljinosa puolestaan sijoittuu soittajasta riippuen oikealle tai vasemmalle noin kymmenen senttiä rummun etupuolelle. Vaijeripedaalin lyöntiosa sijoittuu luontevimmin pedaalin vastakkaiselle kyljelle.

Snaren kiinnitysruuvi sopii hyvin käteen, on tarpeeksi iso ja helposti yllettävissä. Edes selkävaivaiselle testiryhmän jäsenelle ei tuottanut korkeuden säätö minkäänlaisia ongelmia, toisin kuin perus-virppaständien kanssa ähistessä. Snaren telineessä on säätövaraa 13 cm, joten sen saa asetettua pitkällekin soittajalle sopivaan korkeuteen. Snarelle on lisäksi tulevaisuudessa luvassa myös oma erillinen teline, jolla sen saa kymmenen senttiä edemmäksi, jos esimerkiksi soittajan pitkät kädet sellaista vaativat luontevan asennon saavuttamiseksi.

Rumpalin toinen jalka jää tällä hetkellä vielä vapaaksi, mutta sillekin on Liljan mukaan suunnitteilla ”monia juttuja”.

 

Soundia moneen lähtöön

Vaikka Loota onkin cajonin ja rumpusetin välimuoto, ei sitä malta olla vertaamatta cajoniin. Sitähän voi kuitenkin soittaa käsillä cajonin tapaan. Oikeastaan cajoniin verrattaessa soundi-valikoima on vain suurempi.

Virveliä käsillä naputellessa soundivalikoima on suhteellisen laaja ja rumpu yllättää herkkyydellään – jopa sorminaputuksetkin erottuvat selkeästi. Myös junakomppi basarilla avustettuna toimi muikeasti, vaikka snaren äänenvoimakkuus jääkin luonnollisesti alhaiseksi varsinkin sormilla naputtaessa. Isomman lootan sointi on kautta linjan käsillä soitettaessa kiitettävän muhkea. Parhaiten kylki soi siihen kuppiotteella lyötäessä. Kädellä soitettaessa soundi myös erosi tarpeeksi basarista, joka hakkasi rummun toiseen kylkeen.

Jos lähdetään vertaamaan cajoniin, niin pienikokoisesta snaresta irtoaa luonnollisesti pienempi ääni kuin suuren cajonin etulaidasta. Käsillä snarea on toisaalta mukava soittaa sen ergonomisen sijoittelun ansiosta. Ylipäätään Lootaa voi soittaa paljainkin käsin kuin perinteistä rumpusettiä.

Kirjoittajalle setin hienoin innovaatio on haitsu, joka sopii simppeliydessään Lootan filosofiaan. Vaikka haitsun ääni muistuttaa hieman kulkusten sointia, on sointi hyvin synkassa setin äänimaailman kanssa. Ainoastaan askarruttamaan jäi metallilevyjen kyky ottaa iskuja vastaan, sillä raskaammalla tatsilla, ja paksuilla ”kapuloilla” (PA Meinlin Classic Cajon Brush) soitettaessa levyt tuntuivat taipuvan hieman iskujen alla.

Jalalla soitettaessa basarin soundi todella iso. Basarin atakkia ja soundia voi muuttaa pedaalin nuijan kulmaa muuttamalla, jolloin esimerkiksi vain nuijan alareuna osuu Lootan kylkeen. Myös pedaalin paikkaa vaihtamalla voi vaikuttaa basarin sointiin. Nyt käytössä oli ulkopuolisen valmistajan pedaalisysteemi, mutta Loota Percussion lupailee markkinoille myös omaa versiotaan aiheesta.

Setistä huomaa, että sen kokonaissointia on mietitty aina basarin ja snaren välistä intervallia myöten. Koska kyseessä on täysin uudenlainen soitin, luo jokainen soittaja oman soundimaailmansa soiton myötä.

 

Kapuloilla, sudeilla tai käsillä

Kokeilimme Lootaa erilaisilla kepeillä ja kombinaatioilla.

Paksuilla rodeilla soitettaessa soundi on hyvinkin settimäinen, jolloin myös isosti soiva basari on parhaiten balanssissa setin kanssa. Mitä kevyemmällä kapulalla/rodilla tai vispilällä soitetaan, sitä enemmän snaresoundista putoaa alapäätä.

Sudeilla homma toimii lyöntipohjalta aika mallikkaasti. Tällöin snaren sointi muistuttaa enemmän pikkolorumpua. Ainoastaan suditellessa toivoisi snareen extrakarhennusta. Testiryhmän jäsen alkoikin heti suunnitella snareen erikseen kiinnitettävää karhennuspalaa… Snaressa kiinni oleva symbaali resonoi turhan herkästi eritoten basarin kylkeen kädellä soitettaessa. Resonointiin pystyi jonkin verran vaikuttamaan muuttamalla symbaaliständin asentoa ja snarepidikkeen kireyttä.

Välillä Lootaa soittaessa intoutui paukuttelemaan rokkityyliin isommalla kädellä. Tällöin kysymyksiä herätti sen kestävyys. Varsinkin snaren, joka vastaanottaa eniten iskuja. Koska kyseessä on käytännössä suljettu laatikko, on sitä myös vaikea itse huoltaa vaikka snare-langan irrotessa. Loota Percussion antaa kuitenkin soittimelle vuoden takuun ja vahingon tapahtuessa firma hoitaa huoltotyöt.
Artikkelin kirjoitushetkeen mennessä korjaukseen on kuulemma joutunut ainoastaan kaksi settiä ja nekin maahan putoamisen takia. Lilja toteaa soittimen kyllä kestävän, kunhan sitä kohdellaan kuin mitä tahansa akustista instrumenttia. Soittamalla ei sitä rikki saa.

Loota on helposti yhden ihmisen roudattavissa. Piirsin mielessäni kuvaa raitiovaunulla keikalle menevästä soittajasta, jolla Loota roikkuu repun lailla selässä. Niin kevyt ja pieni se ei kuitenkaan ole. Vaikka kaikki tarvittava mahtuu ison rummun sisään, lupailee rautaosien paino pitemmän päälle selkäongelmia. Parhaiten soittimen kuljetukseen sopiikin pyörillä varustettu isompi laukku.
Loota on täysiverinen rumpusetti akustiseen käyttöön. Sitä on helppo soittaa missä tahansa ja isommilla keikoilla saa soittimesta hyvän yleissoundin jo kahdella mikillä.
Ennenkaikkea: Lootaa rummuttaessa alkoi heti tehdä mieli soittaa pitempään, mikä on hyvän soittimen merkki.

 

Loota Percussion, Loota

Kotimainen akustinen hiljainen rumpusetti

• basari
• snare
• crasher (hi-hat)
• symbaaliteline
• mitat: korkeus 52cm, leveys 38cm, syvyys 30cm
• paino: 8,5kg (ilman pedaalia)
• vaijeripedaali ei sisälly pakettiin
• suositushinta: 579 e

Lisätiedot: Loota Percussion

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Tämäkin laite on edelleen ajankohtainen, joten avasimme jutun myös nettiin vapaasti luettavaksi. 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä voit lukea tästä.

 

 

06.01.2018

EHX Op-Amp Big Muff – pörisee niin, että piisaa

Electro-Harmonix on tuonut uudelleen markkinoille alunperin vuonna 1978 julkaistun Big Muff Pi V4 -mallin. Tämän BM-version ominaispiirre on se, että transistorien sijaan sen kytkennässä hyödynnetään operaatiovahvistimia. 

 

Jykeväsoundisilla Big Muff -pedaaleilla on legendaarinen maine, ja niiden tarina alkaa vuoden 1967 tienoilta, jolloin fuzz-pedaalien suosio oli jyrkässä kasvussa. Tuolloin Cornellin yliopistosta valmistunut tekniikan insinööri Mike Matthews sai johdettavakseen Guildin Foxey Lady -säröpedaalin tuotannon. 

Pian tämän jälkeen hän perusti oman Electro-Harmonix -yhtiönsä, ja valmisti ensin alihankkijana Guildille uuden version Foxey Ladysta, kunnes brändäsi sen pian myös oman yhtiönsä ensimmäiseksi pedaaliksi nimellä Axis Fuzztone. 

Mainittakoon sivuhuomautuksena, ettei tätä pedaalia pidä sekoittaa Roger Mayerin Hendrixille valmistamaan Axis-pedaaliin, vaikkakin Matthewsin kerrotaan opiskeluvuosinaan järjestäneen konsertteja muun muassa isolle H:lle.

Vuonna 1969 Electro Harmonix jysäytti markkinoille Bob Myerin ja Mike Matthewsin suunnitteleman Big Muff Pi V1 -pedaalin, vaikkakin pcb-versio tuli myyntiin vasta vuotta myöhemmin. 1973 maine alkoi kasvaa, kun kitaristi Tony Peluso käytti sitä Carpentersin kappaleessa Goodbye to Love, joka on varhainen esimerkki ns. power-balladista. 

Sen jälkeen Big Muffista ilmestyi parikin eri versiota, kunnes vuonna 1978 olivat vuorossa op-amp -mallit Pi V4 (EH-3003) ja V5 tone bypass Pi (EH-1322). Tämänkin jälkeen on toki julkaistu uusia malleja. 

 

EHX Op-Amp Big Muff Pi perustuu ´78-mallin tavoin paitsi operaatiovahvistimien käyttöön, myös siihen, että siinä on kolme säröastetta normaalisti käytetyn neljän sijaan. Soundin kuvataan sopivan erinomaisesti likaisiin särövalleihin/sooloihin/riffeihin. 

 

Big Muff Pi V4 -mallin käyttäjistä maineikkain lienee Smashing Pumpkins -yhtyeen kitaristi Billy Corgan, joka käytti sitä bändin albumilla Siamese Dream (´93). Valmistajan mukaan uusi versio perustuu uskollisesti alkuperäiseen kytkentään, mutta siihen on tehty joitain käytännöllisiä uudistuksia, kuten se, että pedaalin on nyt kooltaan pienempi. 

EHX Op-Amp Big Muff Pi:n soundia rukataan Sustain-, Tone- ja Volume-säädöillä, minkä lisäksi pedaalissa on Tone-kytkin, jolla koko sävysäädön voi ohittaa. 

Uusioversiossa pedaalin ohituskytkentä on myös toteutettu true bypass -periaatteella, ja se toimii paitsi yhdeksän voltin paristolla, myös verkkomuuntajalla.

Katso oheiselta videolta Billy Corganin ajatukset uudesta EHX Op-Amp Big Muffista.

Lisätiedot: 
 

05.01.2018

EBS Flat ketjuttaa virran pedaaleille

Jo aiemmin myyntiin tuodun Flat-kaapelisarjan uusin lisäys tekee käyttövirran jakelusta efektipedaaleille vieläkin kätevämpää, lupaa EBS.


EBS:ltä todetaan, että uudet jakojohdot täydentävät kompaktin pedaalilaudan rakentamiseen sopivaa varusvalikoimaa tervetulleilla tarvikkeilla.

Uudet käyttövirran ketjutus- tai haaroituskaapelit jakavat yhden syötön joko kahdelle, neljälle tai kuudelle pedaalille.
Mallitunnuksen alku viittaa tasavirran syöttöön, keskimmäinen numero kohdepedaaleiden lukumäärään ja loppuosa valistuneen arvauksen perusteella pedaaliin kytkettävän liittimen 90 asteen kulmaan sekä Flat-sarjaan.

Lisätiedot: F-Musiikki

04.01.2018

Helsinki Tonefest valtaa Kulttuuritalon 10. helmikuuta 2018

Helsinki Tonefest on uusi vuosittainen kitaroihin keskittyvä messu- ja konserttitapahtuma. Nyt ensi kertaa järjestettävä tapahtuma koostuu kahdesta osasta: päivällä pidettävästä maksuttomasta messutapahtumasta sekä pääsymaksullisesta iltakonsertista.


Järjestäjän mukaan Helsinki Tonefest kerää saman katon alle suomalaisen soitin-, vahvistin- ja pedaalirakentajien parhaimmiston sekä alan maahantuojia ja liikkeitä, joiden tuotteisiin ja palveluihin pääsee tutustumaan maksuttomilla päivämessuilla kello 10:00 – 16:00.
Laitenäyttelyn lisäksi päiväohjelmassa on myös soitinklinikoita.

 

Vakuuttava kattaus kitarismia

Tonefestin näytteilleasettajalista on komeaa luettavaa ja tarjolla pitäisi oleman soittimia ja laitteita jokaiseen genreen ja kaiken tasoisille soittajille. Valikoima kattaa kotimaisten huippurakentajien lisäksi myös ison siivun valtamerkkien tarjontaa, sillä mukana ovat pääkaupunkiseudun soitinliikkeistä mm. DLX Deluxe Music, Custom Sounds, F-Musiikki, Kitarapaja ja Musamaailma.
Tapahtuman järjestäjän mukaan Helsinki Tonefest ei kuitenkaan ole vain laitenäyttely, vaan pyrkimyksenä ”on tarjota vieraille muutakin kotiinviemistä kuin karmea kamakuume”.

Ja lupaavalta vaikuttaa myös klinikoitsijoiden joukko. Ennakkotiedon mukaan ainakin Pauli Halme, Tomas Niemistö sekä Tuomas Wäinölä astuvat yleisön eteen  

Pauli Halme on moni-ilmeinen countrymusiikin lipunkantaja, jonka erityisaloihin kuuluvat sekä akustinen fingerstyle -kitaransoitto mm. Chet Atkinsin ja Tommy Emmanuelin hengessä että bluegrass -flatpicking esim. Doc Watsonin tapaan. Sooloalbumiensa lisäksi Halme tunnetaan Helsingin Juttutuvan jokamaanantaisia countryiltoja isännöivän Hilland Playboys -yhtyeen tulivoimaisena telecastervirtuoosina sekä monipuolisena freelance-kitaristina eri artistien takaa.

 


Tuomas Wäinölä on Helsinkiläinen freelance-kitaristi (Anssi Kela, Raskasta joulua, Paula Koivuniemi ym.) ja Sunbeam Imperial Studion omistaja, sekä lauluvapaan musiikin säveltäjä omassa Tuomas Wäinölä World Tour Orchestrassaan.


Tomas Niemistö on vuonna 1991 syntynyt helsinkiläiskitaristi. Kuusivuotiaana kuusikieliseen tarttunut Niemistö on toiminut vuodesta 2008 freelance-muusikkona. Uralle on mahtunut lukuisia levytyksiä ja keikkoja useissa kokoonpanoissa (Robin, Vilma Alina, Mafia Honey...) pizzerian nurkista stadioneihin.
"Soundit ovat aina olleet minulle suuren mielenkiinnon kohde ja tärkeä osa omaa soittoa. Minua kiinnostaa soundien tekeminen etenkin tuotannollisessa mielessä. Mielestäni on inspiroivaa miettiä miten omalla soitolla voi palvella biisiä mahdollisimman hyvin!", toteaa Tomas.

 


Iltakonsertti tuo tähdet lavalle

Laitenäyttelun jälkeen kävijöillä on tovi aikaa käydä vaikka appeella, sillä päivä jatkuu iltakonsertilla, josta on luvassa todellista kitarasankaruuden juhlaa. Kultsan lavalle kun astelevat brittiläinen tone- ja tyylitaituri Matt Schofield, austinilainen laulaja-lauluntekijä-kitaristi Jackie Venson, kotimaan kärkikitaristeihin kuuluvan Mikko Kososen Kosmik 5 -kokoonpano, sekä virtuoosimainen Samuli Federley.

Iltakonsertti alkaa kello 18:00 ja sen kestoksi on arvioitu neljä tuntia. Tilaisuudessa on väliaika.

Lippuja iltakonserttiin myy ennakkoon Ticketmaster
 

 

 

 

Lisätiedot: Helsinki Tonefest

03.01.2018

Schecter SLS Elite – kuudella tai seitsemällä kielellä

Schecter esittelee tammikuun NAMM-messuilla laajan joukon uusia kitaroita. Hintahaitarin yläpäästä löytyy SLS Elite -mallisto, joka koostuu kuusikielisistä C1- ja seitsenkielisistä C7-malleista. Näiden kitaroiden runko on valmistettu suosaarnista, minkä ohella niissä on loimuvaahterasta tehty kaareva kansi.

 

Otelaudan materiaali on kussakin soittimessa eebenpuuta, ja kaulan profiiliksi ilmoitetaan ”ultraohut C”.

Schecter C1 SLS Elite -malleissa kielten soiva pituus on 648 millimetriä, ja C7-malleissa puolestaan 673 millimetriä.

 


Poikkeuksen tekee fanned fret -rakennustapaa edustava C7 Multiscale, jossa skaalanpituus vaihtelee ykköskielen 648 millimetristä aina kuudennen kielen 685,8 milliin.

 


Kaulan kiinnitys on toteutettu liimaliitoksella, ja soivuuden maksimoimiseksi kaulapuu kulkee rungon läpi. Soittajan ulottuvuus ylimpiin nauhaväleihin puolestaan on varmistettu Ultra Acces -muotoilun avulla.

Muuten Schecter SLS Elite -kitarat eroavat elektroniikan sekä talla/satula-ratkaisujen kautta. C1-, C7- sekä C7 Multiscale -mallit on varustettu Hipshot Hardtail -tallalla, josta kielet kulkevat läpi rungon.

 

Aktiiviset humbucker-mikrofonit ovat Fishmanin Fluence Modern -mallistoa: kaula-asemasta löytyy alnico-malli, kun taas tallan puolella on voimakkaisiin soundeihin sopiva keraaminen versio. Volumea ja sävyä säädetään omista push/pull-säätimistä, joiden lisäksi mikrofoneja varten on kolmiasentoinen valitsin.

 

Schecter C1- ja C7- FR SLS Elite -malleihin on asennettu kelluva Floyd Rose 1500 -sarjan talla ja lukittava satula. Niissä on myös Fishman Fluence Modern -mikrofonit.

 

Poikkeuksen tekee kuitenkin Schecter C1 FR S SLS Elite -malli, jossa kaulamikrofoni on mallia Sustainiac. Se tarjoaa nimensä mukaisesti äärimmäisen pitkän soivuuden.
Lisäksi Sustainiac tuo kitaraan enemmän sointivariaatioita, joihin pääsee käsiksi kahden kytkimen avulla. Ensimmäisellä Sustaniac-mikrofoni voidaan kytkeä päälle tai pois. Toinen puolestaan on kolmiasentoinen kytkin, ja se tarjoaa Sustainiac Mode -toiminnon, jossa valittavissa ovat Fundamental-, Mix- ja Harmonic-moodit.

Lisätiedot: Soundtools

03.01.2018

Äänekosken Painotalolla huima kevät!

Kevään 2018 konserttiohjelma on julkistettu ja jälleen kerran Äänekosken kulttuuritoimi on ennakkoluulottomasti asettanut riman korkealle.

 
Kevätkauden Äänekosken Painotalolla aloittaa torstaina 25.1. vimmaista, visionääristä ja hypnoottista nykykansamusiikkia soittava Pekko Käppi & K:H:H:L (Kuolleiden Hillittömäin Hevosten Luut).

Yhtye vie kuulijan luineen keskelle moneen suuntaan roihuavaa nykyhetkeä, venyttäen todellisuutta petollisen ja epäluotettavan ihmismielen loihtimiin maisemiin.
Käpin musiikissa on kuultavissa vaikutteita niin populaarimusiikista kuin mitä moninaisemmista kansanmusiikin ilmentymistä.
Käppi on jouhikon suvereeni taitaja ja uudistaja, joka osaa kaivaa instrumentistaan irti sävyjä laajalla skaalalla.
Pekko Käppi & K:H:H:L palkittiin  vuoden 2017 Etnogaalassa vuoden kansanmusiikkitekijän palkinnolla.

•••

 
Suomen jazzliiton Yrjö-palkinnon vuonna 2017 saanut Verneri Pohjola saapuu konsertoimaan Äänekoskelle Vapaat Äänet -kiertueen merkeissä yhdessä rumpali Mika Kallion kanssa.

 

Willessä keskiviikkona 7.3. järjestettävässä konsertissa kuullaan duon tammikuussa 2018 ilmestyvän debyyttilevyn Animal Image -kappaleita, joiden musiikki perustuu Perttu Saksan saman nimiseen elokuvaan.
Verneri Pohjola ja Mika Kallio ovat molemmat arvostettuja muusikoita, jotka ovat monipuolisella soitollaan ja musiikillisella laaja-alaisuudellaan koskettaneet yleisöjä niin suomessa kuin ulkomailla.  

•••

 
Club Painiksen vieraaksi Painotalolle saapuu 22.3. kaksi pitkäaikaista musiikin matkamiestä. Wimme Saari on yksi kansainvälisesti tunnetuimmista saamelaisen joikun esittäjistä ja Tapani Rinne mittavan kansainvälisen uran tehnyt bassoklarinetisti ja elektrojazzin pioneeri, joka tunnetaan ehkä parhaiten johtamastaan RinneRadio -yhtyeestä.

Molempia muusikoita yhdistää syvällinen kiinnostus kansanmusiikkiin ja he ovat julkaisseet yhdessä seitsemän albumia. Wimme Saaren joikut ammentavat aiheensa erilaisista luonnon elementeistä, joihin Tapani Rinne tuo bassoklarinetin ja elektroniikan avulla moninaisia tekstuureja ja jopa tribalistisia sävyjä.
Wimme Saari vierailee konsertin yhteydessä Äänekosken kaupunginkirjastolla kertomassa saamelaisesta musiikista ja kulttuurista. 

•••

 

Kansainvälisen tuulahduksen Painotalon kevääseen tuo 19.4. islantilais-suomalais-sveitsiläinen Equally Stupid, joka on kitaristi Sigurdur Rögnvaldssonin, saksofonisti Pauli Lyytisen ja rumpali David Meierin muodostama energinen yhtye.

Trion melodisessa ja rytmisesti monikerroksisessa tuotannossa on runsaasti vaikutteita mm. progressiivisesta rockista, mutta sävellykset jättävät kuitenkin runsaasti tilaa myös väkeville solisteille.
Equally Stupid on yhtye, jonka tavoitteena on viedä musiikkiaan jatkuvasti entistä persoonallisempaan ja mielikuvitusrikkaampaan suuntaan, monenkirjavine sävellyksineen ja soitinyhdistelmineen.
Equally Stupid on julkaissut kaksi albumia Exploding Head (2014) ja Escape From The Unhappy Society (2017), joista molemmat saivat riemastuttavan vastaanoton niin levyllä kuin keikkalavoilla.

•••

 
Kulttuuritoimen kevään konserttisarjan päättää Jyväskylä Sinfonian vierailu 22.4. Äänekosken kaupungintalolla. Ylikapellimestari Ville Matvejeff ja Jyväskylä Sinfonian muusikoista koottu jousikvartetti tunnelmoivat Johannes Brahmsin muhkean pianokvinteton parissa.

 

Kamarimusiikki oli keskeisessä asemassa saksalaisen Johannes Brahmsin koko romanttisen sävellystuotannon läpi. Myös Brahmsin kamarimusiikin kruunuksi kutsutulla pianokvintetolla f-molli ei ollut helpoin reitti yleisön kuultavaksi. Teos oli alun perin jousikvartetto, joka erään viulistin mielestä oli kuitenkin jousille sopimaton teos, joten Brahms sovitti sen sonaatiksi kahdelle pianolle.
Brahmsin ystävä Clara Schumann suostutteli kuitenkin palauttamaan jouset takaisin, joten lopullinen versio teoksesta on molemmat soittimet yhdistävä pianokvintetto.

 
Pekko Käppi & K:H:H:L To 25.1.2018 klo 19.00 | Painotalo
Verneri Pohjola & Mika Kallio Ke 7.3.2018 klo 19.00 | Wille
Wimme & Rinne To 22.3.2018 | Äänekosken kirjasto klo 17.00 ja Painotalo klo 19.00
Equally Stupid To 19.4.2018 klo 19.00 | Painotalo
Jyväskylä Sinfonia Su 22.4.2018 klo 15.00 | Kaupungintalo

Lisätiedot: Äänekosken kulttuuritoimi

 

02.01.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy