Allen & Heath ME-500 tukee omatoimista monitorointia

Allen & Heath tarjoaa muusikoiden omatoimiseen monitorimiksaukseen jälleen uutta työkalua, 16-kanavaista ME-500-mikseriä.


ME-500 perustuu Allen & Heathin ME-1-malliin, jonka vaihtoehdoksi käyttäjäkunta on tiedotteen mukaan toivonut kanavamäärältään suppeampaa ja nopeammin käytettävää versiota.
40-kanavainen ME-1 on jatkossakin kurantti valinta suuriin tuotantoihin ja tilanteisiin, joissa muusikot ovat rutinoituneet miksaamaan isoakin kanavamäärää.
ME-500 puolestaan tarjoaa pieniin tuotantoihin ja tottumattomattomammallekin itsemiksaajalle 16 mono/stereokanavaa, joista oman kuuntelun voi rakentaa.

Valaistukseltaan säädettävä selkeä näyttö, 16 valaistua valintapainiketta, säätörulla sekä solo- ja mute-kytkimet muodostavat ME-500:n käyttöpinnan, jonka kautta pääsee käsiksi eri kanavien ja päälähdön voimakkuuksien lisäksi myös master-puolen ekvalisaattoriin ja limitteriin.

ME-500:n omaan muistiin voi tallentaa omat asetuksensa kahdeksaa eri tilannetta varten ja asetukset voi myös taltioida USB-muistiin.

Kahden kuulokejakin (3,5 mm & 6,3 mm) lisäksi ME-500 tarjoaa balansoidun analogilähdön (TRS-jakki) kulmamonitoria varten.

ME-500 liitetään Allen & Heathin järjestelmään plug’n play -tyyppisesti ja ME-hub-sovittimella sitä voidaan käyttää myös muiden digitaalisten miksereiden kanssa.
ME-500- ja ME-1-miksereitä voidaan käyttää myös rinnakkain samassa järjestelmässä, eikä samanaikaisten miksereiden lukumäärälle ole ylärajaa.
EtherCon-liitäntöjen kautta mikserit voidaan joko ketjuttaa suoraan, tai sitten niistä voidaan muodostaa tähtiverkko valmistajan omalla ME-U-kytkimellä, tai jonkin kolmannen osapuolen PoE-reitittimellä.
 

Lisätiedot: F-Pro Esitystekniikka

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

30.10.2017

Ikimuistoiset sessiot – Kristian Maukonen

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kertojana on tällä kertaa Kristian Maukonen, tuottaja joka oikeastaan toi eurodancen Suomeen.

Kristian Maukonen valitsi kolme sessiota, joista jokainen sijoittuu ajalle ennen kyseisen artistin läpimurtoa. Työskentely uransa alussa olevan artistin kanssa on herkullinen mahdollisuus. Tilanne, jossa kaikki häneen liittyvä vasta määritellään. Hetki, jolloin luodaan raamit myöhemmälle tekemiselle.

Maukonen vertaakin itseään puutarhuriin, joka istuttaa siemenen, kastelee sitä ja seuraa taimensa kasvua, kunnes se puhkeaa kukkaan. Ensimmäisen levyn jälkeen vastaavaan tilanteeseen ei päästä enää ikinä.

 

Taikapeili: Suuri salaisuus
 (Warner Music Finland 1994)

Elettiin aikaa, jolloin eurodance tai -tekno oli musiikkimaailman kovin juttu – ainakin tällä puolella palloa. Ruotsalaiset johtivat kisaa, heti perässä huiskivat hollantilaiset, saksalaiset ja italialaiset. Länsinaapurin Ace of Base piti hallussaan listojen kärkeä ympäri maailman. Niinpä Kristian Maukosen päässä heräsi ajatus ”Miksei kukaan tee samaa Suomessa?”

Kaverilta saatu vinkki kertoi, että Savonlinnan oopperakuorossa laulaa naiskaksikko, joka saattaisi sopia hommaan. Maukonen varoi visusti maalailemasta pilvilinnoja esitellessään asiaa Hanna-Riikka Siitoselle ja Niina Tapiolle.

– Ne ei olleet mitään tyhjäpäitä, vaan fiksuja nuoria naisia jo silloin. Ei artisteille pidä lupailla mitään, koska silloin sahaa omaa oksaansa. Todennäköisintä kuitenkin on ettei juttu tule breikkaamaan. Tehdään hyvä proggis ja katotaan mitä käy.

Ennen kuin työt voitiin kunnolla aloittaa, tarvittiin asialle hyväksyntä Hanna-Riikan isältä Pekka Siitoselta eli Frediltä. Siunauksen jälkeen duoa alettiin kaupata levy-yhtiöille. Maukonen oli kasannut valmiin tuotteen valokuvineen ja demoineen. Yksi paketin kappaleista oli jättihitiksi muodostunut ”Jos sulla on toinen”. Juttu piti vain saada myytyä jollekin.

– Olin tehnyt aikoinaan jotain juttuja Megamanialle ja tiesin tyyppejä, mähän olen rumpali alun perin. Sen lisäksi mä olin mukana Rapatissa, joka esitti sen aikaista suomirappia. Me oltiin ihan helkkarin huonoja. Sen kuuntelu saa kyllä vieläkin punan naamalle.

Kontakteistaan huolimatta Maukonen sai melko tylyä kohtelua.
– Gabi (Hakanen, EMI:n silloinen tuotantopäällikkö) lyttäs sen ihan täysin: ”Nää ei osaa laulaa”. Gabi tosin muistaa sen toisin, Maukonen virnistää.

BMG Finlandin silloinen tuotantopäällikkö Asko Kallonen ei hänkään nähnyt Taikapeilissä mitään potentiaalia, vaikka tämänkin palaverin kulun osapuolet muistavat varsin eri tavoin.

Tuntui, ettei kukaan suostunut koskemaan yhtyeeseen pitkällä tikullakaan, mutta juuri toimintaansa Suomessa aloittelevalla Warner Music Finlandilla sentään haistettiin potentiaali ja yhtiö nappasi Taikapeilin samoin tein suojiinsa. Kahden hengen firmalla oli tätä ennen vasta yksi julkaisu Suomessa, Kaija Koon ”Tuulen viemää”.

Taikapelin ensimmäisen singlen takana Maukonen ei vielä kyennyt täysin seisomaan.

– Mä kelasin että ”tää on niin tällasta, että mä en kehtaa laittaa tätä omiin nimiin. Mä teen tän jollain feikkinimellä”. Kenellekään ei kerrottu ketä mimmit on ja että Fredin tytär on mukana. Kukaan ei tiennyt mitään.

Mutta kun edesmennyt Radio Mafia otti ”Jos sulla on toinen” -singlen soittolistalleen ja teholuukutus alkoi, oli eri ääni kellossa: ”Joo. Totta kai mä olen tehnyt tämän”.

Albumin tuotanto oli niin sanotusti elämistä kädestä suuhun. Valmista biisimateriaalia ei ollut oikeastaan ollenkaan. Jos kaksikolle oli sovittu jokin laulusessio, alkoi biisin työstö vasta edellisenä iltana. Puhelut, joissa Maukonen tilaa seuraavaksi aamuksi ”jotain” luottosanoittajaltaan J. Sarvelta, eivät olleet mitenkään harvinaisia.

– Melkein koko levy meni silleen että Jamo tuo aamulla ennen mimmejä jonkun tekstin ja monesti mulla ei ollut kuin joku biitti. Sitten vedin hatusta jonkun melodian, kun esittelin biisiä heille. Rupesin vaan heittää jotain kauheella pokerilla. Ihan kuin olisin suunnitellut kaiken.

Onneksi myös tytöt osallistuivat biisintekoon ja niitä syntyikin liukuhihnatahdilla. Jopa deadlineen osuttiin.

Taikapeilin kohderyhmäksi oli haarukoitu 13 – 16 -vuotiaat tytöt. Tämä määritteli sanoitusten aiheet. Eli asioita mitä tytöt haluavat kuulla. Mistäs 25 v -kollit voivat sellaista tietää?

– Kun Jamo tiedusteli, että mistä voisi kirjoittaa, neuvoin, että ”Kato seuraava Beverly Hills 92010 -jakso ja kirjoita siitä”. Kun kuunteli sitä albumia, niin joka biisistä löyty joku jakso siitä sarjasta.

Koska elettiin vuotta 1994, olivat tietokoneet suhteellisen alkeellisia – ainakin studiokäyttöön. Niinpä ”Suuri salaisuus” tehtiin nauhalle kuusitoistaraitaisella analoginauhurilla. Ohjelmointi kävi Macintosh Plussalla, ja sekvensserinä palveli Opcoden Vision. Siihen päälle iso kasa syntikoita ja sämplereitä.

 

Vanhojen muisteleminen saa Maukosen vertailemaan mennyttä ja nykypäivää.

– Laulut tehtiin tietysti moniraidalle ja jos oli paljon köörejä vaikka kertsissä, samplasin monasti sen kööripätkän samplerille ja midillä käskin aina kertsin kohdalla playta. Nykyäänhän se on copy pastella pari sekuntia. Mutta silloin sai oikeasti askarrella ja vääntää. Kaikki laulujen editoinnit punch in, punch out…  Nykyään riittää kun fiilis ja time on kohdallaan ja melodynella laulujen skarppaukset. Se oli silloin aika showta ja yhden biisin laulutuotanto melko iso operaatio verrattuna siihen mitä se nykyään on.

Maukonen muistelee tuota aikaa kuitenkin mielellään. Silloin työskentelyssä oli enemmän tekemisen meininkiä. Kun esimerkiksi miksattiin analogitiskillä ilman automaatiota, hanikoiden asennot oli hyvä painaa visusti muistiin, jos halusi tehdä pöydällä jotain muuta kesken miksauksen.

– Usein kirjoittelin kanavalohkoja ylös ruutupaperille, jos oli pakko tehdä jotain miksausta välissä. Kun kaikissa laitteissa ei ollut muistipaikkoja, niin joskus piti syntikoistakin piirtää ylös kaikki filtterit ja muut, että sait about saman soundin. Semmonen sattuma toi myös aika usein kaikenlaisia uusia mahdollisuuksia. Sattumaa ei nykyään enää ole, kun kaikki on muistissa. Silloin miksaukset ei ikinä olleet samanlaisia vaikka piti olla.

– Koska kaikki oli rajallista, varsinkin raidat, niin sehän limitoi sun soitanta- ja sovituskapasiteettia todella paljon. Ny-kyään biisissä voi olla kevyesti kolmesataa raitaa. Pelkästään laulua voi olla sata raitaa. Silloin jos halusi isoja köörejä, piti kikkailla just samplaamalla, mikä ruokkii aika hyvin luovuutta.

Maukonen pohtiikin, että saman meiningin saavuttamiseksi pitäisi tehdä jokin tuotanto niin, että määritellään alussa mitä juttuja tehdään ja kuinka montaa raitaa saa käyttää. Se toisi työskentelyyn erilaista ajattelua.

Taikapeilin debyytti saatiin ulos ja se myi kuin häkä. Oli aika lähteä tien päälle. Maukonen oli mukana Taikapeilin kahdella ensimmäisellä rundilla. Soittimina syntikka ja DAT. Tätä kiinnostavampaa on kuitenkin kuinka hän lavalla pukeutui. Kunhan hän vain saa sen räkätykseltään kuvailtua.

– Pitkävartiset Dr. Martensit ja mustat pyöräilyhortsit. Puvun rotsi, kauluspaita ja lippis. Muksut on niitä kuvia jostain löytänyt ja kyllä ne on hiukan hävenneet.

Maukosen kasvoille nousee hymyntapainen, kun hän muistelee levyn tekoon kuluneita kolmea kuukautta.

– Hauska sessio. Vaikka tehtiin selkeästi kaupallista huttua, niin oli pyrkimys tehdä vähintäänkin yhtä hyvää tavaraa kuin ruotsalaiset. Vaikka biisit tehtiin näennäisen nopeasti, niin kyllä niitä hierottiin. Olen ollut aina sitä mieltä, että jos biisejä alkaa turhaa hieromaan, niin siitä ei tule kuin paskaa. Sovitusta ja miksausta saa hieroa mun mielestä maailman tappiin, mutta biisit tulee jos on tullakseen.

Taikapeilin debyytti myi ilmestymisvuonna tuplaplatinaa, joka tarkoitti 80 000 myytyä albumia. Tähän mennessä albumi on myynyt Musiikkituottajien mukaan 95 715 kappaletta.

Samana vuonna yhtyeelle luovutettiin Vuoden tulokas -Emma.
Maukonen toteaa perään, että ”Tuohon aikaan jos albumi myi 10 000 kappaletta, se oli floppi. Ajat muuttuu”.

Lue osoitteesta www.riffi.fi Kristian Maukosen kommentit, kun hän kuunteli Suuren salaisuuden kappaleita läpi.

 

XL5: Pedon merkki
 (BMG 1996)

Ja taas heräsi Maukosella ajatus. Suomeen on saatava poikabändi! Hän ei ollut kuitenkaan ainoa kuningasidean keksinyt, sillä forssalaiset Miika Eloranta ja Perttu Jaakkola olivat päätyneet samaan johtopäätökseen. Miehet olivat ehtineet jo äänittää joitain demoja, joilla lauloi eräs forssalainen neito, Jonna Tervomaa nimeltään.

Maukonen törmäsi forssalaisiin etsiessään porukkaa bändiinsä. Hän kuvaa kavereiden demoja ”todella huonoiksi”, mutta eräältä demolta löytyi raakile kappaleesta Kaunis peto, jossa saattoi olla jotain.

– Siinä oli joku rumpupätkä ja joku vinkuna josta voisi jotain tehdä. Puretaan se ja tehdään uusiksi.

”Rumpupätkästä” ja ”vinkunasta” tulisi aikoinaan XL5:n suurin hitti, joka laukaisisi miltei Dingo-maniaan verrattavan hysterian – joskaan ei levymyynnin osalta.

Idea oli, mutta tarvittiin artisti. Maukonen kertoo ”nakittaneensa” mukaan ensin Jaken (Jarkko Jokivalli), joka ei osannut laulaa ollenkaan, mutta tanssi hyvin ja jolla oli ”staili hallussa”. Hänen tehtäväkseen tuli huolehtia miltä bändi näyttää. Vain laulajat puuttuivat. Maukonen oli kuullut nurmijärveläisestä hyvästä laulajasta nimeltä Mika Ikonen.

– Mä soitin sille ja esittelin ideani ja pyysin käymään mun luona. Mika oli, että ”Joo, ehkä… Nyt on  kaikkea menossa, mutta voin mä tulla käymään”.

–  ”Koska pääset?”
–  ”Nyt on keikkaa ja maanantaina taas raksalle duuniin, mutta sunnuntai-ilta on vapaa. Tää voi kuulostaa tyhmältä, mutta mites yhdeltä yöllä?”
– ”Okei…”

Ja niin Ikoselle soitettiin pikku pätkä Kaunis peto -biisiä demolta, jota kuunnellessan hän mutisi tyyliin ”Joo, tosi hyvän kuuloinen… mutta täytyy kertoa tässä vaiheessa että Gabi Hakanen EMI:ltä on pyytänyt mua samantyyliseen proggikseen.

Ja alkoi maanittelu, joka ei kylläkään kestänyt kauaa.

– ”Hei, etsä minkää Gabin mukaan lähde, kuuntele nyt tätä biisiä!”, aloitti Maukonen.
– ”No joo, tää on kyllä niin kova, että kyllä mä lähden messiin. Mä soitan Gabille huomenna, että en tule”.

Että sellaista neuvottelua… Nyt läjässä oli neljä jätkää, mutta Maukosella oli vahva pinttymä viiden jäsenen ryhmästä. Hän oli jo aiemmin kysellyt mukaan Petteri ”Pete” Tolosta, joka oli hyvä laulaja, rokkijätkä, mutta tämä oli kieltäytynyt. Maukonen ei antanut periksi, vaan koetti uudestaan.
– ”Ikonen siitä bändistä on myös mukana, kyllähän säkin nyt tuut”. Tolonen ei lähtenyt.

Koska Maukonen ei päässyt eroon päähänpinttymästään, vapaa paikka täytettiin naisella. Aika futuristinen poikabändi.

– Kauniista pedosta on versio, jossa se mimmi laulaa vastineensa sille stoorille. Eihän ne kundit tullut yhtään toimeen sen mimmin kanssa. Luojan kiitos… Siitä otettiin jotain Polaroideja, mutta muuten ei vielä tarjottu sitä mihinkään. Noh, kundit oli mulle silleen, että ”nyt vittu Maukonen, toi muija saa lähteä!”.

Kerroin hänelle, että sut täytyy nyt kenkiä tästä ulos, mutta keksitään sulle jotain muuta. Kokeillaan jotain biisiä…

Tarina ei kerro, miten maailman ainoan poikabändissä olevan naisen ura jatkui. XL5:n ura jatkui kuitenkin niin, että Maukonen soitti vielä kolmannen kerran Toloselle, että ”tuu kuunteleen…” ja kas kummaa, Tolonen tuli ja XL4:stä kasvoi XL5.

Kaunis peto -kappale tehtiin valmiiksi, bändistä otettiin valokuvat ja paketin kanssa marssittiin BMG:lle. Maukonen teki tuohon aikaan yhtiön tuotantopäällikkö Asko Kallosen kanssa paljon töitä.

– Asko ja BMG oli silloin kovassa vedossa, ja on vieläkin. Sitten kun se [kappale] lähti, niin siitä tuli ihan järjetön hysteria. Sormusen Hannu, BMG:n promotyyppi, hommas niille jonkun vaatesponssin Jim & Jillistä. Tehtiin eka video, joka oli ihan äärettömän kornin näkönen. Jätkät oli ilman paitaa jotkut toppatakit päällä vatsalihakset treenattuna. Mä voin kuvitella, että jengi on ollut siihen maailman aikaan ihan karvat pystyssä, että vittu tällasta ei voi tehdä!! Ihmiset oli niin vihasia.

Maukonen oli kasannut pois potkaistun naislaulajan ympärille työttöbändin ja vei ryhmän tutustumaan keikkaelämään.

– Oltiin jossain Evijärvellä ja siellä oli päällä älytön XL5-hysteria. Ajetaan keikkapaikalle, jossa paikallinen testosteronilauma alkoi riehua, että ”perkele, etelän vetelä tulee tänne auto täynnä naisia”. Ja alkoi rusikoida mun autoa. Ne rusikoi sen ihan paskaksi. Oltiin sisällä ja katottiin, kun jätkät hyppii konepellillä ja potkii kylkiä sisään. Ihan uusi auto – varmaan kaksi kuukautta vanha. Sehän meni ympärimaalaukseen. Siellä istuttiin ja odoteltiin, että järkkärit tulee auttaa. Tööttäilin siellä sisällä. Se oli aika huimaa.

Studio jossa albumia tehtiin, sijaitsi Hyvinkään keskustassa erään talon sisäpihalla. Studion ovelta näkyi talon porttikongiin, jossa majaili debyyttisinkun ilmestymisestä kaksi vuotta eteenpäin joka päivä 15 – 20 tyttöä väijymässä, josko kundeja näkyisi. Kerran paikalle jouduttiin jopa soittamaan poliisit, kun yli-innokkaat fanit yrittivät tunkea studioon sisään. Maukonen katsoo kuitenkin parhaaksi lisätä, että fanit olivat todella kilttejä ja uskoivat kun heitä vähän ojensi.

XL5 sai kiittää osaltaan suosiostaan edesmennyttä Jyrki-ohjelmaa, joka otti yhtyeen suunnilleen housebändikseen. XL5:n näkyvyys ohjelmassa oli viikottaista. 

– Joku sieltä tykkäsi siitä, ja sehän sopi ohjelman kohderyhmään. Jyrki tarvitsi sitä polttoaineeksi omaan juttuunsa. Nehän ruokki toinen toisiaan, kun se homma kasvoi kuin lumipallo.

Rokkijätkien käännyttäminen poikabändi-moodiin oli jo temppu sinänsä. Toisaalta he myös tiesivät mihin kelkkaan hyppäsivät. Jälkiviisaana voikin todeta, että päätös oli oikea.

– Kyllähän se on vaatinut niiltä helkkarinmoisen heittäytymisen. Kuitenkin siinä vaiheessa kun ne lähti siihen, niin se päätös on pitänyt tehdä. Ei siinä vaiheessa voinut enää vetäytyä. Vaikea sanoa, mitä ne olisi tehneet, jos toi olisi flopannut.

Maukonen kaivaa esiin esikoislevyn kansikuvan. Oikeanlainen pukeutuminen oli iso osa rokkimiesten muuntautumista poikabändiksi.

– Tää kuva on otettu ennen mitään vaatediilejä. Mikallakin oli pitkä perinteinen hevifleda. Sinne kuvauksiin roudattiin kauheet kasat kledjuja, kun Tolosella ja Ikosella ei ollut mitään tollasia hiphop-vaatteita tai trendikkäitä juttuja. Siellä oli Jaken ja jotain mun vaatteita ja alettiin kasaamaan niitä niiden päälle.

Albumin ykköshitti Kaunis peto laitetaan soimaan. Tuttu woo-oo-huuto kajahtaa ilmoille. Kööri kuulostaa kuin mylvimässä olisi bussillinen ihmisiä. Tämän vaikutelman saavuttamiseksi Maukosella oli aivan oma tekniikka.

– Kun jengissä oli sellasia, jotka ei osannut laulaa ollenkaan kuten Elo, Jake ja minä, niin tehtiin usein ne vireiset pää-äänet Mikan ja Peten kanssa, ja loput – joita me kutsuttiin muuli- tai paskakööreiksi, koko jengillä ilman kuulokkeita. Kunhan joku antaa jonkun biitin siihen. Ihan päin persettä ja sitä ihan järjettömästi. Niitä miksataan sopivassa suhteessa oikeiden äänien kanssa, niin siitä tulee ihan järkyttävän iso.

Tekniikkaa käytetiin muihinkin biiseihin myös sanojen kanssa. Kööreihin haettiin tahallaan paljon vääriä ääniä, joka kasvatti myös stereokuvaa. Lopputuloksena taustalle saatiin ”hoilaava futiskatsomo”.

Biisien teko ei ollut pelkästään Maukosen harteilla, vaan siihen osallistuivat myös Mika, Pete ja Elo, joka otti toisella albumilla myös ohjelmointivastuuta. Tuolla albumilla on biisejä, joihin Maukosen ei ole tarvinnut tehdä juurikaan mitään.

Levyn teko vei kahdesta kolmeen kuukautta ja soundillisesti albumi oli aikamoinen harppaus verrattuna Taikapeilin debyyttiin. Nyt ei Maukosen kasvoilla näy punastuksen merkkejä.

–  Siinä oli kolme vuotta väliä, jonka aikana rakensin uuden studion, pöydän ja tarkkaamon ja sen kuulee. Laitoin paljon rahaa peliin silloin. Silloin ratkaisi millaset releet oli. Piti olla hyvä miksauspöytä. Tämä on tehty PC:llä, Cakewalkilla tai Cubasella. Plugareita ei ollut. Jos laitoit vaikka liidilauluun jonkun kompuran niin piti käydä välillä syömässä, kun se rendas (renderoi) puoli tuntia sitä raitaa.

– Se oli teknologian murrosaikaa ja olen tyytyväinen kun olen elänyt kumpaakin aikaa. Aloittanut täysin analogisesta, joista siirryin ekoihin kovalevytallentimiin. Välissä oli ADATit, johon en lähtenyt, vaan hyppäsin suoraan Rolandille mikä taltioi kovalevylle. Kun sen homman hylkäsin, oli tilalle tullut jo paljon tehokkaammat myllyt, jolloin pystyttiin vetää suoraan tietokoneelle. Samaan aikaa synien ja samplereiden käyttö väheni koko ajan. Silloin päätin, että myyn kaiken raudan veke ja laitan rahan niin nopeaan tietokoneeseen kuin mahdollista ja hommaan plugareita. Olen tyytyväinen, että olen nähnyt kummatkin puolet. Sitä ei junnut tajua, kuinka monimutkaista homma on silloin joskus ollut.

Maukonen arvostaa Pedon merkki -albumia senkin takia, että vaikka levy oli täysin populaarikulttuurin kulutustuotteeksi tehty, niin bändin jäsenet halusivat tehdä sen hyvin.

– Kun Jukka-Poika ja Cheek teki ”Jos sulla on toisen” uudelleen, niin ajattelin että kyllä näidenkin aika on varmaan nyt. Kuka tekee Kauniin pedon uudelleen? Edes sämplää sen woo-ooo-jutun?

Pedon merkki myi ilmestymisvuonna platinaa. Musiikkituottajien mukaan sitä on myyty tähän mennessä 31 436 kappaletta. Yhtye teki comebackin vuonna 2008. Kolmehenkiseksi kutistunut yhtye julkaisi albumin, joka totteli nimeä ”X”.

 

Antti Tuisku: Ensimmäinen (
BMG Finland 2004)

Eletään musiikkibusineksen murrosta. Ensimmäiset ”tv-laulukilpailut”, kuten Popstars ja Idols olivat ilmestyneet. Uusi formaatti esitteli taas uuden tavan nousta pinnalle viihdemaailmassa. Kuka tahansa pystymetsästä voisi osallistua ja nousta koko kansan tietoisuuteen. Eräs tällainen löytyi Rovaniemeltä Siwan kassalta.

– Mä olin ihan koukussa Idolsiin silloin alussa. Kun näin Tuiskun skabassa sanoin vaimolle, että ”Jos toi jätkä ei voita tätä skabaa, koko ohjelmalla ei ole mitään pointtia. Täähän on ihan selvä juttu”.

Ei voittanut Antti Tuisku vaan tuli kolmanneksi. Paria viikkoa aiemmin, kun kisassa oli jäljellä kuusi kisaajaa, soitti Maukonen BMG:n Asko Kalloselle tiedustellakseen, josko hänellä on jotain tekemistä rovaniemeläisen kanssa. Eipä ollut, mutta samaisen yhtiön Kari Hynnisellä olikin. Käytiin seuraavanlainen keskustelu Maukosen ja Hynnisen kesken:

– ”Mikäs ton Tuiskun meininki on? Oletteko tekemässä sille jotain?”.
– ”No joo, eka sinkku on jo valittu”.
– ”Okei, oletko ihan varma siitä biisistä?”
–  ”No, onks sulla jotain?”
– ”Anna mulle 2–3 päivää, niin mä tulen käymään. Minkälainen sen pitäis olla?”.
– ”Jotain Timberlaken ’Cry Me a River’ -tyylistä”.
– ”Okei odota pari päivää, tulen käymään”.
 
Puhelun jälkeen uusi soitto Petri Munckille, Maukosen luottosäveltäjälle, että Tuiskulle on periaatteessa valittu biisi, mutta olisi mahdollisuus päästä siihen väliin.

– ”Tiedätsä sen Timberlaken?”.
–”Joojooo, laita mulle tulee jotain”.

Maukosella oli pelkkä rumpubiitti, jonka hän lähetti Munckille. Biitti palautettiin kitararaidalla ja hyräilyllä höystettynä. Demo ei ollut sinne päinkään, mutta leikkaa ja liimaa -metodilla Maukonen sai kursittua kokoon kuitenkin jonkinlaisen aihion. Vielä tarkistus, että editti oli Munckille ok. Ja olihan se.

Maukonen kasasi tekstin – ja tällä kertaa aihetta ei napattu mistään tv-sarjasta. Materiaali takaisin Munckille, joka lauloi demon ja Maukonen alkoi ohjelmoida kappaleen pohjaa. Tämän jälkeen Petri Munck tuli vielä kerran laulamaan oikean demon. Ja tämä kaikki Hynnisen puhelusta lähtien muutamassa päivässä.

Ja Hynninen piti kuulemastaan. Maukoselle homma oli suoranainen pakkomielle, sillä Tuiskusta ”oli niin vahva fiilis”. Uskoa mieheen löytyi sen verran. Ja sitten studioon.

– Biisi tehtiin mun kymmenen neliön kopissa. Ongelmana oli, että biisin akustinen kitara oli soitettu Munckin rekkariin, mikä oli Tuiskulle väärä, joten sitä piti muuttaa. Laulatin häntä ilman kitaraa, ja sen jälkeen soitin skitan uudelleen, mutten millään saanut sitä groovaamaan samalla tavalla kun siinä demolla.

– Monesti kun demottaa jotain, niin räkättää vaan menemään, eikä kelaa sen enempää. Mun mielestä, oli soitin mikä tahansa, sen pitää groovata. Jos se heiluu johonkin suuntaan, niin se tuo siihen vaan jotain makeeta lisää.

Maukonen yritti soittaa kitarajutun uusiksi ainakin kymmenen kertaa, eikä toiminut millään. Jouduttiin siis käyttämään demoversiota ja virittämään se koneella. Kymmenen vuotta sitten myllyissä ei ollut potkua niin paljoa, että virettä olisi voinut muokata reaaliaikaisesti. Siitä johtuen likissä on hiukkasen nuhainen ja rupinen soundi.

– Sitä oli pakko vähän miksata piiloon, mutta tärkeämpää oli groovaus, kuin mahdollisimman hyvä soundi.

”En halua tietää” -kappale saatiin valmiiksi. Julkaisun jälkeen biisistä nousi kuitenkin hirvittävä haloo. Plagiaattisyytökset Justin Timberlaken ”Cry Me a Riveristä” sinkoilivat Maukosen suuntaan kuin keihäät. Mutta ei hätää, homma oli hallussa.

– Kyllähän me tiedettiin mitä me tehdään. Sitä tehdään mitä tilataan. Eikä me oltu ekaa kertaa biisiä tekemässä, pakkohan se oli kattoa silleen, ettei me jouduta siitä nalkkiin, että kyseessä olis sama biisi. Tottakai se moodi on ihan yks yhteen, mutta jos katot vaikka niiden nuotinnosta, niin eihän niissä ole mitään samaa.

Jopa iltapäivälehdet lähtivät plagiaattisyyttelyyn mukaan. Myös viulisti Pekka Kuusisto julisti jonkun lehden sivuilla asiaa vastaan. ”Miten noin härskisti voidaan tehdä?” Maukonen pysyi myrskyn silmässä tyynenä.

– Mitäs siitä, se oli ihan järkyttävä hitti! Siitä digattiin. Ei se kohu mua kauheasti haitannut. Kun alkoi tulla yhteydenottoja lehdiltä, jotka halusivat kommenttia, soitin Hynniselle, että ”mä en kommentoi tätä mitenkään, sä hoidat kaiken tän”. Se antoi muutaman kommentin lehtiin ja siihen se jäi. Eihän siitä tietenkään ikinä tullut mitään juttua, kun ei se ollut plagiaatti.

Seuraavaksi Kristian Maukonen kaivaa esiin albumin toisen sinkun ”Yritä ymmärtää”.

Kappale oli olemassa paljon ennen Idolsia ja Antti Tuiskun tähteyttä. Se oli tehty 14-vuotiaalle Roni Tran -nimiselle kaverille. Sävellys oli Petri Munckin ja teksti Maukosen.

– Olin törmännyt häneen jossain ja kuullut että hän osaa laulaa. Ajattelin, että rakennan siitä artistin. Neljätoistavuotias eksoottinen kaveri olisi juuri loistava proggis. Biisi oli tehty valmiiksi ja äänenmurros juuri alkamassa. Laulu oli siinä ja siinä. Ehdotin aikalisää, että ”odotetaan kunnes pääset ton pahimman murroksen yli ja otat vähän laulutunteja lisää”.

Innokas jalkapalloilija Roni Tran tuli kuitenkin eräänä päivänä Maukosen kotiin kertomaan, että musa ei ole välttämättä ”se” juttu, kun koulu ja futiskin on päällä. Halu satsata niihin oli suurempi.

– ”Okei. No hard feelings… onnea matkaan”. Vuodet kuluu, biisi meni Tuiskulle ja tuli seuraava Idols. Ja kato, tuttu jätkä tuolla! Roni veti koelaulussa sen Tuiskun biisin, eli biisin joka oli alun perin tehty hänelle ja siitä oli tullut hitti! Loistava konsepti kaiken kaikkiaan.

Roni Tranilta julkaistiinkin Idolsin jälkeen oma albumi, jolle Maukonen tuotti muutaman kappaleen.

Antti Tuiskun albumille hän muistelee tehneensä nelisen kappaletta. Kaikki kappaleet eivät nähtävästi ole ikimuistoisia, sillä skrollatessaan niitä läpi, vastaan tulee ”Ennustus” –  kappale, josta Maukosella ei ole harmainta muistikuvaa. Osa albumin biiseistä taas on kotoisin Ruotsista.

Kuinka yhtenäisiä tuollaisista albumeista saa?

– Eipä niistä saa. Huomasin, että jokainen tuottaja laulattaa eri tavalla. Mä tykkäsin laulattaa huomattavasti paljon alempaa kuin muut. Uudemmilla levyillä Antti laulaa aina ainakin kaksi laatikkoa ylempää kuin mä laulattaisin. Hän selkeästi tykkää laulaa korkeammalta. Mä kuuntelen mikä korkeus sille artistille sopii parhaiten. Mikä mun mielestä kuulostaa miellyttävimmältä. Yleensä pusken sen oman näkemyksen vaikka laulaja kuinka haluaisi laulaa korkeammalta. ”Trust me, se ei tule kuulostamaan hyvältä.”

– Joskus saattaa olla joku sample, minkä takia sitä ei pysty muuttamaan, mutta tällasissa tilausjutuissa pyrin siihen että biisi kuulostaa mahdollisimman hyvältä.

– On äärimmäisen herkullinen tilanne, kun työskennellään täysin tuoreen, vihreän artistin kanssa ennen sitä menestystä. Silloin siitä pääsee tekemään paljon enemmän. Staravaiheessa tuottaja ei pysty vaikuttamaan enää niin paljon artistiin kun  ”Mä tiedän mitä mä teen” -faktori tulee esiin. Ja sen kanssa pitää vain elää.

Wikipedia kertoo, että skandaalinhuuruinen ”En halua tietää” oli Suomen virallisella singlelistalla yhdeksän viikkoa, joista kaksi ensimmäistä kärkipaikalla. Antti Tuiskun debyytti saavutti vuonna 2004 platinarajan ja tähän mennessä se on myynyt Musiikkituottajien tilastojen mukaan 71 163 kappaletta.

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


 

29.10.2017

Zoom F8 – taskumatin isoveli

Zoom on jo vuosia menestyksekkäästi tuottanut pieniä, mutta laadukkaita tallentimia, joiden käyttöä elokuva- ja tv-tuotannossa ovat jarruttaneet lähinnä rajallinen raitamäärä ja aikakoodiliitäntöjen puute. Uusi F8 raivaa nuo esteet: se pystyy kymmenen raidan yhtäaikaiseen tallentamiseen, aikakoodiin sidotusti.


Ihan alkuun huomio kiinnittyy tallentimen kokoon. F8:n on ulkomitoiltaan noin puolet yleisimmästä täällä pohjolassa käytetystä kenttätallentimesta, eikä sille ole kertynyt pahasti painoakaan. Kaikki tarpeellinen on kuitenkin saatu pakattua mukaan.

Tuloliitynnät on jaettu kahteen neljän ryhmään, laitteen vastakkaisiin päätyihin. Komboliittimet kelpuuttavat mikrofonitasoisen signaalin XLR-kytkentänsä kautta ja linjatasoisen signaalin 6,3 mm:n plugijohdolla tuotuna.

Tulosignaalin voimakkuudelle on trimmit, mutta ei kytkintä, jolla voisi skaalata kummankaan liitännän toimintaa mikki- tai linjatasolle. Tasosovitus vaatii siis aina oikeanlaisen johdon käyttöä.

Samasta päädystä tulojen 1–4 kanssa löytyvät myös paikat kahdelle SD-kortille, Hirose-liitin ulkoiselle virransyötölle sekä USB-portti.

Loput tulot ovat vastakkaisessa päädyssä ja niiden seuraksi on puolestaan sijoitettu päälähdön liitännät (TA-3), kuulokejakki (6,3 mm), sekä apulähtö (3,5 mm jakki) vaikkapa erillistä kuuntelua tai tallennusta varten. Kaikkiin lähtöihin voidaan reitittää halutut raidat, joko ennen tai jälkeen feiderin, pois-luet-tu-na L/R-raidat, jotka ovat aina liu’un jälkeen.

Takalaidassa on kotelo kahdeksalle AA-paristolle, BNC-tulo ja -lähtö aikakoodille, sekä liittimet virtalähteelle ja Zoomin omalle stereomikrofonille.

Paraatipuolella ovat on melko tarkkaan tulitukkurasian kokoinen LCD-näyttö, kanavakohtaiset trimmit, sekä muu yleinen hallintalaitteisto.

 

Trimmataan tasot

Perustilanteessa F8:n näytössä on mikseri, jolla tehdään kuuntelumiksaus tasoineen ja panorointeineen. Samalla sivulla näkyvät myös L/R-raitojen taso, aikakoodi, oton nimi sekä muita oleellisimpia kanavakohtaisia ja yleisiä asetuksia.

Näytön vieressä olevalla pyörylällä operoidaan laitteen asetuksia ja voidaan selata ruudun sivuja, jolloin saadaan esiin kanavakohtaisia tasonäyttöjä, sekä pää- ja apulähdön ikkuna. Pyörylän alla on menupainike, jonka takaa löytyvät luonnollisesti kaikki tarvittavat valikot tallentimen hallinnoimiseen.

Omaan makuuni trimmien potikat ovat hiukan hataran oloiset ja turhan pienet, eikä niiden muotoilu tue ajatusta aktiivisesta tasonsäädöstä ottojen aikana. Varsinkin yhdenmiehen orkesterina toimivan äänittäjän on perin hankala mankka kaulassa ja puomi kädessä saada potikoihin minkäänlaista otetta. Tämä on toki ymmärrettävä puute laitteen ääriviivat huomioon ot-taen. Kaikkea kun ei ole koskaan tapana saada kerralla, ja kookkaammat säätimet vaatisivat myös isomman kojeen. Muilta valmistajilta tuttu ratkaisu tarjota tallentimeen liitettävä lisäpalikka feidereille olisi tervetullut optio Zoominkin varustevalikoimaan. Se nostaisi ergonomian ihan uudelle tasolle.

Tahattomia tasonsäätöjä voi F8:ssa ehkäistä lukitsemalla trimmien toiminnan pikakomennolla, mutta missään ei kerrottu kuinka lukitus puretaan. Virran katkaisu auttoi tähänkin pulmaan ja noin yleisesti on todettava, että varsin onnistunut käyttöohje oli sekä kattava ettävä seikkaperäinen, mikä kiitoksella huomioidaan.

Jokaisen kanavan kohdalla on myös painokytkin, joka aktivoi kyseisen tallennusraidan, sekä PFL- painike, joka avaa myös näkymän tiettyihin kanavakohtaisiin säätöihin.

 

Tiedostot korteille

Tallentimessa ei ole sisäistä kovalevyä, vaan materiaali tallennetaan yhdelle tai kahdelle SD-kortille. Kumpaisellekin saa tallennettua yhtäaikaisesti saman materiaalin, jolloin syntyy varmuuskopio kuin itsekseen. Haluttaessa toiselle voi äänittää vaihtoehtoisesti vaikka stereosumman kuvaleikkaamoa varten.

Tallenteiden hallinnointi on ATK-maailmasta tuttua puuhaa. Kortin juureen voi muodostaa kansioita, joiden sisälle luodaan kansioita (jne.), joihin äänet tallennetaan. Nämä kansiot täytyy käyttäjän itse luoda, eli mankka ei tee automaattisesti uutta päivä- tai kohtauskansiota. Järjestelmä on sinänsä aivan looginen, mutta vaatii pientä orientoitumista ja tarkkaavaisuutta, että äänet varastoituvat juuri oikeaan paikkaan.

Otot nimetään menun syövereihin sukeltamalla, mikä pienellä totuttelulla kyllä onnistuu – vaikka tämän tyyppinen rakenne useine alavalikkoineen onkin hiukan kömpelö silloin, kun jotakin toimintoa tarvitaan usein ja nopeasti. F8:n pikakomentojen (shortcuts) lista on vielä melko vaatimaton, mutta ehkäpä asia korjaantuu kun kehitys kehittyy.

Ottoihin voi myös kirjata muistiinpanoja ja laittaa merkkejä. Nimeämisiä ja tiettyjä asetuksia voidaan hallinnoida myös iOS-laitteilla, jotka kommunikoivat tallentimen kanssa bluetoothin välityksellä. Valmistussarjan alkupään laitteissa ei tätä ominaisuutta vielä välttämättä ole, mutta asian saa helposti korjattua lataamalla valmistajan sivuilta puuhaan tarvittavan järjestelmälaajennuksen. App storesta puolestaan löytyy toiseen päähän tarvittava softa. Tässä Zoom on mielestä onnistunut paremmin kuin nimeämätön kilpailijansa, jonka vastaava järjestelmä vaatii erikseen ostettavan ja asennettavan WiFi-purkin.

F8 pariutuu ja keskustelee ongelmitta omenalaitteen kanssa ja esimerkiksi oman kuuntelumiksauksen rakentaminen on huomattavasti jouhevampaa tabletin näytöllä feidereitä liikuttelemalla kuin pyörylällä tallentimen ruudulla

 

Kahdeksan plus kaksi

F8 pystyy tallentamaan kahdeksan itsenäistä raitaa, sekä steroraidalle näiden summaa. Tallennusmuoto on poly- tai monofoninen wav, 24:n tai 16:n bitin tarkkuudella. Näytetaajuudeksi voi valita minkä tahansa yleisesti tai harvemmin käytetyn vaihtoehdon, alkaen 44,1 kHz:stä ja ulottuen aina 192:een saakka.

Korkeimmalla näytetaajuudella stereoraidan tallennus ei ole käytössä. Summaraidan voi asettaa myös äänittämään MP3-muotoista tavaraa.

Vaikeasti ennakoitavia äänitasoja varten tallentimessa on Dual Channel Rec -toiminto, jolla raidoille 1–4 ohjattu materiaali voidaan tallentaa ennalta valitulla vaimennuksella raidoille 5–8. Jos jokin pätkää menee pääradoilla murusiksi, sopivan pykälän hiljaisempi versio löytyy varmennusraidalta. Kätevää.

Tahmanäppisen äänittäjän tai arvaamattoman ohjaajan varalle on kuuden sekunnin PRE REC -ominaisuus, joka poimii siis omasta bufferistaan äänitysnapin painallushetkeä edeltäneen kuuden sekunnin pätkän, eikä myöhästynyt komentokaan näin ollen välttämättä pilaa tallennusta.

 

Asiallinen paketti

Pieneen purkkiin on saatu mahdutettua kaikki, mitä kohtuudella voi olettaa. Jokaisessa kanavassa on limitterit kattavilla säädöillä, bassoleikkuri, phantom-syötöt 24:lle ja 48:lle voltille, vaiheenkääntö, viiveen korjaus (input delay) ja ylipäätään kaikki se mitä nykymaailmassa on totuttu mikseriltä ja tallentimelta toivomaan.

Ääntä voi reitittää kutakuinkin vapaasti eri lähtöihin, eikä tallennusjäljessä tai etuasteissa ole moitittavaa.

Aikakoodiakin laite otti mukisematta vastaan ja ainakin silmämääräisesti liikuttiin samoilla havinoilla.

Zoomin oman kiteen tarkkuudesta ei tällä aistivaraisella tarkastelulla voi sanoa mitään, mutta valmistajan antamien tietojen mukaan sen pitäisi olla hyvinkin tarkka ja tätä otaksumaa tukevat muualta maailmalta tihkuneet tiedot. Ja muutoinkaan tässä ei varmasti jäädä tuotannon heikoimmaksi lenkiksi, sillä ainakin äänittäjien keskuudessa elää vahvasti ajatus siitä, että kyllä audiotallentimet pitävät kutinsa, mutta kun ne kamerat käy aivan kuinka sattuu…

Laitteen mekaaninen kestävyys ja luotettavuus vaihtelevissa keliolosuhteissa jäävät pioneerien testattavaksi. Mutta valmistajan aiempien luomusten valossa välitöntä syytä huoleen ei ole.

Paikoittain muovisesta olemuksesta ja aavistuksen kömpelöstä käyttöliittymästä huolimatta Zoom tarjoaa mukavasti vastinetta rahalle. Kun ajatellaan, että F8:aa voi käyttää tallentimen lisäksi äänikorttina – joka ainakin Pro Toolsin kanssa pelasi kertaheitolla tarjoten kahdeksan tuloa ja neljä lähtöä, voidaan uskoa, ettei tämä tuote jää happanemaan kaupan hyllyllä.

 

Zoom F8 

Aikakoodiominaisuudella varustettu kenttätallennin

• 10 raidan yhtäaikainen tallennus 
(8 itsenäistä raitaa ja stereosumma)
• tallentaa kahdelle maksimissaan 512 GB:n muistikortille (SD / SDHC / SDXC)
• 8 mikrofoni-/linjasisääntuloa (XLR / 6,3 mm plugi)
• 4 lähtökanavaa (TL-3 / 3,5 mm plugi)
• aikakoodi sisään / ulos BNC-liittimillä, Jam Sync
• 24 / 16 bittinen tallennus
• näytetaajuus valittavissa 44,1 kHz–192 kHz
• Bluetooth-yhteys iOS-laitteita varten
• ilmainen iOS-aplikaatio kauko-ohjausta, nimeämistä ja metadataa varten
• tallennusformaatti WAv ja MP3
• toimii myös USB-interfacena (8 sisään / 4 ulos)
• hintaluokka noin 1000 euroa

Lisätiedot: Soundtools

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Tämäkin laite on edelleen ajankohtainen ja sen tekniset ominaisuudet vastaavat testattua kappaletta, joten avasimme jutun myös nettiin vapaasti luettavaksi. 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

28.10.2017

Hartke HyDrive HD410 on edistyksen uusin askel

Hartken patentoima, pahvista ja alumiinista koostettu kartiorakenne mullisti aikoinaan bassosoundin räväkkyydellään. Tätä uutuusmallia valmistaja kuvailee soinniltaan ennenkokemattoman syväksi ja selkeäksi.

Neljällä kymppituumaisella kartiolla kalustettu HD410 perustuu samaan HyDrive-kaiutinrakenteeseen. Kartioelementtien lisäksi kaapissa on erillinen, yhden tuuman diskanttielementti, jonka käyttöön on kolmiasentoisen kytkin: pois käytöstä / käytössä / käytössä - 6 dB:n vaimennuksella).
HD410:n toistoalueeksi kerrotaan 50 Hz – 17 kHz (-3 dB). Nimellinen impedanssi on kahdeksan ohmia ja kaapin tehonkestoksi Hartke ilmoittaa peräti 1000 wattia.

 

Kaapin runko on valmistettu umpivanerista ja sinkattujen nurkkaliitosten sekä sisäpuolen tukirimojen ansiosta rakennetta kuvataan todella jämäkäksi, mutta silti kokoon nähden keveäksi. Hartkelta kerrotaan, että tanakan rakenteen ansiosta kotelo myös projisoi äänen tehokkaasti kuulijalle eikä hukkaa energiaa säteilemällä ylt ympäriinsä. 

Elementtien suojana on rei’itetty teräsgrilli ja samasta materiaalista valmistetut nurkkapalat sekä uppokahvat tekevät roudaamisesta huoletonta.
Kulutusta kestävä vinyylipinnoite kuuluu sekin speksiin ja kaapin pohjaan asennetut pyörät voi myös ottaa pois tilanteen mukaan.

Hartke HyDrive HD410 painaa 28,6 kiloa ja sen mitat ovat: 61,8 x 61,8 x 38,1 (mm).

LisätiedotEM Nordic

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

27.10.2017

Laney IRT-Studio-SE – Juhlamalli juhlavuoden kunniaksi

Erityisesti metallimusiikin puolelta jalansijansa löytänyt perinteikäs vahvistinmerkki Laney aloitti toimintansa jo vuonna 1967, joten tänä vuonna sillä on 50-vuotisjuhlat. Sen kunniaksi Keski-Englannissa toimiva valmistaja on tuonut markkinoille juhlaversion kaikkien aikojen suosituimmasta putkivahvistimestaan, Ironheart-Studio  -räkkinupista.

Laney IRT-Studio-SE on nimensä mukaisesti suunnattu erityisesti studiokäyttöön. Toiminnoiltaan se vastaa jo aikaisemmin markkinoille tuotua IRT-Studio -nuppia. Juhlamallin yksilöllisyyttä kuitenkin korostaa koristeellinen punainen säädinpaneeli, hohtava Ironheart-logo sekä paranneltu DI-lähtö/kaiutinemulaatio. Vahvistimen kanssa toimitettava FS4-kanavanvaihtaja on myös saanut punaisen juhlavärin.

Lisäksi IRT-Studio-SE-nupin pariksi on valmistettu GS112V-kaiutinkaappi. Se on varustettu yhdellä Celestion 12V -kaiutinelementillä. Kaapin sointia valmistaja kuvaa tasapainoiseksi ja lämpimäksi.

Laney IRT-Studio-SE on 15-wattinen putkivahvistin (3xECC83, 2xEL84), jossa nimellistehon voi tarvittaessa pudottaa myös yhteen wattiin. Käyttäjän valittavissa on varsinaisesti kolme kanavaa, joista Clean- ja Rhythm-kanaville on yhteiset sävysäädöt, ja Drive-kanavalle omansa.
Molempien kanavien eq-säätimet toimivat myös nostokytkiminä, jolloin bass-säätimen Deep-asento lisää sointiin matalia taajuuksia, middle-säätimen Shift-asento tiukentaa sointia ja treble-säätimen Shift-asento pyöristää ylimpien taajuuksien sointia.

Laney IRT-Studio-SE on varustettu myös Pre-Boost-säädöllä, joka toimii ikään kuin buusterina ennen vahvistimen etuastetta. Sillä voi siis ajaa etuasteputkia entistä rankemmin särölle.
IRT-Studio-SE:n pääteasteessa puolestaan on digitaalisen kaiun ohella Dynamics- ja Tone-säätimet. Ensin mainitulla voi kontrolloida matalien taajuuksien käyttäytymistä, vastapäivään kääntäessä soundin saa tiukemmaksi, myötäpäivään mennessä alataajuudet taas soivat vapaammin riippuen tietysti volume-tasosta ja mahdollisesta kaiutinkaapista. Jälkimmäinen säädin puolestaan toimii ikään kuin kitaran tone-säädön tapaisesti, ja sillä voi halutessa taltuttaa etu- ja pääteasteen yläharmonisten sointia.

Koska Laney IRT-Studio-SE on eritoten äänityskäyttöön optimoitu vahvistin, sen takapaneelista löytyy kattavat liitännät aina usb- ja Re-amp-kytkentää myöten. Lisäksi vahvistimessa on sisäinen keinokuorma.

Laney IRT-Studio-SE -juhlamallia valmistetaan rajoitettu erä, joka on saatavilla loppuvuoden ajan.

Lisätiedot: Laney

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

 

26.10.2017

Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo

Menestyneiden suomibändien joukossa Leevi and the Leavings on varmasti oudoin kaikista. Bändi, joka ei tehnyt koskaan yhtään keikkaa mutta hirveät määrät menestyslevyjä. Bändi, jonka asenne rokkasi, mutta musiikki ei lainkaan.

Leavingsin pää, sielu ja moottori oli tietysti Gösta Sundqvist (1957–2003), yksi suomalaisen popmusiikin omaleimaisimmista hahmoista. Aivan liian nuorena kuolleen, lahjakkaan ja tuotteliaan Sundqvistin syntymän 60-vuotisjuhlan kunniaksi julkaistu elämäkerta on lähes nelisatasivuinen järkäle, jossa aiheeseen kaivautunut kirjoittaja Timo Kalevi Forss kääntää kiven jos toisenkin selvittääkseen mitä milloinkin tapahtui ja minkä takia.

Forssin kirja esittelee nuoren espoolaispojan, joka alkoi tehdä päänsisäisiä matkojaan tutkimattomille alueille jo kouluiässä. Näistä matkamuistoistaan Sundqvist muokkasi myöhempinä vuosikymmeninä tukuittain biisejä, joissa kuvastuu tuttu mutta silti tavalla tai toisella hieman viisto maailma.
Rokin kutsuun Gösta vastasi teininä 1970-luvun alussa, ja ajan lajeista progen vaikutus oli pysyvin. Jethro Tull ja sen ”hullu huilumies” Ian Anderson säilyivät Göstan suurimpana esikuvana loppuun asti.
Leavingsin peruskivi muurattiin näissä 1970-luvun kellareissa, joissa soittotaidon kehittyessä ryhdyttiin Sundqvistin johdolla väsäämään kaveripiirin iloksi kasetteja, joilla esiintyi kirjava kattaus mielikuvitusorkestereita.

Yksi nauhoista kulkeutui Love Recordsin Atte Blomille, jonka korva erotti c-kasetin suhinasta kipaleen ”Mitä kuuluu Marja Leena?”. Esittäjäksi kasetilla oli merkitty Leevi and the Leavings, joka päätyi levyttävän bändinkin nimeksi.
Soundikikkailuistaan myöhempinä vuosina tunnetuksi tulleen Leavingsin studiokokeilut alkoivat jo ensisinglestä: kappaleelle leimallisen, harppumaisen korkean helinän tuottaa 12-kielinen kitara, joka on äänitetty varispeed-toiminnolla varustetulla kelanauhurilla, puolinopeudella.
Studiosta tuli bändin koti – ja ainoa paikka missä se ylipäätään oli olemassa. Leavingsin viimeiset treenit pidettiin ensisinglen julkaisun aikoihin, siitä eteenpäin studio oli bändin treenikämppä, jonne kokoonnuttiin tekemään seuraavaa levyä. Ja kyllä niitä hinkattiinkin – ilta- ja yökaudet, joskus puolenkin vuoden sessioina.
1980-luvun puolivälin jälkeen Pitäjänmäen Soundtrack-studio muodostui yhtyeen kotipesäksi uran loppuun asti.
Vaikka Gösta oli studiossa liideri, joka merkkasi krediitit sovituksia myöten nimiinsä, bänditoverien mukaan uudet kappaleet saivat ensiesittelynsä studion kahvipöydän ääressä yhden sormen barre-otteilla, kvintteihin viritetyn avovireisen akustisen avulla. Yhdessä sitten pääteltiin minkä soinnun kuuluisi olla duuri ja minkä molli.

Suosion harjalla äänitysbudjetin piikki oli auki, joten ajasta ei ollut pulaa. Näissä oloissa Sundqvistin ja ideoita toteuttavien muusikoiden vuorovaikutus puhkesi loistoon. Leavingsista syntyi yhtye, joka antoi itselleen luvan käyttää ilmaisuvälineenään mitä genreä tahansa. Tyylikokeiluista tuli bändin tunnusmerkki, ja vaikutteiden – ja varkauksien – lähtökohtana saattoi olla mikä vain R.E.M:in mandoliinihelinästä Depeche Moden konepoppiin.
Leavingsin parodisten pastissien monimuotoisuudesta mainiona esimerkkinä voisi mainita jo debyyttialbumilla julkaistun diskoinstrumentaalin ”Tuhannen markan seteli”, joka tuli tutuksi soidessaan uutislähetyksen jälkeen Urheiluruudun tunnusmusiikkina joka ilta läpi 1980-luvun.

Kirjassa päähenkilöstä piirtyy kuva särmikkäänä, ristiriitaisena, pidettynä ja ehkä pelättynäkin pomomiehenä. Sundqvist oli mestari mystifioimaan tekemisensä ja esitti mielellään erakkoa, joka vaikenee julkisuudessa ja varjelee yksityisyyttään. Kirja pyrkii avaamaan syitä, paljolti siinä onnistuenkin.
Vedätyksen sumuverho liittyi olennaisesti Leavingsiin alusta asti: ensin kukaan ei tiennyt keitä Leavingsit olivat, koska levynkansissa ei kerrottu nimiä. Yhtyettä veikkailtiin niin Hectorin huumoriprojektiksi kuin Juicen salanimeksi. Bändistä julkaistuissa kuvissa puolet saattoi olla ihan muuta väkeä kuin levyjen muusikoita.
Sundqvist toteutti jollain lailla koko Leavingsin neljännesvuosisadan levytysuran ajan Suomen kaikkien aikojen rock’n’roll-huijausta. Pehmeän lauluäänen ja kevyesti helkkyvän poptaustan hämäämänä moni hahmotti viattomilta kuulostavien rallien vinommat sävyt vasta useamman kuuntelukerran jälkeen. Siitä huolimatta – tai juuri siksi – elämään on jäänyt lukemattomia korvaan tarttuvia ralleja, kuten ”Pohjois-Karjala”, ”Teuvo, maanteiden kuningas”, ”Sopivasti lihava”, ”Poika nimeltä Päivi” ja ”Raparperitaivas”.

Leavings ei koskaan lähtenyt keikoille, sen sijaan kahdeksankymmenluvulla orastava musiikkivideo puhutteli Göstaa ilmaisumuotona. Jälkipolville tallentuneita, hämmentävää kerrontaa sisältäviä videoita tehtiin tietyssä vaiheessa säännöllisesti.
Kirjasta ilmenee, että Leavingsin keikkailemattomuuden syyt saattoivat olla osittain käytännön sanelemia. Studiossa bändi pystyi jo analogitekniikankin aikoina leikittelemään tyyleillä ja soundeilla kameleonttimaisesti, ja uusintaoton mahdollisuus oli aina käsillä. Keikoilla rönsyily ja epävarmuus ei olisi mennyt läpi. Kontrollifriikiksi tiedetylle Sundqvistille elävän yleisön eteen astuminen olisi tuonut liikaa muuttujia, joista kaikkia ei olisi pystynyt pitämään näpeissään.

Levy-yhtiölle artistin keikkailemattomuus toi haasteensa, sillä julkisuus jäi radiosoiton ja harvojen haastattelujen varaan. Toisaalta pitkälti juuri Leavingsin levymyynnin voitoilla pyöritettiin Pyramid-levyfirman toimintaa vuosikausia, mistä johtuen Sundqvistin oli helppo sanella yhtyeen toimintaehdot julkaisijan suuntaan.
Leavingsin kypsyminen siksi menestysyhtyeeksi, jollaisena se muistetaan, otti kuitenkin ensisinkusta lukien kymmenisen vuotta. Vasta 1980-luvun jälkipuoliskolla alkoi toista vuosikymmentä kestänyt hittiputki, joka poiki kultaa ja platinaa vuoron perään. Leavingsin nimissä ehdittiin julkaista 16 studioalbumia ja yhtä monta kokoelmaa, joista toki osa postuumisti.

Forssin teos käy aiheittain ja vaiheittain läpi Gösta Sundqvistin elämää ja uraa, minkä välipaloina kirjoittaja esittelee Leavingsin studioalbumit yksi kerrallaan. Runsas sitaattivalikoima lehti-, radio- ja tv-haastatteluista paljastaa, että Sundqvist oli sanoitustuotantonsa ulkopuolellakin tarinaniskijä, joka halusi ohjailla tiedotusvälineitä hämmentämällä toden ja kuvitelman rajaa aina kun vain mahdollista.
Sitaateissa Sundqvist kuvailee musiikkiaan, ettei se ollut rokkia eikä iskelmää, vaan suomalaisen popmusiikin kioskikirjallisuutta. Nasevasti sanottu – korkeakirjallisuutta harrastavan miehen laulujen aiheet olivatkin kuin iltapäivä-, juoru- ja miestenlehtien sivuilta revittyjä.
Lopulta tarinoita alkoi rönsyillä siihen tahtiin, ettei kaikista voinut millään lauluja tehdä. Sundqvistin sivutoimeksi nousivat tällöin ronskit radiohupailut, ja Rockradiossa 1980-luvun lopulla kokeiltu konsepti hiottiin iskuun seuraavan vuosikymmenen ”Koe-eläinpuistossa”.
Koomisten, haikeiden ja traagisten tarinoiden ohessa Sundqvistilta alkoi 1990-loppupuoliskolla pursuilla niin runsaasti rasvaisemman lajin lauluja, että niille piti kehittää oma julkaisukanavansa ja hahmonsa – futiskaveri ja radioääni Kai ”Kaide” Järvisen esittämä stadilainen ratikkakuski Aarne Tenkanen.

Leavingsissa väkeä vaihtui matkan varrella, mutta bändin ydinkolmikko – käytännössä alusta asti mukana olleet kielisoittajat Risto ”Rife” Paananen ja Juha ”Juppe” Karastie sekä 1980-luvun puolivälistä rumpaliksi tullut Niklas Nylund – puhuu kirjassa paljon ja asiaa.
Kirjan suurimmat skuupit löytyvät kuitenkin jalkapalloa käsittelevästä osuudesta, jossa ääneen päästetään Johanneksen Dynamon liepeillä pyörineet. Jalkapallohan oli Sundqvistille haastattelujen mukaan kuulemma tärkeämpääkin kuin musiikki. Uskokoon ken tahtoo, mutta joka tapauksessa Sundqvist rahoitti ja kehitti omistamaansa jalkapallojoukkuetta levytuotoillaan.
Futiskavereiden ja Leavings-soittajien ohessa kirjassa kuullaan laajalti levypomoja, radioväkeä sekä Göstan työtovereita ja kollegoita, sen sijaan perhettä tai sukua ei. Rock-kirjoja riesaksi asti vaivaava yksityiselämän penkominen olisi kerrankin ollut paikallaan: puoliso, sisaret tai perilliset olisivat voineet valottaa yhtä jos toistakin hämärän peittoon jäävää asiaa – vaikkapa sitä, miksi Gösta Sundqvist kiersi omat kultalevyjuhlansakin kaukaa.

Ja arvailla vain voi, mitä hän olisi tuumaillut kirjan julkaisun yhteydessä Tavastialla järjestetystä konsertista, jossa  Leavingsin solisteina lauloivat Siiri Nordin, Jarkko Martikainen ja Jouni Hynynen.

 

 

Timo Kalevi Forss: Gösta Sundqvist – Leevi and the Leavingsin dynamo, Into Kustannus 2017.


 

25.10.2017

Tech 21 Acoustic Fly Rig – akustisen kitaristin matkakumppani

Tech 21 Fly Rig –malliston pedaalit on suunnattu matkustavalle muusikolle, ja ne tarjoavat kompaktissa paketissa muutaman efektin perusvalikoiman. Nykyään yleistyneen tavan mukaan efektit on aseteltu omilla kytkimillä varustettuihin lohkoihin, jolloin kutakin niistä voi käyttää itsenäisesti. 

Tech 21 Acoustic Fly Rig puolestaan on malliston uusin tulokas. Siinä on yksi plugi-tulo instrumentille, joka on varustettu vaiheenkäännöllä kierron ehkäisemiseksi. Sen jälkeen signaalia voi käsitellä yksinkertaisella analogisella kompressorilla, jonka soundia valmistaja kuvailee lämpimäksi, läpinäkyväksi ja musikaaliseksi. Tarjolla on myös itsenäinen, soinnin keskialuetta vahvistava Boost-toiminto, jossa nostovaraa on noin 12 desibeliin saakka.

Tech 21 Acoustic Fly Rigissä on analoginen Sansamp-etuaste, jossa on paitsi puoliparametrinen keskialueen säätö, myös alipäästösuodin epämiellyttävien korkeiden taajuuksien pehmentämisen. Jälkimmäisen sweep-alue ulottuu 16 kilohertsistä 1,5 kilohertsiin. Tämän lisäksi etuaste on varustettu notch-filtterillä, jolla voi leikata pois akustiselle kitaralle tyypillistä matalaa kiertoa 70-350 hertsin haarukassa.

Näiden ominaisuuksien ohella Tech 21 Acoustic Fly Rig on varustettu kromaattisella viritysmittarilla sekä Reverb- ja Delay/ Chorus -efekteillä. Chorus jäljittelee 12-kielisen kitaran helinää, ja viive puolestaan analogisen delayn lämmintä soundia. Jälkimmäinen on myös varustettu Tap Tempo –kytkimellä, joka on kaksitoiminen, koska pitkällä painalluksella kytketään päälle signaalin mykistävä viritysmittari.

Tech 21 Acoustic Fly Rig tarjoaa kaksi lähtöliitäntää, joista yksi on balansoitu XLR ja toinen balansoimaton plugilähtö. Jälkimmäisen voi valita toimimaan myös kuulokelähtönä. Virtaa otetaan yhdeksän voltin verkkolaitteella. Sellainen toimitetaan pedaalin mukana, ja International-malli mukautuu valmistajan mukaan automaattisesti 100-240 voltin välillä. Sitä voi käyttää siis missä päin maailmaa tahansa, kunhan mukana on isäntämaan pistorasioihin sopiva adapteri.

Lisätiedot: Musamaailma

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

 

 

 

24.10.2017

Syntronik-syntikkakokoelma nyt myös iPadille

Jo aiemmin tietokoneelle koodattuna pakettina lanseerattu Syntronik on nyt saatavilla myös iPad-versiona. Se tarjoaa 17 virtuaalisoitinta, joihin on pakattu edustava otos kaikkiaan 37 klassikkosyntikan soundeista.

IK Multimedian tiedotteen mukaan Syntronik on laajin iPadille saatavilla oleva virtuaalisyntikoiden kokoelma. Soundien alkujuurena Syntronikissa ovat alkuperäissoittimista napatut samplet, mutta muokkauksesta huolehtii tehokas mallinnustekniikka, joka valmistajan mukaan toisintaa esikuvien ominaisuudet ja ominaispiirteet pienintäkin piirtoa myöten.

Erityisenä jujuna IK Multimedia mainitsee Drift-tekniikan, jolla virtuaalisten oskillaattoreiden virettä ja sävyä huojutetaan samaan tapaan kuin aidossa analogitoteutuksessa tapahtuu. 

Soittimet tunnistaa ilmeikkäistä naamatauluistaan ja neljän soittimen soundit voi kerrostaa päällekkäin omine splitteineen, arpeggio-ohjauksineen ja efekteineen.

Mallinnettujen suodinten joukkoon on poimittu mm. Curtisin, Moogin, Oberheimin ja Rolandin suotimien lisäksi Classic-nimen saanut alipäästösuodin, sekä formantti. ja vaihesuotimet.
Virtuaalimaailman ansiosta näitä suotimia voi myös vaihtaa tai yhdistellä keskenään luovasti, jolloin saadaan aikaan asioita joita ei analogimaailmassa ole kuultu.

Pakettiin kuuluu 36 ammattiluokan efektiä ekvalisaattorista modulaatiotehosteisiin ja dynamiikkaprosessoreista kaikuihin. Yhden soittimen muokkaukseen voi valjastaa kerrallaan viisi eri efektiä.

 

 

Syntronikin iPad-versioon kuuluvat mukaan ”99” (Yamaha SY99), Blau (PPG Wave 2.3), Bully (Moog Taurus I, II ja 3), DCO-X (Roland JX-3P, JX-8P ja JX-10), Galaxy (Alesis Andromeda), Harpy 260 (ARP 2600), J-8 (Roland Jupiter 4, 6 ja 8), J-60 (Juno 60), Minimod (Minimoog, Modular ja Voyager), Noir (Moog Prodigy, Micromoog ja Multimoog), OXa (Oberheim OB-X ja OB-Xa), Polymorph (Polymoog, Opus 3, Rogue, ja Concertmate MG-1),
Pro-V (Prophet-5 ja Prophet-10), SAM (Oberheim SEM), String Box (ARP, Elka-, Hohner-, ja Roland-jousikoneet), T-03  (Roland TB-303), V-80 (Yamaha CS-80, GX-1 ja CS-01).

Ik Multimedia Syntronik iPadille on myynnissä App Storessa ja siitä on tarjolla myös ilmainen kokeiluversio.

Lisätiedot: Into-Luthman

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

23.10.2017

Kuuntele ainakin lopuksi

Olen kirjoittanut monta juttua mittaamisesta. Monelle on jäänyt varmasti harhainen käsitys, että eikö se Saarinen kuuntele enää ollenkaan. 
Kyllä se kuuntelee, edelleen.


Aloitin äänentoiston kanssa työt C-kasettiaikakaudella, ennen mittalaitteita. Tietysti mukana raahattiin de-magne-tointi-laitet-ta, isopropyylialkoholia äänipäiden puhdistamiseen ja testikasettia sekä taajuusmittaria oikean nopeuden säätämiseen. Lämpötila muuten vaikutti todella dramaattisesti C-kasettisoittimien pyörimisnopeuteen.

Varsinaiset testikasetit – jotka sisälsivät ne biisit joita halusin aina kuunnella – pääsivät mukaan keikkabussin matkustamoon ja hotellihuoneisiin. Näin ne säilyivät hyvässä kunnossa pidempään. Ennen kuin uskalsin laittaa kasetin pyörimään piti varmistua siitä, että soitin oli saavuttanut lämpötilan, jossa kasetti selviytyisi vaurioitta. Tietysti piti olla varakasetti ja kannettava varasoitin aina mukana, sen verran vaarallisesta prosessista oli kuitenkin kyse.

Tässä historiassa CD:n ilmestyminen oli todellinen mullistus. CD-soitinta kuljetettiin kuin suurinta aarretta pumpulissa ja levyjä käsiteltiin todella varovasti. Aikanaan oli kovaa ja aiheellistakin kritiikkiä CD-levyn formaatista. Nyt MP3-sohjon aikakautena tämä keskustelu tuntuu oudolta. Kehitys ei aina ole hyvästä.

Nykyisin kaikki soittavat musiikin lähes poikkeuksetta tietokoneelta. Kuka missäkin formaatissa. Itse olen huolehtinut siitä, että kaikki testimusiikkini on alkuperäisessä formaatissa. En siis pakkaa testimusiikkiani lainkaan. Nythän tämä ei ole enää kummoinenkaan asia, mutta vielä muutama vuosi sitten kovalevytila meinasi usein tulla vastaan ja kiusaus puristaa musiikki pienempään muotoon oli suuri. Monen ravintolan taustamusiikki tulee netin yli joltakin mystiseltä palveluntarjoajalta. En tiedä mitä tiedostomuotoa he käyttävät mutta lopputulokset ovat todella kammottavaa kuultavaa. Olen usein verrannut alkuperäistä formaattia tähän kuraan ja ei tarvitse olla kultakorva erottaakseen paskan konvehtista.

Olen käsitellyt vuosien saatossa volyymisotaa (mahtava suomennos, loudness war) ja sen tuhoavaa vaikutusta mielenkiintooni kuunnella nykyisiä äänitteitä. Olen ihmeellisesti jäänyt jumiin 80-luvun äänitteisiin testimusiikkinani, eikä kaikki johdu pelkästään parkkiintuneesta musiikkimaustani. En vaan jaksa kuunnella säröllä tuhottuja hyviäkään biisejä. Valmiiksi säröinen testimusiikki ei ole hyvä lähtökohta löytää eroja ja vikoja äänijärjestelmästä. Nyt on ilmeisesti tämä järjettömyys päässyt maaliinsa eli pohjat on saavutettu ja paluu parempaan on selvästi tapahtumassa.

Arvailu puristettaessa ja särö sodittaessa eivät siis paranna alkuperäistä äänitettä. Mitä muita ominaisuuksia hyvä testimusiikki pitää sisällään? Se, että biisi on sinulle tuttu on ehdoton lähtökohta kuuntelulle.


Laulusoundi on merkitsevä

Loistava laulusoundi on aina hyvä lähtökohta. Laulu on ehdottomasti tärkein instrumentti minulle testimusiikissa. Pelkkä laulu tai vaikkapa pelkkä puhe kertoo korutonta kertomaansa.

Eräässä kaiuttimien kilpasoittotilanteessa yksi osallistujista selvisi peruslevymusiikista ihan hyvin, mutta kun aloitettiin yksittäisten akustisten instrumenttien kuuntelu livenä niin flyygeli ja akustinen kitara paljastivat asioiden todellisen laidan. Kaiuttimessa oli paljonkin pielessä.


Kuiva kertoo enemmän

Kohtuullinen kuivuus on minulle hyväksi testimusiikissa. Kovasti kaiutettu mössö ei kerro minulle vaikkapa paikan akustiikasta mitään. Mikä osuus kaiusta on peräisin äänitteestä ja mikä tilasta jossa kuunnellaan? Haluan ehdottomasti kyetä kuulemaan tilan akustiikan vaikutuksia kuulokokemukseen.

Eri asioiden erottaminen toisistaan on usein vaikeaa hyvinkin valitulla materiaalilla, mahdotonta se on huonosti valitulla biisillä.


Matalat maskaavat

Kuiva laulubiisi vaikkapa vain akustisella kitaralla höystettynä sopii minulle hyvin testimusiikiksi aluksi. Matalia taajuuksia kuuntelen sitten myöhemmin erikseen. Biisi joka sisältää infoa myös ihan matalilla taajuuksilla ja bassolinja on sellainen, että voit erottaa eri taajuuksien tasoeroja toisistaan on timanttia. Liian runsaat matalat taajuudet vievät ainakin minulta huomion pois puhetaajuuksista ja alakeskialueen ilmiöt jäävät huomaamatta. Tämän vuoksi olen erottanut nämä asiat toisistaan. Tietysti joku suoriutuu tästäkin kerralla ja hyvä niin. Minä en suoriudu joten hoidan hommat erillisinä.

 

Vertaile ja vertaile

Tee pieni muutos ja vain yksi muutos kerrallaan. Muutos päälle, muutos pois ja valitaan parempi. Seuraava pieni muutos ja vertailun voittaja jatkoon. Jotkut käyttävät isoa korostusta hakiessaan epämiellyttävää taajuutta ja tämä onkin ihan hyvä metodi. Mutta ennen tämän metodin käyttöä jonkun on pitänyt häiritä sinua ja tämä on sitten vain hyvä ja käytännöllinen tapa löytää häiritsevä taajuus. Jos korostat keskialueelta lähes mitä tahansa taajuutta riittävästi se kuulostaa epämiellyttävältä ja pahimmillaan päädyt vaimentamaan 300 – 4 000 Hz:n väliltä kaikkea pikkuhiljaa, ja metsään mennään niin että kolina kuuluu. Jotkut omaa toimintaa rajoittavat säännöt kannattaa laatia jos tunnistat itsesi edellisestä.

Paras tulos saadaan mittaamalla ja kuuntelemalla. Mutta johdonmukaisuus pitää siinäkin olla mukana. Ei esimerkiksi paljoa auta, vaikka mittaisi aivan oikein ja joka puolelta salia, jos sitten kuunteluvaiheessa pysyttelee mik-se-rin luona, ja jyrää kaikki muut kuuntelupaikat mennen tullen.

Nautinnollisia kuunteluhetkiä ja muistakaa myös mitata!

•••

Reima Saarinen palkittiin Vuoden AV-kouluttajana 26. syyskuuta Helsingin Messukeskuksessa AudioVisual EXPO 2017 -tapahtumassa. Sen kunniaksi availemme nyt syksyn mittaan näitä Reiman aikanaan Riffiin toimittamia kolumneja verkossa luettaviksi. Tämä juttu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2015

Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

22.10.2017

Ikimuistoiset sessiot – Rake Eskolin

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka jäävät usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita miten asiat johtivat toisiin asioihin ja ratkaisut syntyivät.
Pitkään kestäneen ja edelleen jatkuvan juttusarjan avasi aikanaan Rauli "Rake" Eskolin, joka kevättalvella 2014 poimi Riffin pyynnöstä esiin kolme ikimuistoista hanketta, hyvin erilaista sellaista. Ja näinhän tuo juttu silloin meni.


Neljä Ruusua: Uusi aalto (1999, Parlophone, EMI)

Eskolin oli vuonna 1995 tutustunut hiljattain Gabi Hakaseen, joka oli kiinnittänyt hänen Ann Bell Fell -kokoonpanonsa levy-yhtiölleen. Kahden levyn jälkeen Hakanen alkoi tilata konemusiikkiin friikahtaneelta Eskolinilta remixejä ja tuotantoja. Yhteistyön syventyessä miehet päättivät perustaa yhdessä tuotantoyhtiön. Neljän Ruusun Uusi aalto -albumi oli siihen asti enimmäkseen demoja tehneelle Eskolinille ensimmäinen iso albumiprojekti.

– Tähän levyyn liittyy tosi paljon sellaista mikä oli täysin uutta mulle. Neljä Ruusua halusi tehdä suomenkielisen paluualbumin, kun englanninkielinen sivupolku oli mennyt vähän reisille. Kuuntelin demoja ja totesin että näähän on helvetin hyviä biisejä.

Eskolin kertoo että ”vähän jänskätti”, koska oli elektro-miehen maineessa eikä ollut tehnyt professionaalimielessä yhtään bändilevyä, lukuunottamatta satunnaisia demoja 90-luvulla. Eli ei mitenkään hänen vahvinta aluettaan.

– Otin ennakkoa tuotannosta ja ostin itselleni Pro Toolsin 24 -bittisen ”Mix:in”, että tällä tää levy tehdään. Rummut äänitettiin Finnvoxissa. Silloin elettiin vanhan ja uuden murroskautta. Halusin ehdottomasti että rummut äänitetään nauhalle. Suoraan ”Toolsille” äänittäminen jotenkin ahdisti ja nauha oli mulle tuttu formaatti. Hauska sessio kun ei ollut mitään rutiineja mihinkään. Bändilläkin oli hillitön kokeilunhalu ja ne halusi lähestya asiaa laatikon ulkopuolelta.

Rumpuja äänitettäessä mikkien päälle laitettiin Finnvoxin kahviautomaatin muovikuppeja ja rumpujen eteen laitettiin erilaisia laatikoita, joissa oli mikrofoneja sisällä. Näitä raitoja myös käytettiin lopputuotteessa.

– Oli sivukanavia missä ajoin putkisäröä rumpuihin ja sellasta. Saatiin tosi persoonallinen rumpusoundi. Finnvoxin tila tuli vielä hyvin siihen mukaan. Olin ihan pihalla sen Pro Toolsin kanssa. Olinhan mä tehnyt mainoksia sillä, mutten ollut miksannut bändimusaa. Mentiin vaan yrityksen ja erehdyksen kautta. Siellä on jonkun verran tavaraa digitaalisella säröllä ja headroom loppui plugareista, mutta emmä niitä paljon murehtinut, jos se vaan kuulosti hyvältä. Ei jääty hieromaan paljon mitään vaan äänitettiin kaikki friikkailut talteen.

Maltoitko pitää sisäisen elektromiehen piilossa?
– On siellä jonkun verran niitäkin juttuja, mutta päätettiin kuitenkin tehdä oikeilla rumpukompeilla. Kyllä siinä kuuluu ajan henki. William Orbit oli just tehnyt Madonnan Frozenin ja tuottanut Bluria. Sehän teki semmoista aika metelöivää bändituotantoa. Tässä haettiin jotain vähän samanlaista.

– Studio ei ollut vielä rakennettu, joten tein sen loppuun Herodeksen studion sivuhuoneessa, nelikanttisessa kellarissa, jossa ei ollut mitään akustointia. Jos synalla soitti jotain bassokuviota niin se hävis aina välillä. Siellä oli semmosia järkyttäviä seisovia aaltoja.

Kuinka paljon sessio venyi ajallisesti?
– Siihen oli varattu aika paljon aikaa. Me tehtiin sitä melkein koko kevät ja sessiot on sikälikin jäänyt mieleen kun mun äiti kuoli niiden aikana. Se oli tavallaan raskasta, mutta samalla tosi hyvä että oli toi duuni niin sai uppoutua siihen. Muutenkin olin muuttanut pari kuukautta aikaisemmin Hämeenlinnasta Helsinkiin. Siinä oli semmonen uuden alun meininki niin bändillä kuin mulla. Se tuntu tosi hyvältä.

Vaikkei tietoa eikä taitoa kauheasti ollut ja pääpaino oli luovassa friikkailussa, niin masteroitu levy sai kehuja tiukasta ja kompaktista soundistaan. Mutta:
– Huomasin että kun olin äänittänyt finalizerilla sisään jotain raitoja, niin päällä ollut ylipäästösuodatin oli seitsemässäkymmenessäneljässä hertsissä ja se oli leikannut kaiken alapään pois myös masterista. Kukaan ei edes huomannut sitä.

Miltä levy kuulostaa tänä päivänä?
– Ei tietysti niin hyvältä kun tämän päivän tuotannot, mutta se friikkailu ajaa sen ohitse. Siinä on paikoitellen semmonen arvaamaton ja rosoinen soundi. Kyllä mä tykkään kuunnella sitä. Alapäätä sais olla enemmän.

Suhteellisen kokematon juniori tuottamassa isoa bändiä. Vaikean oloinen tilanne, varsinkaan kun bändiproggiksien toteutuksesta ei ollut paljoakaan kokemusta. Sessioiden sosiaalinen puoli pitää hoitaa kieli keskellä suuta.
– Haasteellisin vaihe on pohjien soitto, kun kellään ei ole visiota mitä siitä oikeastaan tulee ja kaikki keskittyy siihen, meneekö basari pum pam pu-pu pam vai pum pam pum pa-pa. Varsinkin kun tuottajan työ perustuu osalta siihen, että näkee etukäteen, onko siinä hommassa potentiaalia ja mitä siitä voi tulla. Detaljien hierominen voi olla aika rasittavaa ja saattaa tuntua turhalta. Tottakai ne pitää olla kunnossa, mutta joskus saattaa mennä tahmeaksi. Siinä kohdassa tuottajan pitää osata käännellä niitä virtauksia, ettei juututa liian lyhytnäköisesti johonkin detaljeihin.

Pohjien äänittäminen onkin oikeastaan ainoa hetki jolloin koko bändi on paikalla. Siitä eteenpäin työskennellään enemmän yksittäisten soittajien kanssa. Mitä vähemmän kokkeja, sen intensiivisempi tunnelma.
– En muista että session aikana olisi ollut jotain hankaluuksia. Päinvastoin, johtuen just siitä kun kellään ei ollut mitään ennakko-odotuksia, niin kaikki oli innoissaan kun päästiin tekemään jotain uudella tavalla. Sen takia valitsin tän levyn, koska on suorastaan sääli, ettei samanlaista tilannetta enää tule. Että lähtee ihan noin puhtaalta pöydältä liikkeelle.


CMX: Aion (Herodes/EMI, 2003)

– Pidän tätä tietyssä mielessä hienoimpana sessiona mitä mulla on ollut. Sitä pidetään yleisestikin ehkä CMX:n parhaana levynä. Siitä on tietysti monia mielipiteitä …
Tilanne oli tämä:
– Olin tehnyt Gabi Hakasen kanssa Dinosaurus Stereophonicuksen (2000) ja siinä oli tullut paljon hyviä ideoita mutta se oli tehty enemmän retro-progetyyliin. Oli fiilis että haluttiin raskaampaa ja koneellisempaa lähestymistapaa, joka jäi toteutamatta. Välissä Gabi tuotti Isohaara-levyn. Nälkä jäi kuitenkin ja kun lähdettiin Aionia tekemään niin mä tykkäsin siitä biisimateriaalista ihan järjettömästi. Sehän on teemalevy pahuudesta ja paholaisesta, ja jotenkin meillä vaan musiikilliset intressit natsas täydellisesti.

– Ihan alusta alkaen oli myös selvää, että jotain olennaisia paloja puuttuu. Touhu meinas siinä alkuvaiheessa mennä vähän raskaaksi, kunnes ilmoitin että mä lähden kesken session pidennetyksi viikonlopuksi metsästysreissulle. Olin Keski-Suomessa kaminateltalla pari päivää ja jätkät oli sillä aikaa treenaneet ja tehneet uusia biisejä. Sieltä tuli muutama tärkeä biisi joiden puuttuminen oli ahdistanut meitä kaikkia. Sen jälkeen se loksahti todella hyvin paikoilleen.

Tästä eteenpäin inspiraation ja innoituksen määrä singahti täysin omiin sfääreihin ja tulosta syntyi vaivattomasti sessioiden loppuun saakka.
– Mä tein jousisovitukset ja pääsin niissä oikein friikkailemaan ja tekemään sellaista atonaalista juttua, jota en ole ennen tehnyt. Se sopi levyn semmoseen korkeakylttyyri-taidepläjäys-henkeen. Siihen tuli semmonen harras intensiivinen fiilis. Muistan kun se oli valmis, niin en pystynyt oikeen päästää siitä irti. Mä kuuntelin sitä ihan järjettömästi ja se on harvinaista mulle. Mä liikutuin joka kerta kun kuuntelin sitä levyä. Siinä vain meni joku kohilleen tosi hyvin.

– Siinä oli kaikkea sellasta joka saattaa kuulostaa pöyristyttävältä. Esimerkiks Yrjänä toi öljyvärimaalausvehkeet, jotka oli siellä Inkfishin suihkussa, joka oli sen jälkeen yltä päältä öljyväreissä. Jokaisen piti maalata taulu ja niistä piti valita levyn kansi. Sieltä tuli kaikenlaista ja Yrjänän maalaus sitten päätyi siihen levynkanteen. Se oli pieni juttu, joka tehtiin kuitenkin aika luontevasti, kaikki oli ihan fiiliksissä siitäkin. Oltiin, sanotaanko, herkistyneessä tilassa. Sellaiseen on vaikea päästä. Joko se  tapahtuu tai ei tapahdu. Silloin se tapahtui ja mä pystyin antamaan siihen hommaan niin paljon kuin oli mahdollista tiedollisesti ja taidollisesti.

Kaiken antaminen poiki hyvin. Aion nousi suomen albumilistan ykkössijalle kahdeksi viikoksi ja myi kultaa.
– Kun asiat natsaa niin se vaan näkyy ja kuuluu lopputuloksessa. Sitä ei voi väkisin tehdä. On meinaan yritetty.
Kummitteleeko tuon levyn tekemisessä saavutettu fiilis aina taustalla muita albumeja tehdessä?

– No ei siitä puhuta, mutta seuraava levy Pedot oli erilainen, paljon popimpi levy. Talvikuningas pääsi lähemmäksi Aionin fiilistä. Se myös paisui muodottoman isoksi. Että sen sai pysymään kasassa, niin se vaati paljon pähkäilyä. Siinä meinas kyllä tulla hulluksi.

 

Anna Abreu: Anna Abreu 
(2007, Sony Music)

– Talvikuninkaan perään tein Annan levyn ja sellaista hyppyä maailmasta toiseen ei olekaan vielä ollut. Oltiin silloin kaksi viikkoa Alavetelissä pohjanmaalla studiossa CMX:lle pohjia tekemässä. Ahdistava paikka kun ei päässyt mihinkään karkuun. Siihen aikaan Janne Halmkrona oli Sonylla A&R:nä ja hoiteli heidän Idols-kuvioita samalla ja vihjasi mulle että ”siellä on mukana semmonen 16-vuotias portugalilais-suomalainen kimma. Sä voisit tuottaa sitä…”
”Ok, olen mukana.”

– En ollut moneen vuoteen tehnyt mitään konepohjaista, mulla oli rokkitrippi meneillään. Paluu takaisin päivän poppiin vaati ison aivojen kalibraatio-operaation. Ylipäätään Annan levyn konseptin löytäminen, biisien etsiminen ja vielä silloin se Idols-julkisuus... Pyöritys mikä nuorella neidolla oli hillitön. Se menikin aika pitkälle multi-instrumentaalihommiksi.

Mä soitin ihan kaiken siihen ite, paitsi jouset. Nekin mä ääni-tin. Kaikki lattarihommat – kitarat ja lattaripiano kahden oktaavin välein. Bongot ja Cabasat myös. Käsiin sattui ihan sikana. Onneksi Beat Detective on keksitty. Aikataulu oli järjettömän tiukka kun se piti saada nopeasti ulos koska suosio oli tapissaan. Kaiken lisäksi mun kesäloma lähestyi.

Asiaa ei helpottanut Eskolinin tapa käynnistyä vasta kun deadline häämöttää kulman takana. Tasaisen tappavasti yhdeksästä viiteen ei vain inspiroi.
– Istuin siellä studiolla ja friikkailin soundien kanssa ja yritin inspiroitua. Totesin, että päivät rupee loppumaan ja levy-yhtiö alkaa olla huolissaan. Mites tää nyt onnistuu? Mä tein ratkaisun että asuin studiolla viimeiset viisi päivää ja soitin kaikki loput osat, tein kaikki editit ja miksasin sen koko levyn kahdessa ja puolessa päivässä. Mä tein silleen että mä miksasin aamuyöhön saakka ja heräsin aamu-seitsemältä jatkamaan.

Miten uskalsit luottaa omaan arvostelukykyyn kaiken tuon keskellä?
– Jännä juttu, mutta ehkä siinä vaiheessa oli tullut sen verran luottoa kuunteluun ja laitteisiin, että uskalsi. Mä olin vaihtanut mun miksauspolitiikkaa siinä Talvikuninkaan kohdalla. Siirryin analogiseen summaukseen, joka tavallaan helpotti tiettyjä asioita. Annan levy oli ensimmäinen konelevy, minkä tein samalla filosofialla.

– Halmkronan Janne A&R:nä oli mulle hyvä sparrauskumppani. Kun se ei kauheasti haukkunut, niin mä rohkaistuin siitä. Siinä kohtaa keksin tän systeemin, että näinkin voi tehdä, että vetää itsensä ihan ylikierroksille lopussa ja huomaakin että löytyy vielä ylimääräinen vaihde – myös luovassa mielessä, jota on vaikea saada jos näitä tekee vain päivätyönä. Se on oikeastaan sama fiilis, kun ekan kerran pääsee studioon niin sitä haluaa tehdä hommia yötä myöten. Se into on niin valtava. Mulla se into oli laantunut vuosien myötä ja mua ahdisti aina kun bändit tuli studioon samanlainen into päällä että ”nyt painetaan!!”

– ”Emmä jaksa, mä oon tehnyt tätä viisitoista vuotta, niinku oikeesti…”

– Mutta tässä mä kaivoin sen innon esiin kun mä sain tehdä sitä juttua itse itselleni ja omia voimavaroja hyödyntäen. Se oli aika mielenkiintoista, mutta pirun rankkaa. Lopputuloksesta tuli hyvä, huomioonottaen että konsepti syntyi ihan tyhjästä.

Abreun toinen ja kolmas levy toteutettiin samalla metodilla, jonka jälkeen tuottaja vaihtui.
– Mä jäin koukkuun siihen intesiteettiin. Siitä jäi hyvä fiilis. Eihän silleen voi koko ajan tehdä, siinähän tulis hulluksi. Pää ja kroppa hajoaa.

Tuolloin eli vuonna 2007 Eskolin oli tehnyt yhdeksän vuotta työkseen musiikkia. Tahti oli kova: sinä vuonna syntyi neljä levyä ja tulosta tuli: CMX: Talvikuningas (kultaa), Anna Abreu (tuplaplatinaa), 51 Koodia: Mustat Sydämet (heidän parhaiten myynyt levynsä), ja Herra Ylppö ja Ihmiset: Sata vuotta (kultaa, Emma sekä vuoden tuottaja-Emma)

– Silloin tajusin, etten voi jatkaa tällaista tahtia ja olenkin hidastanut siitä. Pääsin kuitenkin toteuttamaan multi-instrumentalistin fantasioitani. Annan levystä alkoi kesäloma. Pari päivää olin ihan pihalla, mutta viisi viikkoa ilman musiikkia, niin kyllä sitä toipuu.
 

 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2014Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

22.10.2017

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy