Musiikin edistämissäätiön tukien uudet hakuajat

Useat Musiikin edistämissäätiön tukimuotojen hakuajat muuttuvat. Muutos koskee äänitetuotannon tukea, markkinointi- ja vientitukea, elävän musiikin tukea ja työskentelytukea. Näiden tukien hakuajat aikaistuvat kahdella viikolla, muiden tukien hakuajat pysyvät ennallaan.

Muutoksella pyritään välttämään hakemusten käsittelyn ruuhkautumista, ja näin päätöstiedot saadaan hakijoille nopeammin. Joidenkin tukimuotojen hakukriteereissä on myös muutoksia, katso tiedote uusista ohjeistuksista täältä.  

 

Uudistuneet hakuajat

Hakuaika päättyy kunakin hakupäivänä klo 24.

 

Äänitetuotantotuki

• 1. 15.1. mennessä (äänitetuki)
• 2. 15.4. mennessä (äänitetuki ja artistiuratuki)
• 3. 15.8. mennessä (äänitetuki)
• 4. 15.10. mennessä (äänitetuki ja artistiuratuki)

Hakemukset pitää toimittaa viimeistään neljä kuukautta julkaisun jälkeen.

 

Markkinointi- ja vientituki

• 1. 15.1. mennessä
• 2. 15.4. mennessä
• 3. 15.8. mennessä
• 4. 15.10. mennessä

Hakemukset pitää toimittaa ennen hankkeiden toteuttamista.


Elävän musiikin tuki (sis. VAKA-tuen)

• 1. 28.2. mennessä
• 2. 30.4. mennessä 

20.12.2017

Carl Martin DC-Drive – pedaalilauta kiittää

Tanskalainen pedaalivalmistaja Carl Martin on uudistanut Vintage-mallistonsa. Nämä uudistukset koskevat lähinnä pedaalien ulkonäköä: uudet mallit ovat kooltaan sirompia, ja täten niitä saa mahtumaan useamman pienempäänkin pedaalilautaan.

Lisäksi ne on rakennettu anodisoituihin kuoriin, mikä antaa niille aikaisempaa viehkeämmän ulkonäön ja enemmän suojaa kulumista vastaan. Ensimmäisenä markkinoille on tuotu tuore näkemys DC-Drive -säröstä.

Carl Martin DC-Driven tuoreessa versiossa uutta on sekin, että alkuperäisen mallin Boost-toiminto on jätetty pois. Tällä toimenpiteellä lienee sitä kokoakin on saatu kompaktimmaksi.
Muuten ruisleipä on leivottu samoista aineksista kuin ennenkin. Carl Martin DC-Drive tarjoaa kolme säätöä (Level, Tone, Drive), joilla säädetään signaalin voimakkuutta, sävyä ja säröytymisen määrää.

Näiden säätöjen ohella DC-Drive-pedaalissa on Regular/Fat-kytkin, jolla pystyy valitsemaan kaksi erilaista särömoodia.
Regular-asennossa Carl Martin DC-Driven kerrotaan olevan on luonteeltaan kirpeä ja selkeä, ja sen käyttö on paikallaan silloin kun haetaan vanhankantaista soundia.
Fat-vaihtoehto puolestaan tuo peliin huomattavasti enemmän säröä ja on tyyliltään modernimpi.

Lisätiedot: F-Musiikki
 

19.12.2017

Gizmodrome

Joskus on tavattu puhua super-kokoonpanoista, välillä ehkä hiukan liian heppoisinkin perustein. Gizmodrome-kvartettia voisi kyllä sitten nimittää ihan perustellusti sellaiseksi: Stewart Copeland, Mark King, Adrian Belew sekä Vittorio Cosma. Yhtyeen debyytti-CD on nyt julkaistu.


Copeland tunnetaan The Policen pikanttina rumpalina. King taas pääsi maineeseen Level 42:n laulaja-basistina. Belew kitaroineen on ollut osa King Crimsonia. Cosma (52), ryhmän juniori, on tehnyt töitä mm. Ricchi e Poverin kanssa sekä toiminut sekä tuottajana että tv-ja filmisäveltäjänä.

Onko Gizmodrome vakava projekti, vaiko silkka terapialevy? Mene tiedä, mutta Copeland vastaa tässä suurimmaksi osaksi sekä sävellyksistä että sanoituksista. (Uteliaammat saavat nälkänsä tyydytettyä kansivihosta.) Jälkimmäisten osalta ei kauaa mene, kun mieleen tupsahtaa Frank Zappa. Ihan puhtaasti riimien ”nokkeluuksista”, joissa Zappa veisi kuitenkin voiton selvästi.

Entäpä sitten se musiikkipuoli? Pop-rockia, jatsahtavaa meininkiä ja proge-vaikutteita, kaikkea löytyy. Selvää suuntaa ei tunnu olevan, vai onko se sitten sitä ”gizmoa”?

Kingin bassopeukku ei ole jäätynyt, ja tarvittaessa myös Belew täräyttää taituruuttaan esille. Näitä molempia nautitaan esimerkiksi kappaleessa Sweet Angels (Rule the World). Myös Kingin lauluääni on edelleen tunnistettavan mukavassa kuosissa.

Raskastakin poljentoa löytyy, mikä Copelandin yhteydessä ei ole niin tuttua, löytyy (Ride Your Life), kun taas ei-niin-ennustettavia-sointukulkuja tarjoaa Strange Things Happen. Siellä täällä napakoissa kompeissa saadaan nauttia myös häivähdyksiä Police-miehen tavaramerkeistä. Ja kyllä Stewart avaa myös lauluääntään, sitäkin.

Cosman kotimarkkinoita kosiskellaan kenties italiankielisellä Zubatta Chevellä, mutta ainakaan itselleni ei tuo kyllä tuonut mitään lisäarvoa, ellei puhdasta rasittavuutta siksi lueta. Italia kun ei sovellu tässä laulukieleksi, ei sitten millään. Brittihuumoria puhtaimmillaan edustavat eittämättä Kingin huudahdukset Spin This -kappaleessa.

Levyn päättävä, Copelandin kynäilemä instrumentaali Stark Naked soljuu mukavasti Cosman koskettimissa, ja saa miettimään, olisiko ehkä jokin muukin kappale toiminut jopa paremmin ihan ilman noita tekstejä? Ei Stewart ihan turhaan kyllä ole vuosikausia noita soundtrackejaankaan tehnyt.

Jos Gizmodrome olisi mahdollista nähdä keikalla, niin ilman muuta, kiitos! Sittenpähän voisi sanoa jo sen kuuluisan, painavammankin sanan.

Gizmodrome (Earmusic, 2017)
 

 

18.12.2017

Sampo Haapaniemi – rumpali ja studiomies!

Muun muassa Egotripin, Teleksin, Tuure Kilpeläisen, Suvi Teräsniskan ja Vesku Loirin takaa löytyvästä Sampo Haapaniemestä voisi yhtä hyvin tehdä tuottaja- tai miksaajahaastattelun siinä kuin rumpalimuotokuvan. Yritetään tällä kertaa tarkentaa miehen soittajaminään. Näinköhän onnistuu?

Päiväuni-studiossaan miksaussessiota aamuvarhain aloitteleva Sampo Haapaniemi sanoo olevansa ”kiinnostunut kuulemaan asioita”.

Asetellessaan rummustoaan valokuvausta varten Haapaniemi ihmettelee miksi rumpusettien myyntivaltiksi ja hehkutuksen kohteeksi on nostettu ”valmiiksi ekvalisoitu ja miksattu” soundi, jossa diskantit ja bassot korostuvat, ja tomit soivat loputtomiin.

– Ei kaikissa instrumenteissa tarvita kaikkia taajuuksia. Ei esimerkiksi bassorummusta tarvita välttämättä niin paljon ”bassoa” vaan mieluummin ”plektraa” basistille!
Haapaniemi kertookin olevansa mieltynyt rumpuihin, joissa kaikki ei ole soundillisesti viimeisen päälle tarjottimella. Hän on kuulemma pulassa aina kun joutuu olosuhteiden pakosta jonkin modernisti jytisevän lippulaivasetin taakse.

– Sellaisen, joita kuullaan Youtuben rumpuvideoilla. Rummut soivat aivan mielettömästi, mutta sehän kuulostaa hyvältä vain koska videolla on pelkästään rumpuja. Oikeasti levyillä tuppaa olemaan paljon muita soittimia ja laulua ”häiritsemässä” sitä rumpujen soittoa.

Kun toimittaja kiittelee haastateltavaa havainnosta, Haapaniemi kuittaa, että monet turhuudet huomaa nopeasti kun on ollut rumpujen soiton ohella aina kiinnostunut ääniteknologiasta.
– Harvassa musalajissa on tarpeen, että rummut soivat loputtomasti. Ja silti juuri sillä rumpuja markkinoidaan, että ”nämä soivat enemmän ku ikinä mikään” – ja sen jälkeen laitetaan tomeihin dempit.


Parhaalla jakkaralla

Haapaniemi myöntää olleensa rumputunneilla vähän innoton kahlaamaan läpi kaikkea eteen kannettua oppimateriaalia.

– Tietysti olen treenannut paradiddleni ja hakannut Syncopationit läpi. Kuitenkin siinä suhteessa, että kuusituntisesta treenipäivästä treenasin virallisesti tunnin ja lopun ajan soittelin levyjen mukana heviä, jatsia, funkia – mitä tahansa musaa josta mietin, että tällaista haluaisin joskus soittaa.

Haapaniemi pohtii, lieneekö tässä syy siihen, että hänestä ei tullut säkenöivää fuusiojatsivirtuoosia. Ehkä ei.

– On tässä kyse siitäkin, että fuusiojatsilla ei olisi saanut elantoa, vaan on pakko tehdä muutakin.
Siitä Haapaniemi on kiitollinen, että hänelle sattui ”the best seat in the house”. Rumpali on viihtynyt salin parhaalla paikalla.

– En tiedä parempaa mestaa kuin se penkki rumpujen takana. Kun menee sinne lavan takaosaan istuskelemaan, siellä ei ole koskaan ruuhkaa ja on aika hyvät sounditkin. Jo lavan eturivissä soittajat juoksevat ja tönivät toisiaan – puhumattakaan katsomosta.


Musaa iän kaiken

Haapaniemi laskeskelee tehneensä musiikkia työkseen jo reilut 20 vuotta, koko aikuisen ikänsä. Musiikin parissa työskenteleminen ei hänen mukaansa onnistu, ellei jaksa olla innostunut asiasta koko ajan. Innostuminen käy luonnollisesti työläämmäksi kun kasvaa neljänkympin toiselle puolen.

– Yritän lietsoa itseäni, että saisin pidettyä kiinni siitä säpinästä.

Tuottajaura lähti isosti liikkeelle 2000-luvun alussa lastenmusiikista, kun Ellan ja Aleksin esikoislevy ”Lenni Lokinpoikanen” myi tuplaplatinaa, poiki kolme levyä lisää, tv-sarjan ja ties mitä.
Haapaniemi työsti Ellan ja Aleksin levyjä yhdessä toisen tuoreen isän Markus Koskisen kanssa.

Yhteisiä levytysprojekteja miehillä on ollut myös Koskisen Teleks-yhtyeen puitteissa.

– Ella ja Aleksi ei ollut mikään markkinamiesten keksintö, joksi sitä on syytetty, vaan lähti ihan puuhastelusta kotioloissa. Samoin kun keksimme Tuure Kilpeläisen kanssa Kaihon Karavaanin – tuli itselle tunne, että nyt ollaan osuttu johonkin.

Haapaniemi uskookin, että on vaikea tavoittaa kuulijoita, jos mukana ei ole omaa tunneaspektia, jota musiikin kautta voidaan välittää. Fiilistä on vaikea tuotteistaa.


Konstit vähissä

Puhe luiskahtaa väkisin äänitetuotantoon, ollaanhan Päiväuni-studion komeissa puitteissa Helsingin itäisen kantakaupungin Sonic Pump -studiokompleksissa. Haapaniemen nykyinen työpaja on alun perin Rasmus-bändille rakennettu Dynasty Records – täysin äänieristetty ja viimeisen päälle studioksi akustoitu tila, jonka laiteräkit pursuavat hienoja efektiprosessoreita ja kalliita mallintavia syntikoita.

– Räkit ovat kyllä täynnä kaikkea hauskaa ja hienoa, mutta mitään niistä en enää käytä koska plugarit ovat tehneet kaikki työttömiksi, Haapaniemi naurahtaa.
Mitä mieltä Haapaniemi mahtaa olla rumpujen mikityksestä, äänittämisestä ja vaikkapa tarvittavien kanavien määrästä?

– Äänitysvaiheessa voi tehdä paljon sen hyväksi mitä raidalle tarttuu. Sen sijaan että ”korjataan kaikki sitten miksauksessa”, pyrkisin siihen että soundi on lähtökohtaisesti se mitä halutaan.

Haapaniemen mukaan ei pidä olettaa että miksaaja tekee soundin yksin, vaan on siinä soittajallakin sanansa sanottavana.
– Sointihan pukkaa aina läpi siitä, mitä soittaja tekee. Tiskin takaa sointiin pystyy vaikuttamaan vain rajallisesti.


Kaipuu aalloille

Toisinaan Haapaniemeä on pyydetty tuottamaan kappaleita uusiksi, muokkaamaan niitä ”radioystävällisemmiksi”. Hän ei usko että se tuottajanappia painamalla oikein onnistuu.
– Jos haluaa varmistella pääsyä radioon on parasta jos itse kappale on vahva, silloin sen mahdollisuuksia on paha tuottamallakaan tuhota.

Haapaniemi lisää, että toki tuottajan pitää ymmärtää mikä radiossa soi, ettei ehdoin tahdoin vaikeuta artistin pääsyä eetteriin. Tuottajan tehtävä on poistaa esteitä artistin ja kuulijan välistä.
– Tavoitteena on tuoda artisti sieltä levyltä mahdollisimman lähelle kuulijaa ja kertoa mikä tämä tyyppi on, miksi hän tekee mitä tekee.

Haapaniemi pohtii, olisiko rumpalilla eri tulokulma äänitetuottamiseen kuin kosketinsoittajalla tai kitaristilla ja tulee siihen tulokseen, että salin parhaalta paikalta on muita enemmän aikaa kuunnella kokonaisuutta. Rumpalin ei tarvitse esimerkiksi huolehtia harmonioista ja sen sellaisesta, vaan pääsee tarkkailemaan biisin olennaista: rakenteita, muotoa, ylipäätään rytmiä – ja tietysti laulua.
– Laulu, teksti ja rytmi merkkaavat kuulijalle biisissä eniten.


Ehjä penkki ensin

Kotimaisia rumpalivaikuttajia kehuessaan Haapaniemi puhuu ”mestareista, jotka saavan aina oman hienon soundinsa” esille mistä kamoista vain.

– Jos pannaan Anssi Nykäsen eteen kymmenen settiä, niin jokaisella hän kuulostaa itseltään. Sama tapahtuu jossain määrin useimmille pitkään soittaneille, että oma soundi alkaa löytyä.

Mutta mistä se oma soundi on kiinni?
– Tuskin ainakaan siitä, että soittaa kohdilleen klikin kanssa. Itse olen pohtinut paljon esimerkiksi sitä, miten ja millä kohdalla kapulaa lyö rumpuja ja peltejä, ja millainen on soiton balanssi. Virityksen merkitystä korostetaan ehkä liikaa, ainakin minulle esimerkiksi setin balanssi on olennaisempaa.

Entä mitkä sitten ovat rumpusetin tärkeimmät osaset?
– Rumpalilla tulee usein tilanne, että edessä on satunnainen lainasetti jossain satunnaisessa vireessä. Silloin paljastuu, että tärkeimmät ovat ehjä tuoli, kunnon bassaripedaali ja haitsu-standi kuin että olisi joku huippuluokan virveli tai millaiset rummut yleensäkään ovat.


Uusvanhaa Japanista

Rumpalina Sampo Haapaniemi on nähty koko soittajanuransa ajan yhden arvostetun amerikkalaismerkin takana. Äskettäinen merkin vaihto kumpusi yleisemmästä muutostarpeesta. Erotessaan pari vuotta sitten Egotripistä – jossa ehti soittaa yli 16 vuotta – alkoi tuntua, että rummutkin olivat ”Egotripin kamat”.

– Kun tuli samaan aikaan iso muutos sekä musassa että omassa soittotyylissä, aloin haluta soittimiltakin jotain uutta. Vaihtelu virkistää.

Sakae-merkkiin siirtymisessä Haapaniemeä kannusti osaltaan Yamaha-kytky, kysehän on tehtaasta joka toimitti rumpuja Yamahalle vuosikymmeniä. Hänen valintansa Sakaen tarjonnasta on Trilogy.

– Trilogy on vintagesuuntaan kumartava setti, jossa on ohuet rungot. Soitan nykyään niin hiljaa, siksi halusin rummut, joita on kevyt soittaa ja jotka soivat pienelläkin volalla nätisti.
Trilogy ei ole Sakaen kallein ja komein setti, ja Haapaniemi selittääkin, että merkistä riippumatta häntä miellyttävät aina ne vähän edullisemmat setit.

– Kalleimmat lippulaivat vaan soivat liikaa. Kun otat sen keskihintaisen setin, heti tuntuu että nyt kolisee niin kuin ha-luan että rummut kolisee.

Trilogyn 12", 14", 16" -tomikattaus 22-tuumaisella ja 14 tuumaa litteällä bassarilla on Haapaniemelle ihanteellisin kokoonpano. Vahvikerenkailla varustettu ohut kolmikerrosrunko on vaahteraa ja poppelia.

– Ihan kuin vintagerummut, mutta ilman vintagerumpujen ongelmia: rungot ovat pyöreitä ja virittimet ehjiä, Haapaniemi kiittelee.

 

 

Presettejä virveleistä

Haapaniemen hyllystä löytyy virveleitä maltillinen mutta riittävä määrä. Reilusti toistakymmentä virveliä kattavan kokoelman pääosassa ovat amerikkalaismerkit Ludwig, DW ja Noble&Cooley.

Mies saisi kuulemma katettua kaikki tarpeensa parilla puisella ja parilla metallisella, mutta määrässä on kyse siitä, että jokaista virveliä voi ajatella ”presettinä” – vähän kuin painaisi soundinvaihtonappia syntikasta.

– Harvoin sitä lähtee hakemaan jotain eri soundia samasta rummusta, vaan ne ovat kaikki omissa asetuksissaan. Siksi studioon on kiva ottaa monta virveliä. Ja sen sijaan että ostaisin taas jonkun erityyppisen virvelin hankkisin mieluummin vaikka toisen Supraphonicin, jota voisin pitää eri vireessä kuin ensimmäistä.

Kokonaisten rummustojen puolella Haapaniemen salainen ase on brittiläinen 1970-luvun alun koivuinen Hayman-setti, jolla mies paljastaa soittaneensa kaikki Egotripin tämän vuosituhannen levysessiot, Suvi Teräsniskan sessiot ja päälle vielä Kaihon Karavaanin pari ensimmäistä albumia.
– Olen miettinyt miksi aina päädyn siihen. Soundi on vaan niin mahtava, koivussa on erilainen ätäkki, ei soi niin pitkään mutta vähän terävämmin. Ja mikrofonit tykkäävät Haymanista paljon.

Mikrofoneista puheen ollen Haapaniemi kertoo vintagevimmansa vähenevän päivä päivältä. Niin rummunsoitossa kuin studiokäytössä hän miettii mikä jossain vintagesoittimessa tai -laitteessa korvia puhuttelee ja hankkii vastaavan uutuuslaitteen, jolla ajaa saman asian.
– Ei uusi replikamikki tietysti soundaa ihan samalta kuin alkuperäinen, mutta toisaalta kuulostavathan ne vanhatkin keskenään erilaisilta!


Karavaani kulkee

Musikaalisessa helsinkiläisperheessä kasvanut Sampo Haapaniemi (42) aloitti pianon ääressä esikouluiässä ja Cantores Minores -kuorossa ekaluokkalaisena. Klarinettikin soi ohessa.
– Kuorolla on varmasti ollut jatkoa ajatellen iso merkitys. Jotta kuoron saa soimaan, laulaessa joutuu kuuntelemaan kaveria ihan eri tavalla kuin soittaessa.

Rummut tulivat eteen vasta yläasteella, koulun musiikkiluokassa.
– Kun istuin niiden taakse, tajusin heti että ”näin tää menee”. Se tuntui helpolta ja mukavalta, vaikka ei ollut edes kapuloita vaan pelkät kynät!

Haapaniemi vitsailee, että ehkä päätyikin muusikoksi koska tajusi mennä sieltä missä aita on matalin. No, totuus valkeni myöhemmin ja piti muusikkouden eteen vähän töitäkin tehdä.
Haapaniemen musiikillinen jatkokoulutus tiivistyi peruskoulun ja armeijan välissä Kauhajoen kansanopistoon, jossa opiskeli samaan aikaan moni tämän hetken eturivin artisteista ja muusikoista.

– Joidenkin pitää lähteä opiskelemaan soittamista Amerikkaan, joku lähtee Pohjanmaalle, Haapaniemi toteaa, ja jatkaa: Hyvät opettajat sielläkin oli, vaikka en itse ollut paras mahdollinen oppilas.

Haapaniemi maistelee ”lahjakkuuden” käsitettä.
– Useimmiten se tarkoittaa vain sitä, että on niin innostunut soittimestaan, että tunteja sen parissa kertyy niin paljon. Sitä paitsi treenaamisesta suuri osa on muuta kuin setin ääressä istumista, se on sitä että kävelee kaupungilla ja miettii soittamista koko ajan. Soittaminen on eniten kiinni pääkopasta, ei niinkään raajoista.

 

 

 

Kahden bändin loukussa

Opiskeluajan tanssikeikkojen ja firmabilebändikiinnitysten jälkeen Haapaniemi liittyi pari levyä tehneeseen Egotrippiin, joka odotteli vielä läpimurtoaan. Haapaniemi kiittelee ”mieletöntä tuuriaan”, kun on osunut urallaan Egotripin ja Karavaanin tasoisiin porukoihin.

– Toisaalta siihen voi itsekin vaikuttaa millainen tuuri käy, kun tekee töitä, ottaa tilaisuuksista kiinni eikä pelaa aina varman päälle. Egotripinkin riveissä vierähti viisi ensimmäistä vuotta ennen kuin keikoista alkoi jäädä jotain käteen. Piti vain uskoa, että jonain päivänä tämä breikkaa.

Egotripin jättäminen oli Haapaniemelle monen vuoden paini. Ohessa oli koko ajan ollut tuotantohommia ja aikataulut bändin kanssa jatkuvasti ristissä.
Sitten rinnalle nousi maailmanmusiikista ammentava Tuure Kilpeläinen & Kaihon Karavaani, jolla iskettiin suoraan kulta- ja platinasuoneen. Keikkakalenteri alkoi täyttyä ja Haapaniemellä olikin sitten salin paras penkki kahdessa menestysbändissä.
Oli pakko tehdä valinta.

– Kun Tuure halusi alkaa kehitellä jotain uutta, rupesimme tekemään kahdestaan demoja studiossani. Sitten hoksattiin tämä karavaanihomma ja sen musiikillinen tyyli, ja se tuntui omalta alusta asti. Kaihosta ja mollista puhutaan kuin ne olisivat suomalaisten yksinoikeus, mutta samat haikeat sävyt voi löytää ympäri maailmaa.


Hiljaa hyvä tulee

Haapaniemi puhuu hiljaa soittamisen vaativuudesta ja kauneudesta, ja kertoo soittotyylinsä muuttuneen aina vain iisimmäksi.

– Kun on vuosia saanut paiskoa, nyt tuntuu että sitä hauskempaa on mitä hiljempaa voi soittaa.
Tähän linkittyy pari asiaa: Haapaniemen tämänhetkinen orkesteri Kaihon Karavaani sekä miehen uudet työkalut, Sakae-rummut.

– Tällaisilla rummuilla hiljaa soittaminen on helppoa, Haapaniemi kertoo hivellen uutta Trilogy-settiään.
Hän kertoo Karavaanin esiintyvän paljon konserttisaleissa ja tehneen akustisia keikkoja jopa ilman minkäänlaista vahvistusta. Silloin rumpali vaihtaa kapuloiden tilalle Broomstickit, ”luudat”.

– Ne ovat aivan mahtavat. Risukepeistä en ole koskaan tykännyt, niillähän kaikki vain hakkaavat entistä kovempaa jotta saisivat rummuista jotain soundia ulos. Luudilla sen sijaan voit soittaa niin kuin kepeillä, mutta soundi on kuin sudeissa!

Haapaniemen soundipainajainen on kaikkien tietämä MTV Unplugged -televisiointi, jossa rokkibändi esiintyy ”akustisesti”.
– Sähkikset on vaihdettu akkareihin, mutta niitä soitetaan niin kuin sähkiksiä ja rumpali piiskaa taustalla risukepeillä niin lujaa kuin pystyy! Kaikki kuulostaa aivan karmealta.

 

Tämän artikkelin nettispesiaalissa Sampo Haapaniemi ruotii muun muassa omien esikuviensa vaikutusta soittotyylinsä muotoilijoina.

 

•••

Tämä Tommi Saarelan toimittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2015

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

17.12.2017

AKG K872 – omassa rauhassa

Audiotöitä tehdään myös siellä, missä taustahäly ja -melu ovat riesana. Sekä toisinaan sellaisiin aikoihin, ettei oma toiminta saa häiritä muita. Suljetut kuulokkeet ovat silloin paikallaan.


Edellä mainituissa haasteissa painiskelevien ohessa AKG tavoittelee luonnollisestikin myös niitä kuuntelijoita, jotka haluavat ihan puhtaasti vaan nauttia musiikista ulkomaailman häiritsemättä ja ulkomaailmaa häiritsemättä.
Ja kumpikin kohderyhmä, audioammattilaiset sekä audiofiilit, arvostavat varmastikin jo K872:n pakkausta – kookas kangaspäällysteinen laatikko on olemukseltaan arvokas ja edukseen vaikka lipaston päälle tai avohyllylle sijoitettuna. Reissulaisten tarpeet taas on huomioitu laatikon sisältä löytyvällä puolikovalla kuljetuskotelolla, joka suljetaan vetoketjulla.

Pakettiin kuuluu kolmimetrinen suora johto, joka notkeutensa ja pintamateriaalin joustavuuden ansiosta ei jäykistele kiepiltä oikaistaessa. Kuulokkeisiin mekaanisesti johtoa myöten siirtyviä akustisia sivuääniäkään ei kohtuuttomasti synny, vaikka kaapeli osuisi esimerkiksi tuolin käsinojaan.

Johdossa itsessään on äänilähteen puoleisessa päässä 3,5 mm:n miniplugi, johon istuva, kierteellä sijoilleen lukittava sovite 6,3 mm:n jakkia varten löytyy sekin paketista. Kuulokkeiden päässä liitin on taas hieman poikkeuksellisesti kolmipiikkinen Lemo, malliltaan solakka ja jämäkkydestään huolimatta painoltaan kevyt. Liitin lukkiutuu luurin runkoon näpsäkästi jousella.

 

 

Hienostunutta mekaniikkaa

K872-kuulokkeiden sanka on niin ikään jämerää tekoa ja siinä on pehmustepannan kiinnityspisteille tarkoituksenmukaiset hahlot säätöä varten. Asetus ei tahattomasti myöskään muutu, siitä huolehtii sulavasti toimiva pikalukitus pannan kummassakin päässä.

Itse kuulokekuppia ympäröi kaksi sisäkkäistä metallikehää ja systeemi on akseloitu kahteen suuntaan. Näin se myötää kuulijan pään muotoihin sulavasti, ja viimeisen silauksen sovitukseen antaa korvan ympärille painautuva pehmuste.
Sepä ei nyt sitten olekaan tyypillinen tasapaksu munkkirinkilän mallinen makkara, vaan sen sisäreunassa on hieman poikkeuksellinen laskos tai lieve, ikäänkuin kaulus. Se asettuu ihoa vasten korvan ympärille hyvin miellyttävästi. Oikeastaan on erikoista ettei vastaavaa käytetä useammin, sillä laskoksen ansiosta korvalehdelle ja korvannipukalle jää miellyttävästi tilaa kuulokeosan sisäpuolelle, kun pehmusteen valli ei paina suoraan niihin. 

 

 

Pehmusteet voi vaihtaa ja mukana pakkauksessa onkin siihen suunniteltu muovityökalu, jolla uudet pehmusteet saa nätisti sijoilleen. Kaikkea on ajateltu.

Vain yksi reunahuomautuksen aihe nousi esiin konstruktiosta. Sangan osuus kuulokkeiden kokonaispainosta on suhteellisen iso ja jos luurit asettaa korville ryhdikkäästi istuessaan ja sen jälkeen nojautuu etukenoon mikserin ääreen röhnöttämään – tai oikaisee ruotonsa taaksepäin ja nojaa niskallaan tuolin selkänojaan kattoa tuijotellakseen – niin saman tien joutuu kyllä korjaamaan otsalle tai takaraivolle luiskahtavaa sankaa parempaan asentoon.
Kuulokkeet eivät nimittäin puristu kovinkaan lujasti korvallisille, mikä on pelkästään mainio juttu pitkien kuuntelusessioiden aikana. Kääntöpuoli on vain sitten se, että asemointia joutuu fiksaamaan, jos kovasti vaihtaa asentoa. Sinänsä se ei ole erityisen vaivalloista, ellei tee sellaista työtä, jossa asento vaihtuu ihan yhtenään. Äänittäjälle työpisteessään tuskin tulee minkäänmoista pulmaa, mutta jos joutuu kovasti kumartelemaan, niin se onkin toinen tarina.

Vaikka K872 puristuu verraten hellästi korvallisille, se tarjoaa yllättävän tehokkaan akustisen eristyksen ulkomaailmasta. Kyllä huomattavasti rajumminkin vuotavilla studiokuulokkeilla on työskennelty ja saatu kelpo tuloksia. Lempeän sovituksen ansiosta nämä kuulokkeet ovat huomattavan mukavat pitkienkin käyttösessioiden aikana, kun korvat eivät runttaannu kaksiulotteisiksi.

 

Selkeys on sameuden puuttumista

Soinniltaan K872 on silkkaa mannaa korville. Toisto on selkeä ja tasapainoinen alarekisteristä asti ja bassoistakin pääsee nauttimaan ihan kaiutinkuuntelun malliin, vaikka koko huonetta tutisuttavan sub-bass-efektin voimallisuuteen ei näillä sen paremmin kuin millään muillakaan kuulokkeilla ylletäkään.
Silti matalat rummut, bassosoittimet ja erilaiset tehosteäänet piirtyvät kiinteinä ja täsmällisinä, eivätkä myöskään jää mitenkään heikoiksi tai tehottomiksi vaan voimaa löytyy kuiten pitää.

Balanssit toistuvat realistisina ja erottelevuus on koko äänialueella luonteeltaan miellyttävää. Kun alakerrassa ei ole mitään möyhyä eikä mössöä, ei preesens-aluetta ole tarpeen korostaa erottelevuuden nimissä ja sointi on luonnostaan levollisen selkeänä.

Sitä on kokeen perusteella mahdotonta arvioida mikä osuus soinnin tasapainoisuudessa on Tesla-magneetin ansiota, ja minkä verran on kiittäminen halkaisijaltaan 53-millisen kuuloke-elementin erinomaisuutta. Molempien täytyy olla kuitenkin huippua alallaan, muutoin tähän ei päästäisi.

 


AKG K872

Referenssitason kuulokkeet

• suljettu kuuloketyyppi
• maksimi ottoteho 300 mW
• nimellisimpedanssi 36 ohmia
• toistokaista 5 Hz – 54 kHz
• herkkyys 112 dB SPL/V
• irrotettava johto, pituus 3 m
• Lemo-liitin kuulokeosassa
• vaihdettavat pehmustetyynyt
• paino 390 g
• hintaluokka noin 1 800 euroa

Lisätiedot: Soundtools

•••

 

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Tämäkin laite on edelleen ajankohtainen ja sen tekniset ominaisuudet vastaavat testattua kappaletta, joten avasimme jutun myös nettiin vapaasti luettavaksi. 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä voit lukea tästä.

 

 

16.12.2017

Gravity LTS 01 B on teline läppärille

Adam Hallin Gravity-telineet ovat saaneet huomiota ja palkintoja niin tyylikkään muotoilunsa kuin pätevän konstruktionsakin ansiosta. Nyt perustelineistöön lisättiin läppärille sopiva pöytäteline, joka on suunniteltu sekä DJ-käytön että konventionaalisemman musiikkituotannon tarpeisiin.

 

Valmistajan mukaan Gravity LTS 01 B tarjoaa jämäkän ja luotettavan alustan tietokoneelle, ja nokkelan rakenteen ansiosta sen sijoittaminen ja käyttöasennon säätö sujuvat näppärästi. 
Alumiinista valmistettua telinettä kuvaillaan keveäksi ja kyllin vahvaksi kestämään innokkaimmankin näppäimistön takojan otteita.

Teline voidaan asettaa suoraan pöytäpinnalle omien jalkojensa varaan, tai lukita pöydän reunaan erillisellä puristusleualla.

 

Kuljetuksen ajaksi rakenne taitellaan litteäksi.

LTS 01 B on mitoitettu kannettaville tietokoneille, joiden näyttö on kooltaan 12 – 17 tuumaa, ja se soveltuu myös monien muiden ohjainten, kuten Novation Launchpadin, Native Instruments Machinen sekä Ableton Pushin telineeksi.


Lisätiedot: T-Soundi
 

15.12.2017

Epiphone Joe Bonamassa 1958 "Amos" Korina Flying-V – aarteen jäljillä

Joe Bonamassan isä on kitarakauppias, ja soittamisen ohella myös into kitaroiden keräilyyn on tarttunut hänen poikaansa. Nuoremman Bonamassa hallussa onkin esimerkiksi yksi niistä noin sadasta Gibson Flying V –kitarasta, jotka alunperin 1950-luvun lopulla valmistettiin.

Kyseinen yksilö (”Amos”) puolestaan on mustalla plektrasuojallaan ja valkoisella kytkinlevyllään tuossa joukossa vieläkin harvinaisempi versio, sillä vastaavia kerrotaan valmistetun noin 10–15 kappaletta.
”Amos” ostettiin alunperin Gibsonin tehtaalta Kalamazoosta Amos Arthurin musiikkikauppaan Indianapolikseen vuonna 1958, josta se myytiin eteenpäin. Melkein parasta tarinassa on se, että tämä vuonna 1952 perustettu perheen omistama musiikkikauppa on edelleen toiminnassa.

Nyt Epiphone on valmistanut tästä kitarasta kopion. Joe Bonamassa 1958 "Amos" Korina Flying-V on sekoitus uutta ja alkuperäiselle uskollista. Kitaran runko ja kaula on valmistettu originaalin tavoin soinniltaan rikkaasta Korinasta, ja uusversion kehutaankin toistavan varsin uskottavasti ”Amokselle” ominaisen soundin.
Epiphone Joe Bonamassa 1958 Korina Flying-V:n kaulaprofiili on ”pyöristetty C”, joka vastaa valmistajan mukaan vuoden ´58-mallin speksejä. Blackwood-otelaudan nauhat sen sijaan on päivitetty alkuperäistä leveämmiksi eli modern-jumbo –malliin.
Satulan materiaaliksi ilmoitetaan ”synteettinen luu”.

 

Epiphone Joe Bonamassa 1958 "Amos" Korina Flying-V on saatavilla Epiphonen virallisilta jälleenmyyjiltä, mutta vain rajoitetun ajan. Siten myös soittimen ylöspano on tehty viimeistä piirtoa myöten tyylikkäästi ja uskollisesti.
Esimerkiksi valmistajan logo virityslavassa on toteutettu kullatuin ja korotetuin kirjaimin. Kaularaudan pään peittävässä levyssä taas on esillä Amos Arthurin nimi.

Epiphone Joe Bonamassa 1958 "Amos" Korina Flying-V:ssä on kaksi Epiphonen humbucker-mikrofonia, kaula-asemassa ProBucker 2 ja tallapuolella ProBucker 3.
Molemmille on oma volume-säädin, joiden kerrotaan puhdistavan soundin mukavasti muuttamatta sitä liian mutaiseksi.
Lisäksi mikrofoneille on yhteinen tone-säädin.

Epiphone Joe Bonamassa 1958 "Amos" Korina Flying-V toimitetaan kitaran pariksi valmistetun ´50-lukulaisen laukun sekä aitoustodistuksen kera.

 

Lisätiedot: Into Luthman

 

14.12.2017

VOX AC Radio – merkkivuoden kunniaksi!

Vox AC täyttää 60 vuotta ja sen johdosta valmistaja hellii vannoutuneita diggareita tyylinmukaisella radiolla! Nyt inokas voxisti voikin sisustaa keittiön tai mökin verannan kätevästi samaan tyyliin olohuoneen tai miesluolan kanssa.

Voxin tiedotteessa todetaan, että television keksiminen mullisti kyllä mediaa ja niin teki myös suuri internet-tulva, mutta yksi säilyttää silti asemansa ja yhdistää ihmisiä edelleen joka puolella maailmaa kaikkein tehokkaimmin – radio.
Se on väline, jonka kautta voimme esimerkiksi seurata realiaikaista keskustelua ja kuulla uutta musiikkia.

Vox AC30 -vahvistimelta muotonsa lainannut AC30 Radio tarjoaa nyt välineen kuunteluun mieltyneille ja ”perinteisen mökkiradion” kokoisena se kulkee mukana reissussakin. Jälkimmäisessä kätevän paristokäytön (6 kpl AA) vaihtoehtona on pysyvämpää sijoitusta – esimerkiksi yöpöydälle plaseerausta – palveleva liitäntä virtalähteelle.
Mainittu käyttöpaikka on sikäli luonteva, että Vox AC Radio sisältää kellon ajastimineen, joten siitä on iloa niin tuudittajana kuin herättäjänäkin. Eurooppalaisia kun ollaan, kellokin pelaa 24 tunnin näytöllä.  

 

 

Vox AC Radio toimii sekä AM- että FM-vastaanotossa ja tämän jälkimmäisen viritysikkuna kattaa alueen 65,0 – 108,0 MHz (0,1 MHz:n tai 0,051 MHz:n askelin).

Radio-ohjelman vaihtoehdoksi laitteeseen voi kytkeä myös ulkoisen äänilähteen, jota varten on stereotulo 3,5 mm:n miniplugille.
Kuulokeliitäntä samaa kokoa kuuluu sekin speksiin.

Nimellistehoksi ilmoitetaan noin yksi watti (RMS) per kaiutin ja kaiuttimia on kaksi. Kooltaan ne ovat kolmituumaisia.

Mitoiltaan Vox AC Radio on varsin kompakti. Sen pituudeksi ilmoitetaan 170 mm, korkeudeksi 128 mm ja syvyydeksi 80 mm. Paino ilman paristoja on 640 grammaa. 

Kuusi ensiparistoa ja virtalähde kuuluvat vakiovarusteisiin.

LisätiedotEM Nordic

13.12.2017

Ashdown Head of Doom Geezer Butler Signature – jymäkästi, putkella tai ilman

Black Sabbathin basistina parhaiten tunnettu Geezer Butler on metallipiireissä arvostettu soittaja, jonka soittotyyliä kuvaillaan aaltoilevaksi, mutta silti taimissa pysyväksi.

Kun raskaan rockin pioneeriyhtye päätti jättää viime vuonna jäähyväiset The End -kiertueellaan, Geezer Butler halusi bassosoundin olevan aivan erityinen. Niinpä hänen pitkäaikainen teknikkonsa Terry Welty ja Ashdown suunnittelivat kokonaan uuden nupin valmistajan ABM-malliston pohjalta.

Ashdown Head of Doom Geezer Butler Signature tarjoaa 600-wattia (RMS) neljän ohmin kuormalle, ja siinä on kaksi Speakon-kaapeleilla toimivaa kaiutinliitäntää.

 


Koska vahvistin on suunnattu raskaan rockin äänenpaineisiin, takapaneelista löytyy slave-liitännät. Niistä slave-tuloon voidaan kytkeä toisen, master-vahvistimena toimivan H.O.D-nupin eristetyistä slave-instrumenttilähdöistä tuleva signaali.
Näin ollen yhden master-nupin perään voidaan kytkeä vaikka kolme nuppia kaappeineen, kuten esimerkiksi Geezer Butler teki oheisessa kaaviossa havainnollistettuna.

Ashdown Head of Doom on muutenkin toiminnoiltaan kiitettävän monipuolinen. Ensinnäkin sen tuloliitännän voi sovittaa sopivaksi passiivi- ja aktiivimikrofoneille.
Korkeaimpedanssinen vaihtoehto (3,9 megaohmia) on tarkoitettu passiivimikrofoneille ja matalaimpedanssinen (10 ohmia) aktiivimikrofoneille. Samoin tein voi valita painikkeella joko flat eq -asetuksen tai ennalta asetetun ”kirkkaan, mutta purevan” soundin.
Tulosignaalin tason säädössä auttaa VU-mittari, jonka tulisi käydä voimakkaimmissa kohdissa hieman punaisen puolella. 

Ashdown Head of Doom –nuppi mahdollistaa signaalin ajamisen puhtaana transistorietuasteen kautta tai sitten 12AX7–vetoisen putkivaihtoehdon kera särölle ryyditettynä. Tämä valinta tehdään Doom-painikkeella.
Valmistajan mukaan putken tuoma vivahde kuuluu lämpönä kun säädin on kello yhdeksän tienoilla, pienenä murona keskipäivän kohdalla, ja siitä eteenpäin yhä mittavampana särönä. Mikä kätevintä, ennalta säädetyn putkisoundin pystyy kytkemään päälle Ashdown 4 -jalkakytkimestä.

Ashdown Head of Doom on varustettu 9-alueisella ekvalisaattorilla, jossa on perinteiset bass-, middle- ja treble-säätimet sekä kolme graafista säädintä näiden alueiden kummassakin välissä. Jokainen säädin leikkaa tai korostaa omaa taajuuttaan 15 desibelin verran.
Eq:n käyttö on helpointa ottaa haltuun aloittamalla säätäminen perinteiseen tapaan kolmella pääsäätimellä. Jos Ashdown Head of Doomin soundi ei vielä näiden avulla asetu aivan haluttuun kuosiin, voi hienosäädön tehdä sitten tarkemmin graafisten liukujen avulla.
Toisaalta ekvalisaattorin pystyy ottamaan kytkennästä myös kokonaan pois omalla painikkeella tai jalkakytkimen avulla.
Jos taas haluaa todella jykevää alakertaa, se onnistuu Sub Harmonics –säädöllä. Se tuottaa yhden oktaavin lisää soitetun sävel alapuolelle, ja valmistajan mukaan jo pienikin annostelu riittää.

Ashdown Head of Doom Geezer Butler Signaturen etupaneelista löytyy lähtö myös viritysmittaria varten. Virityksen ajaksi vahvistimen voi lisäksi mykistää Mute-painikkeen avulla. Liitäntäpuoli näyttää muutenkin asialliselta, sillä DI-lähdön (valittavissa Pre-eq/Post-eq) lisäksi takapaneeli tarjoaa liitännän jalkakytkimelle, linjalähdön erilliselle päätevahvistimelle sekä efektilenkin jo mainittujen slave-liitäntöjen ohella.

Lisätiedot: Ashdown

 

12.12.2017

Roland Cause & Effects – jo 40 vuotta kitarapedaaleita ja muita oheislaitteita

Lontoossa syksyllä järjestetty Cause & Effects -tapahtuma kaupungin Waterloo-tunnelistoon rakennetussa House of Vans -tilassa tarjosi vierailijoille nähtäväksi upean laitekokoelman. Neljän vuosikymmenen aikana on lanseerattu peräti 119 Boss-pedaalia, joista monia pääsi näyttelyssä myös käytännössä kokeilemaan.

Tarina alkoi 1970-luvulla ja kaikkiaan Bossin pedaaleita on myyty tähän mennessä yli 15 miljoonaa kappaletta. Monille vanhemman polven soittajalle näyttely olikin varsinainen melodioiden muistokirja ja yhden jos toisenkin vitriinin luo muodostui milloin isompia milloin pienempiä ryhmiä, joiden hartaasta keskinäisestä hyminästä saattoi ohikulkiessaan erottaa lausahduksia kuten: ”Ostin tuollaisen ’77 ja se on edelleen minulla…”.


Kaikki klassikkomallit oli saatu esille, osa Bossin omasta kokoelmasta, mutta osaltaan kiitos kuuluu keräilijöille ja studioille, joilta laitteita oli saatu lainaan kuin taidenäyttelyyn ikään. Niinpä koossa olikin läpileikkaus niin vanhaa kuin uuttakin, ja siinä ohessa kävi selväksi, miten monen tunnetun kitaristin omaan soundiin, tai kokonaiseen tyylisuuntaan Bossilla on ollut sanansa sanottavanaan.  


Varsinaisena 40-vuotisen historian erityisenä juhlamallina Roland esitteli JB-2 Angry Driver -pedaalin, joka on kehitetty yhteistyössä JHS:n kanssa. Uutukainen tarjoaa samassa paketissa sekä Boss BD-2 Blues Driverin että JHS:n Angry Charlien.

 


Kolmen klassikon 40th Anniversary Pedal Box -paketti puolestaan sisältää kolme toisiaan täydentävää klassikkomallin uusiopainosta – OD-1 Overdriven, PH-1 Phaserin sekä SP-1 Spectrumin.
Yhdistelmä herätti kovasti kiinnostusta, eikä varmasti vähiten sen vuoksi, että lahjaboksi on yleisesti myynnissä ja siten itsekin hankittavissa, toisin kuin ne vuosikertapedaalit jotka liikkuvat harvakseltaan ja maksavat usein maltaita.


DS-1 Distortion tuotiin myyntiin alunperin ’78, mutta uutta kokoelmaa varten sen pinta viimeisteltiin huippukiiltävällä mustalla, jota vasten kullanväriset potentiometrien nupit ja merkinnät näyttävät todella juhlavilta.  

 

 

Overdrive- ja distortion-pedaalit ovat kiistatta kitaristien keskeisimpiä lisälaitteita ja monille soittajille alkuperäinen Boss DS-1 vuodelta ’78 on kulmikkaan atakkinsa ja sulavan sustaininsa vuoksi edelleen aivan erityinen tapaus. Kyseinen malli onkin pessyt myyntiluvuissa kirkkaasti kaikki muut Bossin pedaalit.

 

 

Ilahduttavaa oli, että paikalle oli saatu myös todella harvinaisia varhaisia malleja aivan 70-luvun alkupuolelta, jolloin Roland vasta lähestyi koko aihetta BF1-flangerilla, AF-60 BeeGee -fuzzilla, AP-2-phaserilla ja AS-1-sustainerilla, joiden kookkaat metallikotelot olivat vielä kaukana kompaktista. 


 

Vuosikymmenten varrella kpmaktius ei aina ole ollut suunnittelun keskeisin parametri, mutta vaikkeivat Roland AG-5 Funny Cat Harmonica Mover & Soft Distortion Sustainerissa ja AF100 Beebaa Fuzz/Treble Booster olekaan sieltä pedaalimaailman pienimmästä päästä, niin kyllähän näissä jämerissä teräskoteloissa on tiettyä omaa hienouttaan.  

 

 

Vuodesta 1977 alkaen Roland ja sen tytäryhtiö Boss ovat paaluttaneet itselleen määrätietoisesti omaa lohkoaan pedaalimaailmassa ja tarjonneet kitaristeille moninaisia kapistuksia rehevän soundimaailman luomiseen säröistä choruksiin ja flangereista viivelaitteisiin, puhumattakaan ekvalisaattoriestia, kompressoreista ja muista tärkeistä laitetyypeistä.   
Niistä puhuttaessa ei pitäisi unohtaa myöskään Rolandin vahvistimia, joista erityisesti 1975 lanseerattu Jazz Chorus -mallisto on muodostunut kestohitiksi. Kahden samaan koteloon pakatun vahvistimen ja chorus-efektin yhdistelmä oli poikkeuksellinen idea, jonka ansiosta nämä mallit kuuluvat vahvistinmaailman suosituimpien joukkoon.

 

 

Puhtaan soundin kuninkaaksikin kutsuttu JC-120 oli kulmakivi monen kitaristin arsenaalissa ja mm. Andy Summers käytti sitä Police-aikoinaan Rolandin G-303- ja G-300-kitarasyntetisaattoreiden kanssa.

 

 

Les Paulista muotoja lainannut GS-500 oli eräs kaikkein varhaisimpia kitarasyntikoita maailmassa ja se todella avasi kitaristeille ovet aivan uusiin sfääreihin soundillisesti ja samalla myös ilmaisun suhteen. 

 

GS-500 oli erityisesti suunniteltu lattialle sijoitettavan GR-500-syntetisoijan ohjaimeksi. Soittimen valmisti Rolandille japanilainen Fujigen ja siitä juontui myös nimiyhdistelmä Fuji Roland. 

 

 

Siinä missä GS-500, GS-300/303 ja GS-202/505 olivat perineet tutun oloiset muotonsa kitaramaailman perinteistä, G-707 ja sen bassoversio G-77 olivat totisesti ihan jotain muuta. Kumpikin radikaalisti suunniteltu malli oli varustettu samalla ABS-muovista valmistetulla tukikaarella, jonka tehtävänä oli jäykistää soitinta paremman kontrollin saavuttamaiseksi.

Syntikkamaailman sidoksesta huolimatta kitarassa oli silti vibrakampi, Rolandin oma massiivinen roller-malli.

 

Ja kulmikas kitara vaatii toki tiettyä kulmikkuutta myös pedaalipuolelle.

 

Echo- ja delay-efektit ovat ollleet kuuluvassa roolissa halki koko nykyaikaisen äänityshistorian aina 50-luvulta alkaen. Bossin ensimmäinen delay-pedaali oli DM-1, uuteen kompaktiin kotelotyyppiin rakennettu sekä hämmästyttävän edullinen ja suorituskykyinen pedaali – erityisesti siihen asti valta-asemassa olleisiin nauhakaikuihin verrattuna.
Kookkaat, keikkailtaessa epäkäytännölliset ja jatkuvaa ylläpitoa vaativat nauhakaiut eivät silti kadonneet minnekään, sillä jokin niiden soundissa vetoaa edelleen.

Jos RE-101, RE-150, RE-201 ja RE-301 olivat aikanaan ajan tasalla pysyttelevällä kitaristille huippumoderneja vehkeitä, niin nykyisin ne ovat äärimmäiseen autenttisuuteen pyrkiville himoittuja kohteita, joita harvakseltaan liikkuu käytettyjen laitteiden markkinoilla ja verraten korkeaan hintaan.

 

 

Kun ajattelee mitä tahansa 70-luvulla ja sen jälkeen tehtyä levyä – tai tunnettua kitaristia tai  bändiä soittamassa – niin jossain vaiheessa sieltä nousee lähes takkuvarmasti Boss esiin muodossa tai toisessa. Ja sehänon selvää, ettei 40 vuotta ja yli 15 miljoonaa myytyä pedaalia voi olla näkymättä ja kuulumatta.

 

 

Eikä kehitys tähän pysähdy, alati innovatiivista toimintaa ruokkivat niin virtuaalinen todellisuus mallinnuksineen kuin ennakkoluuloton näkemys soittimiin, kuten tämä Sandbergin kanssa yhteistyössä luotu V-BDN Bode -mallikin osoittaa.

Lisätiedot: Roland Suomi

 

11.12.2017

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy