Focusrite Clarett 8PreX – riittävästi kanavia

Thunderbolt-väylää kulkee isonkin session kanavamäärä, ja kylkiäisinä saa messevän plug-in-kokoelman. Asiaa, Focusrite.


Clarett 8PreX tarjoaa kahdeksan analogista linja/mikrofoni-tuloa, joista kaksi toimii tarpeen tullen myös instrumenttiliitäntänä. Kahden optisen digiliitännän kautta saadaan yhteensä 16 Adat-normin mukaista kanavaa lisää ja niiden jatkeeksi mukana on vielä S/P DIF -normin stereotulo. Tulojen yhteisluku on 26, silloin kun näytetaajuudeksi valitaan 44,1 tai 48 kHz.

 

 

Kun siirrytään korkeampiin lukemiin, analogikanavat ja S/P DIF säilyvät ennallaan, mutta digitaalisten Adat-tulojen määrä puolittuu aina näytetaajuuden kaksinkertaistuessa. Korkeimmilla näytetaajuuksilla (176,4 / 192 kHz) Adat-väylissä kulkee enää neljä kanavaa suuntaansa
Sama logiikka pätee lähtöihin, joita on enimmillään 28.

 

 

Signaaleiden reititys hoidetaan erillisessä apuohjelmalla, jonka käyttö aukenee hetken totuttelulla. Samalla ohjelmalla määritetään yleisasetukset, aktivoidaan kanavakohtaiset Air-optiot ja valitaan esimerkiksi ykkös- tai kakkoskanavan sovitus instrumenttisignaalille.

 

Supernopea yhteysväylä

Clarett liitetään tietokoneeseen Thunderboltilla. Väylänormi itsessään mahdollistaa laitteiden ketjuttamisen, mutta silloin ketjun keskimmäisissä vehkeissä on oltava kaksi Thunderbolt-liitäntää. Clarett on kuitenkin monen muun tavoin suunniteltu ketjun päätehelaksi ja siinä on vain yksi liitäntä.

Jos useita tällaisia yhden liitännän laitteita pitää saada käyttöön samaan aikaan, tarvitaan erillinen Thunderbolt Dock -palikka, joiden hinnat ovat parin sadan pintaan. Sillä rahalla saa sitten tiettyä lisämukavuuttakin, sillä Dockin kautta voi liittää lukuisia USB- yms. laitteita yhdellä kaapelilla Maciin.

 

Päteviä efektejä

Clarettin mukana toimitetaan Focusriten oma plug-in-kokoelma, sekä Softuben Time & Tone -satsi, joita kehotetaan käyttämään jo äänitysvaiheessa. Interfacessa ei kuitenkaan ole omaa DSP:tä, vaan plugarit imaistaan tietokoneen audio-sekvensseriin. Jutun juju on Clarettin minimaalinen latenssi, jonka pituudeksi Focusrite kertoo mitanneensa 1,67 ms Logic Pro -ohjelmalla ja Mac Prolla. Mainittu aika käsittää signaalin koko matkan analogisesta tietokoneelle ja takaisin analogiseksi.

Todellinen käyttöhetken latenssi riippuu tietokoneen suorituskyvystä, käytettävästä ohjelmistosta, sekä muista samaan aikaan koneella teetettävistä prosesseista, mutta oma vuoden 2012 MacBook Pro -kannettavani selvisi kyllä nikottelematta tallennettavan signaalin monitoroinnista ja efektoinnista äänityksen aikana. Jos viivettä olikin, se soittaessa tuntunut – Clarettin sointi on ryhdikäs ja taimaus osuu linjaankin soittaessa kuin vahvistimella ikään.


Siinä se

Audiolaadultaan Clarett Pre8X ei jätä sijaa toiveille. Mikrofonivahvistimet ovat perusluonteeltaan tarkkoja ja analyyttisiä, mutta samalla hienostuneita. Jos niiden aavistuksen mattaan taittuva samettinen perussointi on johonkin tilanteeseen liian pehmeä, voi apuohjelmasta aktivoida kanavakohtaisesti air-toiminnon, joka jäljittelee ISA-sarjan mikrofonivahvistimien kirkkaampaa ilmettä ja dynamiikkaa.

Kun mukana toimitettava efektinivaskakin on rahanarvoista tavaraa, ja laitetta voi käyttää lisäksi myös itsenäisenä mik-se-ri-nä tai mikrofonivahvistimena ilman tietokonetta, voi Clarett Pre8X:n hintaa pitää vähintäänkin kohtuullisena ellei suorastaan edullisena.

 

Focusrite Clarett Pre8X

Thunderbolt-väylään kytkettävä audio interface

• kahdeksan analogista mikrofoni/linja-tuloa
• ISA-sarjaa mallintava air-optio analogituloissa
• sovitus instrumenttisignaalille tuloissa 1. ja 2.
• kymmenen analogista linjalähtöä
• kaksi kuulokeliitäntää
• kaksi digitaalista Adat-tuloa / lähtöä
• digitaalinen S/P DIF -tulo / lähtö
• word clock -tulo ja lähtö, BNC
• stand alone -mikseritoiminta
• 24-bittiset muunnokset
• näytetaajuus 44,1 – 192 kHz
• hinta n. 1 300 euroa

Lisätiedot: Soundtools

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Tämäkin laite on edelleen ajankohtainen ja sen tekniset ominaisuudet vastaavat testattua kappaletta, joten avasimme jutun myös nettiin vapaasti luettavaksi. 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 
14.10.2017

We Are Coming To Let’s Go – Fab Fourin tarina

Klassinen tarina. Maailmalta turpaan saanut ja erilaiseksi itsensä kokeva kitaristi haluaa perustaa bändin käsitelläkseen sisällään vellovia eksistentiaalisia kysymyksiä. Muut tyypit löytyvät samasta asuntolasta.

Neljä erilaista persoonaa ja polttoaineena puhdasta intohimoa. Kitaristi säveltää ja on bändin herkkäsielu. Laulaja sanoittaa ja on kova jätkä, joka joutuu ongelmiin. Basisti on ekstrovertti, joka hoitelee median verbaaliudellaan. Rumpali on se erakko, jolla on räjähtävä luonne. Bändi nousee suosioon, valloittaa Euroopan tehden lukuisia menestyskiertueita.
Kahdeksan vuoden jälkeen nelikko on ajettu loppuun. Kymmenkunta albumia ja kaksi dokumenttielokuvaa jäävät todistusaineistoksi vuosista. Syitä hajoamiseen on monia.

Loppua siivittää kitaristin itsetuhoisuus ja loppuun palaminen. Laulajalla on alkoholiongelma ja basisti aikoo suunnata politiikkaan. Rumpalillakin on omat ihmissuhdesotkunsa. Huonona päivänä miehet eivät enää siedä toisiaan. Kitaristilla on jo oma sivuprojektinsa ja ajatus vetäytyä kokonaan musabisneksestä.

Tätä kaikkea ja paljon enemmän kertoo kirja Pertti Kurikan Nimipäivistä.
Tarina jaksottuu bändin neljän jäsenen vuoropuheluun, Pertti Kurikan pitämään päiväkirjaan ja Pekka Elomaan paljon puhuviin valokuviin. Nuo kuvat kertovat enemmän kuin tuhat sanaa ja tekevät tästä kirjasta jo julkaisemisen arvoisen.
Vuoropuhelut ovat silti kirjan pihvi. Hersyviä hetkiä on vaikka kuinka ja jokainen tykittää ilman filttereitä. Välillä tapellaan, välillä syleillään. Pohditaan menestyksen hintaa, naisasioita ja faneja – siis kaikkea, mikä menestyvän bändin ympärillä pyörii.

Päiväkirjassa sukelletaan syvemmälle. Kurikka – joka puhuu itsestään kolmannessa persoonassa – on bändin perustaja ja sielu. Hän kuvailee maailmaa ja tilittää koruttomaan tyyliinsä tapahtumia arjesta ja kiertueilta – kuten mitä oikein tapahtui Euroviisujen aikana. Näin pari päivää finaaliesiintymisen jälkeen, vielä Wienissä.

Lauantai 24.5.
”Kävimme syömässä.
Näin kyltin lentävästä rotasta. Samanlainen muoto kuin linnulla.
Tulimme hotelliin chillaamaan. Menemme katsomaan Euroviisulaulukilpailun finaalia. Ruotsi tai joku maa ehkä voittaa.
Kiitos tästä viikosta. Oli hyvä viikko ja kaikkea hauskaa kivaa olemme tehneet Wienissä.
Viro ehkä Voittaa.
Pertin munat kutittaa. Käyn vessassa.
Kiitos tästäkin päivästä.
Kaikki meni hyvin Mitä nyt pientä hölmöilyä tein.
Minä en vihaa Sami Helle ja Kari viha Sami Helle.
Ei saa ruoka.
Kiitos, että matka meni hyvin.”

Tämä kirja naurattaa ja itkettää, koskettaa. Enimmäkseen fiilis on katossa. Hyviä hetkiä on sivu toisensa jälkeen ja toimittaja Jouni K. Kemppainen on ollut oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Itsensä hän jättää taka-alalle. Päähenkilöt ovat vahvasti iholla.
Taka-alalla on myös bändin viides jäsen, tuottaja ja kehitysvammaohjaaja Kalle Pajamaa, jota ilman PKN ei olisi syntynyt. Olisi ollut kiinnostava kuulla hänenkin ajatuksiaan ja osuutta keskusteluihin. Ehkä se on sittenkin jo eri kirjan aihe.

Tämä kirja on must jokaiselle bändityypille, sillä kirja näyttää kaunistelematta millaista rockbändin touhu on (tunnistat sieltä itsesi). Riemukkaita hetkiä on takuulla luvassa myös kaikille, jotka osaavat nauraa elämälle.


Pekka Elomaa, Jouni K. Kemppainen: "We Are Coming To Let’s Go", Teos (2017)

Tsekkaa myös loistavan Tokasikajuttu-elokuvan arvio tältä sivustolta.

 

 

13.10.2017

Sikahyvä bändileffa!

Elokuvien kakkososat ovat usein vanhan lämmittelyä. On todella vaikeaa toisintaa menestysidean toimiva rakenne ja onnistuneen juonenkuljetuksen aiheuttama draamallinen jännite. Onkin ihmeellistä, että Tokasikajuttu onnistuu yli kaikkien odotusten. Kaiken lisäksi Pertti Kurikan Nimipäivä -yhtyeen nelikko on Euroviisuvoittonsa myötä kaikille tuttu. Eikö tarina ole jo kuultu ja pureksittu?

Ei. Elokuva syventää tarinaa ja näyttää mitä kulisseissa tapahtui. Syitä onnistumiseen on toki monia. Ensinnäkin uskomaton tarina kehitysvammaisten punkbändistä, joka valitaan edustamaan maatamme 100 miljoonan katsojan eteen Euroviisuissa, tuntuu edelleenkin kuin sadulta.
Kellarista valtavaan kansansuosioon nouseva bändi on klassinen tuhkimotarina. Silti se tuntuu niin uskomattomalta, ettei sellaista olisi voitu fiktioksi oikein edes tehdä. Tarina on hieno ja aito kertomus musiikin uskomattomasta voimasta.
Lyhty ry:n musiikkiterapiakerhossa vuonna 2009 perustettu PKN ei syntynyt kaupallinen agenda mielessä, vaan kehitysvammaisten miesten höyryjen purkamiskanavana. Siinä mielessä bändin ydin on valettu arvokkaimmasta raaka-aineesta: intohimosta musiikkiin. Tästä kuuluu kunnia myös Lyhty ry:n kulttuuripajan ohjaaja Kalle Pajamaalle, joka treenautti ja tuotti yhtyeen ensimmäisen äänitteen. PKN:n tuottajana ja managerina toiminut Pajamaa onkin elokuvan tärkein sivuhenkilö.

Tapahtumat ovat kuitenkin vain näyttämö ihmisille. Kiinnostavat persoonat tekevät tarinasta kiehtovan. Jotain maagista on siinäkin, että bändissä on juuri neljä jäsentä. Kuten Queen, The Beatles, Kiss, Sielun veljet… neljä on täydellinen luku. Kolmessa ei vielä ole tarpeeksi sävyjä ja viidessä on jo liikaa, yksi sieltä aina unohtuu tai jossain vaiheessa vaihdetaan. Neliapilan kaikki lehdet ovat omia persoonia, jotka täydentävät toisiaan ja PKN:ssä neljä persoonaa muodostavat vangitsevan joukon.

Kohtaukset rakentuvat jäsenten väliseen sanailuun, kuten siihen että yhtyeen herkkäsielu ja säveltäjä Pertti Kurikka vihaa basisti Sami Hellettä. Tai siihen, että Samilla menee hermot laulaja Kari Aallon oikkuiluun. Toni Välitalo on rumpujensa takana yhtyeen hiljaisin jäsen, mutta häneltäkin löytyy temperamenttia. Sellainen on esimerkiksi Euroviisu-finaalista tipahtamisen aiheuttama valtava pettymys, kun itkevä Toni näyttää hurraaville ihmisille keskisormea ja purkaa pettymystään sylkien. Elokuva onkin melkoista tunteiden vuoristorataa, jatkuvaa sinkoilua äärilaidasta toiseen. Se tekee intensiteetistä herkeämättömän.

Tämän kaiken voisi tietenkin osaamattomammat elokuvantekijät sössiä. Ohjaajat Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi ovat kuitenkin – jälleen – onnistuneet työssään erinomaisesti. Kohtaukset loppuvat juuri oikealla hetkellä ja rytmitys pitää otteessaan. Elokuvassa ei ole löysää, eikä se missään vaiheessa sorru melodramaattisuuteen, mistä tulee suurimmat pisteet.
Kaikessa näkyy kunnioitus päähenkilöitä kohtaan. Asioita ei maalata tai pyritä selittämään. Dokumentti seuraa päähenkilöitään iholla ja jatkuvasti tapahtumien polttopisteessä.

Passin kuvaus on loistavaa, huomaamatonta ja aina tilanteen tasalla olevaa. Tekijät ovat selvästikin saavuttaneet päähenkilöiden täyden luottamuksen.
Harvoin dokumenteissa silti näkee niin avoimesti omina itsenään kameran edessä olevia ihmisiä kuin PKN:n tyypit ovat – se luo elokuvaan vahvan rehellisyyden tunteen.

Passi on myös hereillä kun pikkutakkiinsa sonnustautunut Aalto steppailee Wienissä punaisella matolla. On yksi elokuvan huippuhetkiä kun Aalto tervehtii maailmanmiehen välittömyydellä Conchita Wurstia, vuoden 2014 Euroviisu-voittajaa. Lyhyt kohtaaminen on symbolisuudessaan timanttia, kahden poljetun vähemmistön kohtaaminen satojen kameroiden todistaessa tapahtumaa. Tällaista voi tapahtua vain saduissa tai Euroviisuissa.

Jokaisella nelikon jäsenistä on myös oma kohtauksensa ja henkilökohtainen polkunsa. Helle jatkaa eka osasta tuttua työtään politiikan parissa. Pyörähdetään seuraamassa Keskustapuolueen vaalitaistelua ja Juha Sipiläkin vilahtaa ruudussa. On herkullista kuulla, kuinka Helle visioi tulevasta politiikan urastaan – kunhan bändiltä liikenee aikaa.
Kurikka taas käy eläinkaupassa kokeilemassa, miltä tuntuu pitää oikeaa käärmettä käsissään. Pakkomielteiselle Pertille käärmeen lipominen ja sihinä luovat aivan oman koodiston, joka kulkee läpi elokuvan sivujuonteena.
Aivan uusi juttu on Pertin sivupersoonien esiintyminen. Maskeeratulta heavy-laulaja King Diamondilta vaikutteita ottaneella pimeyden prinssillä, Kalevi Helvetillä, on aivan eri meininki kuin punkkari Pertillä.

Kiinnostavin ja elokuvan draaman kannalta tärkein rinnakkaistarina liittyy kuitenkin rumpali Välitaloon ja hänen kolmiodraamaansa. Sen kaksi muuta osapuolta ovat tyttöystävä Jutta ja roudari Niila. Enempää paljastamatta ja elokuvaa spoilaamatta jätän tarkemmat käänteet kertomatta. Sivujuoni antaa kuitenkin bänditarinalle hyvää lisäpotkua. Ja hei, onko olemassa bändiyhteisöä, jossa ei jonkinlaista ihmissuhdesotkua käytäisi?

Yksi seikka, joka varmasti saa aikaan hengenhaukkomista joissakin katsojissa, on kehitysvammaisten seksuaalisuuden tuominen näkyväksi. Joissain maissa se on yhä iso tabu, eikä siitä kauaa aikaa ole Suomessakaan kun kehitysvammaisia oltiin steriloimassa. Jälleen elokuvantekijät ovat onnistuneet välittämään seksuaalisuuteen liittyvät tunteet ja tapahtumat verevästi ja kauniisti, sortumatta sosiaalipornoon tai mauttomuuksiin.
Toinen intimiteetin toiselle puolen menevä asia on kakkahuumori, joka jaksaa tässäkin naurattaa. Onneksi siihen käytetty aika on kuitenkin pidetty kurissa.

Herkullista materiaalia on yllin kyllin muutenkin Euroopan-rundeineen ja sisäisine ristiriitoineen. Yksi tärkeä teema onkin 60-vuotta lähestyvän Pertin päätös vetäytyä eläkkeelle. Yhtyeen hyllylle pistäminen on tietenkin iso pettymys muille jäsenille ja aiheuttaa kuumia tunteita erityisesti Samissa.

Tämä sinetöi myös sen, ettei kolmososaa tulla näkemään. Vai tullaanko sittenkin? Voihan yhtye aina tehdä comebackin! Minä ainakin olisin siitä kovin kiinnostunut.

 

 

 


Tokasikajuttu (Moukafilmi 2017)
• ohjaus ja käsikirjoitus. Jukka Kärkkäinen ja J-P Passi.
• kuvaus: J-P Passi
• tuottaja: Sami Jahnukainen
• pääosissa: Pertti Kurikka, Kari Aalto, Sami Helle ja Toni Välitalo

Tsekkaa myös bändin tarinasta kirjoitetun We Are Coming To Let’s Go -kirjan arvio tältä sivustolta. 

 

13.10.2017

Friedman Dirty Shirley Pedal – säröä parhaaseen brittityyliin

Dave Friedman on yhdysvaltalainen vahvistinsuunnittelija ja -rakentaja, jonka taitoja ovat hyödyntäneet esimerkiksi Eddie Van Halen, Steve Stevens ja Jerry Cantrell. Yksi hänen työnsä helmistä on Friedman Dirty Shirley -täysputkivahvistin, joka on saanut inspiraationsa vanhoista brittivahvistimista.

Nyt tämä soundi on saatavilla myös Friedman Dirty Shirley Pedalin muodossa. Se tarjoaa vahvistimesta tutut säädöt: bass, treble, presence, volume, middle, gain.
Lisäksi pedaalissa on Tight-kytkin, jonka avulla bassotoistoa voi muokata tarvittaessa tiukemmaksi.

Friedman Dirty Shirley Pedalin gain-säätö toimii valmistajan mukaan erinomaisesti, ja siksi uutuus taipuukin pikkusärölle vievästä boostista hardrock-soundiin. Pedaalia voikin käyttää niin puhtaana soivan kuin jo valmiiksi yliohjatun vahvistimen edessä. Lisäksi Dirty Shirleyn luvataan reagoivan kitaran säätöjen ja plektran kosketuksen muutoksiin täysin vahvistinkaimansa kaltaisesti.

Friedman Dirty Shirley Pedalin ohituskytkentä on toteutettu true bypass -periaatteella. Pedaali on valmistettu Yhdysvalloissa.

Lisätiedot: Custom Boards

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

12.10.2017

Riffi 5/2017

Riffi 5/2017 sisältö

HAASTATTELUT & ESITTELYT

10 Abdissa ”Mamba” Assefa
– Ikimuistoiset sessiot

16 Musikaali Eva Wahlströmista
– tyrmäävä show!

20 Heikki Laurila
– Mies, joka soitti kaiken

25 Jemina & Selina Sillanpää
– jo 30 vuotta musiikkia yhdessä

28 Kaks Villee, yks Janne…
– ja kaikilla basso

32 Simo
– pois mukavuusalueelta

 

LUKUPALAT

8 Ajankohtaisia poimintoja
– Syksyn kirjasatoa perkaamassa

8 Riffin lyhytsanomat

 

11.10.2017

Blackstar HT Venue MkII – keikkajyrien uudet versiot

Blackstar on uudistanut keikkakäyttöön suunnatut HT Venue –sarjan vahvistimet. Uusi mallisto kattaa viisi vahvistinta.

HT Club 40 MkII -combo sekä 50 MkII –nuppi ovat teholtaan pienimmät. Isommille lavoille on suunnattu HT Stage 60 112 MkII- ja 212 MkII – combot sekä HT Stage 100 MkII –nuppi. Vahvistimien teho voidaan kuitenkin tarvittaessa pudottaa kymmenesosaan nimellismäärästä. Fyysistä painoakin kerrotaan olevan aiempaa vähemmän.

Blackstar HT Venue MkII –vahvistimet on moderniin tyyliin varustettu usb-lähdöillä äänitystilanteita varten. Lisäksi varustuksiin kuuluu efektilenkin ja kuuloke-/linjalähdön ohella balansoitu XLR-liitäntä suoraa linjasoittoa varten.
Vahvistimissa on myös uudestaan suunniteltu Reverb-kaiku, jonka kerrotaan olevan ”studiotasoinen”.

Blackstar HT Venue MkII –vahvistimien Clean-kanava soi valmistajan mukaan entistä monipuolisemmin ja sävykkäämmin. Volumen ohella uudessa versiossa on sävysäätöä varten bass- ja treble-säätimet yhden tone-säädön sijaan.
Voice-kytkimen avulla käyttäjä voi valita selkeästi Amerikkaa tai brittisoundia. Näistä ensimmäinen soi tiukemman ja herkemmin. Jälkimmäistä taas luonnehditaan kellomaisen helähtäväksi ja helpommin pienen särön puolelle ajettavaksi.

 

Blackstar HT Club MkII  –malleissa on yksi särökanava, joka on varustettu gain- ja volume-säätimin sekä voice-painikkeella.
Tälle Overdrive-kanavalle on nelialueinen ekvalisaattori, jossa on bass-, middle- ja treble-säätöjen ohella Blackstar-vahvistimien perusominaisuus, patentoitu ISF-säädin. Sillä voidaan liikkua portaattomasti jenkkityylisestä brittilähtöiseen sointisävyyn.

 

 

Blackstar Venue MkII -sarjan HT Stage –vahvistimet tarjoavat kaksi Overdrive-kanavaa. Ne on varustettu gain- ja volume-säätimin. Molemmissa on myös oma voice-kytkin, joista saadaan valittua joko dynaamisempi ja herkempi tai sitten enemmän läpitunkeva soundi. HT Stage MkII –vahvistimien särökanavien luvataan soivan tiukasti ja fokusoituneesti ja kattavan laajan paletin erilaisia särösointeja.
Sävysäädöt (bass, middle, treble, ISF) ovat yhteiset, mutta kanavia vaihdettaessa vahvistin muistaa sen nimenomaisen sointiasetuksen, jota kyseisessä kanavassa edellisellä kerralla käytettiin.

Valmistajan mukaan  mukaan särökanava soi uusissa Blackstar HT Venue MkII –vahvistimissa aiempaa ”rikkaammin ja täyteläisemmin”, vaikka pohjana onkin alkuperäisen sarjan sointi. Valmistajan mukaan on erityisesti pyritty välttämään high gain –tyylisille ratkaisuille tyypillistä sirisevää luonnetta soinnin ylätaajuuksilla.

Blackstar HT Venue MkII –vahvistimissa kaikki soundimoodit ovat vaihdettavissa jalkakytkimellä.

Lisätiedot: Into-Luthman

Lue lisää tuoteuutisia Riffin sivustolta.

 

 

10.10.2017

DJ Bunuel juhlistaa 40-vuotista uraansa Kulttuuritalon maratonkonsertilla

Kohti valoa -konsertti valtaa Kulttuuritalon 21.10 ja lavalla nähdään laaja kattaus maan parhaita artisteja Kingston Wall Left Oversista Rinneradioon, Melrosesta Giant Robotiin ja Emma Salokoskesta Veljekset Von Hertzeniin. Yhteensä illan aikana lavalle kiipeää yli 30 artistia.


DJ-kulttuurin uranuurtajana DJ Bunuel (Måns Strömberg) on tutustuttanut suomalaisia uusiin musiikkityyleihin baareissa, ravintoloissa ja radioaalloilla 70-luvulta saakka.
DJ:nä hänet tunnetaan kokonaisvaltaisesta uppoutumisestaan keikkatilanteeseen, sekä hetkittäin erittäin filosofisestakin suhtautumisestaan levyjen soittoon. “Itselleni nämä eivät ole juhlat minun kunniakseni, vaan suomalaisen musiikin ja DJ:n työn”, Bunuel sanoo. “Usein ei ymmärretä, kuinka luova ja vaativa duuni se voi olla. Kaikkea muuta kuin napin painamista.”

Bunuelia eteenpäin ajava voima on aina ollut lapsenomainen innostuminen musiikista ja uuden löytämisestä. Eri tyylien välillä kameleomanttimaisesti liikkuvan taiteilijan käsitys musiikista rakentuu lokeroimattomuudelle – musiikki ei ole eri genrejä, vaan kappaleita. Kaikki musiikki on alkanut siitä että joku löi kädet yhteen tai kopautti puunrunkoa, loppu on jatkumoa.

Ennakkoluuloton suhtautuminen on ulottunut myös omaan työskentelyyn. Paitsi DJ:nä ja muusikkona, Bunuel tunnetaan radiotoimittajana, tapahtumatuottajana, ravintoloitsijana ja juontajana. Hän on soittanut levyjä niin yritystilaisuuksissa, underground-klubeissa kuin Hurriganesin kiertue-DJ:näkin. 1990-luvulta alkanut yhteistyö muusikkojen kanssa on ulottunut Mieskuoro Huutajista Pekka Kuusistoon, Avantista Timo Lassyyn, Kingston Wallista ja XL:stä Mikkelin kaupunginorkesteriin.

– Bunuel on osa Helsingin nykyisen olemuksen perustaa. Hän on muokannut kaupunkia ja sen kulttuuria lukuisin keinoin, mutta pääosassa ovat musiikki, uteliaisuus ja ihmisten yhteen tuominen. Bunuel on kiinnostava hahmo ja taiteilija yli genre- ja ikärajoitteiden, sanoo Art Goes Kapakan perustaja ja Pluto Finlandin toimitusjohtaja Mikko Leisti.


Iso osa Bunuelille läheisistä muusikoista vuosien varrelta nähdään Kulttuuritalon lavalla 21.10. Yli viiden tunnin konsertissa esiintyy yhteensä yli 30 artistia.

– Artistilista piti lopettaa kun paperi loppui. Yhteistä kaikille esiintyjille on, että minulla on heihin hyvin henkilökohtainen suhde. He ovat inspiroineet tai opettaneet minua, heidän musiikkinsa on kantanut yli vaikeiden aikojen, Bunuel sanoo ja jatkaa: Haluan rakentaa konsertista radiolähetyksen kaltaisen ainutlaatuisen kokonaisuuden.  

Musiikillisten elämysten lisäksi halukkaille on tarjolla villiyrttiasiantuntija Sami Tallbergin tekemä kahden ruokalajin menu. Konsertin jälkeen Alakulttuuritalon jatkoilla juhlitaan tarkoin valittujen DJ:den siivittäminä aina aamuneljään.

– Bunuel on yksi sukupolvensa vahvimpia DJ-hahmoja. Hän on keikoillaan ja radiolähetyksisssään toiminut uranuurtajana jakaen urbaanin rytmimusan monipuolista ilosanomaa jo 80-luvulta lähtien ja näin ollut merkittävässä roolissa kasvattamassa seuraavien sukupolvien musamakua. Tämäntyylisellä pohjatyöllä on varmasti ollut vaikutusta siihen että esim. Flow-festivaalin ja Radio Helsingin kaltaisia ilmiöitä on päässyt syntymään,” pohtii puolestaan saksofonisti Timo Lassy.

 

Kohti valoa 21.10. klo 15

Kulttuuritalo, jatkot: Alakulttuuritalo & Kitchen (Sturenkatu 4, 00510 Helsinki)

Artistit, konsertti: Bossapoika, Cool Sheiks, Don Johnson Big Band, Emma Salokoski & Jarmo Saari, Eternal Erection,  Fat Beat Sound System, Giant Robot, Hannu Leidén (Havana Black), Hell of a Band,  Iro Haarla & Aniida Vesala, Jo Buddy’s Trio Riot, Jone Takamäki, Jukka Eskola, Jukka Orma, Jukka Perko, Kalle Salonen, Kari Tapiiri, Kepa Salmirinne (Zero Nine), Kim Lönnholm, Kingston Wall Left Overs, Marzi Nyman, Melrose, Paleface, Pietarin Spektaakkeli, Rinneradio, Slow Hill, Spigu, Super Janne, Timo Lassy, Tuomo Prättälä, Valtteri Laurell Pöyhönen, Veljekset Von Hertzen, XL, Yona

DJ:t, jatkot: VG+Slow, Alimo, Dijcka, Borzin, Bunuel, Magic Sam, Lord Fatty, Mikke Stenberg, Gorgeous Georg, Didier + Anonymous

Liput: 35-64 €, pelkät jatkot 10-12 €, Tiketti

 


DJ Bunuel (Måns Strömberg)

Måns Strömbergin ensimmäinen DJ-keikka oli koulun urheilukerhon diskossa vuonna 1977. Radiotyöskentely alkoi 1984 Ylen ruotsinkielisessä radiossa, minkä jälkeen Bunuel on tehnyt jazzohjelmia Ylelle jo toistakymmentä vuotta ja Kohti valoa -ohjelmaa Radio Helsingissä vuodesta 2009.
DJ Bunuelina hän alkoi työskennellä 80-luvun lopulla helsinkiläisessä Radio Ettanissa. Lempinimen antoi alunperin Remu Aaltosen veli Ari Aaltonen. TV-puolella Bunuel on työskennellyt mm. MTV3:lla sekä Suomen virallisen Top 40 -ohjelman juontajana.
Ravintoloiden äänisuunnittelijana DJ Bunuel on yksi Suomen edelläkavijöistä ja suunnitteli mm.  Ravintola Meccan ja koko senaikaisen Palace-ketjun taustamusiikin 2000-luvun alussa.
Hän on ensimmäinen Art goes kapakan Helsinki hauskemmaksi  -palkinnon saaja ja palkittu myös mm. Yle Svenskan Radiopalkinnolla sekä Funky Amigosin jakamalla Funky Awardsilla. 
Bunuel on ollut mukana perustajana ja osaomistajana 14 vuotta toimineessa Bar Maryssa Porvoossa.

09.10.2017

Vaihe vaikuttaa summautumiseen

Kun kaksi äänilähdettä sijaitsee eri paikoissa, ovat niiden etäisyydet jakopisteeseen usein erilaiset. Jakopiste on paikka, jossa nämä äänilähteet kuuluvat samalla voimakkuudella, mutta etäisyyserosta johtuu se, että äänet eivät tulekaan jakopisteeseen samanaikaisesti. Tätä me pyrimme kompensoimaan viivästämällä aikaisemmin saapuvaa signaalia sähköisesti ääniprosessorilla. Näitä kaiuttimien välisiä saumoja riittää kaiutinjärjestelmässä tutkittavaksi ja ajastettavaksi useita.

Eriaikaisuus taas jo itsessään aiheuttaa ongelmia. Äänen selvyys kärsii, ja esimerkiksi konsonanteista on vaikeampaa saada selvää. Tämä taas on kokonaan oma tarinansa, ja tämä tarina lopetetaan ennen kuin se ehti edes kunnolla alkaa. Nyt keskitytään siihen, että aika vaikuttaa kaiuttimien keskinäiseen vaihevasteeseen taajuuksittain eri tavalla. Tätä hämmennystä aiheuttavaa ja vaikeaksi koettua asiaa pyrin nyt selvittämään.

Summaa enemmän ja vähemmän

Meidän tavoitteemme on liittää kaksi signaalia toisiinsa ilman ristiriitoja. Kaksi täysin samanlaista signaalia antaa meille 6 desibeliä lisää äänenpainetta. Jos taajuusvasteet poikkeavat toisistaan, summautuminen on lähempänä voimakkaampaa signaalia.

Vaihe tekee tähän asiaan omat kiemuransa. Jos signaalit poikkeavat toisistaan vaiheellisesti, summautuminen menee Meyer Soundin julkaiseman mainion Magú Ramirezin vaiheen ”ravintoympyrän” mukaisesti. Vaiheiden ollessa kauempana kuin 120 astetta toisistaan siirrytään summautumisesta jo signaalin kumoutumiseen.

 

 

Kun vaihe vaihtelee taajuuksittain, seurauksena on muutoksia taajuusvasteessa. Meidän tehtävämme on eliminoida tämä ilmiö mahdollisimman pieneksi. Täysin me emme tätä ilmiötä pysty eliminoimaan, mutta tehdään se mitä pystytään.

Ajanhan me saamme samaksi ainoastaan yhdessä pisteessä kahdesta kaiuttimesta. Siksi tämän paikan tulee olla tarkkaan valittu. Pisteemme on siis se, jossa kaiuttimet soivat samalla äänenpaineella. Tässä pisteessä ilmiö on voimakkain.
Siirryttäessä tästä pisteestä pois jompikumpi kaiuttimista on voimakkaampi, ja ilmiö pienenee tämän vuoksi. Meidän tehtävämme on vaikuttaa sinne, missä ongelma on pahin. Siirryttäessä riittävästi sivuun tästä jakopisteestä olemme jommankumman kaiuttimen vaikutusalueella, ja toisen kaiuttimen vaikutus kuulemaamme on pieni. 

 

 

Taajuuden aallonpituus vaikuttaa lopputulokseen

Taajuudet ovat ajaltaan ja mitaltaan erilaisia. Matalat taajuudet ovat kestoltaan ja pituudeltaan isoja. Taulukosta selviää eri taajuuksien aallonpituudet ja jaksoajat. Itse osaan ulkoa 1 kHz:n, 34 senttiä ja 1 millisekunnin. Siitä sutimalla saan mitat ja ajat aika nopeasti haarukoitua, ainakin sinnepäin. Monta ongelmaa on saanut ihan oikean selityksen aallonpituudet ymmärtämällä ja ”tässä on jotain mystistä” -tapahtumat ovat vähentyneet huomattavasti.

Taajuuden kasvaessa aallonpituus ja värähdysjakson kesto lyhenevät. 100 Hz:n aallonpituus on 3,4 m ja värähdysjakson kesto 10 ms. Tuhat hertsiä on taajuutena kymmenkertainen sataan hertsiin verrattuna, mutta sen aallonpituus ja jakson kesto ovat vain kymmenesosan (0,34m, 1ms). Vastaavasti 10 kHz:n taajuuden aallonpituus on 3,4 cm (0,1 ms).

 

Vaihe on kierroksia

Mitä pidempi aikaero on kyseessä, sitä enemmän kierroksia ja erilaisia vaihe-eroja on luvassa. Taajuusvasteessa nämä vaihe-erot ovat nähtävissä erilaisena summautumisena tai kumoutumisina taajuuksittain. Tämä ilmiö tottelee nimeä kampasuodin (comb filter).

Kampasuodin alkaa aikaeron määräämästä kohdasta. Jos aikaero on 1 ms, niin ensimmäinen kierros tulee täyteen (360 astetta) yhden kilohertsin taajuudella, joten tämä taajuus summautuu kauniisti 6 desibeliä. Esimerkkiaikamme 1 ms on kuitenkin vain puolet 500 Hz:n taajuuden vaatimasta täyden kierroksen ajasta ja tällä taajuudella summautuvien signaaleiden vaihe-ero on 180 astetta. Tässä kohdassa on odotettavissa signaalien kumoutuminen.

Ja nämä ilmiöt jatkuvat ylöspäin mentäessä. Esimerkin mukainen tilanne on esitetty vaihevasteena ja taajuusvasteena kuvissa 1. ja 2.

Kuva 1.) Aikaeron ollessa kahden signaalin välillä 1 ms vaihevasteessa tulee 360 astetta täyteen 1 kHz:n taajuudella. Kaikki mittaukset on tehty sähköisesti, jotta ilmiö on luettavissa selvästi. Kaiuttimilla samat ilmiöt tapahtuvat, mutta hieman lievempinä. Itse asiassa ilmiö löytyy mistä tahansa äänentoistoon liittyvästä, kun lähteitä on useampia kuin yksi. Esimerkiksi mikrofoneja käytettäessä painitaan saman ilmiön kimpussa.

 

Kuva 2.) 1 ms aikaeron aiheuttamat muutokset vaihevasteessa näkyvät kampasuotimena taajuusvasteessa. Ensimmäinen montuista on leveydeltään oktaavi, ja tästä ylöspäin mentäessä nämä vaimentumat kapenevat.

 

Kuva 3.) 5 ms merkitsee täyttä vaihekierrosta 200 Hz:n taajuudella. Vastaavasti ensimmäinen signaalien toisiaan kumoava vaikutus on odotettavissa 100 Hz:n taajuudella, jossa vaihe-ero on 180 astetta eli signaalit ovat keskenään vastavaiheessa. Ja sieltähän se 100 Hz:n kuoppa löytyy. Ja 300, 500, 700, 900… hertsiä näyttävät myös taipumisen merkkejä.

 

Kuva 4.) Aikaero on samat 5 ms, kuten kuvassa 3. Nyt toista signaalia on vaimennettu 6 desibeliä ja kampasuodin lieveni dramaattisesti.

En vieläkään päässyt lupaamaani aiheeseen, viivekaiuttimiin, koska tämä perusilmiö otti tällä kertaa koko palstatilani. Ensi kerralla sitten…

•••

Reima Saarinen palkittiin Vuoden AV-kouluttajana 26. syyskuuta Helsingin Messukeskuksessa AudioVisual EXPO 2017 -tapahtumassa. Sen kunniaksi availemme nyt syksyn mittaan näitä Reiman aikanaan Riffiin toimittamia kolumneja verkossa luettaviksi. Tämä juttu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2011

Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä artikkeleita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

 
08.10.2017

Jonte Knif – käsityötä ja vanhoja putkia!

Mitä yhteistä voi olla keskiajan musiikilla, putkisyntikoilla ja high end -audiolaitteilla? Äkkiseltään luulisi, ettei mitään 
– kunnes tapasimme Jonte Knifin.

Knifonium-syntikan kehittäjä ja putkilaitespesialisti Jonte Knif on uuden polven suomalainen audioguru, jonka analogiprosessoreita löytää nykyään todella kovan luokan äänipajoista. Lähtötietojen perusteella Knif näyttäytyy renessanssi-nerona, joka on putkahtanut villeine ajatuksineen keskelle nykyaikaa. Häntä on joskus tituleerattu muusikoksi, välillä soitinrakentajaksi, toisinaan audioinsinööriksi. Mikä Knif on miehiään omasta mielestään?

– Nykyään hyvin vähän muusikko tai soitinrakentajakaan – paitsi tietysti Knifonium-syntetisaattorin osalta. Enimmäkseen kehittelen studioelektroniikkaa, Jonte Knif määrittelee.

Sibelius-Akatemiassa musiikkiteknologiaa opiskellut Knif kertoo, että jo opintojen aikoina suunnitellusta parista ensimmäisestä kompressorista sattui tulemaan soundillisesti niin onnistuneita, että firman perustaminen alkoi tuntua perustellulta.

Millaista hyötyä mahtaa olla siitä, jos sama henkilö tuntee syvää kiinnostusta vanhaan musiikkiin, soitinrakennukseen ja insinööritieteisiin?

– En tiedä hyödyttääkö se mitään! Knif naurahtaa mutta vakavoituu sitten.
– Kun on tehnyt niin paljon kaikenlaista musiikin ja äänenkäsittelyn parissa se varmaan kasvattaa näkemystä siitä, millaiset prosessit johtavat millaisiin soundeihin sekä akustisella että sähköisellä puolella.

 

Liikaa hilloa

Jonte Knifin yritys Knif Audio suunnittelee, valmistaa ja markkinoi niukkaa puolen tusinan studiolaitteen valikoimaa, jotka ovat korkealle arvostettuja. Laitteita löytyy Suomessa esimerkiksi Finnvoxin, Chartmakersin ja Virtalähteen masterointiyksiköiden räkeistä, maailmalla Knif Audion tuotemerkkiin voi törmätä vaikkapa losangelesilaisen Universal Masteringin tiloissa.

Mihinköhän arvostus mahtaa perustua – paitsi työn ja lopputuloksen laatuun? Onko laitteissa toteutettu jotain eri tavalla kuin muissa?

– Onhan maailmassa muitakin yksittäiskappaleina tuotettavien laadukkaiden studiolaitteiden valmistajia, mutta ani harva on putkipuolella tajunnut lähestyä masterointilaatuista laitesuunnittelua modernista vinkkelistä. Useimmat eivät osaa tai halua muuta kuin kopioida vanhoja yksi yhteen.

Tuotteesi eivät siis ole yleisesti ”studiolaitteita” vaan nimenomaan ”masterointilaitteita”?
– Katalogin tärkeimmät Vari Mu- ja Pure Mu -kompressorit sekä passiivinen Soma-taajuuskorjain ovat kaikki rakennettu niin, että täyttävät masterointipajojen vaatimukset, ja niihin ne valtaosin myydäänkin. Sitten ehkä neljäsosa menee miksaajille, ja on jotain myyty Jenkkeihin harrastajille kotikäyttöönkin – siellä tuntuu asuvan ihmisiä, joilla on aivan liikaa rahaa! Knif nauraa.

– Jokainen käyttää näitä mihin haluaa. Suomen kustannusrakenteella ja yritykseni toimintatavoilla ei kannata tehdä kuin parasta mahdollista.

 

Sopivasti väriä

Moni erottaa hyvän ja huonon soundin, mutta erojen hakeminen hyvän ja huippuhyvän välillä alkaa olla jo vaikeaa – niin korvilla kuin mittalaitteillakin. Pakko kysyä, puhutaanko huipputasolla oikeasti merkityksellisistä eroista laitteiden suoritus-kyvyssä tai niiden tuottamassa lopputuloksessa?

Knif myöntää, että vaikkapa amorfisella sydämellä varustettujen putkilaitemuuntajien tarjoama hyöty kuuluu sarjaan ”ilmiöt, jotka eivät ole välttämättä mitattavissa”. Niihin voi uskoa ken tahtoo, ja edut voi kuulla jos on kuullakseen.

Yhtä kaikki, Knif olettaa olevansa ainoa ammattiaudiovalmistaja, joka käyttää muuntajina ruotsalaisen Lundahlin erikoismalleja, joiden sydänmateriaali on amorfista terästä.

– Siinä ei ole kiteitä eli se voi muuttaa magneettista tilaansa hienojakoisemmin, jolloin matalatasoinen informaatio, kuten jotkut tila-aistimukset ja joidenkin mielestä myös transientit välittyvät paremmin.

Knif sanoo itsekin joskus miettivänsä, missä määrin huippukomponenttien tuottamat hiuksenhienot laatuerot ovat oleellisia äänitteen loppukäyttäjälle.

– Toisaalta saan asiakkailta suoraa palautetta, että laite teki soundille gutaa, joten erojen havaitseminen ulottuu kyllä vähintään tekijäpiiriin eli tuottajiin ja muusikoihin.

Miksi Knifin laitteista sitten tykätään? Ainakin kitarakamojen ja mikkien kohdallahan haetaan nimenomaan tiettyä väritystä, ”putkisoundia”, kun taas Knif Audion laitteiden lähtökohtana taitaa olla tietyllä tapaa neutraalimpi soundi?

– Yleensä putkilaitevalmistajat tekevät laitteita, jotka värittävät soundia voimakkaasti, Knif nyökkää.
– Ja juuri sitä masteroija ei halua! Masteroija pyrkii tekemään muutokset materiaaliin hienovaraisesti, ja siinä on haitaksi jos laite värittää ääntä liikaa.

 

 

Uskoa vai tiedettä

Laatulaitteet ovat komponenttiensa summa, mistä esimerkkinä Knif kertoo välttävänsä putkilaitteissaan elektrolyyttikondensaattorien käyttöä kuin ruttoa.

– Käytän aina polypropyleenikondensaattoreita siellä, minne ne vain mahtuvat. Suunnittelen kytkentöjäkin vain sitä silmällä pitäen, etten joutuisi käyttämään ”elkoja”.

– Esimerkiksi etuvahvistimessani ja mikrofonissani niitä ei ole yhtään lähelläkään signaalitietä, mikä on nykylaitteissa äärimmäisen harvinaista. Uskomus, että ”elkot” ovat vahingoksi soundille periytyy hifipuolelta, Knif tokaisee.

Hetkinen – uskomus?
– Yleensä kun käytetään korvia ja tehdään havaintoja on päädytty siihen, että elkoista on haittaa, mutta ei ole kattavia vertailuja joilla pystyisi todistamaan, että se on fakta tai tiedettä. Ainakin elkot ikääntyvät ja kuivuvat, mikä vaikuttaa laitteen huollettavuuteen.

Huollettavuus onkin Knifin keskeisiä periaatteita. Etupaneelien takaa ei löydy isoja piirilevyjä, joissa olisi kiinni läjä kytkimiä eivätkä takalaidankaan liittimet ole suorassa yhteydessä piirilevyihin. Kaikki sisäiset liitokset on pääsääntöisesti kolvattu, nauhakaapeleita riviliittimillä ei näistä laitteista löydy.

– Kaikki tietävät kuinka heikosti tyypilliset halvalla tehdyt interfacet kestävät. Kun yhdessä kasassa ei ole paljon liitoksia, yhden rikkoutuessa sen vaihtaminen on mahdollista ja mukavampaa.

 

 

Vanhaa varastoa

Putkien nimeen vannova Knif on tutkinut asiaa niin pitkään ja pieteetillä, että haluaa varoittaa kirjavasta tarjonnasta. Silloin kun putkia käytetään tiettyyn tarkoitukseen ammattilaitteessa, saattaa luotettavastakin lähteestä hankitusta uustuotantoerästä lentää roskiin puolet, joskus koko satsi.

Knifin mukaan tänä päivänä valmistettavien putkien laadunvaihtelu on tolkutonta – tuotteet eivät täytä tyyppinsä speksejä.

– Ja miksi uudet putket ovat luvattoman paskoja? Koska niitä ei tarvita nykyään mihinkään kriittiseen. Ei ole sotilaallista, lääkinnällistä tai radiotekniikkakäyttöä, ja siksi ketään ei kiinnosta enää tehdä putkia hyvin. Ei joku Yleisradio olisi entisaikoina pärjännyt putkilla, jollaisia nykyään tuotetaan, kyllä olisi lähetys katkeillut tämän tästä!

Knifin laitteiden vanhoissa putkissa ei tietenkään ole kyse käytetyistä putkista vaan vanhasta varastosta, jota on hautautunut tehdashallien nurkkiin pitkin poikin maapalloa. Puheissa vilahtelee Venäjää, Slovakiaa sekä Itä-Saksan tai Neuvostoliiton kaltaisia jo kadonneita valtioita. Mikrofoneissa ja etuvahvistimissa Knif käyttää viisikymmenluvun Saksassa radiotekniikan tarpeisiin valmistettuja Telefunkenin putkia.

Kun Knif itse löytää lupaavan putkitoimittajan, ensin tilataan ja testataan koe-erä – ja sen jälkeen pannaan kaikki peliin. Putkityyppiä on parasta ostaa niin paljon, jotta varasto riittää loppuiäksi tai vähintään firman koko laitemäärälle ensiasennus- ja varaputkiksi.

Esimerkkinä Knif kertoo haeskelleensa Knifoniumiin soveltuvaa oskillaattoriputkea, jollaista ei ollut valmistettu vuosikymmeniin. Kun lähde löytyi, Knif tilasi niitä välittömästi tuhat.
Hän avaa hyllystä laatikon, johon on siististi ladottu parisataa putkea. Paketin kyljessä lukee, että putket on USA:n puolustusvoimille valmistanut RCA Corporation vuonna 1976.

– Näitä vanhoja paketteja on aina tunnelmallista aukoa ensimmäistä kertaa, voi ajatella että ”tämänkin on joku pakannut ja teipannut kiinni minä kun olin vauva”!

 

Työtä käsille

Istunnon tässä vaiheessa alkaa käydä selväksi, mikä Knif Audion purnukoissa maksaa: huippuluokan osat, pienet sarjat, tarkka käsityö ja asiakaskohtainen räätälöinti. Tinkimättömyys paistaa sisuksista ulkokuoreen asti, koska ei ole yhdentekevää sekään, miten komponentit on pakattu.

Knifin räkkilaiteiden kotelot ovat paksua alumiinia, joka ei suunnittelijan mukaan johda verkkomuuntajien häiriökenttiä samoin kuin teräspelti, eikä siten aiheuta potentiaalieroja kotelon osien välille. Paksut alumiinikuoret toimivat lisäksi jäähdytyslevyinä virtalähteen regulaattoreille.

Kun laitteita tehdään pääsääntöisesti tilauksesta, miinuksena ovat pitkät toimitusajat mutta plussana voidaan tehdä pieniä muutoksia perusmalliin asiakkaan toivomuksesta.

Käsityöstä Knif muistuttaa, ettei se sinänsä ole laadun tae, vaikkakin usein vaikuttaa suotuisasti tuotteen pitkäikäisyyteen, tarkkuuteen ja huollettavuuteen.
– Ei käsityö ole automaattisesti ”jotain parempaa” – käsityönä asiat voi tehdä myös todella huonosti!


Elämää putkissa

Ääniprosessoreissaan vaalimansa suhteellisen värittämättömyyden vastapainoksi Jonte Knif alkoi jossain vaiheessa tuntea poltetta tehdä jotain tälle periaatteelle vastakkaista. Tämän puuhastelun päätepiste, Knifonium-analogisyntetisaattorin prototyyppi, näki päivänvalon kolme vuotta sitten, ja tänä kesänä valmistuneen toisen myyntisarjan jälkeen Knifoniumeja on nyt maailmassa reilu tusina.

Monofoninen Knifonium esittelee putkitekniikan kääntöpuolen, siinä Knif on kasannut signaalitielle lukuisan määrän harkittuja virheitä, esteitä, suotimia ja muita komponentteja, joiden voimin signaali värittyy viimeisen päälle.

Syntikan lähtöpotkuna oli Knifin vetämä SibA:n musiikkiteknologian kurssi, jonne hän suunnitteli opiskelijoiden ”puuhailuobjekteiksi” Moog-tyyppisen filtterin ja perinteisen rengasmodulaattorin, molemmat elektroniputkilla.

– Se oli niin hauskaa ja soundikin kohdallaan, joten ajattelin että ehkä suunnittelenkin kokonaisen synan samalla menetelmällä! Knif muistelee huvittuneena.

Mikään helppo rasti Knifonium ei lopulta ollut, eikä tullut laakista valmiiksi.
– Ensimmäinen versio on rakentajan horror, niin täynnä piuhaa ettei mitään järkeä. Tämänvuotinen versio on jo huomattavasti mukavampi rakentaa ja järkevämpi huoltaa.

 

Isoille nimille

Kaikille tutusta analogisyntikkamaailmasta Knifonium muistuttaa ja jatkaa eniten Moogin perinnettä, ollen kuitenkin esimerkiksi Minimoogia monipuolisempi. Näemmekö joskus tulevina vuosina polyfonisen Knifoniumin?
– Tuskin. Siitä tulisi järjettömän kokoinen ja hintainen, koska melkein jokainen osa täytyisi monistaa, jokaiselle äänelle omat oskillaattorit, filtterit, vca:t ja mikserit.

Suunnittelijalle itselleen Knifonium näyttäytyy ”maailman eloisimman ja akustisimman kuuloisena” syntikkana, mikä on Knifin mukaan soittimen kaiken kompleksisuuden ja hauskojen pikku epätäydellisyyksien ansiota.

Soittimen ominaisuudet ovat puhutelleet myös joitakin absoluuttisia kuuluisuuksia. Esimerkiksi maailman ykköskastiin rankattu Hollywood-elokuvasäveltäjä Hans Zimmer osti pari vuotta sitten valmistuneesta ensimmäisestä Knifonium-sarjasta kaksi laitetta, ja on käyttänyt niitä leffoissaan.
– Ja tämänvuotisesta satsista yhden osti Aphex Twin, Knif iloitsee.

 

Räätälöity kaiutin

Knifoniumit ovat yleisesti päätyneet syntikkafriikkien studioihin, mutta Knif itse painottaa soittimen esityskäyttöä. Hänestä mikään tyypillinen PA- tai monitorikaiutinratkaisu ei ole Knifoniumille suotuisa, koska niiden kautta ääni säteilee liian kapealle alueelle, jotta sointi vastaisi akustisten instrumenttien säteilyä. Ensimmäiseksi kapeasti säteilevä kaiutin kadottaa soinnista diskantit.

Tästä johtuen Knif on suunnitellut Knifoniumin keikkakäyttöön soveltuvan äänentoiston, jossa kahdeksan laajakaistaelementin ja kotelon pohjaan kätketyn sub-kartion muodostama yksi aktiivikaiutinyksikkö vastaa soittimen äänen välittymisestä niin yleisölle kuin soittajalle itselleenkin.

Kaiutinsuunnittelusta kaikki silloin teininä alkoi ja Knif vihjaa, että seuraavat Knif Audion uutuudet julkaistaankin todennäköisesti sillä saralla.

 


Paavot pinossa

Jonte Knifin mukaan jotkut pitävät Knif Audion Vari Mu -kompressoria lajinsa monipuolisimpana putkikompurana, sillä se tarjoaa paljon ominaisuuksia, alkaen Mid/Side-matriisista, jolla stereosignaalia jaetaan keski- ja reunainformaatioon.

Jos Vari Mu:hun on ahdettu niin paljon ominaisuuksia kuin kompuraan voi, pikkuveljessä Pure Mu:ssa on huomattavasti vähemmän näpelöitävää. Stereofoninen elektroluminessikompressori Lumi on puolestaan jalostettu versio Teletronixin kuuluisasta LA2-laitteesta.

Soma-taajuuskorjain taas on saanut alan raamatussa, Sound on Sound -lehdessä ylistävät arviot. Kyseessä saattaa olla markkinoiden ainoa passiiviekvalisaattori, josta löytyy esimerkiksi aito Q-arvon hallinta.
Siinä missä Knif Audion studioprosessorit edustavat ulkoisesti teollista muotoilua sanan varsinaisessa merkityksessä, K804-mikrofoni edustaa toista ääripäätä.

– Esteetikko minussa pääsi valloilleen, eihän mikin tarvitsisi toimintansa takia olla noin hienon näköinen. Varsinkin pronssivalukuoret ovat valmistuksen kannalta jo mahdottomuuden rajoilla, Knif esittelee.

Yhdeksänasentoisella suuntakuviovalitsimella varustettu Knif K804 periytyy lähtökohdiltaan Neumannin kuuluisasta U67-mallista, joskin vakiokapselina käytetään U87-mikrofonista tuttua K87:ää. Kapseli ei kuitenkaan ole Knifin mielestä ainoa autuaaksi tekevä asia, vaan olennaisempaa mikrofonissa on neutraali ja transparentti elektroniikka. Samaan runkoon onkin syksyllä luvassa kapselia, joka on velkaa AKG:n perinnölle.

Saatavilla olevien studiotuotteiden jatkeena Knifin tuotekehittelyssä on useampikin kaiutinmalli sekä jopa masterointipöytä, jotka päätynevät jossain vaiheessa kaupallisiksi tuotteiksi.

 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. 

Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia numeroita myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.

08.10.2017

DAS Audio Vantec – laulukamoista klubi-PA:ksi

Digitaalisuus on mullistanut myös PA-kaiutinten maailman. Se tarjoaa päteviä ratkaisuja niin vahvistinpuolelle kuin niitä ohjaaviksi prosessoreiksikin. Aktiivikaiuttimen asema senkun vankkenee.

 

Nykyaikaisella D-tyypin vahvistintekniikalla ja DSP-prosessorilla varustetut aktiivikaiuttimet ovat puskeneet perinteiset passiiviratkaisut markkinoiden marginaaliin. Aktiiviratkaisu on useimmissa käyttötilanteissa käytännöllisempi. Se on myös hinnaltaan kilpailukykyinen passiivikaiuttimeen ja sen tarvitsemaan ulkoiseen vahvistimeen sekä mahdolliseen jakosuodinprosessoriin verrattuna. Tämän ohessa aktiivikaiuttimet tuppaavat nykyään soimaankin erinomaisesti ja ne on helppo sovittaa nopeasti erilaisiin käyttötilanteisiin.

 

Kun digitalisoituun aktiivikaiuttimeen on kaiken lisäksi vielä helppo lisätä ihan uudenlaisia käyttöä sujuttavia toimintoja, kuten esimerkiksi musiikin soitto suoraan Bluetooth-yhteyden kautta, alkaa peli olla selvä.

DAS hyödyntää digitaalisuutta mallikkaasti Vantec 12A- ja 15A-malleissa, joiden rakenteellinen ero on alakaistaa toistavan kartioelementin halkaisija, ja sen myötä myös kotelon koko sekä toistokaistan alaraja. Teknisiltä suoritusarvoiltaan ja DSP-toiminnoiltaan mallit ovat muutoin yhteneväiset.

Vahvistimien nimellistehoksi ilmoitetaan kummassakin 1500 wattia ja toistokaistan ylärajaksi 20 kHz. Vantec 12A:n basson kerrotaan ulottuvan 60 Hz rajalle, kun taas 15A sukeltaa aina 45 Hz:n taajuuteen asti.

Kummankin yleissointi voidaan sovittaa käyttötilanteeseen valitsemalla sopivin vaihtoehto viidestä erilaisesta, valmiiksi muokatusta toistovasteesta. Valikoimassa on omat presettinsä normaaliin bändikeikan hoitamiseen ns. tasaisella vasteella, sekä bassotoistoltaan kevennetty ja erityisesti laulu- ja puheääntä suosiva versio.
Tallennetun musiikin soittoon on siihenkin kaksi varianttia – ensimmäinen yksinkertaisella, mutta tuntuvalla bassokaistan tehostuksella ja sen vaihtoehdoksi vielä diskoiluun sopiva loudness-tyyppisesti molemmilta reunoilta korostettu vaste.

Viides esiekvalisointi liittyy kotelon muotoiluun: molemmat mallit voi kääntää kyljelleen lavamonitoriksi ja siinä tilanteessa lattiapinnasta ylimääräistä tukea saavaa bassorekisteriä kannattaa hillitä monitor-vaihtoehdon tarjoamalla suotimella. Monitorikäyttöä varten taajuusvasteetta on muokattu myös keskialueelta laulun selkeyden ja erottelevuuden tehostamiseksi.

Esiekvalisoinneissa DAS on valinnut asialinjan: vasteita on muokattu tarkoituksenmukaisesti ja maltilla, ei näyttämisen halusta tai myyntipuheiden ryydittämiseksi. Ekvalisointien vaikutukset ovat tuntuvia, mutta ne eivät alleviivaa tai paisuttele asiaa turhaan.

Kun perussoundi on valittu, sitä voi muokata erikseen kolmi-alueisella ekvalisaattorilla. Kullakin kaistalla vaimennus on enintään 10 dB, ja korostusta tarjotaan maksimissaan 6 dB:n verran. Bassokorjaimen vaikutus kohdistuu voimakkaimmin alle 100 Hz:n alueelle, mutta heijastuu hienoisena muutoksena vielä osapuilleen 300 Hz:n korkeudelle.
Diskanttiruuvinkaan nimellistä rajataajuutta ei ilmoiteta, mutta vasteen kuvaajasta voi havaita vaikutuksen lähtevän loivasti suurin piirtein kahden kHz:n paikkeilta. Keskialueen korjaimen keskipiste osuu 630 Hz:n kohdalle ja kellomuotoisen kaistan Q-arvoksi ilmoitetaan 0,75.

Ekvalisaattori on kokonaisuutena toimiva ja silti vaikutuksiltaan kyllin loivaliikkeinen – sillä voi muotoilla tehokkaasti ja musikaalisesti soundin yleisluonnetta, eikä vaste käänny liian jyrkille ja ikävältä kuulostaville mutkille missään kohden.

Kolmas sointiin vaikuttava työkalu on ylipäästösuodin, jolle voi siivota alakertaa joko 63 tai 100 Hz:n nimellisellä rajataajuudella. Kolmas vaihtoehto on sitten tarkoitettu käytettäväksi Vantec 18A -subwooferin kanssa.

 

Paneeli säätimineen on sijoitettu kotelon viisteeseen – fiksu ratkaisu toimii myös monitorikäytössä sujuvasti.

 

Signaali sisään analogisena tai digitaalisesti

Vantec 12A ja 15A ovat myös liitäntöjensä osalta identtiset. Kummassakin on kaksi erillistä balansoitua analogituloa, joilla on omat voluumipotikkansa. Alle kello 12 asennossa sovitus säätyy linjatasolle ja iltapäivän puolelle mentäessä vahvistusta löytyy mikrofonikäyttöön sopiva määrä.

Kolmas tulo on toteutettu pikkujakilla ja tämä auxiksi nimetty liitäntä tottelee ykköskanavan volume-säädintä.

Useamman kaiuttimen ketjutusta tai sub bass -käyttöä varten tulosignaalin saa ulos balansoidusta analogilähdöstä. Sen oheen sijoitettu liukukytkin määrää, syötetäänkö eteenpäin vain ykkös- tai kakkostulon signaalia vai niiden yhteistä summaa.

Bluetoothin kautta voidaan syöttää signaalia myös suoraan digipuolelle stereona esimerkiksi älypuhelimelta, jolloin DSP:n menun kautta valitaan toistotapa joko yhden kaiuttimen monosummaksi tai kaiutinparin kesken jaettavaksi stereoksi. Jälkimmäisessä tapauksessa laitteita pitää linkittää digitaalisesti kahteen otteeseen – ensin paritetaan yhtä kanavaa toistava ns. master-kaiutin sekä toisesta kanavasta huolehtiva orja, sitten luodaan yhteys soittimelta Vantecille.

Käytännössä yhteyden solmiminen onnistui helposti ja kantavuuskin oli kelpo luokkaa. Valmistaja ilmoittaa 20 metriä maksimietäisyydeksi, mutta iPhonella pääsin kauemmaskin, vaikkei lähettimen ja vastaanottimen välillä ollut edes suoraa näköyhteyttä. Todellinen kantama riippuu kuitenkin kaiuttimeen integroidun vastaanottimen lisäksi aina sekä lähettimestä että ympäröivistä rakenteista.

Jos yhteys syystä tai toisesta pettää kesken käytön, laitteet kyllä löytävät uudestaan toisensa häiriön poistuessa – esimerkiksi kun taskuun unohtunut ja sen vuoksi liian kauas kannettu lähetin tuodaan takaisin lähemmäs kaiutinta. Yhteys saattaa saattaa toisinaan jäädä kuitenkin häiriön korjautumisen jälkeenkin hapuilevaksi, mikä kuuluu pehmeinä notkahduksina äänenvoimakkuudessa. Ikäviä sivuääniä yhteyden haparointi ei aiheuta, mutta tilanteen korjaamiseksi on parasta solmia uusi liitto vanhan tilalle ja pitää sen jälkeen lähetin visusti kantaman sisällä.

Oman DSP:n avulla on helppo toteuttaa myös muutamia näppäriä aputoimintoja kuten stand by, joka sammuttaa vahvistimet asetetun ajan päätteeksi, jos tulosignaalia ei ole. Stand by -tilassa vahvistin käynnistyy jälleen automaattisesti, kun signaali havaitaan.

Hiljaisiin käyttötilanteisiin suunniteltu ekspander puolestaan vaimentaa audion silloin, kun hyötysignaali putoaa kynnystason alapuolelle ja pohjakohina uhkaisi nousta häiritseväksi.

Kolmas kaiuttimen oma aputoiminto on delay, jolla voidaan kompensoida kahden eri kaiuttimen välimatkan aiheuttamaa kulkuaikaeroa. Säätövara riittää aina 9,9 metriin asti.

 

Lisää bassoa suppasella

Vantec sarjan 18A-bassokaapilla on kokoa ja painoa enemmän kuin yksi mies kohtuudella nostaa tai kantaa, mutta yläkaappien tapaan senkin kylkiin on upotettu erittäin asialliset kahvat, joiden ansiosta käsittely kahteen pekkaan käy sujuvasti. Farmariauton sijasta 18A on kyllä selkeästi jo pakettiautolla kuskattavaa sorttia, mikä on kuitenkin linjassa yläkaappien kanssa: nekin ovat suhteellisen kookkaita ja jopa 12-tuumaisella on sen verran jyhkeyttä soinnissa, ettei suppaselle ole tarvetta laulukamakeikoilla.

 

Laulukaappia järeämpi vaihtoehto

Vantec 12A:n voisi elementtien koon perusteella luokitella laulukaapiksi ja kyllähän se sellaisenakin palvelee. Tasainen ja täsmällinen sointi sekä kyky tuottaa puhdasta volyymia nostavat sen kuitenkin yhtä painosarjaa ylemmäs ja suppasella tuettuna kyse on jo ihan klubiluokan PA-kaapista. Sama koskee pykälää isompaa 15A-mallia, joka on jo yksinäänkin käytettäessä täyden kaistan kevyt PA.

Maksimiäänenpaineeksi kaikille kolmelle ilmoitetaan hetkellisesti 135 dB metrin päästä mitattuna. Jatkuvanakin tasona puhdasta ja iskevää ääntä irtoaa sen verran tymäkästi, että yhdellä suppasella ja kahdella satelliitilla hoitaa melkoisen ison klubitilan komeasti.

DAS on jäänyt Suomessa melko vähälle huomiolle, vaikka firmalla on historiaa jo aivan 1970-luvun alusta alkaen. Jos merkki on aiemmin jäänyt tsekkaamatta, niin nyt olisi hyviä perusteita ottaa omakohtaista tuntumaa, sillä valmistajan pitkä kokemus näkyy ja tuntuu Vantecin onnistuneen äänipuolen ohessa myös kaiutinten mekaanisessa toteutuksessa – asialliset kahvat, nahkeat kumitassut, vankka teräsverkko kaiuttimien suojana sekä ripustusta varten koteloiden runkoihin upotetut M10-kierteet silmukkapulttien käyttöön ovat kaikki asianmukaisia ja asiallisen työkalun ominaisuuksia.

 

DAS Vantec

Aktiivisia PA-kaiuttimia
 

VA12

• toistoalue 60 – 20 000 Hz
• 12-tuumainen kartiolementti
• yhden tuuman kompressiodriver 90° x 60° suuntaimella
• paino 21 kg
• hintaluokka < 1 500 euroa

 

VA15

• toistoalue 45 – 20 000 Hz
• 15-tuumainen kartiolementti
• yhden tuuman kompressiodriver 90° x 60° suuntaimella
• paino 24 kg
• hintaluokka < 1 600 euroa

 

Vantec 12A & 15A

• kaksi balansoitua analogituloa + aux-tulo minijakilla
• Bluetooth-tulo, mono/stereo, linkitys Vantec-kaiuttimille
• kotelo koivuvaneria, 12 ripustuspistettä M10-kierteellä
• pohjassa kolo kaiutintelineelle, kallistus 0° / 10° m
• D-luokan vahvistimet, nimellisteho 1500 W

 

DSP

• kolmialuienen ekvalisaattori, -10 – +6 dB / alue
• ylipäästösuodin, 63 Hz / 18A / 100 Hz
• viisi esiekvalisoitua toistovastetta
• viiveen asetus kulkuaikaeron kompensointiin, 0 – 9,9 m
• ekspander- ja stand by -toiminnot

 

Vantec 18A

• sub bass -kaiutin, 18 tuuman kartioelementti
• toistoalue: 35 – 125 Hz (loud-mode) / 30 – 125 (deep-mode)
• D-luokan vahvistin, nimellisteho 1500 W
• paino 24 kg
• hintaluokka < 1 800 euroa

Lisätiedot: Electrowaves

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 4/2016. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Tämäkin laite on edelleen ajankohtainen ja sen tekniset ominaisuudet vastaavat testattua kappaletta, joten avasimme jutun myös nettiin vapaasti luettavaksi. 

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

07.10.2017

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy