Perinteisessä ajattelussa bändin rytmisen perustan muodostavat basisti ja rumpali. Entäs jos jompikumpi puuttuu? Millä tavalla rytminen ajatus silloin muuttuu?
Komppiparit-sarjan tämänkertaisessa osassa asiaa pohtivat urkuri Sami Nieminen ja rumpali Juha Litmanen. Juttu on julkaistu alun perin Riffin printti-numerossa 3/2012.
Nieminen & Litmanen -yhtye on itse itsensä rytminen perusta, sillä muita ei lauteilla ole. Eikä duosta puhuttaessa eri osa-alueita voi oikeastaan eristää toisistaan, sillä kaksikko joutuu pitämään huolta niistä kaikista: rytmiikan lisäksi on tuotettava bassolinjat, melodiat ja harmoniat.
Urkuri Sami Niemisen ja rumpali Juha Litmasen ensimmäinen yhteinen kokoonpano ajoittuu vuoteen 1998, vaikka kaverit tunsivatkin toisensa jo entuudestaan erinäisten keikkojen jäljiltä. Nieminen soitti tuolloin Elevatorsissa kitaraa ja Litmanen rummutti Hypnomenissä, yhtyeessä, jossa miehet edelleen soittavat yhdessä. Litmanen kertoo Samin mukaantulon muuttaneen hommaa heti, sillä hänen myötään autotalliräime muuttui hippihämystelyksi. Triosta kasvoi lopulta kvintetti Jan Pethmanin liityttyä yhtyeeseen perkussionistiksi.
Ennen Niemisen mukaantuloa Hypnomen oli ehtinyt niittää mainetta rajojen ulkopuolella ja keikkaili runsaasti Ruotsissa, kiitos osaltaan houseband-pestin ruotsalaisessa kreisi-telkkarisarjassa. Kvintetiksi kasvanut bändi myös reissasi pienellä pakulla kiertueelle pohjoismaihin ja se saattoi olla ratkaiseva käänne Nieminen & Litmanen -duon syntyhistoriassa.
– Koko reissun ajan kuunneltiin ruotsalaista Hansson och Karlsson -yhtyettä, jossa oli soittimina vain rummut ja Hammondit. Sen jälkeen alettiin huvikseen soittelemaan kahdestaan. Siitä se alkoi, Juha aloittaa.
– Tuli semmonen fiilis, et jos nää kerran pystyy vetää kahdestaan niin miksei mekin. täydentää Sami.
– Se kuulosti niin hienolta, jännää musaa, jollaista mä en ollut ainakaan kuullut aikaisemmin. Vähän jazzia, rokkia, progee… Pelkästään rummut ja Hammondit… Hirvee kaiku… Se progemainen ilmaisu teki ison vaikutuksen, maalailee Juha, ja jatkaa:
– Aluksi me soitettiin samanlaista kamaa, mutta se ei varsinaisesti ollut meidän musaa ollenkaan. Tyyli muuttui hyvin nopeasti, mukaan tuli omia biisejä. Puoli vuotta treenattiin ja sitten alkoi olla keikkoja. Jo silloin pääosa biiseistä oli Samin tekemiä. Parin vuoden päästä meidän musalla ei ollut enää mitään tekemistä Hansson ja Karlssonin kanssa.
Jos esikuvien soundista pyrittiinkin pääsemään mahdollisimman nopeasti eroon, niin naapurin poikien nimi-idea kelpuutettiin käyttöön suorin vartaloin. Pilke silmäkulmassa nimetyn ja perustetun duon tehtävänä oli aluksi vain avata Hypnomen-keikat vetämällä pari biisiä Hansson ja Karlsson -hengessä, jonka jälkeen muut astelivat lavalle.
– Me ei oikeastaan tehty kuin muutama keikka sillä tavalla. Sen jälkeen meillä oli paljon enemmän keikkaa kuin Hypnomenillä ikinä. Meistä tuli semmonen alien, joka kasvoi sieltä mahasta. Hirviö!, Sami maalaa räkättäen ja nostelee käsiä ilmaan.
Nieminen ja Litmanen eivät vieläkään pysty välttelemään Hansson och Karlsson -vertauksia, vaikka duo on ollut pystyssä jo kymmenkunta vuotta.
– Jossain vaiheessa alkoi ottaa päähän, kun niitä vertauksia kuulee vieläkin. Eikö nää oikeasti kuuntele niitä levyjä? Eihän tää kuulosta yhtään siltä. Ihan sama kuin verrattais kaikkia kitaratrioja Jimi Hendrixiin. Mä soitan ihan eri tyylillä kuin se edesmennyt Bo Hansson, niinkuin Juhakin soittaa omalla tyylillä. Meidän musasta tuli ihan itsestään täysin erilaista. Ainoastaan lähtökohta tuli sieltä, tähdentää Sami.
Mieluummin Boogaloota kuin hippimusaa
Yhteistä soitto-uraa Sami Niemisellä ja Juha Litmasella on takana miltei 15 vuotta, kokoonpanoja on puolen tusinaa ja yhteisiä keikkoja vuodessa 50 – 60. Pitkän ja tiiviin yhteisen soittohistorian jälkeen komppi alkaa olla niinsanotusti hallussa. Näin ei ole kuitenkaan aina ollut.
– Silloin alkuvaiheessa se ei ollut ollenkaan niin yksinkertaista. Puoli vuotta treenattiin ennenkuin uskalsi lähteä keikalle. Lyötiin päätämme seinään jonkin aikaa, mutta kyllä me sit saatiin se kohdalleen, muistelee Juha.
Litmasen mukaan käänne tapahtui ensimmäisen levyn aikana. Tuolloin ohjelmisto alkoi olla riittävä, biisit tarpeeksi hyviä ja yhteissoitto hioutunut niin, että duo kuulosti isolta bändiltä. Kun paketti oli kasassa, yhteydenottoja alkoi tulla, paljonkin.
– Se meni sykleittäin. Kun bändin perustamisesta oli kulunut puoli vuotta, niin meillä oli yhdellä viikolla neljänä peräkkäisenä päivänä klubikeikka Helsingissä. Samaan aikaan soitettiin Radio Mafiassa ja Radio Helsingissä. Ja keikoilla kävi jengiä. Siitä se lähti ja tähän se jäi; ei olla vieläkään isoja Japanissa, toteaa Sami.
Muutos leijuvasta, ruotsalaisvaikutteisesta hippimusasta rullaavaan bilepoljentoon vaati hieman ulkoista avitusta. Yleisö tiesi duon kyvyt go-go boogaloo -osastolla ja tilasi päättäväisesti sitä sorttia. Kevyttä muutosvastarintaa oli silti yhtyeen riveissä, halua pitää ”tää nyt vaan tämmöisenä”. Muutamat kokeilut puhuivat kuitenkin puolestaan.
– Teki aikamoisen vaikutuksen kun näki miten ne perseet lähti heilumaan, kuvailee Juha tilannetta.
– Minkä sitä luonnolleen mahtaa, aprikoi Sami ja jatkaa:
– Oma tyyli lähti luontevasti. Tuli diskoa, garagea, vähän sambaan viittaavaa, jotain tällaista… Kuitenkin huomattavasti rytmikkäämpää ja tanssittavampaa kamaa, mikä saa jengin liikkeelle.
Soundi on kaiken A ja O
Samin mukaan soundi on avainasemassa: kun on vain kaksi soittajaa, niin kaikki tehokeinot pitää käyttää.
– Siinä tulee toisaalta just se etu, kun meitä on vain kaksi. Soundi määrää enemmän kuin se mitä soitetaan. Useissa bändeissä on se tilanne, että jos joku tuo vähän linjasta poikkeavan biisin, niin se menee siihen, että ei me voida tota soittaa, ei se sovi meille. Monella bändillä on semmonen tiukka lokero, josta ne ei voi livetä.
– Harva bändi pystyy flirttailemaan monen genren kanssa. Meillä ei ole koskaan ollut sellaista ongelmaa. Että mitä tahansa tuleekin päähän, älyttöminkin idea, niin kokeillaan. Joskus tulee ihan käsittämättömiä innovaatioita, että tää toimiikin. Sitten kun vedetään se ekaa kertaa keikalla silleen kömmähdellen läpi ja jengi rupee nauraa, et ”mikä se teidän uus biisi oli?”, niin sitä ajattelee, että tässä olikin ideaa. Se on helkatin hauskaa ettei ole mitään rajoitteita. Soitetaan mitä osataan. Tai no, se on oikeastaan ainoa rajoite, muotoilee Juha.
– Omia biisejä voi soittaa väärin. Se on jazzia ja se on sovitus, kuittaa Sami.
– Uskallan väittää että meillä on niin tunnistettava soundi, että on biisin tyylilaji mitä tahansa, niin bändin tunnistaa. Niinkuin monet ovat sanoneetkin, toteaa Juha.
Mikä se soundi on?
– Mulle se on Jupen soitto, että miten se soittaa. Meikäläisen tietty tyyli myös, se on aika omalaatuinen. Mä olen kitaristi alunperin enkä ole opiskellut pianonsoittoa. Perse edellä puuhun oikeastaan. Se tyyli on aika kerettiläinen. Ehkä se tekee sen, että kuulostaa erilaiselta, halusi tai ei, verrattuna siihen jos olisi käynyt läpi kaikki koulut. Se on se rähinä mikä Hammondista tulee ja mun maneerit, kuvailee Sami.
Juha korostaa, että duon soundissa on olennaista, että se ei onnistu millään digitaalivehkeillä.
– Se on ilman muuta selvää. Hammondin soundissa on niin paljon massaa, että se ja Leslie-kaappi täyttää sen koko tilan, vahvistaa Sami.
– Tommonen pieni stage, jossa järjettömän isot Hammondit ja lepa ja mun rummut, vaikkei ne nyt kauhean isot olekaan, niin stage on niinku täynnä; se näyttää hyvältä. Leslie keskellä, rummut ja urut reunoilla. Se on bändin näkönen, kiteyttää Juha, ja tuo visuaaliseen puoleen toisenkin näkökulman:
– Sitäpaitsi miltä se näyttäisi, jos ton kokonen jätkä (Sami Niemisen pituus on 198 cm) soittaa sellasta punasta x-jalkasysteemiä, vaikka se ehkä toimiskin jossain biiseissä, mutta ei se ole kuitenkaan sama asia. Olen mäkin joskus aivan huvin vuoksi roudannut toisen basarin mukaan. Ei siinä ollut edes pedaalia…
Eväät riittävät
Monipuolisuus on hyve ja antaa paremmat lähtökohdat työmarkkinoilla. Pätee alaan kuin alaan. Duoa onkin juuri sen monipuolisuuden takia käytetty hyvin vaihtelevissa yhteyksissä kuten elokuva-soundtrackeissa tai sirkuksen bändinä. Erinäisiä solistejakin on riittänyt säestettäviksi.
– Meidän soundi mahdollistaa monenlaista juttua, rajoituksena on mitä me osataan soittaa. Me yritetään soittaa jazzia, garagea, skata, discoa ja sellaista. Jotkut niistä onnistuu, jotkut ei. Eräs käännekohta oli, kun perustettiin bändi Nieminen & Litmanen featuring Jonna Tervomaa vuonna 2003. Keikkoja on ollut säännöllisesti, ja pari biisiä levytettykin. Sit on tietysti Paleface, jonka kanssa vedetään sen ilmeisimpien hittien lisäksi ainakin Leo Jokelan aikanaan loistavasti tulkitsema Nainen, poliisi ja taksi, luettelee Sami.
Kun soitetaan monipuolista tavaraa, soittajilta tulee löytyä niinsanotusti kirjastoa, että osaa soittaa erilaisten tunnelmien vaatimalla tavalla. Esimerkiksi rumpalin näkökulmasta homma ei ole niin yksinkertaista. Miten riittävät Juha Litmasen eväät?
– Hyvin on riittänyt, Sami nauraa.
– No riittää ja riittää… Meillä molemmilla on omat vahvuudet joita me yritetään hyödyntää. Yritetään välttää niitä kaikkein ilmeisempiä juttuja ja miettiä vähän eri lähestymistapoja. Onhan meillä paljon sellaisia biisejä joissa on hyvät ainekset, mutta ei vaan lähde vaikka kokeilee vaikka mitä ja monella eri staililla ennenkuin loksahtaa, aprikoi Juha.
– Meillä on tälläkin hetkellä monta aihiota jotka ei ole löytäneet sitä lopullista juttuaan. Jotkut biisit sitten taas menee niin, että Sami vaan sanoo mulle, että vedä tohon tollasta diskokomppia ja se on siinä.
– Joskus se ei vain onnistu. Jos biisi menee jollain tavalla standardimuottiin, että tää on niinkuin perinteinen tango-henkinen kappale, niin kun sen vetää sellaisena, niin sehän on todella tylsä. Sit kun meitä on vielä vaan kaksi, niin kun pitäisi löytyä jotain laajempaa niin tuleekin tenkkapoo. Sitten mennään Ö-mapille, josta löytyy kaikkea, paljastaa Sami.
Jokaista levytettyä biisiä kohden löytyykin kuulemma ideoita moninkertaisesti enemmän.
Urku-tsunami
Duona soittaminen on vaikea laji. Pyrkimyksenä yleensä kuitenkin olisi, että kaksi soittajaa kuulostaisi ainakin kolmelta soittajalta. Niemisen ja Litmasen kohdalla pitäisi kuulostaa vielä isommalta.
– Työtä riittää enemmän, mutta ei sitä musiikkia tarvi ahtaa yhtään sen täydemmäksi. Pointtina ei ole, että pitäisi soittaa mahdollisimman paljon ääniä. Mutta työmäärällisesti mähän joudun soittamaan tuplasti enemmän, kun mä soitan noi bassotkin, toteaa Sami.
– Välillä tulee sellaisia tilanteita, että pitäisi olla ylimääräinen käsi, mutta kun Hammondissa on jalkiot, niin siinä voi feikata erinäisiä asioita. On kappaleita, joissa joutuu osien välillä muuttamaan asetuksia ja laittamaan Leslien pyörimään, niin mä rouhasen sieltä koskettimia kyynärpäällä samalla kun säädän, niin sitten siitä tulee niinkuin sovitus. Oikeasti siinä on kyse siitä, että jos mä joutuisin ottamaan kädet irti, niin siihen tulisi kahden sekunnin tauko. Se rouhasu kuulostaa aina hyvältä, se on kuin Tsunami tulisi.
Sama pätee rumputyöskentelyynkin; ”joku sutina pitää käydä kokoajan”.
– Tässä meidän hommassa on just se hyvä puoli, et kaikenlainen improvisointi on mahdollista. Ei se ole niin tarkkaa, että jos sä lähdet johonkin toiseen osaan kertomatta sitä mulle, niin mä hiffaan sen heti. Me ollaan soitettu niin paljon yhdessä. Jos siinä olis mukana joku kitaristi ja basisti, niin niiden kanssa pitäis sopii aika tarkkaan ne jutut, muistuttaa Juha.
Onpa yhtyeellä joskus käynyt niinkin, että Nieminen on säveltänyt tunnelman vapautuessa johonkin kappaleeseen uuden osan hetken päähänpistosta sitä mukaa, kun biisi etenee.
– Sitten myöhemmin olen miettinyt, että toihan oli aika hyvä juttu ja soittanut sitä uudelleen. Välillä taas samanlaisessa tilanteessa olen huomannut, että nyt mä en pääse tästä tilanteesta hengissä maaliin. Sitten mä olen tehnyt taas sen kyynärpää-tempun.
– Soittanut itsesi nurkkaan, hahaa. Sitten sä olet tehnyt sitä, et jos tarvii ottaa jotain vesihuikkaa niin lopetat soittamisen kokonaan. Mä jään siihen yht’äkkii yksin kikkailemaan, huomauttaa Juha.
Bassottelua ilman bassoa
Millä tavalla jalkiohomma muuttaa rumpalin kohdalla rytmistä ajattelua?
– Kyllä se sitä vähän muuttaa. Se ei ole niin lukittua kuin sähköbasson kanssa. Ei niin tarkkaa.
– Pyrin pitämään linjat aika simppeleinä, tai itse asiassa ne pysyy väkisin sellaisina, kun en ole sillä lailla mikään virtuoosi. Lähinnä on tarkoitus että se pysyy timessa, Sami.
– Täällä sama juttu. Mä yritän tukee sitä bassoa basarilla ja yritän välttää kaikkea kikkailua. Tai siis, ihan niinkuin mä osaisin jotain kikkailua… Pitää asiat simppeleinä ja keskittyy olennaiseen, Juha.
Jazz-urkurien hyväksi havaitsema linja sopii osin Samillekin: jalkiolla vedetään neljäsosia ja joitain aksentteja, vasemmalla kädellä soitetaan kuvioita. Näin ainakin nopeammissa biiseissä. Niemisen & Litmasen tapauksessa jalkion suurin merkitys on kuitenkin soundin tukeminen: duon pitäisi kuulostaa isolta bändiltä.
– Tietenkin olis aika hienoa, jos osaisin vetää jalkioilla jotain walkin’ basseja, mutta sen oppiakseni mä tarttisin kokonaisen toisen elämän. Mä olen sitten joutunut soveltaa näitä juttuja silleen, että sovitan jutut niin että mä pystyn ne soittamaan.
Hypnomenissa tilanne on toisenlainen ja Nieminen muuntautuu perinteiseksi kosketinsoittajaksi pianon ja syntioiden kanssa. Silloin on kuulemma muutenkin enemmän aikaa nojailla ja moikkailla yleisöä.
– Kun se on taas ihan perinteinen rockbändi, joka soittaa 60–70-luvun jytämeininkiä, niin kyllähän siinä pitää olla basistin kanssa olla täsmälleen samoissa sfääreissä, toteaa Juha.
Tuomittu marginaaliin
Nieminen ja Litmanen on tiukkaan hioutunut yksikkö, jossa kummankin soittotyyli on korvaamaton osa sen sointia, ja tuuraajan ottaminen hankalaa. Sellaiseen menettelyyn on kuitenkin pari kertaa jouduttu turvautumaan, ja duon toimiessa esimerkiksi Hytönen ja Stiller -ohjelman housebändinä oli Samin tilalla pari kertaa Porin Ässä, Jussi Reunamäki. Kaksi tuotantokautta kahden ohjelman viikkotahdilla toi luonnollisesti yhtyeen suuremman yleisön tietoisuuteen.
– Poiki se jonkin verran keikkoja ja julkisuutta. Mikä on erikoinen tilanne sinänsä, koska lähtökohtahan on, että enemmän ja vähemmän jazzahtava instrumentaaliduo on Suomessa väistämättä tuomittu marginaaliin, kiteyttää Sami ja toteaa ettei tilanne kuitenkaan varsinaisesti yllättänyt:
– Tää on tavallaan myös valintakysymys, että tällaista vedetään. Se että meillä on näinkin paljon keikkoja, ja näyttää olevan jatkossakin, niin sehän on itse asiassa aika helkkarin paljon.
•••
Bändin ulkopuolelta
Pyysin jutun höysteeksi ulkopuolisen luonnehdintaa yhtyeestä, ja Tuomas Kolehmainen on oikea mies tähän hommaan, sillä hän on vuosien ajan pyörinyt mukana miksaajana ja kuskina.
– Termi ”Scandinavian Action Jazz” kuvaa heitä hyvin. Niemisen & Litmasen soinnin syvin olemus on, että sattuu ja tapahtuu. Se on sellainen tietynlainen kone, kun se käynnistyy niin alta pois! Kaksi jätkää pitää kauheeta mellakkaa päällä. Kahta samanlaista vetoa ei ole. Sillä tavalla se on jazzin suuntaan kallellaan, että siellä on tilaa improvisaatiolle, jonka ansiosta homma pysyy mielenkiintoisena.
Tuomaksen mukaan duo on parhaimmillaan juuri ”up-tempo-paahtamisessa”.
– Pystyy ne luomaan romanttisia tunnelmiakin, mutta se on jortsumusaa. Muistan kuuman discokesän 2006, jolloin oltiin viikko Porin Jazzeilla. Kaksi äijää laittaa isossa teltassa neljätuhatta ihmistä liikkeelle instrumusan tahdissa, olihan se hienoa…
– Tien päälle lähtemisen logistiikka on joskus hieman hukassa, ahkerilla soittajilla kun on välillä kamat levällään ympäri kyliä, ”keräilyerät” sotkevat välillä aikatauluja. Mutta aina on ehditty!
Yhtyeen soittajien ruotimisen Tuomas aloittaa Litmasesta:
– Jupe on erittäin monipuolinen ja tyylitajuinen rumpali, joka on selvästi tutkinut Amerikan juurimatskua. Hänellä on autenttinen tapa soittaa sitä osastoa. Arvostan kundeja, jotka ei häslää.
– Sami ”Kanttori” Niemisellä on myös erittäin laaja historian tietämys ja ymmärrys. Hänellä on kyky heittäytyä, että sit kun vedetään, niin sit kans vedetään!
Hän on myös loistava kitaristi. Upea komppikäsi ja helkutin hyvä time. Kyllä lähtee hyvällä tatsilla.
Myös suosikkikappale löytyy helposti:
– Takaa-ajo Turengissa kiteyttää hyvin sen bändin härdellin. Siinä on jotain heille hyvin ominaista actionia. Suunniteltiin joskus biisiin videota. Ajatuksena oli että oltais jossain Janakkalassa ja keikka-autona olis vanha musta kosla. Kärryllä oleva Hammondi lähtee karkuun ja sitä jahdataan.
– Kundien kanssa on hyvä tehdä duunia, homma on humanistisella pohjalla. Painottaisin kaiken kaikkiaan, että hyvin no-problemaattinen meininki.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2012. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa. Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.
