Albert Lee – kevytsormista näppäilyä 45 vuoden kokemuksella

|
Image

Albert Lee on vieraillut uransa aikana ahkerasti myös Suomessa. Tämä haastattelu julkaistiin numerossa 7/2005 miehen saavuttua Kulttuuritalolle Bill Wymanin Rhythm Kings -yhtyeen kanssa. Bändi veti muuten tuolloin peräti neljä keikkaa!

 

Olin keväällä harmikseni sivuuttanut Albert Lee & Hogan´s Heroesin Turun keikan, enkä olisi uskonut revanssin tulevan näin pian. Lienee soveliasta kysyä alkuun, minkälainen on maassamme tiuhaan vierailevan Albert Leen suhde Suomeen?

– Jaa-a. Olen ollut täällä kai kuusi, kahdeksan kertaa. Ihan mukavaa itse asiassa, aloittaa Lee varsinaisen juttutuokion. Harmaahapsi on iloisella tuulella, eikä mestarin olemuksesta näy pienintäkään matkaväsymyksen häivää.

Tokaisen Leelle ajatuksen, jonka sain matkalla haastatteluun. Olet tavallaan kuin yhdistelmä  J. J. Calea ja Ritchie Blackmorea

– Hmm, miettii Lee hetken. He ovat hyviä soittomiehiä, molemmat. Enpä ole ollenkaan pahoillani ajatuksestasi, huojentaa hän oloani ilmeen värähtämättä.

Tarkoitan, että yhtaikaa pidät kunnon rock´n´rollista ja soitostasi huokuu aito tunne sekä intohimo.

– Ymmärrän, mitä tarkoitat. Minulla on erittäin hyvä soittotekniikka, ja olen siinä mielessä hyvin onnellisessa asemassa. Mielestäni kaikkein tärkeintä soittamisessa on ajatella myös hyviä melodioita. Sattumalta nyt vain kykenen soittamaan niitä nopeasti, joskus ehkä liiankin nopeasti, naurahtaa Lee hyväntuulisesti. Kappaleiden rakenne ja melodiat ovat kaiken a ja o, kiteyttää Albert.

Omiin suosikkisoittajiisi kuuluvat mm. Cliff Gallup ja James Burton?

– Kyllä! Kasvoin 1950-luvulla, joten nämä herrat olivat niiden joukossa, joita oli mahdollisuus kuulla. He soittivat erinomaisia rock´n´roll -sooloja, eikä parempaa keinoa oppimiseen ollutkaan tarjolla, kuin opetella juuri noita heidän soittamiaan sooloja! ’50-luvun Englannissa varttuminen tarkoitti yleensä sitä, että ei ollut mahdollisuutta millekään kitaratunneille. Klassiset soittotunnit olivat tietysti asia erikseen, ainoa keino oli näin ollen itseopiskelu levyjä kuuntelemalla, muistelee Lee.

Se taisi olla pelin henki siihen aikaan teillä kaikilla nykyisillä brittikitaralegendoilla?

– Näin on. Kuuntelimme levyjä ja rakastimme musiikkia kovasti! Me kaikki aloitimme uramme soittamalla samantyyppistä tavaraa, mutta toiset meistä suuntautuivat enemmän bluesiin, toiset heavyyn. Ja minä puolestani countryyn, pitäen samalla myös kaikenlaisesta muustakin musiikista, summailee Albert.

Ihan urasi alkuun mennäksemme; Bob Xavierin tapaaminen oli varmaankin merkittävä virstanpylväs?

– Oi, menetkin niin kauas taaksepäin! Kyllä, hän oli yksi niistä ihan ensimmäisistä henkilöistä, joiden kanssa yleensä soitin. Sitä ennen tein kuitenkin kiertueen Skotlantiin, ollessani 16-vuotias. Se oli ensimmäinen. Soitin laulaja Dickie Priden taustalla. Hän oli yhden englantilaisen TV-shown tähtiä, ei mitenkään suuri, mutta tunnettu kuitenkin. 

Lee on mainiolla juttutuulella, ja äänensävystä voi päätellä, että mies itse edelleen pitää aloitusikäänsä melko nuorena. Jatkan siis aiheesta. Olet ollut 45 vuotta tienpäällä, eivätkä nuo tuhannet kilometrit, saati kulunut aika näy sinusta mitenkään!

– Kiitos, remahtaa Lee nauruun. Odotas myöhemmin, kun olen ajanut parransänkeni pois! Onni on ollut minulle suosiollinen, mutta pyrin myös pitämään huolta itsestäni. En ole koskaan näinä vuosina oikeastaan juonut paljoa, enkä liiemmälti koskenut huumeisiin. Olen ollut hyvin varovainen. Jos olisin ollut kovin suosittu, ehkäpä elämäni kurssi olisi kääntynyt ihan toisella tavalla, pohtii Lee.

– Minun on pitänyt aina olla jämptin sovitusti paikalla ja saatuvilla tekemään keikkoja tai äänityssessioita joillekin, kenelle artistille milloinkin. Siinäpä riittävästi syytä keskittymiseen ja selvänä pysymiseen, sanoo Lee.

Muistatko ensimmäistä sessiotasi, josta kehkeytyi All of Me (Jackie Lynton & The Jury 1962 ) ?

– Aivan niin, se oli aivan ensimmäinen, joka julkaistiin. Teimme kyllä alussa demoja pikku bändini kanssa. Sellaisia, joista saatiin käteen sitten suuret asetaatti-levyt, muistelee Albert. Minulla on niitä kyllä vielä tallella jossakin, se oli joskus 1958 tai 1959, lisää mies.

– Ensimmäinen studiosessioni oli Jackie Lyntonille (& The Jury) tehty nauhoitus. Soitin hänen kanssaan tuolloin. Myös nimellä Bob Xavier & The Jury, soitimme Jackien taustalla, ja pian bändistämme – tästä perustriosta, minä kitaroineni, basso ja rummut – kehkeytyi kuuluisan pienen, Lontoon Westendissä sijainneen 2I´s kahvilan house-bändi. Soitimme siellä neljä, viisi kertaa viikossa, yhden punnan palkkiolla! Se oli siihen aikaan ihan kohtuullinen korvaus, kuitenkin. Päivähommissa sen ikäisinä emme olisi välttämättä saaneet sitäkään, lisää Lee. Se rakennus on vielä siellä olemassa, mutta se on muutettu nyt isoksi ravintolaksi.

Ensimmäiset ulkomaan kokemuksesi sait Saksan Hampurissa. Mikä kaupungissa silloin oikein veti? Kaikkihan tuntuivat siellä olleen, The Beatlesista lähtien.

– Oi… vau, se oli puhtaasti luvassa olleiden töiden vuoksi! Kaikki, jotka tulivat sieltä takaisin kotimaahan, kehuivat niitä mahdollisuuksia kovin, ja vakuuttivat, että siellä viihtyisi mainiosti. Tiedossa oli kokopäivähommia. Kun ensi kertaa menin Saksaan, viivyin siellä noin reilun viikon, mutta yleensä kyse oli joko kahdesta viikosta tai kuukaudesta, yhdessä ja samassa klubissa. Soittoa riitti kahdesta neljään tai viiteen tuntiin illassa, kuutena päivänä viikossa! Korvaus oli hyvä, ja siinä sitä sitten soitettiin ja oltiin ammattimuusikkoja! Mikäs sen parempaa siinä vaiheessa, kuin että sai soittaa ja siitä vielä maksettiinkin hyvin, muistaa Lee alkuaikojensa arkista aherrusta. Englannissa kun sai yhden keikan jostakin joskus.

Vaihdoitte pestejä Jimmy Pagen kanssa Neil Christianin The Crusaders -yhtyeessä?

– Itse asiassa otin hänen paikkansa ainakin kahdessa! Tunsimme toisemme jo 2I´sin ajoilta, ja siinä vaiheessa hän taisi lähteä Neilin yhtyeestä liittyäkseen The Yardbirdsiin. Soitin Christianin kanssa muutaman viikon, ennen kuin palasin takaisin Saksaan toisen bändin kanssa, muistaa Lee. 

Ritchie Blackmore puolestaan peri paikkasi The Crusadersissa, kun lähdit Chris Farlowen kelkkaan?

– En muuten itse tiedäkään, kuka hommani peri! Se on hyvinkin saattanut olla Blackmore, hänhän soitti tuossa vaiheessa The Outlawsissa, joka soitti instrumentaalitavaraa. Tavallaan hiukan countryyn päin kallellaan ollutta musiikkia, mutta rock´n´rollia myös, kertoo Albert tarkkaan.

Päädyit lopulta Chris Farlowe & The Thunderbirdsin kanssa levyttämään ja kiertueille?

– Kyllä, palasin viimeiseltä Saksan reissulta, 1964. Olin nähnyt Farlowea jo aikaisemmin ja tunsin hänen bändistään muitakin. Tiesin, että Chris oli hyvä laulaja ja liityin hänen bändiinsä keväällä 1964, ja siinä sitten kuluikin nelisen vuotta.

– Bändi oli aina hyvä, vaikka soittajat vaihtuivatkin. Muut muusikot arvostivat sitä, ja mm. Eric Burdon Animalseineen tuli aina paikalle katsomaan Chrisiä, joka oli erittäin hyvä ja ainutlaatuinen laulaja. Minulla oli ehkä jo siihenkin aikaan hiukan omiakin kannattajiani, vaikka suuntaus olikin vahvasti bluesin ja rankemman rockin suuntaan. Vaikka soitinkin koko 1960-luvun, sitä mitä silloin soitettiin, ostin kuitenkin jo siinä vaiheessa country-levyjä. Intressini olivat aika vaihtelevat ja mielenkiintoni osa-alueet melko leveällä rintamalla, puntaroi Lee.

Mikä countryssa sai sinut rakastumaan siihen niin perin pohjin?

– Rakastan sen soundia! Countryn rehellisyys kiehtoo minua, ja se on yleensäkin aika iloista musiikkia. Pidän nimenomaan iloisesta musiikista, vaikka blues suosikkeihini kuuluukin. Haluan, että jokin aina piristää minua, ja saa minut hyvälle tuulelle, sen sijaan, että pitäisi vaipua alituiseen epätoivoon, kertoo Albert musiikkifilosofiastaan.

Aloit myös itsekin laulaa?

– Olin melkein aina, koko 1960-luvun, soittanut bändeissä, joissa oli mainio vokalisti. Minulla ei ollut mitään sen kummempaa hinkua laulamiseen. Kun sitten lopulta lähdin Farlowen yhtyeestä, halusin kasata country-porukan. Se olisi se oma juttuni. Olin nähnyt muutamia country-yhtyeitä Lontoossa, ja miettinyt, että onpas coolia! Halusin siis yrittää mokomaa, mutta puolentoista vuoden jälkeen totesin, että en sillä hommalla Englannissa elä! (Helppoa uskoa, tokaisen.) 

– Ainakin juuri silloin ihmiset halusivat kuulla vain Jim Reevesiä tai Johnny Cashia, kun itse olin menossa enemmänkin The Byrdsin tai The Burrito Brothersin suuntaan! Lyhyesti sanottuna countrya pienin rock-maustein. Monet artistit, ja rock-bändit saivat country-vaikutteita, kuten The Rolling Stones, ja ehkä jopa The Beatleskin. Musiikillisia rajaviivoja ylitettiin tiuhaan, ja monin eri tavoin. Ja Ray Charleshan äänitti monia alan kappaleita siihen aikaan, hahmottelee Lee. 

Miten siis koet itsesi laulajana?

– Oih! Pidän laulamisesta, ja tiedän, että pystyisin laulamaan vielä paremminkin. Toivon, että ääneni olisi hiukan voimakkaampi, mutta pidän omasta tyylistäni. Pidän George Jonesista ja Everly Brotherseista, joiden kanssa olen tehnyt töitä melko kauan, ja nimenomaan sellaisesta, melodisesta tyylistä. Balladit ovat mieleeni, mutta tuntuu, että ihmiset ovat enemmän kiinnostuneita soitostani, vaikka haluavat kuulla lauluanikin. Saan laulaa omassa bändissäni, mikä ei aina tietenkään ole tilanne muissa yhteyksissä. Soitan mieluusti myös pianoa, joka oli ensimmäinen instrumenttini, kuvailee Albert. 

Minkälaista on yhdistää kitarointi ja laulaminen ?

– Se on hienoa! Soitan paremmin juuri siitä syystä! Olen asiasta aivan varma, innostuu Lee.

Miten keskittyä yhtaikaa molempiin?

– Se on oikeasti ihan helppoa…

Eikä toinen puoli kärsi toisesta?

– En ole sitä mieltä. Kitarointini muuttuu maukkaammaksi, kun minun pitää soittaa lauluni ympärillä. Siksi olen enemmän tietoinen myös siinä tilanteessa, kun säestän muita vokalisteja tai kun teen hommia muiden soittajien kanssa. Asia ei olisi ollut näin pari, kolmekymmentä vuotta sitten. Tuolloin olisin soittanut aivan liikaa, tunnustaa tähti.

Nyt soitat siis vähemmän?

– Kyllä, ja pyrkimykseni on kuunnella enemmän, hymähtää Lee ystävällisesti. Milloin sitä soittaa ja milloin ei.

Muutit Los Angelesiin 1974?

– Kyllä. Ajauduin sinne Heads, Hands & Feet -bändin kanssa. Rakastin sitä meininkiä, eikä siitäkään ollut mitään haittaa, että monet sankarini asustivat niillä nurkilla! Musiikillisesti paikka oli loistava, ja olin koko 1960-luvun halunnut sinne. Kävimme siellä muutaman päivän visiiteillä aina tämän tästä, ja sitten 1973 päädyin sinne äänittämään (Buddy Hollyn) The Cricketsin kera. 

– Tutustuin moniin uusiin ihmisiin, kuten Don Everlyyn, ja soittelin baareissa hänen kanssaan. Buddy Emmonds, John Hartford, Doug Dillard – kaikkiin näihin hyviin soittajiin, joita olin aina ihaillut. He tuntuivat hyväksyvän minut joukkoonsa heti tuoreeltaan. He pitivät soittotavastani, ja ihastuin paikkaan totaalisesti, tunnustaa Lee.

– Matkustin edestakaisin vähän väliä, kunnes sitten 1976 sain pestin Emmylou Harrisin Hot-bandiin. Silloin tajusin, että olin siellä missä halusin olla ja tein, mitä halusin tehdä. Olen viihtynyt siellä kohta 30 vuotta!

Olit 1971 osana sessiota, joka tunnetaan alan piireissä nimellä Green Bullfrog. Mistä oli kyse?

– Se oli sitä aikaa, kun tein sessioita tuottaja Derek Lawrencelle. Hänhän tuotti ne ihan ensimmäiset Deep Purple -levytkin. Hän oli hyvä ystävä, ja monet muusikot olivat hyvää pataa hänen kanssaan. Jollakin tapaa hän sai itselleen paljon ylimääräistä ja ilmaista studioaikaa. En tiedä, kuka viulut maksoi, mutta tuntui siltä, että olimme studiossa ihan yhtenään! Ja puhtaasti pitämässä hauskaa! 

– Minulle ei koskaan selvinnyt, kuka ne sessiot oikein kustansi tai kuka omisti oikeudet niihin raitoihin. Päädyimme tekemään siellä muutamiakin levyjä. Minä lauloin muutamia kappaleita, ja niin teki Chas Hodgeskin. Kaverit nimeltä Tony Wilson sekä Errol Brown, joka päätyi Hot Chocolateen, olivat siellä. Derek oli Ritchien (Blackmore) ystävä ja samoin Jim Sullivanin. Yhtenä päivänä hän sai idean isosta kitaralevystä. Olimme siellä sitten pari päivää, ja Green Bullfrog oli lopputulos. Derek vain ei siinä vaiheessa ollut oikein perillä pykälistä, ja siitä, kuka oli minkäkin yhtiön artisti, joten levy julkaistiin myöhemmin, ilman soittajien nimiä. Kuulijoiden piti siis vain arvailla, kuka oikeastaan levyllä soitti, rönsyää Albert.

Viihdyit ilmeisen hyvin myös Emmylou Harrisin Hot-bandin riveissä?

– Kyllä, se tuntui mukavalta välittömästi. Tajusin, että "nyt täällä ollaan", ja sen, miten jännittävä kokoonpano oikeastaan oli. Emmylou oli juuri saanut valmiiksi kakkoslevynsä, ja hän oli erittäin suosittu juuri silloin, kuten on tietysti yhä. Teimme yhdessä hänen kolmannen levynsä myös.

– Elämässäni on ollut erilaisia rajapyykkejä. Ei mitään rahallisia jättipotteja, vaan tilanteita, jotka ovat esitelleet minut aina uudelle yleisölle. Soittaminen Emmyloun kanssa ja esittelyni Amerikalle sitä kautta on yksi niistä. Toinen on, kun soitin Dave Edmundsin kanssa, ja taas tilanne oli se, että minua ei tunnettu, mutta sen jälkeen taas uusi yleisö tiesi, mistä minussa oli kyse. Tällaiset kokemukset ovat hyviä, ja se, että ihmiset oppivat tuntemaan sinut, selittää Lee.

Olet versioinut mainiota Luxury Liner -kappaletta Hogan´s Heroesin levylläsi?

– Kyllä, ja instrumentaaliversio löytyy Sugarhill-merkin levyltä, jolla mukana ovat myös Brad Paisley ja Vince Gill. Saimme muuten Grammy-nimityksenkin (paras country instrumentaali) siitä viime vuonna, kuittaa Albert arkisesti.

Olet soittanut myös Eric Claptonin ja Joe Cockerin kanssa. Mistä johtuu, että sinulla ei oikein tunnu olevan aikaa ihan omalle levyllesi?

– En ole vain tehnyt tilaa sille, vaikka olisin hyvin voinutkin! Olen ollut aina liian laiska, tunnustaa Albert virnistäen. Voi olla, että jotakin pikapuoliin jo syntyykin; olen mennyt asioissa eteenpäin. Kyse on siitä, että teen tällä hetkellä töitä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Nytkin soitan kolmessa eri kokoonpanossa: Bill Wymanin kanssa, Hogan´s Heroesin kanssa ja lisäksi taas Everly Brothersin kanssa, joiden kanssa on Englannin kiertue tiedossa marraskuussa! Homma pysyy kurissa, mutta pallojen pitäminen hallussa yhtaikaa ei ole helppoa. Vaimonikin juuri kesällä patisti minua oman levyni tekoon, ja sanoi, että jos en tekisi sitä nyt, menee ainakin vuosi,. ennen kuin minulla on siihen uusi tilaisuus! Itse asiassa uusin levyni ilmestyy alkuvuodesta ensi vuonna, kertoo Lee hersyen.

Puhutaanpa vähän soittokamoistasi! Vieläkö käytät MusicManin Signature -kitaraasi?

– Kyllä! Olen pitänyt kiinni merkistä siitä asti, kun sen käsiini sain, mutta MusicManin vahvistimia olen käyttänyt ihan urani alusta asti. En koskaan oikein pitänyt Leo Fenderin tekemistä kitaroista, vastaa Albert pedanttiin sävyyn.

– Fenderin lähdettyä firmasta, ja Tom Walkerin astuttua ruotuun, tilanne muuttui. Walker myi Ernie Ballille sen, mitä jäljellä oli, ja mukaan tuli vielä Sam Sterling, joka halusi muotoilla kitaran uudestaan, täysin uudeksi soittopeliksi. Olin kuviossa mukana heti alusta asti, ja minun oli määrä kertoa heille se kaikki, mitä kitaralta yleensä halusin, selvittää Lee. –Niin siinä sitten kävi, että 1980-luvun alusta olen soittanut Ernie Ballin MusicMan -kitaroita. He suunnittelivat mallin, josta erityisesti pidin, ja sille päätettiin antaa minun nimeni, kertoo artisti tohkeilematta.

Entäs B-bender? Onko mekanismi käytössä omissa kitaroissasi?

– Olin kuullut asiasta, kun alunperin menin Amerikkaan, en tosin ollut nähnyt sitä käytännössä. Ostin näitä B-bender-kitaroita heti pari, ja tällä hetkellä niitä taitaa olla minulla nelisen kappaletta. 

Kuulemmeko me tänään sitä keikalla?

– En yleensä ota niitä mukaan kiertueille, vaan käytän niitä enimmäkseen studiossa. Tavallisestihan soitan tilanteissa, joissa on erikseen sälli soittamassa steel-kitaraa, joten on tavallaan turhaa yrittää saada omani kuulostamaan siltä myös, selvittää Albert.  

– Käytin vuosikausia MusicManin vahvistimia kunnes aika hiljattain siirryin Fenderin Tonemasteriin. Siinä pelissähän on 4 x 12" kaiuttimet, ja hyvä, paksu soundi, josta löytyy haluamaani twangia, summaa lyhykäisesti Lee. 

Miten on käyttämiesi efektien kanssa?

– En käytä niitä kovin paljon. Näiden vuosien aikana olen käyttänyt vain näitä pieniä räkkimalleja. Viimeiset kahdeksan vuotta, ehkä kauemminkin, olen käyttänyt Korgin A3:a, joita tehdas ei enää muuten valmista. En pidä pedaaleista, vaan olen mieltynyt laitteisiin, joiden kanssa voin puljata vapaasti siinä soittoni lomassa, kartoittaa mies äänimaailmaansa.

Mitä mieltä olet asetelmasta analogia vastaan digitaalisuus?

– Asia ei vaikuta minuun paljoakaan. Käyttämäni efektit ovat digitaalisia – monet tyypithän vieläkin kyllä pitäytyvät analogisissa… (miettii tarkkaan) pidän todella A3:ni soundista, verrattuna pariin muuhun värkkiin, joita olen kokeillut. Niissä on ollut liikaa kohinaa, tai varsinaisessa soinnissa ei ole ollut riittävästi tilan tuntua. Olen oikein tyytyväinen A3:ni, joten siinä mielessä vaihtoehtoni on digitaalinen, kuittaa Lee.

Oletko kiinnostunut tuotantopuolesta?

– Olin myös aputuottajan roolissa viimeisimmän levyni kanssa, ja olen itse tuottanut yhden sooloistani. On hyvä, että studiotilanteessa on joku muukin, ottamassa niskoilleen osan siitä stressistä. Kun on liian syvällä omine kitarasoundeineen, on hyvä, että on joku, joka pitää hanskassa koko muun paletin. En ole varma, teenkö enää levyä kokonaan omin voimin, vaikea sanoa. Asia riippuu paljolti myös käytettävissä olevasta ajasta ja rahasta, valottaa Albert.

– Kun on studiossa, ja koko ajan vahtii kelloa, ja yrittää pitää huolta tuotantobudjetista; nykyään ei enää heltiä sellaisia summia sooloprojekteihin, mitä aikanaan sain tuhlattavakseni parin ensimmäisen sooloni yhteydessä! Nyt teen levyjä 20 000 dollarin budjeteilla ja toivon, että lopulta näen jotakin myös royaltien muodossa. Siinäpä syytä perehtyä ja keskittyä kunnolla, latelee legenda karuja faktoja.

– Juttu menee vähän siihen tyyliin, että nyt tämä homma hoidetaan; esim. pari päivää pohjien nauhoitukseen, pari lisää päälleäänityksiin ja muutama vielä miksaukseen. Ja sitten sitä vain toivoo, että lopulta budjetti alittuu, kertoo Lee ensi kertaa vakavoituen.

Olen sakkominuuteilla, mutta Albert Lee on herrasmiehen perikuva ja antaa minun vielä jatkaa. Kuinka on, vieläkö on tarvetta harjoitella kitarallasi päivittäin?

– (Naurahtaa leppeästi) Ei, eihän toki. Tavallaan minun ei enää tarvitse, ei edes silloinkaan, kun on se harvinainen tilanne, että en ole kiertueella tai studiossa, ja on aikaa vain oleskella. Tuolloin annan myös kitaran olla koskematta. Joskus toisaalta teen myös niin, että pelmahdan paikalliseen baariin, ja soitan jotakin 50 dollarin korvauksesta, ja saan siinä samalla sitten sen treeninikin! Kotona istumiseen ja soittamiseen pitkästyn nopeasti, kuvailee Albert.

Mainitsit ensi-instrumenttisi pianon. Mikä on suhteesi siihen nykyään?

– Aloitin soittamiseni tosiaan sen kautta, ollessani 7- tai 8-vuotias. 9-vuotiaana sain pianotunteja, noin parin vuoden ajan, ja olen soittanut peliä siitä asti. Mutta vasta Heads, Hands & Feet -bändin aikoihin aloin ottaa sen vakavemmin uudestaan. He pakottivat minut soittamaan sillä jotakin juttuja, koska pitivät soittotyylistäni. Siitä lähtien olen soittanut sitä taas enemmän, kertoo Lee.

Kuvaile hiukan Rhythm Kings -yhtyettä ja soittamista tällaisen All Star -kokoonpanon riveissä?

– Se on aivan mahtavan mukavaa! Bändi on loistava! Tämä ei olisi ollut mitenkään mahdollista ilman jotakuta sellaista henkilöä kuin Bill (Wyman), joku, johon kaikki tavallaan kulminoituu. Erilaisten soittajien haaliminen kasaan hyvin erilaisista piireistä… kokemus on ollut suurenmoinen, ja nyt olemme tehneet tätä jo seitsemisen vuotta! En olisi voinut kuvitella, että juttu kestäisi näinkin pitkään, mutta se on kestänyt, selittää Lee, joka ei, syystä tai toisesta tunnu uskovan kokoonpanojen kestävän.

Onko sinulla aikaa millekään harrastuksille?

– Autot, vanhat autot! 

Siis vähän samoin kuten Jeff Beckilläkin, lisään. 

– Aivan! Kyse on sekä intressistä että välttämättömyydestä. Autojen kanssa pitää värkkäillä jo siksikin, että saa ne pysymään ajokunnossa, hersyy Lee tuskin pysyen tuolillaan.

Mikä on suosikkisi?

– 1961-mallin Ferrari, jonka kanssa itse koplaan. Lisäksi minulla on 1980-mallin Triumph TR8 ja 1963-mallin Cadillac Limousine. Ne ovat kaikki Kaliforniassa, joten ruostumista ei tarvitse pelätä, kertoo Lee hyvin käytännönläheisesti.

Jos haluan ajaa niillä, minun pitää myös tehdä niille jotakin. Se on erittäin mukavaa, ja saan siitä hyvin paljon mielihyvää, lisää Albert vielä mielipuuhastaan.

Sitten onkin jo aika kysyä mikä on miehiään kitaristi Albert Lee?

– Mitä sanoisin? Joku enigma, kenties? Rakastan tapaa, jolla soitan. Toivon, että yhä useampi pitäisi tavastani soittaa (nauraa). Ihailen monia eri kitaristeja, mutta valitsen mieluusti tyylin, jolla itse soitan, ja suunnan, johon juttujeni kanssa olen menossa. Se on minun referenssini, siksi soitan, kuten soitan. Arvostan sitä, että ihmiset pitävät soitostani, mutta olen todennut, että se ei ole se tapa, minkä kuka tahansa muu valitsisi. Huomasin soitettuani viisi vuotta Claptonin kanssa, että hän tekee ne tietyt jutut, jotka ihmiset huomaavat. Oma musiikkini ei ehkä ole niin helposti lähestyttävää. Valitsen mielelläni sen tavan, jolla itse soitan, naurahtaa Lee hyväntuulisesti lopuksi. 

p.s.
Keikka oli hulppea parituntinen soul-, rhythm´n´blues- ja rock-toivekirja-aarteiston parissa. Lee loisti itse mm. laulamalla Tear It Upin, jossa erikoisvieras Eddie "Knock On Wood" Floyd heitteli paperisilppua sankarimme päälle! Soitto oli sanalla sanoen loistokasta. Kokoonpano näytti ne kuuluisat näpöttimet kaiken maailman cover-bändeille.

 

Albert Leen Riffi-haastattelun vuodelta 2017 voit lukea tämän linkin kautta.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 7/2005. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.