Billy Cobham, kapulat

Varsinaisen jazzin osuus Porissa 2001 oli vähäisempi kuin edellisinä vuosina. Syitä on useita, mutta laatu korvaa määrän. Esimerkiksi perjantaina 20.7. nähtiin Promenadisalissa huikea esitys neljältä virtuoosilta, jotka konkarirumpali Billy Cobhamin kanssa muodostivat Art Of Four -yhtyeen. Ennen keikkaa tarjoutui mahdollisuus juttutuokioon, joten katsotaanpa mitä tuumii nykyisin mies, joka muistetaan lähinnä yhteistyöstään Miles Davisin tai John McLaughlinin kanssa. 

 

Cobham aloitti soittamisen kolmen vuoden iässä, jolloin useimmat tenavat eivät vielä juurikaan moisista asioista piittaa. Mitään erityistä syytä instrumentin valintaan ei ole.

– Yritin lapsena myös soittaa vähän ukulelea ja kitaraa, mutta se ei oikein onnistunut. Rummut vain tuntuivat sopivan minulle paremmin, niitä oli mukava soittaa. Valinta tuntui luonnolliselta, muistelee Cobham uransa varhaisvaiheita.

Oliko sinulla idoleita tuohon aikaan? 

– Ei, soitin vain, koska pidin soittamisesta niin paljon. Oli kyllä mainiota nähdä toisten muusikkojen soittavan, ja miten kaikki tapahtuu, mutta en ihaillut ketään sen enempää. Ajattelin vain: Ai, sen voi tehdä noinkin? Mahtavatpa he siis olla hyviä !

Muistatko aivan ensimmäisen levytyksesi? 

– En muista! Ensimmäinen ammattimainen projektini oli kenties George Bensonin Giblet Gravy tai Kenny Burrellin kanssa. En muista, mikä oli aivan ensimmäinen, mutta jossakin 1967-68 paikkeilla se oli.

Oliko uravalintasi selvä juttu? 

– Siinä mielessä kyllä oli, että en elääkseni ole koskaan varsinaisesti tehnyt mitään muuta. Kävin musiikkikoulua, ja sitten armeijassa olin soittokunnassa. Armeijan jälkeen aloitin soittaa ammatikseni. Se on työni.

Äärimmäistä kohtuullisuutta

Cobham tuntuu suhtautuvan elämään ja soittamiseen varsin vakavasti ja pohdiskellen. Miehen horoskooppikäsityksiin emme tässä uppoudu, mutta filosofiaa riittää silti jaettavaksi. 

– Treenaan 24 tuntia vuorokaudessa. Pidän itseni kunnossa (mies vaikuttaa ainakin kymmenen vuotta nuoremmalta) syömällä kohtuullisesti. 

Oletko työnarkomaani?

– En mielestäni ole. Olen vain henkilö, joka on hyvin, hyvin huolestunut toimeentulostaan. En odota sitä, että joku muu tuo leivän pöytään. Jos tekisin niin, olisin työtön. En siis ole mikään työnarkomaani vakuuttaa Cobham, ja tarkentaa sanojaan: Hoidan asiani niin, että se tuntuu hyvältä. Kohtuus on elämäni avainsana. Ohjenuoranani on se, että mitä teetkin - tee se rakkaudesta siihen. Kun tunnet, että voit saada itsellesi vielä enemmän - lopeta siihen. Älä ota enempää. On parempi perääntyä ja olla haluamatta lisää kuin vain ahmia yhä enemmän. Huomenna ehkä et voikaan saada lisää. Sinun täytyy antaa kropallesi ja mielellesi tilaisuus mukautua. Sinun täytyy olla sinut itseäsi ympäröivän maailman kanssa, olla sen kanssa samalla viivalla tai päinvastoin. Sinulla täytyy olla mahdollisuus pysähtyä kysymään: Mitä tämä on? Mistä on kyse? Sinun pitää voida tehdä se, ennen kuin siirryt uusiin asioihin, muuten jotakin voi jäädä huomaamatta. Tässä nykyisessä informaatiotulvassa asiat vain kasautuvat, etkä tiedä, mitä tehdä niille. Se on kuin jokin sairaus... syöpä.

Selvä, täytyy siis tuntea rajansa ja kunnioittaa niitä. Mutta mikä on sitten kaikkein tärkein asia rummuttamisessa? 

– Kyky tulkita muiden esittämiä ideoita ja kyky esittää omia. Tämä kaikki onnistuu rumpusetin avulla. Se on äänipeili sinusta, kuka olet ja kuka olet ollut. Jutun fyysinen puoli, soittoasennot, ne kaikki ovat osa suurta palapeliä. Soitat tietyllä tavalla - jotkut puhuvat nopeasti soittamisesta, he eivät ollenkaan kyseenalaista, miksi. Onko nopeus edes tarpeellista? He eivät näe asioita objektiivisesti. Nopeudella on oma paikkansa musiikissa. Se ei ole pelkästään nopeasti soittamista, se on myös hitaasti soittamista. Useimmat ihmiset, jotka puhuvat nopeudesta, puhuvat nopeasta. Useimmat ihmiset, jotka osaavat soittaa nopeasti, eivät osaa ollenkaan soittaa hitaasti. Heillä on vain jing, mutta ei jangia, siksi he epäonnistuvat olemaan muusikkoja tai artisteja. Olen toisaalta asiasta hyvin tyytyväinen. Jos ihmiset osaisivat tehdä sen, mitä minä itse teen, olisin työtön!

Ja millaisella äänipeilillä Cobham sitten itse haluaa viestiä? Pyydän miestä kertomaan omasta rumpusetistään ?

– Olen ennen kaikkea muusikko.Yritän sovittaa itseni musiikkiin, jota soitan. Jos tarvitsen ison setin, otan sen mukaani, koska musiikki niin vaatii. Tämä projekti (Art Of Four) taas pyytää minua kommunikoimaan yleisölle pienen setin kautta. Minulla on meneillään multimediaprojekti nimeltään Art Of Jazz. Olen jo esitellyt siitä Art Of Threen Kenny Baronin ja Ron Carterin kera. Tämä on kvartetti, Art Of Four (R.C., basso, James Williams, piano ja Donald Harrison, saksofoni). Tulevaisuudessa nähdään Art Of Five, Art Of Six, Art Of Seven… big bandini rinnalla. 

Kunnianhimoinen ja kokeellinen hanke on vasta matkalla kohti lopullista muotoaan, mikäli sillä sellainen ylipäätänsä koskaan tulee olemaan.

– Tämä kaikki on osa multimediapakettiani, tarkoitukseni on näyttää kiinnostuneille ympäri maailmaa, mitä erilaisten jazz-konfiguraatioiden kanssa voi saada aikaan. Sekä opetus- että levytystarkoituksessa. Tavoittelen sitä, että sovin yksiin instrumenttini  ja soittamamme musiikin kanssa. En mieti pelkästään rumpujen määrää, vaan myös sitä, minkä tyyppisiä rumpuja käytän. Minkä kokoisia, kuinka monikerroksisia runkoja, mitä kalvoja, mitä symbaaleja… kaikki riippuu siitä, mitä kulloinkin aiomme soittaa. Muotoilen settini aina musiikin mukaan. Nyt tarkoituksemme on ottaa selvää siitä, miten kvartetti yksikkönä oikein 

Mikä on mieluisin projektisi ?

– Tällä hetkellä minulla ei ole mitään suosikkiprojektia. Dokumentoin nyt moninaisia asioita, joita olisin halunnut tehdä, projekteja, joissa olisin halunnut olla mukana, niiden muusikkojen kanssa, jotka sopivat esittämiini lähtökohtiin. Tulevaisuudessa voin toivottavasti esitellä big bandini. En mitään Duke Ellington - tai Count Basie -tyyppistä juttua - kaikella kunnioituksella - vaan Billy Cobham Big Bandin soittamassa Billy Cobhamin kirjoittamaa materiaalia!

 

Värit ja musiikki

Cobham vaikuttaa varsin määrätietoiselta ja kenties voisi sanoa, että jopa itsetietoiselta haaveineen. Kaikki hankkeet perustuvat kuitenkin yhteistyöhön muiden kanssa, joten muusikkojen välistä yhteyttä mies osaa arvostaa. Kriteerit soittokumppaneiden suhteen ovat vain korkealla, mikä käy ilmi kun tiedustelen, onko ketään sellaista muusikkoa, jonka kanssa Cobham haluaisi ehdottomasti tehdä yhteistyötä.

– Haluaisin kenties tehdä juttuja jonkun vokalistin kanssa. Hänen täytyisi olla ainutlaatuinen persoona. Bobby McFerrin ehkä olisi sellainen. Hänessä on paljon syvyyttä ja mielikuvitusta. Hän on paljon enemmän kuin vokalisti - kaikella kunnioituksella kaikkia laulajia kohtaan - hän ajattelee kuten instrumentalisti. Hänenlaiseensa ei vain törmää missään. Sanotaan, että yhteistyö hänen ja Chickin (Corea) ja Herbien (Hancock) kanssa vahvalta pohjalta voisi olla todella mahtavaa. Ja nimenomaan, jos toimisimme yksikkönä, emme vain ryhmänä muusikkoja. Tämä kaikki kunnon harjoitusten jälkeen. Kaikki tällainen on hyvin vaikeata saada aikaan käytännössä, mutta se olisi todella mielenkiintoista.

Kerron Cobhamille tv:n jazz-sarjassa kesällä kerrotuista muinaisista rotuhankaluuksista muusikkojen kesken ja kysäisen, löytyisikö yhtään valkoista muusikkoa, joka kelpaisi joukkoon.

– Valkoista! Eikö Chick Corea ole valkoinen (naurua) ? En ole koskaan ajatellut asioita siltä kannalta, en jazzissa, enkä muutenkaan. En profiloi ihmisiä rodun mukaan, mutta valitettavasti on paljon sellaisia ihmisiä, joilla on taipumus ajatella sillä tavalla. Sitten tulee kysymys siitä, että ei voi soittaa yhdessä. On yksi sellainen loistava muusikko, joka itse asiassa on valkoinen, ja jonka kanssa minulla ei ole vielä ollut mahdollisuutta soittaa. Hän on trumpetisti Kenny Wheeler. Yritän miettiä jotakin sinistä muusikkoa, tai vihreää, mutta en saa mieleeni ketään (haastattelu keskeytyy naururemakkaan). 

– Se rotujuttu, Cobham jatkaa vihdoin, ei ole koskaan häipynyt mihinkään. Me kaikki olemme sen jatkumoa. Joku aina haluaa jakaa meidät uskonnon tai jonkun muun sosiologisen määreen mukaan. Sitten tullaan siihen, että on paljon ihmisiä, joilla on rahaa, mutta myös paljon niitä, joilla ei ole. Jos sinulla on taaloja, voit saada ihmiset ajattelemaan, mitä haluat heidän ajattelevan. Jos jostain löytyy sininen ihminen, hänet leimataan samalla tavalla...

Uskotko enää ollenkaan pysyviin kokoonpanoihin ?

– Kyllä uskon. Ongelma on se, että onko varaa sellaiseen. Mitä tapahtuu, kun bändillä ei ole hommia? Miten voit pitää kokoonpanon pystyssä ? Sinun täytyy saada toimeentulosi, joten sinun täytyy löytää toisia muusikoita korvaamaan entiset. Puhumattakaan siitä, kun tulet riippuvaiseksi näistä samoista yksilöistä, ja siitä, mitä haluat heidän tekevän. He alkavat luulla, että he ovat korvaamattomia, että he ovat ainoita, jotka osaavat soittaa musiikkiasi haluamallasi tavalla. Siinä sinulla on toinen ongelma! Paras keino tapella näitä asioita vastaan on soittaa niin monien ihmisten kanssa kuin mahdollista. Soittaa, oppia - älä ole pelkästään opettaja - vaan myös oppilas, anna työlle omasta puolestasi kasvualusta, siitä se lähtee.

 

Soittokumppanuuskin on katoavaista

Näetkö enää ollenkaan vanhoja soittokavereitasi, McLaughlinia tai Stanley Clarkea?

– En. Tiedän, että John on jossakin, mutta en ole kuullut hänestä yhtään mitään vuosikausiin. 

Otan puheeksi vuoden 1984 Mahavishnu -reunionin, jossa Danny Gottlieb korvasi mm. Helsingin Kulttuuritalonkin keikalla Cobhamin. Mikä oli jutun tausta Cobhamin käsityksen mukaan?

– Harjoittelin siinä projektissa ja teimme sen levyn. Odotin puhelimitse tietoa siitä, miten treenaisimme keikkoja varten. Se oli joskus toukokuussa 1984, kyllä, 3.toukokuuta. Jossain kesäkuun paikkeilla kuulin, että he ovat jo kiertueella. En koskaan saanut sitä puhelinsoittoa ja olin perunut kaikki loppuvuoden työni! Sitten kuulin, että minä olin se ongelma, että olin muka torjunut heidän tarjouksensa? Sen, jota en ollut edes saanut! (Omituista… ajattelen ääneen.) Peculiar, se on hyvin sanottu, tuumaa Billy.

Entäs Clarke, vieläkö henkinen yhteys huippubasistiin olisi löydettävissä?

– Stanley? Kyllä, se voisi olla helpompi juttu järjestää! Omat vaatimukseni näiden asioiden kanssa ovat tietynlaiset. Yksi asia on keskinäinen kunnioitus. Clarken kanssa se ei olisi ongelma, John… Toinen asia on äänenvoimakkuus. Siinä kohtaa taas juttu kävisi yksiin McLaughlinin kanssa, joka tekee nykyään akustista kamaa, mutta Stanleyn kanssa se tarkoittaisi sitä, että hänen pitäisi soittaa 75% pehmeämmin. Sitten tuloksena olisi loistava show. Tämä tapahtuikin kiertueella 1994, jolloin viimeksi olin tekemisissä hänen kanssaan.

Kun Cobham herrasmiesmäisesti ilmaisee, että hänellä on vielä aikaa jatkaa juttutuokiotamme, kysyn edesmenneestä kitaristista,Tommy Bolinista.

– Tommy, hän oli todella erikoinen persoona, muusikko, se vähä mitä häntä tulin tuntemaan. Hän oli minulle kuin pikkuveli. Toivon, että olisin pystynyt auttamaan häntä, mutta olin liian kypsymätön, en todellakaan tajunnut mitä tapahtui, tai oli tekeillä. Oli vain hänen aikansa lähteä.

Suositteliko joku sinulle Tommyä, vai miksi valintasi osui hänen Spectrumilla?

– Ei, olin kuullut hänen soittavan montaa kertaa jo aikaisemmin, ja olimme äänittäneet yhdessäkin jo aikaisemmin. Hänen taitonsa soittaa juuri oikeat nuotit, ja kykynsä nähdä, mikä sopii mihinkin olivat asioita, jotka tekivät minuun vaikutuksen. Hän oli minulle hyvä esimerkki ihmistyypistä, joka ajattelee tai näkee musiikin. On ihmisiä kuten Michael Jordan ja ehkä Häkkinen - he ovat taikureita, näkevät asioita kuin hidastettuna filminä, vaikka kaikki menee niin kuin menee. Heillä on kyky saada asiat sopimaan ja toimimaan. Tommyn tapa oli ottaa sointuja, joita hän ei itse tiennyt ottavansa. Hän tiesi, mikä nuotti piti soittaa. Tuo ei ole lahja, se on kuin taikuutta.

Hän ei siis lukenut nuotteja?

– Ei. Hän vain soitti oikeat äänet oikeaan aikaan. Harjoittelimme jutut ehkä kerran läpi, ja siinä se. Se oli täysin järkevää siinä yhteydessä. Se oli ehkä Snoopy`s Search -biisin alussa, jota emme olleet edes soittaneet sitä aikaisemmin, hän vain soitti sen! Ja se toimi. Piste. Aivan samalla tavalla hän teki James Gangin ja Purplen kanssa. Heti kun hän pääsi lavalle. Se oli kuin jostain toisesta ulottuvuudesta, en vaan tajua sitä. Hänelle se homma toimi.

 

Finale

Miten itse kuvailisit soittoasi lavalla tai studiossa ?

– äysin eri maailmoista! Se riippuu paikasta, lava on niin orgaaninen paikka. Esimerkiksi tämä (Porin Promenadisali) on hyvin herkkä, pelkään virittää instrumenttini! Se on niin elävä, että harkitsen vakavasti soittaa ilman PA:ta. Se ei ole tarpeen, mutta toisaalta, siellä ei ole ketään (soundcheckin aikana). Joten emme tiedä, ennen kuin ihmiset tulevat sisään, mitä siitä tulee. Se on kuin kaksiteräinen miekka, kuten sanotaan. On pakko tehdä soundcheck, että saat tasot kohdalleen. Tekniikan heput sanovat, että se on ok, mutta kun ihmiset tulevat sisään - viuh - kaikki absorboituu heihin. Sitten olet vain - ”nosta voluumia!”

Mikitätkö itse rumpusi ja mitä mikrofoneja käytät?

– En, sen tekee teknikkoni. Käytän pääasiassa Shuren mikkejä tällä kiertueella, vaikka minulla on myös muutamia Neumanneja ja B&K-mikkejä. Ne ovat mukana sen takia, että haluan äänittää muutamia tekemistämme keikoista.

Alatko pehmetä iän myötä?

– hkä olen kypsynyt iän myötä. Kypsä voi olla pehmeää tai päinvastoin. Näen asiat samalla tavalla kuin kuka muu tahansa, kun ikää karttuu. Haluan vain tehdä juttuja tehokkaammin ja taloudellisemmin. Ei ole syytä kiirehtiä, ei ole mitään kiirettä. On vain hirveä kiire tulla huomaamaan, että ei ole mitään kiirettä. Nuoret ajattelevat nykyään, että he haluavat olla parhaita, mitä olla voivat. Halutaan olla parempia kuin... Kukaan ei puhu siitä, miten tulla hyväksi tai miten olla hyvä. Mikä on hyvä? Se on kuitenkin normaalia. Nuoret syntyvät tavallaan kaikki tieto valmiina itsessään, ja juuri sen takia he eivät tiedäkään mitään. 

Hyväksytkö ajatukseni hyvästä ja huonosta musiikista?

– En ole samaa mieltä. On musiikkia, jota ymmärrän, ja sitä, jota en ymmärrä. Enkä yritä olla mitenkään diplomaattinen. En vain ole oikeastaan vielä törmännyt sellaiseen musiikkiin, jota en tajuaisi. Pakkosyöttöä Britney Spearsista Buena Vista Social Clubiinkin pitää kestää. Kuuntelemme sitä, mitä meille tarjotaan. Hyväksymme tai hylkäämme. Isäni aikanaan kehotti minua kuuntelemaan Modern Jazz Quartetia. Minulta meni vuosikausia sen tajuamiseen, en jotenkin vain osannut käsitellä sitä. Olin liian kypsymätön siihen. Kunnes yhtäkkiä tajusin, miksi ja miten. Olin kai 54, kun rupesin kuuntelemaan tätä materiaalia. Mutta minun piti siis tulla pitkä matka, 30 vuotta, ennen kuin tajusin sitä.

Lopulta kaikki hyvä päättyy ja niinpä Cobham lähtee viimein tekemään sitä pelkäämäänsä soundcheckiä, ja valmistautumaan Art Of Four -keikkaansa. Ja myöhemmin taikuri rumpaliksi antoi jälleen näytteen siitä, miten sen voi myös tehdä. Kahdella, kolmella tai neljällä kapulalla. Keikka on mainstream-jazzia, mutta soittajat eivät. Ron Carter, Donald Harrison ja James Williams tukevat sankariamme täydellisesti.

Mieltä jää vaivaaman, kauanko Cobham malttaa viipyä akustisella kaudellaan, jota on jo kestänyt kolmisen vuotta? Milloin Billy-boy palaa sähköisiin juttuihin ja paljon käyttämiinsä syntetisaattoreihin? Higher Ground- ja Paradox -projekteissa riittäisi mielenkiintoista ammennettavaa. Vai onko niin, että hän jättäytyykin rakkaan harrastuksensa, valokuvauksen, pariin? Ja pitää vihdoinkin sen kauan haikailemansa näyttelyn? Se nähdään vielä…

 

 • Billy Cobham syntyi Panamassa, 16.5.1944, mutta kotiutui vanhempiensa mukana New Yorkiin kolmevuotiaana. Pohjaa uralle loivat opiskelu musiikkikoulussa ja soitto armeijan soittokunnassa. Siviiliin päästyään Cobham soitti 1960-luvun lopussa New York Jazz Sextetissä ja Horace Silverin kanssa, kunnes perusti Dreams-bändin Breckerin veljesten kanssa 1969. Mukaan mahtuu myös soittoa sessiomiehenä mm. James Brownin, The 5th Dimensionin ja Miles Davisin kanssa. Ensimmäinen levytys oli George Bensonin Giblet Gravy (1968). 

Cobham tunnetaan parhaiten Mahavishnu Orchestrasta, jonka hajoaminen käynnisti tuottoisan soolouran. Superrumpalin omintakeinen tyyli on vaikuttanut erityisesti progressiivisen rockin ja fuusion osa-alueilla. Hänen soittamiaan epätavallisempia tahtilajeja (mm. 11/4, 7/8) imitoidaan yhä innokkaasti. Cobham oli myös niiden ensimmäisten rumpaleiden joukossa, jotka ottivat settiinsä pitkään unohdettuna olleen China-symbaalin.

•••

Cobhamin sooloura kattaa kaikkea mahdollista fuusiosta swingiin ja mies on vaihtanut levy-yhtiötä useasti, lähdettyään Atlanticilta 1970-luvun lopussa. 1980 Cobham asettui asumaan Zurichiin, Sveitsiin ja uralle on 1980-luvulla mahtunut erilaisia kaupallisempia kokeiluja sekä epäonnistunut Mahavishnu-reunion 1980-luvun puolivälissä. 

Cobham on rumpali, säveltäjä, sovittaja ja tuottaja, joka mielellään rönsyilee eri osa-alueilla, joskaan ei enää niin äänekkäästi. Meneillään on suurtyö Art Of Jazz, jossa Cobham haluaa osoittaa erilaisten jazz-kokoonpanojen mahdollisuuksia. Mies on pidetty klinikoitsija ja opetti mm. Suomessa syksyllä 1998.

 

Valikoituja levytyksiä:

• George Benson Giblet Gravy (1968)

• Horace Silver Serenade To A Soul Sister (1968)

• Miles Davis  Complete Bitches Brew Sessions (1969)

• Miles Davis A Tribute To Jack Johnson (1970)

• Miles Davis Live Evil (1970)

• Dreams  (1970)

• The Mahavishnu Orchestra The Inner Mounting Flame (1972)

• The Mahavishnu Orchestra Birds Of Fire (1973)

• The Mahavishnu Orchestra Between Nothingness And Eternity (1973)

 

Billy Cobham:

• Spectrum (1973)

• Total Eclipse (1974)

• Crosswinds (1974)

• Shabazz (1974)

• A Funky Thide Of Sings (1975)

• Life And Times (1976)

• Inner Conflicts (1978)

• Simplicity Of Expression: Depth Of Thought (1979)

• B.C. (1979)

• Flight Time (1981)

• Stratus (1981)

• Observations (1982)

• Warning (1985)

• Power Play (1986)

• Picture This (1987)

• By Design (1992)

• The Traveller (1994)

• Incoming (1996)

• Paradox (1997)

• Focused (1999)

• North By Northwest (2001)

Lisäksi kymmeniä levytyksiä rivimiehenä. Yhteistyökumppaneina näissä ovat olleet mm. Roy Ayers, George Benson, Jack Bruce, Kenny Burrell, Ron Carter, Stanley Clarke, Deodato, Gil Evans, Peter Gabriel, Freddie Hubbard, Milt Jackson, Quincy Jones, John McLaughlin, Jimmy Owens, David Sancious, Carly Simon, McCoy Tyner ja monet, monet muut.

Oppikirjoja:

• By Design, Directions In Percussion

Lähde: www.billycobham.com.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2001. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

 

10.03.2019
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy