Nayteikkuna

Billy Sheehan – työkaluna basso

Kovan tekijän mainetta nauttiva matalien taajuuksien kehäkettu, Billy Sheehan (57), osoittautui Riffin haastattelussa oikein sanavalmiiksi herrasmieheksi.

 

Moneen kertaan Guitar Playerin parhaan basistin lukijaäänestyksen voittanut Billy Sheehan tuntuu elävän kiireistä ja tuottoisaa aikaa, tästä todistavat esimerkiksi taannoin julkaistu uusi soolo-cd (Holy Cow), tuore opetus-DVD:kin (IMHO – In My Humble Opinion) ja MR. Big -yhtyeen comeback. Haastatteluun Sheehan ehtikin juuri viimeksi mainitun kiertueen tuotua hänet jälleen kerran Suomeen. Aloitetaan pienesti: miksi basso?

– Nuoruuteni maisemissa vaikutti hyvin viileä sälli nimeltä Joe, joka soitti bassoa. Halusin olla kuin hän, joten valinta oli selvä! Kun pääsin hiukan jyvälle asioista, huomasin ilokseni, että basso on se mikä yhdistää rytmin ja melodian. Pelkät rummut eivät saa aikaan melodiaa, mutta kun mukaan otetaan basso, paljastuvat sävelkorkeudet, ja melodian ujuttaminen mukaan onnistuu. Toisella puolella ovat kitara ja laulu, ja toisella rytmi. Nautin siitä, että muodostan tavallaan sillan näiden kahden välille.

– Nuoruudessani kuuntelemani basistit olivat soitossaan hyvin aktiivisia, kuten Paul McCartney ja James Jamerson. Melodista, hyvin aggressiivista poljentoa pitkin kaulaa, ei pelkkää  perusnuotin pitoa. Kun miettii kaikkien aikojen parhaita pop-kappaleita, Little Help from My Friends tai mitä tahansa Motown-tavaraa, huomaa, että basso on niissä ylt´ympäriinsä, ja pamauttaa laulun esiin! Haluan pitää tuon mielessä, mutta aina välillä toki pitää vain pitää se perusmeininki käynnissä. Rakastan bassoa, se saa tilan pyörimään, ja siinä on miehekkäät paksut kielet! Ihastuin siihen heti, aloittaa Sheehan hurjalla sykkeellä. 

Sheehanin ensimmäinen instrumentti olivat kuitenkin rummut, joiden taakse hän voi istua koska tahansa. Hän kehoittaakin kaikkia basisteja tarkkailemaan juuri eniten rumpaleita, ja oppimaan heidän soitostaan kaiken mahdollisen; rudimentit ovat Billylläkin hallussa. 

Kun kerron olleeni naamatusten herrojen Clarke, Miller ja Wooten kanssa, hän saa lisää vettä myllyynsä, ja vakuuttaa näiden ystäviensä olevan myös samaa mieltä esille ottamastaan seikasta, lisäten joukkoon vielä Jeff Berlinin. Sheehan ylistää Niacin-trionsa kollegaa Dennis Chambersia parhaaksi soittajaksi, oli instrumentti mikä tahansa. Nimekkäitä rumpaleita, joiden kanssa kettu on joko soittanut (Terry Bozzio, Steve Smith, Gregg Bissonette, Vinnie Colauita, Tom Brechtlein) tai erityisesti kuunnellut (Billy Cobham, Elvin Jones) soljuu virtanaan. 

Olet ollut mukana monissa kokoonpanoissa, kuten Talas, Niacin, MR Big sekä David Lee Rothin bändissä, soolojuttujesi ohella. Mikä näistä on sinulle rakkain ja miksi?

– David Lee Rothin mukana kaikki muuttui kirjaimellisesti yhdessä yössä. Olin soittanut pienellä menestyksellä Talaksen kanssa pienissä klubeissa, taistellen levytyssopimuksesta. Äkkiä olin paparazzien ahdistelema, ja sain suurta huomiota osakseni. Olen ikuisesti kiitollinen Davelle, mutta kun kasasin tämän oman projektini, MR Bigin, se oli jotakin vielä upeampaa, koska aloitimme tasavertaisina täysin nollasta, päätyen aina listojen ykkössingleen asti! Roth kun oli jo valmiiksi hyvin kuuluisa, kun liityin hänen bändiinsä. Talaksen kanssa opin kaikki perusasiat, Steve Vain bändissä oli hiljattain taas nautittavaa olla, pidän näistä kaikista, summaa Sheehan.

 

Tyyli kuin tyyli, oppia ikä kaikki

Miten itse kuvailisit itseäsi basistina?

– Olen enimmäkseen ortodoksi. Pidän aina tiukasti kiinni perusjutuista, mutta kokeilen koko ajan jotakin uuttakin. Tuntuu siltä, että opin joka päivä jotakin, tänäänkään ei hotellihuoneessani  tullut poikkeusta sääntöön, ja huomasin soittavani paria juttua, joita en ollut aikaisemmin löytänyt! Se hyvä puoli juuri näin kiertueella olossa onkin, että on paljon aikaa etsiä ja löytää päivittäisten treenausrutiinien lomassa! Opettelen asioita yhä, ja olen perehtynyt moniin eri tyyleihin koska vartuin niiden lomassa: Britti-invaasio, Vanilla Fudge, psykedelia, Hendrix, proge, King Crimson, Genesis, Mahavishnu, southern rock, sitä ennen glam rock ja Bowie, T. Rex ja Lou Reed, Mott the Hoople, Chicago ja Blood, Sweat & Tears; koska aloitin puhallinbändissä… Elin täysillä mukana aina uudessa tyylissä, listaa Billy.

– Myöhemmässä vaiheessa tuosta on ollut melkoista hyötyä, koska kun yhtäkkiä joudunkin soittamaan tietyn tyyppistä musiikkia, olen parhaassa tapauksessa soittanut sitä nuorempana jo neljä-viisi vuotta! Niinpä onkin helppoa palata siihen taas takaisin. Olin kova Zappa-fani vuosien ajan, power-pop, punk ja uusi aalto, Fear, MX80, alkuperäinen The Clash, olen kiitollinen siitä, että olen näin iäkäs! Olen elänyt kaikki nuo musiikin aikakaudet, ja pystynyt oppimaan niistä; nappaamaan soittooni vähän jokaisesta jotakin.

Voidaan siis perustellusti sanoa, että olet monipuolinen, ja kameleontti positiivisella tavalla.

– Kyllä, toivon niin. Koska jos soitan vaikka jotain David Bowien kappaletta, ja niitä Trevor Bolderin mahtavia juttuja tai King Crimsonia, yritän kilpailla, ja annan mielelläni tunnustusta heille, jotka vaikuttivat ennen minua ja joilta olen oppinut niin paljon: Tim Bogert, John Wetton, Paul Samwell-Smith, Jack Bruce, John Entwistle, nämä kaikki joita edelleen rakastan hyvin paljon, tunnustaa ässä auliisti.

Yksinkertainen on kaunista! Kerropa hiukan MR Bigin Wild World (Cat Stevens) -version tuplauksestasi.

– Aika mainiota, että otit tuon puheeksi! Amerikassa on eräs erittäin kuuluisa nauhattoman soittaja, jonka nimi tässä nyt jätettäköön mainitsematta, en halua hänelle huonoja fiiliksiä, painottaa Billy. Hän soitti minulle, kun Wild World ilmestyi, ja kehui kovasti, miten piti sen nauhattomasta bassosta. Sanoin, että se EI ole nauhaton (nauraa), minä vain taivutan kieliä! Olen kova Jaco-fanikin, mutta en erityisesti pidä nauhattomasta bassosta, niinpä yritin vain matkia nauhattoman soundia, ja soittaa kuin nauhattomalla, kuljettaen nuotteja. Mikä tahansa Stevensin kappale kävisi esimerkistä! Peace Train, Moonshadow… Hienoja pop-kappaleita! Joni Mitchell, Neil Young ja Frank Sinatra! Basso on niissä basso, mutta lisäksi elossa. Ja Paul McCartney. Loistavia bassolinjoja, jostain syystä hänet välillä unohdetaan, kun puhutaan kovista muusikoista. The Beatlesin kappaleet voivat olla yksinkertaisia, mutta bassokuviot ovat nerokkaita, piirtää Billy.

– Basson pitää kuitenkin aina palvella kappaletta ja kokonaisuutta. Sitä oppii, kun tulee kappalefaniksi. iTunesissani on 60 000 kappaletta, ja kuuntelen musiikkia koko ajan. Hittejä 1930-luvulta alkaen… Nopeasti alkaa huomata, mitä kunnon kappaleessa pitää olla, ja mitä ei. Lisätään tuohon vielä kirjastoni niistä kappaleista, jotka – jostakin yhtä kuuluvasta syystä – EIVÄT olleet hittejä. Tuon kaiken hahmottaminen ja omaksuminen auttaa, kun pitää tietää, mitä kappale bassolta kulloinkin kaipaa. Tai jos laulat kappaletta, tai soitat sen mukana kitaraa tai rumpuja. Musiikin fanittaminen on yksi tärkeimmistä asioista, joka tukee sekä soittamistani että esiintymistäni, rönsyää Sheehan innolla.

 

Yhteistyöllä se sujuu

Olet onnistunut pärjäämään melko isojenkin egojen kanssa, kuten juuri Roth ja Vai. Mikä oli syynä siihen, että yhteistyönne kitaristi Steve Stevensin kanssa ei kuitenkaan sujunut?

– Päinvastoin kuin annetaan ymmärtää, Steve on oikein mukava, antelias, epäitsekäs tyyppi, mutta hän kyllä tietää, mitä haluaa. Häntä tulkitaan usein väärin ja pidetään röyhkeänä, mutta kun soitetaan hänen kappalettaan, se tehdään hänen tavallaan! Se on haaste itselleni muusikkona, ja pidän siitä! Puren hammasta, ja manaan, että aion soittaa tämän juuri niin kuin hän on sen tarkoittanut! Steve huomaa välittömästi, jos hänen antamaansa sormitusta ei noudateta. Se ei ole röyhkeyttä, se on hänen tyylinsä ja tapansa! Tiedän, mitä osaan, ja sen, mitä en. Tiedän myös, mitä haluan saavuttaa. Kun joku homma on saatu tehtyä, se on tavallaan valloitettu alue, ja on aika siirtyä muualle. En jää hehkuttelemaan saavutuksiani sen enempää, vaan yritän tehdä juttuni vielä paremmin, yritän oppia lisää, ja kehittyä. Steve on siinä aika tavalla samaa puuta, kuten MR Bigin sällitkin, kuittaa basisti.

Lähestyttiinkö sinua muuten koskaan, kun Van Halen kasattiin uudestaan ilman Michael Anthonyä?

– Ei siinä vaiheessa, kun Roth oli bändissä. Mutta vuosien varrella on kolme-neljä kertaa oltu siinä tilanteessa, että olen melkein tehnyt juttuja Eddien tai Van Halenin kanssa. En ole vahvistanut enkä kieltänyt sitä, koska Michael on ystäväni, ja näin Van Halen -fanin kannalta katsottuna ainoa oikea kokoonpano sisältäisi myös hänet! AC/DC:n Back in Black toimii, mutta kaipaamme silti Bonia (Scott). Alkuperäinen on alkuperäinen, ja se oli hienoa tässä omassa comebackissammekin, sanoo Sheehan.

Kamoista! Jos joutuisit valitsemaan ainoastaan yhden basson siitä rekkakuormallisestasi, minkä valitsisit?

– Se olisi todennäköisesti se punainen Yamaha, mitä juuri nyt käytän. Juutun aina johonkin bassoon, ja soitan sillä sitten tosi pitkään.Vaihdan sen sitten, jos jotakin särkyy tai muuta vastaavaa. Yritän saada kaikki bassoni soimaan samalla tavalla, jotta vaihto toiseen lennossa ei sitten vaikuttaisi. Yamahan laatukontrolli on loistava, joten soittimet ovat melko identtisiä. Pidän myös alkuperäisestä Fender P-bassostani, se on vielä tallella. Se on kyllä kokenut kovia, mutta sillä on tunnearvoa, hymyilee kettu.

– Basso on minulle ensisijaisesti juuri työkalu, ja yritän pitää suhteen sillä tasolla, sortumatta liikaa tunteiluun. Haluan kyllä tuntea bassoni perikotaisin, ja saada sen, käteni ja näiden yhteyden toimimaan parhaalla mahdollisella tavalla, se on tärkeintä. En piehtaroi bassojen kanssa, vaan yksinkertaisesti pidän ne instrumentit, joilla jostakin syystä on minulle käyttöä. Muut annan eteenpäin valmistajalle tai hyväntekeväisyyteen. Ne, jotka minulla ovat, palvelevat jotakin tarkoitusta, summaa tekijä.

Miten on vahvistimesi kanssa?

– Olen 70-luvulta asti käyttänyt Ampegin eri SVT -malleja, ja keikalla malli on nyt SVT-4PRO.

 

Työtä korvakuulolla

Onko sinulla ehkä vielä saavuttamattomia musiikillisia haaveita jäljellä?

– Soittaa Paco de Lucian tai Gipsy Kingsin kanssa, heittää mies. Tai soittaa kiertue Slipknotin kanssa! Kukaan ei tajuaisi, että se olen minä, hersyy ässä. (Slipknot esiintyy täysin tunnistamattomissa asuissa, toim.huom.) Se olisi hienoa! Bassoa pitäisi kai kyllä vaihtaa, varmuuden vuoksi. Siitä tulisi mellakka!

Kerroit jo harjoittelun varsinkin näin kiertueella olevan päivittäistä, mutta mitä basistina haluaisit vielä saavuttaa?

– Olen huomannut, että mitä enemmän opin, sitä vähemmän tiedän! Se on klisee, mutta täyttä totta. On vaan NIIN paljon uutta opittavaa. Teimme hiljattain kiertueen Jeff Berlinin ja Stuart Hammin kanssa, ja kun katsoin Jeffin soittoa, en tajunnut ollenkaan, miten hän sai ne nuotit aikaan, ja miten tuo on oikein hahmotettavissa. En ole niin jazz-orientoitunut kuin hän. Sitten on tämä kuubalainen naisbasistilaulaja, Esperanza Spalding pystybassoineen. Aivan huikea! On miljoonia asioita, jotka pitäisi oppia. En lue nuotteja. En tiedä teoriasta yhtään mitään (lohduttavaa, ja uskomatonta…). Kaikki tekemäni tapahtuu korvakuulolta! Myös ne Steve Vain jutut; Freak Show Excess… se on rankkaa, kyllä! Tony McAlpine on muuten aika haka tuossa. Opettelin yhden Bachin Brandenburgilaisen konserton viulusoolonkin! Se oli vaikeaa, mutta opin sen, sanoo Billy ylpeän helpottuneena.

Stuart Hamm soitti Beethovenin Kuutamosonaattia soolossaan, kun mies soitti Joe Satrianin bändissä. Vaikutteet lienevät vaihtuneet miesten, ja Jeff Berlinin yhteisellä B3-kiertueella.

Miten on pystybasson soittosi kanssa?

– Olen soittanut sitä hiukan, ja yhdellä aivan ensimmäisistä keikoistani muuten, paljastaa ässä. Minulla on ollut niitä pari, toisen myin tyhmyyttäni, ja toinen sai vaurioita, kun Losissa oli maanjäristys. Olen jo jonkin aikaa etsiskellyt itselleni sopivaa instrumenttia, ja tuokos on myös vaikea pala opiskeltavaksi. Aion ottaa härkää sarvista, koska pystybasso on kaiken alku ja juuri. Siitä basismi on saanut alkunsa! Etsin sopivaa, en mitään huippukallista yksilöä. Jouseen pitää perehtyä myös, listaa Billy.

Onko sinulla mitään mottoa?

– Vau; jaa-a! Ehkä muotoilisin asian näin: Jos on valmis tekemään paljon töitä jonkin asian eteen, sen voi kyllä saavuttaa. Minulla ei ollut koskaan mitään luontaista lahjakkuutta, mikään ei tullut minulle luonnostaan, vaan sen eteen piti tehdä töitä, lisää töitä ja taas töitä! Kuten tuossa korvakuulolta opettelussa! Työtä, työtä ja työtä, kunnes lopulta on maalissa! Kaikki on mahdollista itse kullekin, jos vain näkee tarpeeksi vaivaa haluamansa eteen. Siinä voisi olla kuule se motto, kaikki on mahdollista, hersyy Sheehan.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2010. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

10.10.2021
|
Teksti: Matti Rinne | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy