Bob Katz ja masteroinnin taju

|
Image

”Masterointi on äänituotantoprosessin viimeinen luova askel, miksauksen ja jakelun välinen silta. Se on viimeinen mahdollisuus korostaa ääntä tai korjata äänitteen ongelmia akustoidussa huoneessa, äänimikroskoopin alla.” 

 

Amerikkalainen masteroinnin legenda Bob Katz luennoi Sibelius-Akatemian järjestämässä tilaisuudessa Espoon Otaniemessä toukokuussa 2009. Kahden päivän masterointiseminaari oli suunnattu musiikkiteknologian opiskelijoille, ja mukana oli lisäksi Teknillisen Korkeakoulun opiskelijoita sekä AES:n ja Yleisradion ammattiaudioväkeä. 

Bob Katz on pitkän linjan musiikkiammattilainen ja hän on kirjoittanut aiheesta useita kirjoja.”Mastering Audio – The Art and the Science” on jokaisen musiikkimasteroijan raamattu ja käsikirja. 

Katzin pitkäaikainen missio on saada musiikkitallenteiden lähes kolmekymmentä vuotta jatkunut järjetön äänekkyyssota loppumaan, vaikka se näyttääkin olevan yhden miehen taistelua tuulimyllyjä vastaan. Seminaarissa hän keskittyi juuri tähän teemaan. 

Vaikka Bob Katz puhuu täysin järkeenkäypää tekstiä, niin silti mieletön meuhke levyillä, elokuvissa ja live-esityksissä jatkuu. Ja käy oikeastaan aina vain hullummaksi. Bob Katz tuntuukin olevan jonkinlainen Don Quijote, Sisyfos, tai yksinäinen susi, jonka sanat kaikuvat kuuroille korville. Olisikohan tallenteiden megalomaaninen äänekkyys jo kuurouttanut musiikintuottajien korvat kokonaan?

Seminaarin ohessa järjestyi mahdollisuus jututtaa miestä kahden ja kysellä lisää aiheen tiimoilta. Asiaan käytiin suoraan.

 

Mikäs on nyt tilanne ja mitä äänekkyystaistelussa tapahtuu seuraavaksi? 

– Totta puhuen peli menetettiin jo viisi vuotta sitten. Sekä kuluttajat että musiikin tuottajat ovat tällä hetkellä täysin hämmentyneitä. Vähän aikaa sitten keskustelin erään klassisen musiikin tuottajan kanssa. Hän kertoi, että myös klassisen musiikin tuottajat haluavat musiikin kuulostavan äänekkäältä. He eivät usko, että kompressoimattomana ja ilman huippujen limitointia heidän musiikkinsa kuulostaa paremmalta. Heidän käsityksensä mukaan kilpailijoiden levyt kuulostavat äänekkäämmiltä kuin heidän omansa ja siksi paremmilta. Sama ilmiö vaikuttaa kaikilla tallennetun musiikin alueilla. Harmittaa, että meiltä menee koko ajan valtavan paljon aikaa hukkaan tämän saman asian kertomiseen uudelleen ja uudelleen. 

Kysymyshän ei ole pelkästään voluumin säätämisestä vaan sen toteuttamistavasta ja sivuseuraamuksista? 

– Asiakkaamme eivät ymmärrä, että tietyn kuunteluvoimakkuuden yläpuolella joka ikistä äänitettä on pakko rajoittaa tai kompressoida, jotta se ei yliohjautuisi. Kun rajoitetaan tai kompressoidaan, niin syntyy säröä ja äänenlaatu huonontuu.

Onko tulevaisuudessa mitään toiveita paremmasta? 

– Toivon että EBU:n uusi signaalitasoehdotus yleisradioyhtiöille laajentuu myös musiikkiteollisuuteen. EBU on rakentamassa äänenvoimakkuusstandardia kaikenlaisille äänitteille ja sopivaa tasojen mittaustapaa. Ehdotuksen pitäisi valmistua ensi vuoden aikana. Kaikki, jotka tuottavat musiikkia yleisradiolähetyksiin, siis radioon ja televisioon, joutuvat noudattamaan tätä standardia. Uskon, että musiikintuottajat huomaavat, että tuon tasosuosituksen noudattaminen auttaa luomaan äänitteitä, joiden saundi on parempi ja avoimempi. Tämä standardi ja koulutus yhteensä ovat varmaankin oikea tie yrittää ratkaista tämä ongelma musiikkiteollisuudessa. 

Miten omassa työssäsi, voitko tehdä kuten tiedät hyväksi kenties omien näkemystesi vastaisesti?

– Käytännössä teen omassa työssäni joka päivä 80% kompromisseja. Loput, mutta onneksi vain 20% asiakkaistani pyytää minua tekemään heidän äänitteestään niin äänekkään kuin vain ikinä on mahdollista. Kymmenen vuotta sitten samaa pyysi yli puolet, noin 60–70% asiakkaista. Nyt yhtiöni tuottamat äänitteet ovat noin 6 – 8 desibelin päässä kilpailijoiden äänekkyydestä, mutta asiakkaat haluaisivat eron olevan vain 2 – 3 desibeliä.

– Aloin saarnata tästä aiheesta noin vuonna 1993 ja siihen aikaan kaikki pitivät minua hulluna. Minulla ei ollut mitään sitä vastaan, mutta tänään kuka tahansa masteroija pystyy kuulemaan itsekin, mitä äänitteiden saundille on tapahtunut, ja he ymmärtävät miksi näin on käynyt. Nykyisin he toivovat aivan samaa kuin minäkin ja 10 – 12 vuoden työni alkaa kantaa hedelmää. 

Oliko elokuvaäänen äänenvoimakkuuden kasvulla osuutta äänitteiden äänekkyyden kasvuun?

– Elokuvaäänessä on tietyt säännöt, ja he yrittävät pitää niistä kiinni. Itse elokuvien ääni on mielestäni kunnossa, mutta trailerit ovat aivan liian äänekkäitä. Niiden äänenvoimakkuus pyritään puskemaan niin huippuun kuin vain on mahdollista. On olemassa valvontaelin, joka seuraa äänen- voimakkuuksia, mutta silti voimakkuudet tuntuvat olevan aina yhtä tapissa.

Onko kehitykseen jokin yksittäinen syy? 

– Minun mielestäni musiikin tasonnousun syynä oli huippuarvonormalisointi. Sen vuoksi musiikkiäänitteiden äänenvoimakkuus on noussut kahdessakymmenessä vuodessa kaksikymmentä desibeliä. Jos tarkkailet jokaisen äänitteen niin, että tasomittarit pysyttelevät koko ajan täydessä tasossa, niin kompressoituna samat äänitteet eivät välttämättä kuulosta paremmilta, mutta ne kuulostavat äänekkäämmiltä kuin vähemmän kompressoidut äänitteet. 

– Musiikin keskimääräinen äänenvoimakkuus jatkaa nousuaan. Nousun syynä ovat samat voimat, jotka nostivat vinyylilevyjen ja analogiäänen tasoja, mutta todelliset vaikutukset alkavat näkyä vasta nyt. Eilispäivän masteroija nosti tasoa neljännesdesibelin verran, vain pikkuisen, saadakseen saundin paremmaksi. Pieni tasonnosto on helppo juttu, sillä kukaan ei pystynyt vertailemaan eri äänitteiden tasoja kovin tarkkaan, eikä välittänyt siitä. Mutta juttu on niin, että kun ihmiset kuulevat äänekkäämmän äänitteen, se kuulostaa heistä paremmalta! Sen äänenlaatu ei todellisuudessa välttämättä ole parempi, mutta ainakin se kuulostaa äänekkäämmältä.

Jos soittaa kenelle tahansa saman kappaleen kahdella eri voimakkuudella, niin ihmisten mielestä äänekkäämpi on parempi? 

– Juuri niin. Ja aivan samalla tavalla käy ammattilaisille. Niinpä taso nousikin puoli desibeliä vuonna 1990 ja sitä seuraavana vuonna toisen puoli desibeliä, ja vuosi vuoden jälkeen jokainen masteroija koetti saada aikaan hieman äänekkäämmän soundin. Digitaalitekniikan avulla tehtävä on niin kovin helppo. Analogilaitteilla se ei ollut yhtä helppoa. 

Vaikuttiko sämplätty musiikki äänitteiden tasonnousuun? 

– Totta kai se vaikutti. Jos sämpläät masteroidun äänitteen ja masteroit sen uudelleen, niin lopputulos kuulostaa kaksi kertaa äänekkäämmältä! Jos samplet ovat lisäksi sähköisiä, niin niiden keskimääräinen taso on suurempi kuin akustisilla sämpleillä.

Onko tasonnousu tapahtunut mielestäsi myös livemusiikissa? 

– Kyllä, kyseessä on yleinen tendenssi kaikessa musiikissa. Mutta EBU:n työryhmä on jo kiinnittänyt huomionsa tähän ja uskon, että standardi tulee parantamaan tilannetta. TC Electronicilla on järjestelmä (LM5 Loudness Radar Meter), jonka yleisradioyhtiöt ottavat toivottavasti käyt- töönsä, jotta saadaan hallintaan sellaisten äänitteiden tasot, jotka tullaan lähettämään radiossa tai televisiossa. Koska äänitteiden tasot on standardoitu, niin musiikkia ei tarvitse kompressoida lähetyksissä lainkaan.

– Samaa menetelmää voitaisiin käyttää myös kotikuuntelijoiden verkkosoittimissa. Minulla on sellainen tunne, että koko tilanne kääntyy paremmaksi, kun musiikin tuottajat vihdoin huomaavat, että he eivät pysty millään kontrolloimaan kotikuuntelijoiden kuuntelutasoa. He voivat kompressoida äänitteitänsä aivan niin paljon kuin haluavat, mutta kun ääni tulee ulos putken toisesta päästä, niin äänen voimakkuus pidetään standardoidulla tasolla. Esimerkiksi Itunesissa on näin toimiva SoundCheck-niminen menetelmä. 

Pitäisikö terveysviranomaisten antaa määräyksiä kuunteluvoimakkuuksista? 

– Toivon, että he eivät sekaannu asiaan, sillä he saattavat olla liian tiukkoja. Seminaarissa oli puhetta EU:n kuulokekuunteluvoimakkuuden säädöksistä. Kuuntelutaso on rajoitettu tasoon, jossa korvaan ei aiheudu mekaanista vauriota, mutta mielestäni koko ajatus säädöksistä on kuin kaiutin, joka suojaa sulaketta palamasta, sen sijaan että asia olisi päinvastoin. 

 

Musiikki ja radiosoitto

Kuinka miksaajan pitäisi miksata, jotta äänite kuulostaisi hyvältä vielä radiolähetyksen verkkoprosessoinnin jälkeen?

– Koska eri radioasemat käyttävät erilaista prosessoin-tia, niin asiaa on vaikea ennakoida. Kaikkien radioasemien tavoite on kuitenkin suurin piirtein sama, sillä ne kompressoivat kaiken ulosmenevän signaalin saadakseen ohjelman kuulostamaan mahdollisimman yhdenmukaiselta koko ajan. Saatan toki veikata väärinkin, mutta kovalla työllä saattaisi saada miksauksen kuulostamaan hyvältä yhden radioaseman kautta, mutta toisen kautta se saattaisi kuulostaa ihan miltä tahansa, luultavasti huonommalta. Pidän itse yleissääntönä sitä, että jos miksauksen saa kuulostamaan hyvältä kotona cd-soittimella soitettuna, niin äänite soi yhtä hyvin myös radion kautta kuunneltuna. Ei ole syytä kompressoida enempää kuin on tarpeellista, sillä lisäkompressio ei paranna radiosaundiakaan, äänenlaatu vain huonontuu.

– Äänitettä ei kannata räätälöidä tietylle radioasemalle, koska särö kertautuu. Radiolähetyksen verkkoprosessoinnissa tapahtuu sama ilmiö kuin mp3-tallenteiden pakkauksessa. Alkuperäisen äänitteen sisältämä särö saattaa olla vielä varsin mukiinmenevä ja äänenlaatu aivan 

kelvollinen, mutta kun sama äänite konvertoidaan mp3:ksi, niin lopputulos voi olla täysin sietämätön. Aivan sama asia tapahtuu, jos kompressoit liikaa tai tuotat miksausvaiheessa liikaa säröä. Radiolähetys on aina kompromissi ja radioprosessointi korostaa aina äänitteessä olevaa säröä. Ei siis kannata aiheuttaa miksaukseen lisää säröä. Tee miksauksesta hyvälaatuinen ja silloin sinulla on jo fifty-fifty -mahdollisuudet siihen, että äänite kuulostaa myös radiossa hyvältä.

 

Oikea taso cd:lle? 

Mikä tulisi olla cd:lle masteroidun signaalin huipputaso? Nolla dB vai Thomas Lundin suosittelema -3 dB(FS)? 

– Kehitteillä on uusi tasomääritelmä, jonka lyhenne on dB(TP). TP tarkoittaa True Peakia, eli todellista huippuarvoa, joka on mitattu D/A-muuntimen (tai suotimen, tai näytetaajuuden muuntimen) lähdöstä. Tavoite on, että uusi EBU-standardi määrittelee signaalin tason keskimääräisen äänekkyyden ja huipputason avulla. Huipputaso määritellään dB(TP):nä. Kun EBU-standardi tulee voimaan, niin kaikki laitevalmistajat tulisi saada muuttamaan jokainen tasomittari näyttämään tällä tavalla.

– Mutta käytännössähän totuus on, että minäkin joudun leikkaamaan signaalihuippuja yli puolessa tekemistäni masteroinneista. En pärjää enää kilpailussa vain yhden desibelin leikkauksella tai runsaalla kompressoinnilla. Sinänsä vihaan koko kilpailu-sanaa, mutta firmani ei olisi enää mu- kana masterointibisneksessä, jos kieltäytyisimme kaikesta, mitä asiakas haluaa tehtäväksi. Vain viisi vuotta sitten en joutunut leikkaamaan signaalin aaltomuotoa, mutta nyt teen niin. Mutta tehdessäni näin valitsen kahdesta pienemmän pahan. Joko leikkaan yhden desibelin verran tai huippurajoitan kaksi desibeliä. Kaksi desibeliä limitoitu ääni kuulostaa minusta aivan hirveältä ja äänen rajoittunut dynamiikka alkaa ahdistaa. Yhden desibelin leikkauksella särö on vielä varsin huomaamatonta, mutta kun sellaista ääntä kuuntelee halvan A/D-muuntimen kautta tai radiosta, niin ei se nyt oikeastaan niin kovin huonolta kuulosta.

Data kirjoitetaan CD-levylle täyteen 0-tasoon. Eikö lopputulos olisi saundin kannalta sama, jos miksaukseen sisällytettäisiin ”sama” särö ja data kirjoitettaisiin levylle - 3 dB tasolla, jotta vältyttäisiin soittimen D/A-muuntimen lisäsäröltä? 

– Eri tyyppiset säröt kuulostavat erilaisilta. Minä leikkaan signaalin huippuja ennen A/D-muunnosta analogimuodossa. Prosessointiketjuni yleensä alkaa digitaalisena, mutta sitten saatan muuttaa signaalin analogiseksi ja käydä analogisessa korjaimessa tai kompressorissa ja muuntaa taas takaisin digitaaliseksi. Nostan tasoa desibelillä juuri ennen A/D-muuNninta ja muuntimen alias-suotimet poistavat karheat ja suuritaajuiset särökomponentit. Tällainen analoginen prosessointi ei aiheuta yhtä pahoja ongelmia ääneen kuin digitaalinen prosessointi. Ei lopputulos nyt aivan loistelias ole, mutta äänite kuulostaa hieman äänekkäämmältä ja prosessi on vähemmän tuhoisa kuin huippulimitointi. Tällaisia konsteja kehittämällä pääsen edes vähän lähemmäksi muiden masteroijien musiikin koettua äänekkyyttä, sillä he kompressoivat todella raskaalla kädellä ja tekevät äänelle paljon muutakin. Minun luonnollisempi lähetysmistapani ei oikein tahdo pärjätä heille. Sahaan huipuista kuitenkin sen pienen desibelin, sillä muuten en olisi enää alalla.

 

Loudness War

Katzin mukaan musiikkitallenteiden äänekkyys (eli loudness) on lisääntynyt kahdenkymmenen vuoden aikana kaksikymmentä desibeliä. Jos poimitaan divarin hyllystä mikä tahansa 1980-luvulla tehty cd-levy ja kuunnellaan sitä vuorotellen uuden musiikkitallenteen kanssa, niin vanha levy kuulostaa uuteen verrattuna naurettavan hiljaiselta. Kotikuuntelija saattaa jopa luulla, että hänen laitteissaan on vikaa. Vanhan äänitteen keskimääräinen äänenvoimakkuus on pienempi ja vaihtelee paljon enemmän kuin uusien tallenteiden.

Äänekkyystrendin surullinen kääntöpuoli on se, että musiikin yksityiskohdat jäävät kuulumattomiin ja musiikki muuttuu kirkuvaksi ja latteaksi. Kun suuri osa kuuntelusta tapahtuu mp3-soittimilla, niin äänenlaatu heikkenee vielä enemmän, kun musiikin huipputaso pysyy lähes koko ajan nollatasossa ja dynamiikka on minimaalista. mp3-pakkaus myös tuhoaa kompressoituja äänitteitä enemmän kuin kompressoimattomia. 

Katzin mielestä suurin syy kehitykseen on se, että äänitiedostoja normalisoidaan niiden huippuarvon mukaan, eikä niiden keskimääräisen voimakkuuden mukaan. Hänen 

mielestään äänitteiden huipputason mukaan tapahtuva normalisointi on yksinkertaisesti lopetettava. Kaikkien uusien tallenteiden teossa olisi käytettävä keskimääräistä tasoa mittaavaa normalisointia. 

Ongelmia syntyy myös kotikuuntelijoiden ripatessa levyjä mp3-muotoon. Monissa ohjelmissa on mahdollista normalisoida jokaisen raidan taso erikseen, tai koko levyn sisällön taso kerralla. Jälkimmäisempi on parempi vaihtoehto, sillä albumi on aina kokonaisteos. Kun ihmiset normali- soivat jokaisen raidan erikseen, niin he tekevät karmeaa vääryyttä herkille balladeille, jotka on tarkoitettu kuunneltavaksi hiljaisemmalla äänenvoimakkuudella.

 

Kuuntelujärjestelmän kalibrointi 

Katz väittää, että kun kuuntelujärjestelmä on oikein ja asianmukaisesti säädetty ja kalibroitu, niin on mahdollista miksata ja masteroida lainkaan mittareihin katsomatta. Miksaajan kuulo kertoo, mikä on oikea taso. 

Kuuntelujärjestelmää säädettäessä siihen syötetään 500 Hz:n ja 2 kHz:n välille suodatettua kohinaa -20dB(FS) 

RMS -tasolla. Kuunteluvoimakkuus säädetään kuuntelupisteessä yksi kaiutin kerrallaan 83 dB(SPL):ään. 

Katzin mielestään englanninkielisen audiomaailman termit ovat epäselviä ja niitä käytetään sekavasti. Englanninkielinen sana Level (taso) sekoitetaan Gainiin (vahvistus). Kaiuttimien aiheuttama äänenpaineen taso (Level) sekoitetaan helposti kuunteluvoimakkuuden säätöön (Monitor Gain). Niinpä Katz on lanseerannut mielestään paremman termin, jonka useimmat ihmiset näyttävät ymmärtävän suoraan. Se on ”Monitor Position”, eli ”kuuntelusäätimen asento”. Voidaan esimerkiksi sanoa, että ”kuuntelusäädin on asennossa 0 dB”.

Katzin mukaan laitevalmistajien ei pitäisi merkitä kuuntelusäätimen nupin asteikkoa numeroilla 73, 74, 75 jne, jotka pyrkivät kuvaamaan äänenpaineen tasoa desibeleinä, eli dB(SPL):nä. Gain (jollainen myös Monitor Gain -säädin on) ilmaistaan esimerkiksi aina pelkkinä desibeleinä ilman tarkennetta. Jos kuuntelujärjestelmää ei ole asianmukaisesti säädetty vertailutason avulla nupin oikeassa asennossa, niin dB(SPL)-lukemat äänenvoimakkuudesta ovat täysin puutaheinää. 

Niinpä kuunteluvoimakkuuden säätimen täysi taso pitäisikin Bob Katzin mukaan olla merkitty 0 dB:ksi ja ”täysin hiljainen”-asento äärettömäksi vaimennukseksi, samalla tavalla kuin mikserin liukusäätimienkin Gain on merkitty. Vaatimus ei ole täysin perusteeton, vaikka tuntuukin pikkuisen akateemiselta. Mutta masteroinnin maailmassa desibelit ja tarkat määritteet ovat tärkeitä. 

Kun tässä artikkelissa puhutaan kuuntelutason voimakkuudesta, niin tarkoitetaan juuri edellä mainittua 0 dB: n huippuasetusta ja esimerkiksi -8dB: n ”taso” tarkoittaa kahdeksan desibeliä suurinta asetusta pienempää ”tasoa”.

 

Ajattelemisen aihetta 

Katz ei lakannut kehumasta demotilan suomalaisia Genelec-kaiuttimia ja korosti, että miksauksessa ja masteroinnissa on oleellista käyttää tarpeeksi korkealaatuisia ja tarpeeksi suurikokoisia kaiuttimia. Kehu ei kuulostanut pelkältä vieraskoreudelta. Syynä moniin epätasapainoisiin masterointiin saapuviin miksauksiin on kuulemma usein se, että miksaaja on käyttänyt pieniä kaiuttimia, jotka eivät toista taajuuskaistaa tarpeeksi alas eikä tarpeeksi suurella tarkkuudella. Tähän yhdistyy monesti miksaajan kokemuksen puute ja kokenut miksaaja saattaa päästä hyvään lopputulokseen myös vaatimattomammillakin laitteilla.

Katz kehotti valitsemaan sellaiset kaiuttimet, jotka todella pystyvät hom- maan ja luottamaan kaiuttimiin sen jälkeen. Itse Katz käyttää tällä hetkellä Lipinski Soundin L-707 -kaiuttimia. 

Kuulokkeita Katz ei masteroinnissa juurikaan käytä. Hän ei käytä niitä tarkistuksiin, eikä kompatibiliteetin tarkistamiseen. Hän tietää, kuinka miksaus toimii kaikkialla muuallakin, jos se toimii hänen omassa kaiutinkuuntelussaan. 

Kahvitauolla pidimme suomalaisen hiljaista keskinäistä mutinaa pitkistä työpäivistä ja -öistä, joiden kuluessa kuuntelutaso tuppaa nousemaan kun kuulo väsyy. Tällöin lopputuloksesta tulee osittain makkelia, mutta minkäs teet. Hienoa, jos joillakin on mahdollista työskennellä vain rajoitettu aika ennen kuin näin käy. Tosin Katz kertoi kuuntelevansa helposti kahdeksankin tuntia putkeen 79–85 dB:n kuuntelutasolla muuttamatta tasoa tippaakaan.

 

Ei paluuta 

Kun keskimääräinen äänekkyystaso nousee yli -8 dB:n, miksauksen äänenlaatu alkaa heiketä. Tätä kuuntelutasoa Bob Katz nimittää pisteeksi josta ei ole paluuta, point of no return. 

Katz perusteli väitettään soittamalla paljon esimerkkejä eri aikakausilta peräisin olevilta tallenteilta aina 1980- luvun alusta vuoteen 2009 saakka. Hän asetti ensin kuunteluvoimakkuuden säätimen asentoon -3 dB, eli aika lailla tappiin. Ensin kuultiin Black Sabbathia ’70-luvulta, joka kuulosti yhtä leppoisalta kuin Lauantain Toivotut Levyt. Toinen esimerkki oli viime vuosien äänite Black Eyed Peasilta, joka sai etu- riviläiset tunkemaan nopsasti sormet korviin. Kun joku kysyi, aiotaankohan pitkäänkin kuunnella näin kovaa, Katz laski kuuntelutason -8 dB:iin.

Katzin mukaan suurin osa viimeisten seitsemänkymmenen vuoden aikana äänitetystä musiikista soi kaikkein parhaiten -8 dB:n kuuntelutasolla. Silloin äänikuvan syvyys ja dynamiikka-alue natsaavat parhaiten yhteen. Kannattaa myös miksata kuuntelutasolla -8dB. Kun kuunteluvoimakkuus ei ole liian suuri, äänikuvasta syntyy avoin ja se kuulostaa paremmalta. 

Katzin ohje on selkeä: Kun miksaat, älä aloita biisin alusta, vaan sen äänekkäimmästä kohdasta. Muuten ääni rikkoutuu, kun saavut voimakkaimpaan kohtaan. Jos yrität pidätellä tasoa 0-tason rajoissa, niin särö lisääntyy valtavasti. Dynamiikkaa on myös parempi lisätä ekspandoimalla kuin kompressoimalla.

 

Masterointi on tonalisaatiota 

EQ:ta Katz käyttää varsin vähän. Jos niin tehdään, niin pyyntö tulee tavallisesti musiikin miksaajalta. Jos miksaus kaipaa paljon korjailua, niin Katz palauttaa miksauksen mieluummin takaisin miksaajalle, joka tekee korjaukset itse. Masterointiin palataan sitten uudemman kerran. Katz kertoi asiakkaiden siirtävän hänelle hyvin usein ftp-palvelimen kautta lähes valmiita miksauksia koekuunteluun kunnes hän siten jossain vaiheessa katsoo, että miksaus on valmis masterointiin. 

Katz ei juurikaan lisää miksaukseen myöskään efektejä masterointivaiheessa. Syynä tähän on se, että valmiiseen stereomiksaukseen lisätty jälkikaiku vain suttaa saundia. On parempi olla lisäämättä yhdenlaista saastetta, koska sen seurauksena miksaukseen joutuu pian lisäämään toisenkin tyyppistä saastetta. Miksauksen on parasta antaa olla sellaisenaan. Katzin sanoin: ”Minkä tahansa asian muuttaminen vaikuttaa kaikkeen.” 

5–10% työstä sisältää kuulemma jotain MS-muodossa tapahtuvaa prosessointia. Jos esimerkiksi crash- symbaali on stereokuvan laidoilla säröytynyt, on fiksua säätää vain signaalin S-komponenttia, jolloin kokonaissaundiin puututaan mahdollisimman vähän. M-komponentin avulla puolestaan voidaan säätää esimerkiksi laulusolistin ääntä. S-signaalin kanssa on kuitenkin oltava hyvin varovainen. Jos sitä korostetaan liikaa, niin kokonaisuudesta tulee liian vaiheinen ja tilavaikutelma vääristyy. Masteroijan on ymmärrettävä myös se millaiseen tilavaikutelmaan miksaaja on pyrkinyt. Loogista.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2009. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta.