Nayteikkuna

Ikimuistoiset Sessiot – Hiili Hiilesmaa

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. 

 

Roterfeld: Blood Diamond Romance

(Premium Records 2011)

Hiili Hiilesmaa oli osaltaan luomassa vuosituhannen vaihteessa tutuksi tullutta pohjoismaista ”melankolista metallisoundia”, jota kuultiin hyvin monella tuon ajan levyllä. HIM oli ensimmäisiä tuon soundiestetiikan edustajia, ja juuri tätä soundia haettiin, kun Hiili sai yhteydenoton itävaltalaiselta managerilta. Tämä etsi uutta tuottajaa yhden miehen projektille, nimeltään Roterfeld. Hiili innostui tehtävästä. Syy innostukseen juontui jo lapsuudesta ja on miltei yhtä kummallinen kuin käsillä olevat sessiot.

– Falco (itävaltalainen edesmennyt pop-artisti, jota Hiilesmaa on coveroinut Itä-Saksa-yhtyeessään) on ollut mun perversio koko elämän. Mulla on Falcoon viha/rakkaus-suhde, koska nuorena, kun mun mopo hajosi, yks naapurin kaveri soitti aina Rock Me Amadeus -biisiä silloin ikkuna auki. Siitä jäi angsti päälle. Falco jäi kytemään. Ja jos inhoo jotain, niin parhaiten siitä pääsee eroon tekemällä sitä itse.

Viha/rakkaus-suhde kasvoi sen verran isoihin lukemiin, että Hiilesmaan ties kuinka monennen bändin – Skreppersin – rundatessa Itävallassa, oli pakko käydä Falcon haudalla.

– Falcon diggailun myötä alkoi koko Itävalta-scene avautumaan. Sitten kun Aaron Rothenfeld otti itävaltalaisena tyyppinä yhteyttä (Roterfeld paljasti myöhemmin itse olleensa yhteyttä ottanut manageri), mä olin siitä ihan liekeissä. Näin hänessä ilmiselvän Falco-aspektin. Ikävä kyllä hän ei itse lämmennyt asialle. Nythän mies on aivan ilmiselvä Falco look-a-like!

Biisimateriaalia Roterfeldilla oli jo jopa valmiiksi tuotettuna. Kappaleita oli pyöritelty aiemmin Jenkeissä Coldplayta tuottaneiden Berman Brothersien kanssa, mutta artisti ei ollut kuitenkaan tyytyväinen lopputulokseen; rokkaavampaa pitäisi olla.

– Mä olin siinä sessiossa tuottaja numero kaksi ja ymmärsin oman roolini hyvinkin.

Hiilesmaan tehtävänä oli ”raskauttaa” biisejä, jotka olivat jenkkituottajien jäljiltä turhan popahtavia. Artistilla ja Berman Brothersilla olivat menneet sukset ristiin jossain vaiheessa, minkä takia alkuperäisiä Protools-sessioita ei Amerikasta ollut saatavissa. Näinpä esituotanto alkoi biisien uudelleen sovittamisella. Jotkut kappaleet olivat sen verran raakileita, että ne vaativat jopa uusia melodioita ja sointuja. Roterfeldilla ei ollut tässä vaiheessa vielä levy-yhtiötä. Palaneen käry alkoi tuntua nenässä.

– Noin kerran vuodessa tulee tyyppejä, joista aistii, että saattaa olla tulossa riskialtis sessio. Kun seuraavat kriteerit täyttyvät, alkaa rytisemään: ollaan yksin ja tehdään biisit itse ja ikää on jo jonkin verran. Normaalisti muusikoilta löytyy jotain bänditaustaa, mutta tällaiset tyypit eivät ole tottuneet tekemään ryhmätyötä. Valitettavasti usein he eivät ole pärjänneet porukassa, kun lahjat eivät ole riittäneet. Ainakin meidän porukoissa tuli kenkää, jos ei osannut skulaa tarpeeksi hyvin, Hiili nauraa ja jatkaa:

– Rahaa löytyy tai on joku investori, pappa tai mamma… Eli ostetaan se valmis tuotanto. Proggista ei kehitetä, siihen ei kasveta vaan halutaan istua valmiiseen pöytään. Ego on iso, ja tottunut määräilemään. Haluaa olla pomo, mutta visio puuttuu. Kuten myös vuorovaikutus ja teamplay.

Näillä maarittelevilla ominaisuuksilla varustetut asiakkaat aiheuttavat usein aika paljon säätämistä lennoista ja hotelleista lähtien, laitteista puhumattakaan.                  

– Aaron kyseli valokuvia niistä. Mietin että Hipissä, (Hip-studiot, jossa sessiot tehtiin) kyllä on tarpeeksi hyvät kamat, ja jos ei riitä niin Finnvoxissa ainakin.

Tässä tapauksessa jo sopimusluonnoksessa määriteltiin, kuinka kalliita etuasteita pitää studiosta löytyä. Itse sopimuskaan ei ollut ihan läpihuutojuttu, vaan sähköpostiin tuli kuusisivuinen saksankielellä laadittu nivaska täynnä ”erikoismeininkiä”.

– Ollaan siis tekemässä kuutta biisiä ja käteen lyödään kuusisivuinen sopimus. Siinä oli esimerkiksi uhkasakko levyn viivästymisestä. Jos näin kävisi, mä joutuisin maksamaan kaksikymmentäviisituhatta euroa sakkoa. ”Meinaako tää rahastaa?”. Laitoin viestiä hänelle, että ”Mitä jos ajat kolarin ja levy viivästyy sen takia, niin ei ole ihan oikein, että mä maksan sakkoja”.

Mies oli myöntyväinen muutoksiin, mutta sopimuksen läpikäymiseen Hiili joutui palkkaamaan lakimiehen. Tästä käänteestä oli kuitenkin hyötyä – noin oppimismielessä. Kävikö projektin hylkääminen missään vaiheessa mielessä? 

– Mä olen aika hyvä sanomaan ei, paitsi jos pyydetään tuottamaan. Sillä, vaikkei saisi rahaa tai musiikillista tyydytystä, niin luvassa on ainakin hitonmoinen oppitunti. Se on ollut kovaa valuuttaa. Mä käytän näitä keissejä opetusmateriaalina TAMK:ssä, jossa opetan tulevia tuottajia.

Sopimus saatiin valmiiksi ja esituotanto alkoi. Mukaan pestattiin sessiokitaristiksi Hiilin luottomies Kalle Sundström, joka soitti myös bassot. Studioksi edellä mainittu helsinkiläinen Hip ja äänittäjäksi Juha Heininen. Hiilesmaa soitti rummut ja ohjelmoi koskettimet. Esituotannon valmistuttua Aaron Roterfeld saapui paikalle. Sessiot alkoivat uusien pohjien esittelyllä.

– Aaron väitti, että sointuja on muutettu. No, kuunneltiin demot, joissa soinnutus oli sama kuin pohjissa. Silloin mulle alkoi valjeta, että miehen musiikin tuntemuksen taso ei ehkä olekaan ihan parasta A-ryhmää. Hän halusi olla artisti ja laulaa, ja korostan että erittäin mukava kaveri. Mutta nyt ei menty musa edellä vaan kaikki muu edellä.

Alkoi laulujen äänitys. Roterfeldille oli hyvin tärkeää, että laulu kuulostaa ”Kalifornialta”.

Mutta kun synnyinmaa on sama kuin entisellä Kalifor-nian kuvernöörillä, Arnold Schwarzeneggerilla, ei homma ihan taittunut. Varsinkaan kun mentorina oli ralli-englantia puhuva suomalainen.

– Se kaivoi esiin jonkun lausumissoftan, jonka avulla sitä pystyi opettelemaan. Yhden yksittäisen sanan opetteluun saattoi mennä kaksikymmentä minuuttia. Homma oli lievästi sanottuna tavallisuudesta poikkeavaa.

– Sillä oli kuitenkin hyvä lauluääni ja se lausuntaongelma oli mun mielestä liioiteltu. Joskus toimii se, että mitä eksoottisemmalta lausunta kuulostaa, sen parempi. Suomessa vielä viisitoista vuotta sitten pyrittiin täydelliseen amerikanenglantiin, josta huomautettiin levyarvosteluja myöten. Eipä skandinaavinen aksentti ainakaan Björkin levymyyntiä paljoa haitannut.

Onneksi tahmeanlaisesti etenevissä sessioissa ei ollut enää viivästysakkouhkaa päällä, sillä lennot oli kuitenkin varattu. Parin päivän jälkeen artisti tiedusteli, että voiko studiossa ottaa valokuvia. Totta kai, sehän on ihan normihommaa. Seuraavaksi tiedusteltiinkin, josko löytyisi joku kuvaaja. Kyse ei siis ollut mistään reissumuistojen tallentamisesta, vaan kunnon fotosessioista. Kuvaaja saatiin TaiK:ista. Seuraavana päivänä studiolla soi ovikello: ”Hei, mä olen meikkaaja”. ”Ahaa…”, Hiili huokaa.

– Artisti saapui paikalle, piti alkaa äänitykset, niin laitettiinkin lamppuja paikalle ja alettiin ottamaan lavastettuja soittokuvia. Aaron oli jo täysissä meikeissä, kun hän kysyi meiltä, että ”Sopiskos, että tekin meikkaisitte? Kalle myös”. ”No iliman muuta, tämä katsotaan loppuun”, vastasi joviaali tuottaja.

Olihan meikkaaminen Hiilille tuttua hommaa, kun Skreppersissä meikki kuuluu asiaan. Hän kuitenkin toteaa, että oli aika surrealistista, kun laulujen äänittämisen sijasta alettiinkin meikkaamaan ja  kuvaamaan tiistai-aamupäivällä kello 11.

Miehet eivät olleet ilmeisesti artistin silmään riittävän valokuvauksellisia, sillä jossain vaiheessa Hiili löysi itsensä kameran takaa kuvaamasta ja mukaan palkatut naiset, eli meikkaaja ja kuvaaja päätyivät kuvattaviksi keisarin vaatteisiin pukeutuneen artistin viereen nojatuolin käsinojille.

Miksaus käynnistyi hyvin yhdessä Heinisen kanssa, ja Aaron lähti kotona käymään. Miksauksia lähetettiin Itävaltaan kommentoitavaksi.

– Se halusi vaihtaa pari rumpufilliä, mikä oli yllättävää, kun luulisi, että tommoset olis tullut aikaisemmin esille. Otin fillejä toisista otoista, mutta ei kelvannut. Irrotin sitten kasan sopivia erikseen, että valitse noista. Ne olivat sitten taas kuulemma liian samankaltaisia keskenään. Mulle ei selvinnyt ikinä millaisia pannufillejä se olis halunnut.

Tässä vaiheessa alkoi tuottajasta olla mehut lopussa, joten Juha Heininen hoiti loppumiksauksen. Masteroijaksi valittiin Chartmakersin Svante Forsbäck, niin masterointitaitojensa, mutta myös sosiaalisten kykyjensä johdosta. Aaron nimittäin halusi osallistua siihenkin.

Kun masterointi oli valmis, sulki Hiili puhelimen ja lähti viikonlopuksi Jyväskylään ja Aaron palasi kotiin. Vaan kun Hiili avasi puhelimensa viikonlopun jälkeen, se olikin täynnä viestejä Aaronilta, että ”miksi et vastaa?”. Koko Euroopan lentoliikenteen pysäyttänyt tuhkapilvi oli aiheuttanut lennon peruuntumisen ja mies tiedusteli loukkaantuneena, että miksi hylkäsit minut?
– Kun hän kerran joutui jäämään tänne, niin oltais nyt tehty jotain – vaikka lisää biisejä. Pahoittelin tietenkin ja totesin, että koskaan ei ole tällaista tuhkapilveä mun elinaikana ollut, että mä en voi tuottaa tätä tilannetta.

Aaronin palattua kotiin, hänelle lähetettiin sitten yksi masteroitu biisi koekuunteluun. Takaisin tuli puolitoista sivua palautetta. Svante Forsbäckin mukaan hänen oma ennätyksensä. Jossain vaiheessa kirjallisen palautteen sijaan tulikin äänitiedosto, joka sisälsi kahdentoista minuutin monologin tajunnanvirtaa, jossa välillä soi miksaus taustalla ja ongelmakohtia kelattiin edestakaisin. Palautteen perkaamisesta tuli hyvinkin työlästä, varsinkin kun ohjeet olivat hyvinkin summittaisia. Yhdessä ohjeessa tilattiin ”More drug-vibe”.

– Silloin joutu kaivaa työkalupakkia vähän syvemmältä ja ostaa pari uuttakin työkalua.

 

 

– Jännite alkoi kasvaa koko ajan. Kaikki oli varpaillaan, että mitä se keksii seuraavaksi. Korostan, että hän on tosi hauska jätkä, nauroi paljon, ja sessiot eivät päättyneet mihinkään riitaan, mutta kyllä ton rupeaman jälkeen joutui vetämään vähän aikaa happea.

Yhteensä sessiot kestivät esituotantoineen noin neljä kuukautta. Vuoden päästä levy julkaistiin.

– Kun muistelee esimerkiksi HIMin ekaa levyä, johon koko bändi saapui Migen äidin Ladalla; poltettiin tupakat ja aloitettiin hommat, ei siinä sen kummempaa. Ja vielä Munkkiniemen nuorisotalolla. Jos rokkia tehdään, niin nopeasti hyvä tulee. Vaikka olen aika kauan tehnyt näitä hommia, niin tuossa sessiossa oli aika monta juttua, jota ei aikaisemmin eikä sen jälkeen ole tullut vastaan.

Blood Diamond Romancelta vuonna 2011 irroitettu ”Stop”-single nousi Saksan klubilistalla sijalle 2, joka oli korkein Itävaltalaisen artistin saavuttama sijoitus kyseisellä listalla. Samana vuonna ”Great New Life” -kappale päätyi The Twilight Saga: Breaking Dawn pt.1 -elokuvaan. Vuonna 2012 Roterfeld oli Itävallan Amadeus Austrian Music Awardseissa ehdolla hard & heavy -kategoriassa.



Daniel Lioneye: King of Rock’n’roll

(BMG 2011)

Näin siis tehdään rokkia: Hiilesmaa saa puhelun HIM:in kavereilta kesken Saksan kiertueen, että ”Varaa Munkka, (Munkkiniemen nuorisotalon MD-studio) meillä on uusi bändi. Hoida sinne jotkut hyvät rummut”. Tuumasta toimeen ja bändi suoraan lentokentältä studioon, joka oli varattu viideksi päiväksi. Kokoonpano oli seuraava: Linde Lindström: kitara ja laulu, Mige: basso, Ville Valo: rummut ja Hiili: kiipparit ja ohjelmointi.

Osa biiseistä oli valmiina ja viimeiset sävellykset, kaikki sanoitukset ja tietenkin äänitys ja  miksaus tehtiin tuon viiden päivän aikana.

Sessioiden alussa bändin nokkamies Linde, a.k.a. Daniel Lioneye kyöräsi studioon korin kaljaa ja jallu- ja kossupullot. Ja näin toimittiin sessioiden jokaisena päivänä. Ainekset räkäisen rock-levyn synnyttämiseen olivat kasassa.

– Todella antoisa sessio. Äijät oli hyvässä soittovireessä, koska alla oli pitkä keikkaputki. Ja Valokin on vielä hyvä rumpali. Pohjia tehtiin muutama päivä, sitten Linde soitteli sooloja ja muut väsäili sanoituksia sohvalla siinä takana. Vika päivä jätettiin miksauksille. Eli tosi nopeeta toimintaa.

Bändillä oli Hiilen muistin mukaan jo sopimus BMG:n kanssa, vaikkei mitään ollut vielä olemassa, mistä Hiilesmaa nostaa hattua labelin A&R Asko Kalloselle. Omalta osaltaan valmis diili toi ”semmosta eroottista värinää sessioihin”. Paineita materiaalin luomiseksi ei nähtävästi siis ollut.

– Vähän aikaa ne pyöritteli niitä pohjia ja sopi rakenteet ja siinä se sitten oli. Niiden yhdessä  toimimisen rutiini oli niin kova. Sessioissa kun saa hyvän meiningin päälle, niin se alkaa menemään omalla painollaan. Mutta usein jos homma alkaa töksähtelee, niin siitä lähtee helposti semmonen epäilyksen siemen itämään. Stressi ja epävarmuus tarttuu helposti ja pian aletaan epäillä kaikkea. Joskus sessioissa kitaristi on esimerkiksi soittanut jonkun soolon, joka on mun mielestä hyvä, mutta hän vaan epäilee ja oikein kaivamalla kaivaa sieltä jonkun ”väärän” jutun, joka pitää pakosti korjata. Semmoset levyt, jossa jokainen bändin tyyppi muodostaa mielipiteen joka ikiseen asiaan, on niin pystyyn kuolleita. Kaikenlaiset sattumuksethan kuuluu asiaan. Varsinkin rockissa.

Kun albumin laittaa pyörimään, ensimmäiseksi naamalle hyökyy järjettömän iso, rasvaisen likainen kitara. Studiossa oli suunnilleen sama kitara set-up, kuin HIMillä, mutta soundia mietittiin Daniel Lioneyen persoonan kautta.

– Iso kysymys oli, tuplataanko komppikitarat. Jos tuplataan, niin soundi on tietysti isomman ja leveemmän kuuloinen. Mutta toisaalta tuplattuna soundi hiukan tasoittuu ja persoona ei tule samalla tavalla esille, kuin yhdellä kitaralla. Yhdellä kitararaidalla esiin tulee enemmän yksi käsi, yksi ihminen, joka tuo enemmän koskettavuutta. Sama juttu kuin laulussa. Yksi lauluraita tulee usein enemmän iholle, kuin tuplattu raita.

Kitaran kanssa päädyttiin välimalliin, jossa kitara tuplattiin 20 millisekunnin delaylla. Viivästys toimi Hiilen mukaan erittäin hyvin tässä tapauksessa. Yksi kitara myös mahdollisti sen laittamisen mahdollisimman kovalle, kun useissa päällekkäisissä raidoissa soitto menee sotkuisemmaksi. Kitara pysyy paremmin kasassa. Näin saatiin aikaan äänikuva, jossa on kahdeksankymmentä prosenttia kitarasoundia, kymmenen laulua ja loput kymmenen bassoa ja rumpuja.

– Olen aina tykännyt miksauksista, missä on joku epäkohta. Siinä vaiheessa jos kaikki on kondiksessa, se on semmonen kouluhyvä. Siinä pitää olla joku piikki lihassa, jotain tartuntapintaa. Hyvät soundit ei ole oikeastaan mikään uutinen. Pitää olla jokin ärsyke, että se herättää tunteita ja jää elämään.
Vaikka toiminta oli nopeaa, aina löytyy aikaa saunomiseen. Saunominen toikin oman mausteensa levyn miksaukseen.

–  Mentiinkin studioon vilvoittelemaan. Eli saunottiin puoli tuntia, sitten studioon munasiltaan tunniksi miksaamaan ja takaisin saunaan. Viiden aikaan aamulla miksaus alkoi olla valmis.


Koska oli päätetty että levyn teko ei saa viedä viikkoa enempää, saatiin Mika Jussila houkuteltua aikaisin aamulla masteroimaan. Ja taksilla, joka oli yksi sessioiden prinsiipeistä. Ainoa ohje masteroinnissa oli, että ”tee härskein masterointi, mitä olet tehnyt”.
– Sitä mekin miksauksessa haettiin. Kaikki niin tappiin kuin voi ja hyvin onnistui.

Jussila jätti kuulemma olutkorin juomatta.
Hiili muistelee sessiota ”superhauskana”. Levyn teko tuli niin bändille kuin tuottajalle hyvään saumaan, jolloin luomisen ilo ja rentous oli huipussaan.

– Koko jengi oli niin liekeissä kun sitä tehtiin. Luovia tyyppejä ja aikamoisia idealinkoja kaikki. Sen takia myös härskiys onnistui, kun levylle toteutettiin kaikki kielletyt perversiot mitä pääbändin kanssa ei voinut tehdä.

Vaikka takana oli monikansallinen levy-yhtiö, ei tarvinnut varoa mitään, eikä vakuuttaa ketään. Ja tämä vain lisäsi liekkien roihua. Luotto oli kova ja se kannatti. Hiili toteaa, että King of Rock’n’Rollilla on ”käytetty aika/menestymissuhde ennätyksellisen kohdillaan”. Päätyihän esimerkiksi albumin nimikkobiisi Bam Margeran ”Viva la Bam” -ohjelman tunnariksi.

– Ja me tehdään koko juttu viidessä päivässä ja miksataan alasti. Jo se, että saadaan tehdä levy, on jo voitto sinänsä. Homma tehtiin täysin intuition vallassa ja alkukantaiselle meiningillä. Kaikki oli päivän selvää koko ajan. Soolot ekalla sisään. Linde ei ollut ikinä laulanut. Laulujen vetäminen kopissa tuntui sille liian jäykältä, joten laulut äänitettiin tarkkaamon sohvalla istuen käsimikkiin.

Nopeasti tekeminen oli Hiilelle hyvin virkistävää. Se oli työtapa, mihin hän oli jo muutenkin tottunut työskennellessään Munkkiniemen nuorisotalon demostudiossa. Siellä tahti oli sata demoa vuodessa.
Albumi oli siis tervetullut breikki myös Hiilesmaalle. Kerrankin sai sikailla oikein kunnolla ja roiskia oikein kunnolla.

– Se oli yhtä hauskaa kuin ajaa ylinopeutta tai ampua rynnäkkökiväärillä lonkalta. Volat ja säröt täysille, ja aletaan äänittämään alasti. Kuka siitä ei voisi pitää? En ymmärrä miksi studiossa niin usein jarrutellaan. Se on varmaan pelko siitä, että jengi ei ehkä tykkää tästä. Mulla on semmonen fiilis rock-levyjen kanssa, että mitä enemmän on laitettu haisemaan, sitä enemmän usein tulee vastakaikua.

– Kovin juttu oli, että bändi jäi elämään.

Bändi teki viime uutena vuotena keikan originaalikokoonpanolla ja elokuussa julkaistu yhtyeen 3.s albumi sai Helsingin Sanomissa hyvät arvostelut. King of Rock’n’Roll -kappale oli maailmanlaajuisesti toiseksi soitetuin Suomalaiskappale vuonna 2006.

 

KYPCK: Cherno

(UHO Productions 2007)

KYPCK:ssa tai suomalaisittain Kurskissa on Daniel Lioneyen kanssa paljon yhtäläisyyksiä. Kumpikin bändi on lähtenyt projektista liikkeelle, ilman sen kummempia tulevaisuuden suunnitelmia ihan vaan levyn tekemisen halusta. Tunnusomaista on että molemmat bändit ovat yhä voimissaan ja kumpainenkin julkaisi hiljattain uudet albumin.

Elettiin vuotta 2007. Oululainen Sentenced, jota Hiili oli tuottanut, oli lopettanut pari vuotta aiemmin. Työreissulla Oulussa käydessään Hiilesmaa treffasi vanhan tuttunsa, Sentenced-kitaristi Sami Lopakan.

– Mulla oli työn alla just Himin Venus Doom, ja kehuin Lopakalle miten hienoja doom-kohtia levyllä on. Että olis siistiä tehdä semmosta helkkarin hidasta kamaa. No Lopakka oli ihan samaa mieltä. Tästä innostuneena päätettiin laittaa pystyyn doom-projekti, joka olisi tarkoitus saada nopeasti vain alta pois. Sitten Lopakka lausui maagisen ehdotuksen, että lauluun otettaisiin ”joku venäläinen Sergei”.
– Venäjänkielistä doomia! Tää kortti on pakko kattoa!

Studio varattiin seuraavana päivänä. Myös uuden levy-yhtiön perustanut Atte Blom ihastui hulluun ajatukseen ja tarjosi yhtyeelle sopimusta samoin tein. UHO Productionsin Petri Tyynelä vinkkasi, että laulajaa ei muuten tarvitse etsiä Venäjältä asti, sillä kaveripiiristä löytyi venäjällä asunut Erkki Seppänen, jolla oli laulutaustaa erinäisten bändien kanssa. Bassoon pestattiin Skreppers-mies, Jaska Ylä-Rautio.

– Mä soitin Ekille vastaajaan, että tarvittais laulajaa venäjänkieliseen doombändiin. Eki käsitti eka, että bändi tarvitsi kääntäjää, eikä laulajaa.

Demojen ja videoiden perusteella Eki oli kuitenkin sopiva mies. Ja eikun biisin tekoon. Homma nytkähti eteenpäin nopeasti. Alkutalven perustamispäätöksestä studiossa oltiin jo kesällä.

Rummut äänitettiin etukäteen Klaukkalassa ja loput Oulussa. Rumpuja äänittäessä toteutettiin Hiilen unelmaa isosta soundista. Rummut oli pystytetty lentokonehallia muistuttavaan 2000 neliön kokoiseen Kansallisteatterin varastoon Klaukkalaan. Hiilesmaa selventää:
– Biisit soitettiin klikillä sisään ja kun nauha siirrettiin kakulle, klikkiä nopeutettiin 11,6 prosenttia. Kun pitch otetaan pois, rummut soivat hidastettuina. Kun summataan todella hitaat tempot, hidastetut rummut, iso tila, 26"-, 14"-, 18"-, ja 20"-pöntöt ja jättimäinen ride. En ole koskaan kuullut sellaista rumpusoundia. Soundi oli erittäin stimuloiva. Setissä oli vielä kaksi patarumpua ja trukilla taakse nostettu kirkonkello. Ja äänitys tehtiin tietysti analoginauhurilla.

KYPCK:n kahdellä ensimmäisen levyllä käytettiin samaa äänitysmetodia. Homma on kuitenkin sen verran kokeilevaa, että Hiilesmaa ei ole muille rumpaleille metodia ehdottanut.
– Siinä on liian isot riskit. Soitat yksin klikin päälle, 11,6 prosenttia nopeammin, ja analogille. Jos se ei onnistukaan, niin aika paljon joutuu tekemään uusiksi.

Jossain vaiheessa puseroon hiipi fiilis, että käsissä on nyt sen verran väkevää kamaa, että mukaan studioon pitäisi saada myös aseita, joilla saataisiin meininkiin tiettyä jännitettä.  Ylä-Rautio hoiti homman ilmeisesti metsästyssuhteillansa ja näin lähdettiin kohti Oulua takakontti aseita pullollaan. Studiossa kitaraständeissa lojui sekaisin aseita ja kitaroita; rynnäkkökivääri, kitara, kitara, haulikko…

– Sitten välillä odotellessa hiplailtiin niitä aseita. Oululaisella rannalla vastaan tuli Lada, joka kirvoitti ajatuksen, että levylle pitää saada sen ääntä. Rekisteri ylös, ja soitto omistajalle, että voisikos autoa äänittää? Ja onnistuihan se.

Ladan kilisevä käyntiääni tallennettiin studion alla olevassa pysäköintihallissa, johon lisättiin Hiilen sianvenäjäistä puhetta ja näin saatiin radioteatterimeiningillä loistava intro aikaiseksi.
Samanlaisilla metodeilla saatiin levyn puheosuuksiin omanlaista tunnelmaa, kun studiossa nukkunutta laulajaa äänitettiin minuutti herätyksen jälkeen.

– Mehän ei oltu tavattu Ekiä tätä ennen. Ei oltu edes treenattu yhdessä. Käytiin vaan edellisenä iltana syömässä ja sitten studioon. Pohjat oli valmiina, Eki aloittaa ensimmäisen kappaleen, niin viiden sekunnin jälkeen oli pakko katkaista, kun me naurettiin kyyneleet silmissä. Mä itkin onnesta kun se kuulosti niin hyvältä. Meidän visio venäjänkielisestä doomista niillä soundeilla loksahti täydellisesti kohdalleen.

Jos rumpuja äänitettiin poikkeavalla metodilla, piti muitakin soittimia muokata vision mukaisen soundin saavuttamiseksi. Yksi hienoimmista esimerkeistä on Ylä-Raution yksikielinen basso, Kyklooppi tai Kypcklop. Koska kielisoittimien vire oli A tai G kappaleesta riippuen ja säröä enemmän kuin tarpeeksi, rämisivät vapaat kielet niin paljon, että ne piti sammuttaa. Ja miten tämä tehtiin? Noh, soittaessa oli pakko käyttää avustajaa, joka sormellaan sammutti vapaat kielet. Tässä tapauksessa avustaja oli Hiilesmaa. Kun käsi alkoi puutua tarpeeksi, tuli ajatus että loput kielet otetaan pois kokonaan.

– Silloin soundi selkeytyi huomattavasti. Yksikielinen basso avasi muutenkin soittoon uusia ulottuvuuksia, kun löysää kieltä pystyi bendaamaan paljon enemmän. Kaikki kunnia Jaskalle, että pystyy soittamaan yhdellä kielellä aika kiireisiä juttuja.

Kykloopin ainoata viritystappia käännetään muuten jakoavaimella…
Hiili palaa vielä siihen, kuinka jännittävä aspekti soittimien muokkaantuminen tietynlaisen soundien hakemisessa oli. Poikkeava äänitysmetodi antoi uuden sysäyksen kokonaan uuteen soundimaailmaan. Moni onkin aavistellut, että rummuille on tehty jotain. Kymmeniltä tyypeiltä on tullut kyselyjä, että mitä rumpusoundeille on tehty? Miten haitsu kuulostaa noin saastaiselta, Hiili nauraa, ja jatkaa, että omat projektit mahdollistavat kaikenlaisia koeponnisteluja. Kun teet työtä toisille, joudut usein pelaamaan jollain tavalla varman päälle.

Malttaako oman jutun miksaamisen lopettaa ajoissa?
– Mulla on omien juttujen kanssa kaksi metodia: joko tosi nopeesti tai tosi hitaasti. Välimuotoa ei ole. Viittä vaille valmista Itä-Saksan levyä on tehty vuodesta 2011 asti. Nyt käsissä on versio numero kolme. Alkuperäisistä pohjista ei ole enää mitään jäljellä. Kaikki alkuperäiset pohjat on lentäneet roskiin.

Hiilesmaa ei tunne suurta tarvetta itsensä ilmaisuun muusikkona, vaikka bändejä on lukuisia ja julkaistuja levyjä noin neljätoista. Hän on vuosien aikana tajunnut, että ykkös-ilmaisukanava on soundit, sekä olla osa sitä luovaa prosessia, osa sitä kemiallista yhtälöä.

– Prosessi itsessään on se mun juttu. Biisit on vain sitä pakokaasua, mitä tulee prosessin jälkeen sieltä putkesta ulos. Tehot katoaa helposti, jos katalysaattori on liian tiukalla. Itse prosessi on mulle olennaisempi asia. Aika väsymättömästi jaksan käydä sitä debattia, jos haetaan vaikka jotain uutta soundia. Mä aloin äänittää samaan aikaan, kun aloin soittamaan. Sain rummut ja mankan samaan aikaan, ja aloin heti äänittämään. En mä mikään muusikko ole, enkä myöskään biisinikkari. Vaikka Teostosta löytyy 300 biisiä, jossa mun nimi on.

 

Ilmestyessään Cherno herätti enemmän kysymyksiä kuin antoi vastauksia. Venäläisillä metalli-keskustelupalstoilla riideltiin bändistä, kun jotkut tahot soimasivat, että ”Hitto me venäläiset ollaan tolloja, kattokaa kun suomalaiset tulee ja tekee tän jutun venäjäksi paljon paremmin kuin me”.
Toiset taas väittivät, että kyseessä on tuotteistettu rahastus jota masinoivat hulppeissa kartanoissa asuvat suomalainen huipputuottaja ja Sentencedin kitaristi. Siinä keskustelun äärilaidat.

Se oli myös ensimmäinen venäjänkielinen levy, joka nousi Suomessa top kymmeneen, sijalle kuusi. Tämä oli samalla Hiilesmaan omien bändien paras sijoitus. Levy pääsi myös nuorisokanava YleX:n soittolistoille, mikä oli venäjänkieliselle doomille aika hyvä saavutus.
 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

25.02.2018
|
Teksti: Misha Koivunen | Kuvat: Toni Härkönen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy