Ikimuistoiset sessiot – Mika Toivanen

|
Image

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Muistelijana tällä kertaa Mika Toivanen.

 

Mika Toivanen on täyden palvelun mies. Tuotantoprojekteissaan hän hoitaa yleensä levynteon koko kaaren kappaleiden säveltämisestä ja sovittamisesta aina miksaukseen. Suurimman osan päivätyöstään hän on tehnyt modernin kotimaisen iskelmän parissa, vaikka musiikilliset ihanteet ovat vahvasti 80-luvun synapopissa. Mikaan puri iskelmäkärpänen jo lapsena.

– Siellä Corollan takapenkillä tuli kuultua kaikki nää Frederikit, Katri Helenat ja Paula Koivuniemet. 80-luvulla nuoruuttaan eläneelle päivän pop oli aina vahvasti konevetoista, josta innostus bändeihin kuten Depeche Mode, Yazoo ja Duran Duran sitten helposti syttyi. Kuitenkin jo ennen tätä esimerkiksi Isao Tomita, Wendy Carlos ja Vangelis edustivat mulle sitä kiehtovan ihmeellistä maailmaa, missä yksi ihminen pystyi laboratorion näköisessä studiossaan luomaan isoja, jopa sinfonisia äänimaailmoja. 

Vaikka Mika tunnustautuu olevansa henkeen ja vereen synamiehiä, niin onhan se ollut mahtavaa, kun on pyydetty tekemään biisi vaikka Katri Helenalle tai Tapani Kansalle.

– Missään vaiheessa ei olisi tullut mieleenkään kieltäytyä kunniasta.

Toivanen kertoo ajautuneensa ammattilaiseksi iskelmän pariin 90-luvun alussa. Kun hän sai pari kappalettaan Jari Sillanpään debyyttialbumille, oli miehen tulevaisuus sinetöity. Kappaleiden valikoituminen ja päätyminen levyille oli kuitenkin pitkällisen oppimisen tulosta.  

– Esimerkiksi Kassu Halosen melodia- ja harmoniamaailma oli mulle nuorempana selkeä suunnan näyttäjä. Kun mun biisit on olleet aikanaan biisipalavereissa kisaamassa Kassun ja vaikka Veikko Samulin biisien kanssa ja mun tekeleet on skipattu pois, niin tietenkin pyrin analysoimaan ja kriittisesti kuuntelemaan ”mikä meni vikaan” omissa iskelmähapuiluissa. ”Okei, levylle menikin tämmönen kappale, teenkin seuraavaks sitten tietynlaisen biisin”, ja siinähän sitä oppi. 

Biisinkirjoittamisesta Toivasella riittää asiaa. Aloitetaan nykyiskelmämelodioista. Hänen mielestään tämän päivän melodiat eivät mene niin kuin niiden pitäisi mennä – tai oikeastaan miten niiden piti mennä ennen vanhaan.

– Ei voi tietenkään yleistää. Mutta melodiat, joita vaikka juuri Kassu Halonen ja minä Kassun fanina olen tehnyt, on tämän päivän biisimarkkinoilla varmaankin vähän vanhanaikaisia. Tän päivän musassa melodisuus on vähän hukassa. Ainakin sen kaltainen melodisuus, miten mä sen ymmärrän, mihin mä olen kasvanut ja mitä olen yrittänyt opetella.

Hyvä puoli asiassa on kuitenkin se, että tekstien merkitys on kasvanut. Toivanen tunnustaa itsekin tehneensä aikoinaan tekstejä, jotka tänä päivänä eivät ole aivan kurantteja. Melodioita tärkeämpää on siis mistä laulaa. 

– Semmoset ranteet auki viikonloppuisä -jutut ei ole tätä päivää, sanoo Toivanen, jonka mukaan sanoitusten merkitys nykyiskelmässä on tärkeämpi kuin melodian.

– Nykyään tuntuu, että tekstiä tehdään melodian kustannuksella, että sinne saadaan se viimeinenkin detalji sanottua. Melodia on alisteinen tekstille. Siitä johtuen biisien melodiat ei kaarru yhtä kauniisti kuin vaikkapa ”Sydämeeni joulun teen” tai ”Katson autiota hiekkarantaa” -biiseissä. Nyt varmaan pitäis opetella tekemään ihan erilaista melodiaa, joka vastaa tän päivän tarpeisiin. Sen takia en ole juurikaan säveltänyt iskelmiä muutamaan vuoteen. 

Säveltämisessä trendinä olevat ”co-wraittaaminen” ja biisileirit eivät myöskään saa Toivaselta innostunutta vastaanottoa. Hänen taiteilijamentaliteettiin ei sovi, että joku muu sorkkii hänen kappaleitaan.

– Pidän mieluummin melodiassa ne pienet puutteetkin, ettei parannella pilalle koko biisiä. Biisileirit taas ovat monesti kustantajan masinoimia juttuja, joista saadaan kulloiseenkin projektiin nippu täsmäbiisejä. Joskus vaan täsmäbiisikin voi olla huti.

– En ole ihan varma, että jos otetaan maailman kovin kitaristi, basisti ja rumpali, että siitä tulee maailman kovin bändi. Sama juttu jos otetaan maailman kovin tekstittäjä, kertsimies ja koodaaja, ei siitä silti välttämättä tule maailman kovinta biisiä. Kyllähän Lennon/McCartney tai Abban Benny ja Björn piti tavallaan kahden miehen biisileirejä, mutta ei siellä lähetelty kertsejä ympäri maailmaa, että tehkää tähän pari verseä. Ilmeisesti ne vaan oli niin kovia, ettei tarvinnut!

– Ajatusleikkinä olen pyöritellyt skenaariota jossa Sibeliuksella tuli tenkkapoo vaikka neljännen sinfonian hitaassa osassa, niin ei hän käsittääkseni voinut soittaa Stravinskylle, että ”Olen aivan jumissa tän hitaan osan kanssa. Tuu tänne Ainolaan, poltetaan parit käsinkäärityt sikarit ja co-wraitataan tää osa kuntoon”. 

Hän tähdentää, että jopa taidemusiikissa ne ”puutteet” kuuluu asiaan. Se on osa kehitystä. Samalla pitää ottaa kuitenkin huomioon, että iskelmän tekeminen on bisnestä. Toivasta eivät myyntitavoitteet kuitenkaan paljoa hetkauta. 

– Kai mun sisällä asuu semmonen taiteilijasielu. Nää on tällasia biisejä mitä multa tulee. Jos sitä hyväksyntää omille sointu- ja sävelvalinnoille pitää hakea jostain ulkopuolelta, ollaan kai vähän hakoteillä.

Mika Toivasen kohdalla omaehtoisuus on kantanut hedelmää. Hän kuvaa itseään pilalle hemmotelluksi, koska on päässyt säveltämään muun muassa Paula Koivuniemelle kokonaisia levyjä. Sävellyksiä on yhteensä yli neljäkymmentä. Kaikki tämä ilman biisileirejä.

– Olis varmasti tullut erilaisia biisejä, jos niitä olis otettu eri puolilta, mutta mullehan tää on ollut ihannetilanne. Toisaalta on ollut helppoa säveltää, kun tietää kenelle tekee. Speksit on tiedossa. Välillä on voinut kokeilla kaikenlaista, kuten fraasia ”Kuka pelkää Paulaa”.

 

Paula Koivuniemi: Yöperhonen

Edel records 2006

Image

Ja näin saatiin rakennettua oivallinen aasinsilta Mika Toivasen ensimmäiseen sessioon. Hänen ja Paula Koivuniemen yhteistyö alkoi, kun Toivasta pyydettiin kapellimestariksi Koivuniemen 40-vuotistaiteilijajuhlakiertueelle. Taustalla oli ajatus uudenlaisen soundin hakemisesta. 

– Paula soitti mulle, että hän haluaisi tehdä jotain sellaista, mitä olin tehnyt esim. Katri Helenan ja Jari Sillanpään ”Me Starat”-jäähallikiertueella.

Bändiä alettiin kasaamaan ajatuksella, että laitetaan vähän rokimpaa vaihdetta silmään. 

– Kaksi pitkätukkakitaristia, Varre Vartiainen ja Tuomas Wäinölä etualalle Paulan molemmin puolin, Anssi Nykänen rumpuihin, Harri Rantanen bassoon ja mukaan vielä kolme puhaltajaa. Se ”rokimpi” soundi tuli jo siitä. Vaikka tässä on iskelmäartisteja tehnyt, niin en mä tietenkään kaikille ole sitä särökitara-väritystä tarjoomassa. Paulan kohdalla näin kuitenkin heti, että tämä artisti kantaa sen komeasti.

Ajatus oli lähtenyt Koivuniemen Senaatintorin keikasta, jossa hän esitti Apulannan Anna mulle piiskaa -biisin korkokengissä ja pillifarkuissa. Kuusissakymmenissä olevan naisen asenteessa oli enemmän rokkia kuin monella oikeella rokkarilla. Laulajasta paistoi iän mukana tuoma varmuus, jonka myötä pokkaa riitti mihin tahansa. Vaikka laulamaan ”kuka pelkää Paulaa”.

Kiertue oli ohi ja sujunut sen verran hyvin, että päälle päätettiin siis tehdä Toivasen tuottamana levy. Koivuniemen esityksestä rohkaistunut tuottaja lähetti tekstarin Miamissa lomailevalle tähdelle, että pystyisikö hän tällaista laulamaan?

– Eijjeijei, ei hän laula. Ei annettu kuitenkaan periksi ja tehtiin siitä Ile Vainion kanssa teksti valmiiksi ja lähetin Paulalle mun laulaman demon. Jos ei tunnu hyvältä, ei tehdä. Kuunneltuaan demon Paula ymmärsi heti mitä ajettiin takaa. Se biisi viitoitti myös seuraavan levyn suuntaa. Lähdettiin tommoselle linjalle.

Itseironia oli yksi ajatuksista, jolla albumin linjoja luonnosteltiin. Sata miestä -kappaleessa taas esiteltiin uusia puolia Paula Koivuniemestä. 

– Se on tavallaan vitsi, mutta ei se mikskään pelleilyksi mee. Paula laulaa sen tosissaan ja siinä tulee sitä homoikoni-juttua. Paula sanoo ääneen niitä asioita mitä on mietitty. Onhan se aika humoristinen teksti kun nyt sitä ajattelee. Ilen kanssa me se teksti tehtiin ja se on hyvä tommosissa jutuissa. Ei edes tuhmaa, mutta toimii hyvin.

Toinen ajatus oli rakentaa kaari Koivuniemen ensimmäisen levytyksen (Perhonen-single vuodelta 1966) ja viimeisimmän albumin välille. Mitä voisi olla tapahtunut, kun on kuljettu neljäkymmentä vuotta. 

– Niinpä hahmottelin Perhoselle jatko-osaa, ja sehän oli luonnollisesti Yöperhonen. Sitten selvis, että tämä Paulan ensisinglelle päätynyt kappale oli alkujaan nimeltään juuri Yöperhonen, mutta Toivo Kärki ei antanut hänen laulaa sitä, kun se kertoi jostain vähän kevytkenkäisestä naisesta. Sellaista ei annettu alta kakskymppisen tytön laulaa. Niinpä siihen tehtiin silloin vuonna 66 uusi, nuorelle naiselle sopiva teksti Perhonen. Ja sitten neljäkymmentä vuotta myöhemmin oli aika kypsä Yöperhoselle.

Eli ei albumi pelkkää pelleilyä ollut. Samaa tutkiskelevampaa polkua jatkoi

En kadu mitään -kappale, jossa onnistuttiin hyvin hahmottelemaan niitä tuntoja mitä laulaja kokee, kun valot sammuu ja estradi vaikenee. ”Seuraa vain laulut laulajaa...”, runoili Toivanen Vainion kanssa. 

– Se on tuo laulajan arki lopulta aika yksinäistä hommaa. 

Toivanen koki uuden materiaalin säveltämisen haasteena. Sen lisäksi että kappaleiden pitää olla tietysti hyviä, pitää niiden pystyä seisomaan kalpenematta livesetissä vanhojen megahittien rinnalla. 

– Tämmöset uudet kappaleet menee helposti ihan kyykkyyn niiden klassikoiden rinnalla. Eihän ne kuulosta miltään jonkun Aikuisen naisen jälkeen. Mutta hyvin nää uudet biisit on lunastaneet paikkansa siellä Paulan keikkasetissä. 

Paula Koivuniemen kanssa yhteinen linja löytyi aika hyvin. Se että Toivanen oli jossain vaiheessa myös bändihommassa mukana, edesauttoi häntä hahmottamaan säveltäessään millaisia elementtejä kappaleissa tulisi olla.

Kun säveltäjä yrittää hahmottaa artistille sopivia elementtejä kappaleisiinsa, sovittajan keskeisimpiä ammattitaito-asioita on taas ymmärtää kuka laulaa ja missä. Paljon materiaalia uusiksi sovittanut Toivanen kertoo, että areenalla ei välttämättä toimi samat jutut kuin pubissa. 

– Biisit pitää tavallaan siirtää siihen tilaan ja tilanteeseen. Se on se konteksti. Jos ollaan areenalla ja tuli roihuaa ja konfetit lentää, niin et sä voi vetää ihan vaan hillitysti haitarilla. Silloin arrikin tarvii isoja dramaattisia juttuja. Sit taas konserttisalissa voidaan vetää välillä vähäeleisesti pelkän sellon säestyksellä. 

Tyylitaju onkin sovittajalle monesti tärkeämpi taito, kuin se, miten taidokkaasti kappaleen voi uudelleenharmonisoida. Rohkeakin voi olla, kunhan ymmärtää, että kaikki biisit eivät voi olla ilotulitusta. Myös suvantoja tarvitaan. 

– Eihän se mikään mun keksintö ole, mutta pieni akustinen tuokio siellä keskellä konserttia tekee aina hyvää. Artistikin tulee lähemmäksi.

Toivanen painottaa vastoin kirjoittajan näkemystä biisien vahvuutta ja tekstien syvyyden tärkeyttä istuvan ja kuuntelevan yleisön edessä, kuten esimerkiksi konserttisalissa. 

Kappaleiden demottaminen studiossa on aivan normihommaa tänä päivänä. Vanhan liiton artistien kohdalla homma on kuitenkin eri. Studioon tullaan aina levyttämään, ei treenaamaan, hengailemaan tai jamittelemaan. 

– Se on näille ”vanhan liiton ammattilaisille” niinkuin pyhää hommaa, mikä on mun mielestä tosi hienoa. Kun nykyartistit laulaa biisejään milloin missäkin keittiön pöydän ääressä, kotistudiossa tai vaikkapa keikkapaikan takahuoneessa, niin vanhat artistit on tottuneet siihen, että studiopäivät on varattu ja silloin mennään levyttämään. Ne suhtautuu siihen tosissaan ja sen takia niille toi demottaminen on vähän vaikea ajatus joskus. 

Toivanen kertoo mahtavan esimerkin demottamisesta Reijo Taipaleen kanssa muutaman vuoden takaa. 

– Tehtiin Reiskan Muistojen Polku -levyä. Mulla on yleensä tapana varmistaa sävellajit studiossa laulattaen demolaulut melko kevyen ja riisutun taustan päälle. Soittelin siis siinä Rhodesilla nopeesti vähän sointuja klikin päälle varmistellakseni että sävellajit on oikeat. Kyllähän se Reiska ne laulo, mutta oli myöhemmin sanonut siellä levy-yhtiössä, helvetti ei niistä Toivasen levytaustoista tule kyllä mitään. Nehän on ihan kauheita ne sen sovitukset. Lehmänkello vaan hakkaa ja vähän sointuja päälle. 

Tiedustelen Toivaselta miltä Yöperhonen-albumi nyt soundimielessä kuulostaa. Hän toteaa, että se kuulostaa ihan hyvältä iskelmälevyltä. Aikaakin se on kestänyt hyvin vaikka levy on jo yli kymmenen vuotta vanha. 

– Kai se soundikin on ihan muhkea vaikka levy onkin miksattu kahdella, nykymittapuun mukaan jo pahasti vanhentuneella Yamahan O2R-digimikserillä. Joskus tuon levyn aikaan syttyi valtava halu ostaa joskus ”oikea” mikseri. Niinpä parin vuoden päästä tuosta, studiolleni saapui sitten ihan ”oikea” analoginen mikseri, SSL:n AWS900+,  jolla miksaan tälläkin hetkellä. 

Yöperhonen saavutti kultarajan seuraavana vuonna. Listaviikkoja albumille kertyi viisi. Ifpin tilastojen mukaan albumia on myyty tähän mennessä 21 890. Albumi aloitti ansiokkaan yhteistyön Koivuniemen ja Mika Toivasen välillä ja on poikinut tähän mennessä kuusi levyä. Yöperhonen-albumia on kiittäminen Koivuniemen noususta uudelleen megatähtiluokan kansansuosioon.

 

Kyösti Mäkimattila: Yössä soi Americano

Sony 2015

Image

Mika Toivanen valitsee seuraavaksi sessiokseen vuoden 2013 tangokuninkaan Kyösti Mäkimattilan albumin. Isolla bändillä miltei kokonaan livenä taltioitu albumi on komeaa kuultavaa. Albumi, jollaisia ei enää tehdä. Levyn musiikilliset ansiot eivät ole kuitenkaan Toivasen ainoa syy ottaa albumia käsittelyyn. Toivanen haluaa tuoda esiin epäkohdan, johon hän törmännyt muunmuassa toimiessaan kymmenen vuotta Tangomarkkinoiden kapellimestarina. 

– Ideana oli tehdä sellainen levy, miltä tangokuninkaan levyn pitäisi kuulostaa. Tänä päivänä ongelma on siinä, että kun pidetään vuosittaista tango-laulukilpailua, ne hyveet, joita tangon laulamiseen Seinäjoella liittyy, ovatkin paheita tuon heinäkuisen viikonlopun jälkeen. Radioaalloille ei ole mitään asiaa ”täydellisellä” tangoäänellä, eikä vähän jähmeähkösti fraseeraava kruunupää saa äärimmilleen tuotettua radiohittiä lentoon sitten millään.

– Ymmärrän, jos striimauspalveluissa eikä radioaalloilla ole tällä hetkellä kysyntää suomalaiselle viihteelliselle iskelmälle, mutta kokonaisen laulutyylin ja samalla myös tuotantotyylin alasajo tuntuu väärältä. 

Tangomusiikki elää siis vaikeita aikoja. Toivasen musiikilliset ratkaisut saivat ymmärrystä myös Hesarissa, jossa toimittaja Mari Koppinen kiitteli, että onneksi Suomessa tehdään vielä albumeita isosti. 

– Asiat on muuttuneet niin paljon jo tämän kahden vuoden aikana, että tällaisia levyjä ei varmaan kannata enää edes tehdä. Kun tämä genre ei soi radioissa eikä striimaa, tällaisten tuotantojen tekeminen on taloudellisesti kannattamatonta, ainakin siis levy-yhtiöille. Ymmärrän tilanteen varsin hyvin, mutta nää on asioita joita pitää sanoa myös ääneen eikä vaan yrittää pyristellä mukana. Ettei kaikki vaan yrittäis epätoivoisesti saada aikaan radiohittiä. On siis musiikkia ja muusikoita myös Spotifyn Top50-listan ulkopuolella.

Toivasen manifestin jälkeen päästään albumin syntytarinan kimppuun. Levyn tuotantoratkaisuihin päädyttiin Mäkimattilan persoonan kautta. Hän kun on henkeen ja vereen vanhan koulukunnan tangomiehiä.  

– Halusimme Kyöstin kanssa tälle levylle just tietynlaisia biisejä, jotka on meille kummallekin tuttuja. Kyöstihän tuntee suomalaisen sodanjälkeisen iskelmäperinteen kuin omat taskunsa, niinpä kun mun tietämys on rajallisempaa, sovittiin että kun molemmat tietää biisin, voi sen ottaa myös tälle levylle. Hänen laulutyyli on sellainen toteava ja vähän etäinen, mikä kuuluu tohon 60-luvun tyyliin. Tiesin heti, että tälle artistille pitää tehdä tällaista musaa, vanhalla, isohkolla tuotannolla.

Ihan vain Mäkimattilaa ajatellen sai Toivanen idean äänittää Yö kerran unhoa annoit -kappaleen laulut kuuluisassa Kirjan salissa Helsingin Kruununhaassa. Paikassa, jossa on äänitetty muun muassa Olavi Virtaa

– Ajattelin että Kyösti osaa arvostaa tätä. Mentiin sinne puolen yön jälkeen, niinkuin entisaikaan tehtiin; kun soittajat tuli keskustan ravintoloista keikoilta, mentiin vielä yöksi äänittämään. Oli hienoa fiilistellä siellä, että tässä se Ola on vetänyt. Kun kävin paikalla ekan kerran, niin talonmies sanoi, että ei täällä mitään studiota ole ollut. ”On on, kato nyt tästä valokuvasta Virran kirjastakin!”. 

– Lavan alta alemmasta kerroksesta löytyi vielä se kellarihuone, joka toimi silloin tarkkaamona. Tuli ajatus että siellä Kirjan salissa pitäis vielä joskus äänittää kokonainen levy. 

Muuten pohjat äänitettiin yhdessä päivässä livenä Toivasen studiossa. Kaksitoista viulua tallennettiin Finnvoxissa. Komppi oli sama kuin Tangomarkkinoilla, eli Hannu Rantanen bassossa, Kepa Kettunen rummuissa, Heinä Nieminen kitarassa ja Mongo Aaltonen lyömäsoittimissa. Vibrafonia soitti Arttu Takalo.

Albumin nimikappaleen oikeanlaisen fiiliksen löytymiseen tarvittiin hiukan ”studiopsykologiaa”. 

– Haettiin siihen semmosta riehakkuutta, mitä studiomuusikoilta voi olla joskus vähän vaikeata löytää. Esittelin biisin kavereille viimeisenä, kun luulivat pohjien olevan jo purkissa. ”Hei tässä olis vielä yks tämmönen, eikä ole lappuja. Vetäkää vaan, kyllä te osaatte!” Sitä kautta siihen saatiin tietynlaista räyhäkkyyttä.

Pohjalla oli ainoastaan ohjelmoitu demo jonka soittajat treenasivat korvakuulolta. Kyseessä oli kappale, joka piti vetää ulkoa ja mieluusti ekalla otolla. 

– Se vaati vähän semmosta hulluttelua, mikä kuuluu hyvin muun muassa bassoraidassa.  

Semmonen riskinottaminen, että roiskitaan menemään, ei aina välttämättä sovi sessiomuusikon pirtaan, vaikka sellasta joskus kaipaisikin.

Keskustelu kaartaa alkuperäisestä aiheesta tiukasti sivuun syvemmälle studiomuusikko-ajatteluun. Toivanen on alkanut kavahtamaan perinteistä ajattelua, jossa tuottaja ”laittaa” muusikon soittamaan. 

– Olennaista esimerkiksi bändituotannoissa – jolloin ei välttämättä työskennellä studiomuusikoiden kanssa – on löytää ne oikeat palaset jotka toimii keskenään. Joskus soitossa pienistä teknisistä puutteista kumpuava luovuus on juuri se, joka saa aikaan ainutlaatuisen soundin tai vaikkapa fillin.

– Kyllä se parhaimmillaan on sellaista, että pallotellaan niitä ajatuksia sovittaja/tuottajan ja muusikon välillä. Joillakin tuottajilla toimii, että kaikki jutut on kirjoitettu viimeisen päälle valmiiksi, mutta esimerkiksi kitara-asioiden kohdalla ei semmosia soundijuttuja voi kirjoittaa siihen lappuun. Soundi provosoi soittamaan jonkun jutun tietyllä tapaa, mitä ei komppilappuun pysty nuotintamaan. Monasti, jos on ajatus, että jokin kohta vedetään tietyllä kitaralla ja soundilla, niin se saattaakin kääntyä ihan toiseen suuntaan, kuin ajateltiin. Sen tähden en halua lukita asioita loppuun asti, vaan annan iloisen sattuman puuttua peliin. 

Kommentoin Toivaselle, että kun tilaa tietyn soittajan, tilaa myös tiettyä soundia, johon hän kertoo nyökytellen alkaneensa miettimään, millaista olisi tehdä töitä jonkin yhden asian erikoismiehen kanssa. 

– Kun studiomiesten pitää osata soittaa tyylillisesti vähän kaikkea, niin joskus olisi mielenkiintoista kokeilla vaikkapa puhtaasti punk-asenteella soittavaa kitaristia tangotuotantoihin. Tuottajan näkövinkkelistä sellaisten tyyppien kanssa syntyis varmasti jotain uutta ja mielenkiintoista. Jotain sellaista, mitä ei osais ees tilata.

Jotain sellaista syntyi Yössä soi Americana -albumille. Toivanen on silminnähden ylpeä albumista.

– Näin näitä levyjä on mahtava tehdä.

 

Toivanen: Transitions

U-records 2017

Image

Oletko tuottaja/musiikkialan ammattilainen, joka on jossain vaiheessa kärsinyt seuraavista oireista: Musahommat tympii, jonkinlaista urautumista havaittavissa, kysyt toistuvasti itseltäsi ”miksi tätä hommaa teen?” Jos vastasit myöntävästi yhteenkään kohtaan, kannattaa kokeilla samaa kuin Mika Toivanen. Nimittäin oman levyn tekemistä. Oman levyn myötä ainakin Toivanen löysi lähes kolmenkymmenen vuoden studioammattilaisuuden jälkeen uusia puolia itsestään musiikin tekijänä mutta myös aivan uusia tapoja tehdä musiikkia. 

Kyse oli suoranaisesta ahaa-elämyksestä, että tätä varten minä teen musiikkia! Kaivetaan esiin se taiteilijaminä ja luodaan musiikkia ainoastaan omista lähtökohdista. Taiteen tekemistä parhaimmillaan. Vaikka hän ammattisäveltäjä onkin, on musiikin tekeminen artisteille aivan toinen juttu kuin oman musiikin luominen. Artisti on aina keskiössä ja kaikki ratkaisut pyritään tekemään niin, että lopputulos palvelee artistia, ei tuottajaa tai biisintekijää.

– Oli vapauttavaa ja erittäin opettavaista työskennellä esim. -33° C -biisin kanssa. Kyseessä on noin neljän minuutin biisi, missä on ainoastaan moduloidun oskillaattorin pulputusta. Ei kertsiä, ei introa, eikä myöskään minkäänlaista kohderyhmää saati radiosoitto-odotuksia. Tätä ei ole kukaan tilannut, eikä kyllä myöskään ostanut, haha. Olennaista on kuitenkin ymmärtää, että myyntiluvut ei tässä projektissa ole olennaisia.

Levy, jota oli vinyylinä myyty haastattelun aikoihin ehkä kaksikymmentäviisi kappaletta, olisi jäänyt tekemättä ilman Chartmakersilla masteroijana työskentelevän Henkka Niemistön suorittamaa potkua perseelle.

– Henkka kysyi, että miksen tee omaa levyä? Hän tiesi intohimostani synteettisiin äänimaailmoihin ja on nähnyt nämä studiolla lähes käyttämättömänä lojuvat vintagelelut.

Hetken pähkäiltyään Toivanen innostui asiasta. Levyn teko aikataulutettiin seuraavalle vuodelle ja tärkein, eli masterointi varattiin joulukuun puoliväliin.

– Aikaa kului ja jossain vaiheessa lokakuuta Niemistö soitti, että masterointi on varattu, tuleeko se levy? No okei, mä teen ja aloin hommiin. Jos masterointia ei olis ollut varattuna, olis jäänyt ehkä tekemättä. 

Albumin kasaamiseen kului kaksi ja puoli kuukautta. Tätä ennen Toivanen oli äänittänyt kaikenlaisia pulputuksia ja piipityksiä, mitä oli modulaaristaan aikaan saanut ja näiden päälle levy rakennettiin. Rakennusaineina käytettiin pelkästään analogisyntikoita, kuten Moog Voyager, Korg MS-20, Oberheim Matrix-1000, Juno-60 jne. Modulaaria käytettäessä äänitys kannattaa pitää päällä koko ajan. 

– Jos ja kun saat jonkun soundin sieltä aikaseks, sä et pysty palaamaan enää siihen. Tai ainakaan minä en pysty. Jos et saanut äänitettyä sitä, niin et sä löydä sitä samaa asentoa niille nappuloille ja soundi on näin ollen kadonnut ikiajoiksi. Mun modulaarin käyttö on enemmänkin seikkailua oskillaattorien ja filttereiden maailmassa kuin määrätietoista soundin vääntöä. Mun normituotannoissa analogisynien käytöllä ei ole hirveesti merkitystä, mutta tää levy on tehty pelkästään niillä. 

– Koko levy on tehty analogivehkeillä, ja kyllä sen mun mielestä kuulee. Masteroija sanoi, että kun nostaa yläpäätä, sieltä ei kuulu mitään. Pelkkää sähkön kohinaa. Todella hyvän kuuloisia synasoundeja saa ulos melkeinpä mistä vaan plugarista tai VA-synasta mutta kun jääräpäisesti vältellään uutta teknolo-giaa ja äänitellään näitä vanhoja rahisevia ja suhisevia pörinöitä raidoille, lopputulos on mukavan pyöreä ja lämmin. Kun kaikissa soittimissa ei ole midiä, suurin osa melodioista, bassoista ja pädeistä on soitettu livenä. 

– Sekvenssijutut taas tulevat modulaarin parista sekvensserimodulista. Jostain syystä käytin Akain RhytmWolf-rumpukonetta sekvenssien synkkaamiseen. Vasta editointivaiheessa huomasin ettei se Akain kello ole todellakaan kovin tarkka. Jo kahden minuutin kohdalla tempossa 90 bpm aloitettu biisi saattoi olla 92 bpm. Ja tämä tietenkin aiheutti pientä puhdetta kun tuon modulaarimateriaalin yritti saada ”gridiin”. Läheskään aina en tästä ”kiihtymisestä” jaksanut edes huolestua. Tuli vaan inhimillistä kiilausta monotonisiin sekvensseihin.

Toivasen ”kaikki alusta loppuun itse” -meininki kuulostaa yksinäiseltä hommalta. Eikö hän kaipaa bändiympäristön sosiaalisuutta ja asioiden pallottelua? Ei kaipaa – päivastoin.

– Syntetisaattorijutun ihannointiin mulla liittyy oleellisesti se, että ne oli semmosia laborantin näköisiä jätkiä, ketkä väänsi nappuloita siellä yksin ilman bändiä. Omaa juttuaan valkoisissa takeissa. Se on osa sitä estetiikkaa, että tehdään yksin ja sitä mä olen kaivannut.

Myös oman levyn tekoa hän on kaivannut. Jottei homma jäisi tekemättä, on hän varannut masteroinnin jälleen joulukuun viidenneksitoista päiväksi. Tuo deadline pelastaa hänet myös liialta hinkkaamiselta ja itsekriittisyydeltä. 

– Olen tässä kolmenkymmenen vuoden aikana aloittanut kaikenlaisia omia juttuja, mutta kesken ne on jääneet, kun eivät ole olleet omasta mielestäni tarpeeksi hyviä. Vasta nyt tajusin että julkaistu sooloalbumi on aina parempi kuin kovalevyn uumenissa majaileva mahdollisesti joskus täydellinen sooloalbumi. 

– Se on mulle ihan olennainen naksahdus tuolla nupissa, että tekee vaan. Ja nyt kun näitä on aloittanut tekemään, niin mä tiedän jo aika hyvin millainen seuraava levy tulee olemaan. Se on jopa aika vapauttavaakin ajatella sillä tavalla.

”Tekee vaan” -ajatteluun liittyy myös ymmärrys siitä, että kun tänä päivänä mikään musiikki ei myy, niin miksei sitä sitten kannattaisi tehdä omista lähtökohdista? Kun Toivanen on ollut koko ajan kaupallisen musiikin käytössä, niin omiakin tuotoksiaan on alkanut arvottamaan kaupallisista lähtökohdista; ”eihän tätä kukaan kuuntele”. 

– Semmonen ajattelu pitää täysin unohtaa. Joskus silloin kun teki Jari Sillanpään levyä, joka myi kolmesataatuhatta kappaletta, ei ehkä olisi ollut mitään järkeä tehdä levyä joka myy kolmesataa kappaletta. Nyt taas kun uudemmat levyt myy parhaimmillaankin vaikka kymppitonnin, niin ero siihen mun kolmeenkymmeneen ei ole enää niin iso.

Toivanen uskoo että omaehtoiselle musiikille on aina ti-laus-ta. Kaiken pohjalla on kuitenkin sen sisäisen palon esille tuominen. Kauhea tilanne, jos se olisi johonkin vuosien saatossa kadonnut.

– Oman levyn tekeminen oli henkilökohtaisesti tosi iso asia. Mun mielestä jokaisen musatuottajan pitäis tehdä oma levy. Tästä oppineena, mulla on joka joulukuu masterointi varattuna. En vielä tiedä ihan tarkkaan mitä tulen tekemään, mutta omaa musaa pitää tehdä.

 

Bruce Swedienin viisaat sanat

Tavatessaan kuuluisan äänittäjän, Bruce Swedienin, jäi Toivasen mieleen se miten tämä painotti jokaisen äänit-täjän omien lähtökohtien tärkeyttä. 

– Swedien palasi ajassa taaksepäin ja kertoi äänittäneensä 50-luvulla esim. Duke Ellingtonin big bandiä ja käyttäneensä niitä oppeja siitä lähtien äänityksissään ja miksauksissaan. Se on hänen historiaansa. Hän on tehnyt sitä, mutta joku muu taas jotain muuta. 

Swedienin viesti oli selvä:

– Antakaa te oman historianne kuulua tekemisissänne! 

 

Image

Toivanen peilaa ajatusta omaan työhönsä:

– Mun historia on syntikkapopissa ja Corollan takapenkillä kuunnellussa Katri Helenassa. Erilaisia mikkejä sun muuta saa kaupasta kuorma-autoittain, mutta se ei ole olennaista, vaan se on se oma historia, joka saa ja jonka pitää kuulua siellä äänitys- tai miksaustilanteen valinnoissa. Jokainen tekee erilaisia ja ainutlaatuisia juttuja sen johdosta. Ja se on tärkeintä!

•••

Lue myös Riffin Nettispesiaali, jossa Toivanen kertoo lisää äänittämisestä ja miksaamisesta, sekä luotetusta komppiparista, jolle voi antaa soitettavaksi aivan mitä vain.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.