Jemina & Selina Sillanpää – jo 30 vuotta musiikkia yhdessä

Jemina & Selina Sillanpää eivät halua pitää kiirettä musiikin kanssa. Tärkeää on säilyttää se ilo, mikä musiikin tekemiseen syttyi lapsuuden kodissa.


Haastattelun aikana Jemina ja Selina Sillanpää toteavat, että ”kenenkään muun kanssa ei olisi näin helppo tehdä töitä. Ei ole 30 vuotta aikaa harjoitella”. Sisarusten vahva yhteys tulee esiin myös heidän kanssaan keskustellessa ja usein tuntuu, että jompi kumpi jatkaa toisen ajatusta ja lausetta aivan automaattisesti.
Vaikka yhteinen soittaminen ja laulujen tekeminen on merkittävässä osassa, molemmat toimivat myös omalla tahollaan. Jemina tekee musiikin ohella näyttelijän- ja ohjaajan töitä, ja Selina opettaa Sibelius-Akatemiassa. Heidän mielestään tärkeintä on säilyttää ilo musiikin tekemiseen, sillä se kaikki muu mitä tekee ”ruokkii tähän musiikkiin”.
Mistä sanat ja sävelet tulevat?

Sillanpään kodissa viulunsoitto ja laulaminen alkoivat jo lapsena. Oman isän, Seppo Sillanpään (Vanha Isäntä, Pihasoittajat) kautta kansanmusiikki tuli monissa muodoissaan tutuksi varhaisella iällä ja saman tien alkoivat myös esiintymiset Yhdysvalloissa perheyhtyeen kanssa.

– Musiikillinen kieli meillä on vahvasti siellä Pohjois-Amerikan kansanmusiikissa, sillä lapsesta saakka olemme sitä laulaneet ja kuulleet. Sitten se toinen puoli on suomalainen kansanmusiikki, meillä on paljon esimerkiksi teksteissä sellaisia teemoja, jotka ovat mielestäni suomalaisia, suomalaista symboliikkaa, Selina aloittaa.

Kuten?
– Me ollaan Hollolasta Hämeenkoskelta kotoisin. Meidän lauluissa esiintyy esimerkiksi niiden paikkojen nimiä, ja tarinat sijoittuu niihin ympäristöihin. Laulujen teemat on sieltä, mistä me olemme kotoisin. Toki me ollaan kuunneltu kaiken maailman musiikkia, koska isän kanssa on soitettu paljon myös skandinaavista, italialaista ja irlantilaista kansanmusiikkia. Ja opinnoissa ollaan sitten perehdytty myös klassiseen ja kevyen musiikin genreihin, Jemina jatkaa.

Lukioiässä musiikin tekeminen jatkui Band’O-kokoonpanon myötä, jolla syntyi bluegrass-/kansanmusiikki-levyjä. ”Teini-meininkiä”, kuittaavat siskot tämän ajan, mutta myöntävät, että noita levyjä kehtaa edelleen kuunnella ja ”niistä on ihana kuulla se oma historia”.

 

Ei taktikointia

Viisi vuotta sitten Selina Sillanpää tutustui Sibelius-Akate-mian workshopissa Rolling Stones -saksofonisti Tim Riesiin. Hän kuuli sisarusten musiikkia, ja halusi tulla mukaan jo suunnitteilla olleen Rajamailla-levyn tuottajaksi.
– Se levy syntyi niistä ihmisistä, yhdessä tehden ja tyyleillä leikitellen. Tuottaja oli siinä voimakkaasti mukana, samoin esimerkiksi Marzi Nyman ja Jaska Lukkarinen. Se oli ihana prosessi, kun kaikki toi siihen paljon ajatuksia, ja me haluttiin ottaa niitä vastaan. Ne oli meidän kappaleita, mutta missään vaiheessa ei tuntunut, että kukaan olisi lähtenyt viemään niitä väärään suuntaan. Me ei silloinkaan kauheasti taktikoitu tai puhuttu auki. Kysymys oli enemmänkin tunnelmista. Selina pohtii.

Joissain sessioissa tuottaja Ries oli läsnä Skypessä studion penkillä, mutta paljon hän oli myös itse paikalla soittamassa, ja oli yksityiskohdista hyvin tarkka.
– Hän saattoi mennä pianon ääreen kesken biisin, kokeili ja kokeili eri sointuja. Hän oli tarkka siitä, jos joku ei ollut kohdallaan – hyvällä tavalla pedantti. Meillä oli myös hyvä äänittäjä, Juppu Mauranen, joka teki sitä tuottamista siinä samalla kun lauloimme suomeksi, sillä englanninkielinen tuottaja ei pystynyt kaikkea kuulemaan.

Levy poiki keikkojakin Rolling Stones -kiertuesoittajien (Ries, Bernard Fowler, Lisa Fischer) sekä Charlie Wattsin kanssa Englannissa ja Kanadassa.
– Jonkin verran esitettiin rollari-biisejä, ja lisäksi omia kappaleitamme. Se oli hieno jatko tuolle levylle.

Musiikillisesti levyllä on yhdistelty folk-, rock- ja myös jazz-vaikutteita. Esimerkiksi Pedot-kappaleessa kirjoittaja kuulee jopa nykykansanmusiikin fiilistä.
– Tuntuu, että samat kappaleet on sovitettavissa aika monellakin tapaa. Mutta olemme laulaneet ihan lapsesta lähtien yhdessä ja aina stemmoissa, ja tuntuu, että tuo meidän tapa tehdä harmonioita toisillemme aina sitoo sen jollakin tavalla kansanperinteeseen, Selina pohtii.

 

 

 

 

Halu kertoa tarina

Toisin kuin ehkä voisi kuvitella, Sillanpäät harvoin kirjoittavat kappaleita yhdessä; se ei kuulemma ole heille luontaista. Jeminan mielestä kappaleeseen tulee olla tietty etäisyys, jotta siitä voi antaa tuoreeltaan palautetta.
– Pystyn silloin näkemään helpommin mikä toimii ja toisinpäin. Se toisen ensimmäinen reaktio on tosi arvokas siltä kannalta, että ymmärtääkö laulun. Toki jos kappaleesta puuttuu joku osa, niin sitten saatetaan improvisoida siihen. Ihan alkuvaiheessa ei kuitenkaan koskaan kirjoiteta yhdessä, hän toteaa.

Tuleeko riitoja?
– Joskus kyllä, mutta riitelemme voimakkaasti ja nopeasti. Me ei yhtään tykätä pilata päivää sillä, että on huono tunnelma. Me ollaan tehty niin hirveästi töitä yhdessä, ja pitkään myös asuttiin yhdessä opiskeluaikoina, että ollaan hiottu toisemme.

Sillanpäät toteavat, että laulunkirjoittaminen on aina lähtenyt halusta kertoa joku tarina, eikä kaupallisuus ole ollut motivoiva tekijä.
– Me ollaan tehty tätä niin pienestä, että ei me olla oikein osattukaan tuoda siihen kaupallista puolta. Toisin kuin vaikka näyttelijänä sitä tekee kaikenlaista, mutta sitten kun me itse kirjoitamme nämä laulut, niin niiden takana täytyy todella seistä. Ei meillä ole mitään kaupallisuutta vastaan, mutta se ei vaan ole ollut meidän juttu. Välillä olisi hyväkin vähän taktikoida, että nyt tarvitaan tämän tempoisia, tyyppisiä ja henkisiä kappaleita, Jemina pohtii.

Uuden levyn kappaleet ovat työn alla. Saan kuulla, että siitä on tulossa hieman akustisempi kuin edellisestä, mutta edelleenkään mitään kiveen lyötyä ajatusta sen tyylistä ei ole.

– Uusissa kappaleissa on selkeästi menty eteenpäin johonkin suuntaan, mutta saa nähdä. Iän mukana teematkin muuttuu, uusissa kappaleissa on ehkä enemmänkin sellaista yhteiskunnallisuutta, mitä meidän muissakin töissä tulee vastaan. Teimme keväällä Kansallisteatteriin Karavaani 2017 -esityksen, ja ehkä sen prosessin kautta löytyi uusia asioita. Me kokeillaan ja demotellaan. Muutenkaan uusien laulujen kanssa ei kannata mennä heti studioon, vaan niitä on mukava soittaa keikoilla ennen levyttämistä, siten niihin löytyy myös uusia näkökulmia.

Lauluja Sillanpäät kirjoittavat sekä suomeksi että englanniksi, koska keikkoja tehdään myös ulkomailla. Keikkamyynti on omissa käsissä, ja kotimaassa mieluisat keikkapaikat saa yleensä buukattua silloin kun tekee kiertueen. Turhan paljon ei sopivia paikkoja kuitenkaan ole.

– Jos me soittaisimme enemmänkin cover-biisejä, niin varmasti silloin löytyisi niitä paikkojakin enemmän. Toisaalta ihanaa, että ei ole sellaista painetta, kun on rinnalla muitakin töitä. Ei tarvitse koko ajan löytää ja myydä keikkoja.

Keikkojen saamiseen Yhdysvalloissa ovat vaikuttaneet paljon nuoruuden keikkamatkat, ja vuosien varrella on saatu myös omia kontakteja.
– Viime vuosina ollaan käyty siellä kahdestaan, niin että on paikallisia muusikoita, jotka opettelevat kappaleet.

Sattumallakin on ollut osuutensa, käy ilmi. Floridassa järjestettävälle 30A Songwriter’s Festivalille kutsu tuli aivan puun takaa, kertoo Selina:
– Se oli oikein sattumien sattuma. Meidän suuri suosikki on Indigo Girls, ja heidän managerinsa järjestää tuota festivaalia. Hän laittoi aivan yllättäen viestiä, että on kuunnellut meidän musiikkia Myspacessa ja olisi kiinnostunut. Sen jälkeen olemme olleet vuosikausia häneen yhteydessä. Hän sanoi, ettei heillä ole koskaan ulkomaalaisia esiintyjiä, mutta he haluaisivat lennättää meidät sinne. Olemme olleet siellä muutaman kerran, ja nyt ollaan jälleen menossa.

30A Songwriter’s Festival on kuulemma ”lauluntekijän taivas”, jossa lauluja todella kuunnellaan.
– Siellä saattaa olla keikalla todella paljon yleisöä, mutta lavalla on sitten vaan artisti kitaran kanssa. Välillä on aivan superhiljaista, koska sinne hakeutuu sellaisia ihmisiä, jotka ovat tottuneet kuuntelemaan tällaista musiikkia. Siellä Nashvillen alueen laulunkirjoitus törmää kivasti poliittisempaan folk-laulunkirjoitukseen, Sillanpäät toteavat kuin yhdestä suusta.

 

 

Duo ja trio ovat rakkaita

Teemme haastattelun Juttutuvassa, josta Jemina ja Selina jatkavat soundcheckiin Juhlaviikkojen Huvila-telttaan Lauri Schreckin (kitara, kantele) kanssa. Vaikka bändikeikkoja tehdään mielellään, niin duo- ja trio-soitto on Sillanpäille rakas ilmaisumuoto, josta ei haluta missään nimessä luopua.

– Siinä on jotain mistä haluaa pitää kiinni, ja sillä tavoin pystyy soittamaan ihan missä tahansa. Esimerkiksi kun Amerikassakin on noita keikkareissuja, ja on kaikkia jamitilanteita sun muita – se musiikki voi syntyä, kun avaa vain sen kotelon. Meillä on ollut paljon erilaisia kokoonpanoja, ja kuitenkin aina duo tai trio, isän ja nykyään Laurin kanssa, on pysynyt mukana.

– Laurin kanssa lähti sujumaan tosi helposti alusta saakka, tuntui kuin hän olisi tehnyt meidän kanssa jo vuosia musiikkia. Hän laulaa stemmojakin, ja naurettiinkin, että hän on vähän kuin meidän veli. Lauri soittaa myös sähkökitaraa ja kannelta, joten tuntuu, että tästä kokoonpanosta saa tosi paljon irti.

Jemina ja Selina muistuttavat, että mitä pienempi kokoonpano on, sitä enemmän jokaisella on vastuuta.
– Isossa bändissä voi vaikka vähän tanssiakin välillä, kun ei tarvitse huolehtia niin paljon siitä, että pitää komppia kasassa. Esimerkiksi viulusta tulee duossa tai triossa yhtäkkiä aika vahva soitin.

Viuluissaan Sillanpäät käyttävät lähes poikkeuksetta omia mikrofoneja, mutta muuten keikoilla luotetaan siihen mitä talo tarjoaa.
– Välillä on ollut tilanteita, että on soitettu laulumikkeihin, mutta kyllä se soittimen oma mikrofoni on tärkeä. Omaa äänimiestä meillä ei oikein koskaan ole, mutta yleensä ne jotka ovat paikassa töissä, tuntevat kyllä omat laitteensa.

Jemina ja Selina treenaavat yleensä täysin akustisesti. Siksi olisikin pettymys, jos äänentoisto ei toimisi kuten pitää. Esimerkiksi monitorit pitää olla pienimmilläkin keikoilla.
– Me tehdään niin paljon sellaista vaihtamista ja stemmoja lennosta. On pettymys, jos ei kuule toisiaan, vaikka ollaan vierekkäin.

Toinen vaatimus on, että pitää olla samanlaiset laulumikrofonit:
– Se on ongelma, jos mikrofoneissa on yhtäkkiä jokin soundiero. Me ollaan niin totuttu laulamaan yhdessä, ja tiedetään miten reagoida siihen, jos toinen laulaa enemmän leadia. Jos mikrofonien soundi on erilainen, se onkin aika hankalaa, Selina toteaa.

– Teemme sovituksia, joissa vuorottelemme solistina ja toinen laulaa tietoisesti stemmaa. Jos on uusi miksaaja, hän ei voi sellaista mitenkään tietää. Joten mitä paremmin me kuullaan ja pystytään tekemään se siinä lavalla, sitä parempi, Jemina kiteyttää.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

04.11.2018
|
Teksti: Timo Östman | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy