Knut Reiersrud – norjalainen kameleontti

|
Image

Knut Reiersrud taitaa olla tunnetuin norjalainen kitaristi Terje Rypdalin ohella, ja varmaankin moni-ilmeisin ja yllättävin. Siksi oli mukavaa, että sain hänet juttusille syksyn 2017 Tampere Jazz Happeningissa. 

 

Tampereelle Knut Reiersrudin toi yhteinen projekti laulaja Solveig Slettahjelin ja In the Country -jazztrion kanssa. Komealla Trail of Souls -levyllään yhtye käsittelee lähinnä amerikkalaisen gospel- ja blues-laulukirjan sivuja raikkaan skandinaavisen tyyliin. Kyseessä on yksi monen monista projekteista, joissa Reiersrud on ollut uransa aikana mukana. Niistä lisää myöhemmin. Tämän kokoonpanon tarina alkoi muutama vuosi sitten Jazz at the Berlin Philharmonic -konserttisarjan kautta.

– He halusivat järjestää norjalaisen illan nimellä Norwegian Wood. Siihen kutsuttiin jazzsoittajia Norjasta, jotka puolestaan pyysivät minut kitaristiksi. En kuitenkaan lue itseäni jazzkitaristiksi, vaan olen enemmänkin folk- ja bluessoittaja, Reiersrud toteaa tamperelaisen hotellin aulassa Jazz Happening -keikan jälkeisenä aamuna.

Berliinin konsertista tehtiin äänite, joka osoittautui Saksassa melko suosituksi. Siitä innostuneena saksalainen vanhan liiton jazz-tuottaja Siegfried Loch pyysi jatkoa. Näin syntyi kokoonpanon studioäänite Trail Of Souls.

– Siegfried Loch pyysi josko me haluaisimme uppoutua hieman syvemmälle pohjoismaisen musiikin ja vanhan amerikkalaisen bluesin ja gospelin synteesiin. 

Oslossa maineikkaalla Rainbow-studiolla äänitetyltä levyltä löytyy myös orgaaniselta kuulostava tulkinta Peter Gabrielin Mercy Street -balladista. Kerrotko hieman siitä miten levy taltioitiin?

– Siegfrid Loch on live-äänittämisen perään, eikä oikein pidä päällekkäisäänityksistä. Minä halusin kuitenkin siellä täällä äänittää yhden kitaran lisää, jotta kappaleisiin tulisi enemmän väriä. Silloin jouduimme suostuttelemaan hänet pieneen kompromissiin. Mutta pääosin se on tehty studiossa juuri noin: olimme kaikki yhtä aikaa isossa äänitystilassa, jossa oli flyygelit ja kaikki.

 

Kehtolauluja pahan akselilta

Jazz Happeningin keikka ei toki ollut Knut Reiersrudin ensimmäinen esiintyminen Suomessa. Hän kertoo käyneensä Tavastialla keikalla jo 35 vuotta sitten r’n’b-laulaja Nappy Brownin kanssa. Nimenomaan blues eri muodoissaan oli se Reiersrudin ”ensimmäinen rakkaus”, ja sen parissa hän maineensa Norjassa loi 1980-luvulla. Blues-juuret kuuluivat myös Pakkahuoneen keikalla pitkässä kitarasoolossa.

Toisaalta Knut Reiersrud on aina ollut liikkeellä avoimin mielin. Esimerkiksi urkuri Ivar Kleiven kanssa duona tehtyjä kirkkomusiikki-levyjä on syntynyt ties kuinka monta. Toisaalta kun amerikkalaiskitaristit David Lindley ja Henry Kaiser ottivat tuntumaa norjalaiseen kansanmusiikkiin Sweet Sunny North -levyillä (’94), Reiersrud oli remmissä. Hän toteaa, että juuri David Lindleyn tapaaminen sai hänet kiinnostumaan ns. maailmanmusiikista.

Otetaan esimerkki. Reiersrudin Sub-albumilta (’99) löytyy versio Johnny Otisin r’n’b-klassikosta Willie and the Hand Jive. Sovitus on kaikkea muuta kuin klassista r’n’b:tä, sillä Reiersrudin versio menee pitkälti 7/4-tahtilajissa, ja lisäksi siinä on sazilla soitettu intro. Tällä levyllä Lindleyn vaikutus kuulemma oli merkittävä.

– Davidin kanssa soittaminen innosti minua turkkilaisen saz-luutun opettelemiseen. Myös oud-luuttua soitimme kimpassa. Mutta tavallaan kiinnostuin etnojutuista jo bluesin avulla, koska sen kautta avautuu esimerkiksi cajun ja meksikolainen musiikki. Toisaalta minulla oli nuorena myös vahva reggae-kausi, mikä tietysti on etnistä musiikkia sekin. 

Mutta ehkä yllättävimpänä inspiraation lähteenä Reiersrudin uralla on toiminut Yhdysvaltojen presidentti George Bush:

– Kun Bush oli pitänyt puheensa ”Pahan akselista” (Axis of Evil), levytuottaja Erik Hillestad soitti minulle ja sanoi, ettei pitänyt siitä. Siksi hän halusi tehdä levyn, jossa menisimme jokaiseen noista maista, jotka Bushin mielestä akselin muodostivat. Etsisimme naislaulajia laulamaan paikallisia kehtolauluja, ja levyn nimeksi tulisi ”Lullabies From the Axis of Evil”. Se kuulosti hienolta.

– Kävimme vuoden sisällä Syyriassa, Libanonissa, Iranissa, Kuubassa, Palestiinassa ja myös Afganistanissa. Siellä todella pelättiin laulamista, koska Taliban-aika oli vasta päättynyt. Pohjois-Koreaan emme päässeet, mutta meillä oli sinne kontakteja Punaisen Ristin kautta, joten äänitys onnistui. Teimme kappaleista versiot, joissa oli mukana sekä alkuperäinen että länsimainen laulaja (jälkimmäisistä mainittakoon esimerkiksi Ricky Lee Jones, Eddi Reader, Eva Dahlgren, Kari Bremnes, Lila Downs, sekä Nina Hagen). Pystyin vuoden ajan perehtymään pelkästään Aasian ja Lähi-idän musiikkeihin, ja suorastaan rakastuin iranilaiseen musiikkiin, Knut muistelee.

 

Yhdellä kielellä saa enemmän tunnetta

Kun kysyn Knut Reiersrudilta ovatko etno-vaikutteet muovanneet hänen tapaansa soittaa kitaraa, hän toteaa sen olevan selvää, mutta että sitä on vaikea kuvailla sanallisesti. Pienen pohtimisen jälkeen löytyy kuitenkin yksi selkeä esimerkki.

– Soitan sooloja ja melodioita paljon yhdellä kielellä sen sijaan, että soittaisin horisontaalisesti. Tuo tapa on yleinen monien etnisten kielisoittimien soittotyylissä. Mielestäni sillä tavalla musiikkiin saa enemmän tunnetta ja sointivärejä. Kun taas soitan sazia, niin voin tietysti käyttää myös mikrointervalleja. 

Trail Of Souls -levyllä on muuten kappale Borrowed Time, jonka kitarasoolossa koristelut tuovat mieleen intialaisen musiikin.

– Joo, sen sijaan, että tekisin vibraton, teenkin nopeita korusäveliä viereisiltä nauhoilta melodiasävelelle. Derek Trucks on todella haka tuollaisissa jutuissa, hänen tyylissään kiteytyy täydellisesti intialaisen musiikin ja gospel-kitaroinnin synteesi, Knut toteaa.

Eilisellä keikalla soitit osan biiseistä avoimessa virityksessä, jolloin teit paljon ”harppumaisia” sävelkuljetuksia, joissa osa sävelistä soitetaan avoimilla kielillä. Käytätkö paljon tuota Chet Atkins -tekniikkaa?

– Kyllä, koska silloin kitara itsessään kuulostaa isommalta, ilman että täytyisi käyttää paljon efektejä sen takia. 

Eilen soitit ilman plektraa. Teetkö niin aina?

– Siten olen soittanut alusta saakka. Kun siirryin akustisesta sähkökitaraan, plektran käyttö ei tuntunut luontevalta, joten soitan sitä samalla tavalla kuin akustista. Sen sijaan sazia tai udia on mahdotonta soittaa ilman plektraa, ja toki lap steelin kanssa käytän myös sormiplektroja. 

 

Liukukitaraa folk-oopperassa

Lap steel ja muut slide-instrumentit ovat yksi Knut Reiersrudin leipälajeista. Se puoli hänen osaamisestaan on päässyt erityisen hienosti esiin monissa tilanteissa, esimerkiksi Norjassa suositun ja Suomessakin usein keikkailleen Tom Russellin folk-oopperassa The Man From God Knows Where. Sillä levyllä roolisi taisi olla muutenkin aika merkittävä?

– Joo, käytännössä olin enemmän tai vähemmän tuottaja tuolla levyllä. Erik Hillestad vastasi enemmänkin äänittämisestä. Tom Russell kirjoittaa hienoja tekstejä, hänen kanssaan on muutenkin hienoa työskennellä, sillä vaikka musiikki paljolti countrya, hän on avoin sille, että siihen tuodaan erilaisia vaikutteita. Tuolla levyllä erityisesti kelttivaikutteet ovat pinnassa, onhan siellä irlantilaista säkkipilliä ja Dolores Keane laulamassa. 

Kun Knut Reiersrudin tarinoita kuuntelee, kaikki kuulostaa jotenkin niin norjalaiselta. Onko niin, että vauraassa öljymaassa on varaa heittäytyä tällaisten kaupallisesti riskaabelien tuotantojen pariin, koska ne ovat taiteellisesti palkitsevia? Reiersrud on tehnyt paljon töitä juuri Hillestadin Kirkelig Kulturverksted -firmalle, joka hänen mukaansa oli Norjan suurin levy-yhtiö ’90-luvulla. Nykyisinä suoratoisto-aikoina se julkaisee noin 6–7 levyä vuodessa.

– Erik pyytää minut yleensä pari kertaa vuodessa johonkin projektiin mukaan. Erityisesti silloin kun teen kirkkomusiikkia urkuri Ivar Kleiven kanssa on varsin luontevaa, että Kirkelig Kulturverksted toimii julkaisijana. Erik Hillestad nimittäin on sen musiikin spesialisti, hän tuntee kaikki vanhat hymnit ja tietää miten niitä kannattaa käsitellä. 

Myös näillä levyillä Reiersrudin instrumentti on usein steel-kitara, mutta melodiaa tulee käsitellä varoen.

– Pedal steelin kanssa en ole kovin hyvä, ja mielestäni sen soundi muutenkin menee tuollaisessa kokoonpanossa hyvin mutaiseksi. Siksi soitan noilla levyillä Weissenbornin havaijin-kitaraa ja vanhaa Gibsonin lap steeliä. Melodian kanssa tulee olla tuossa musiikissa tarkkana.

Tampereella Knut nähtiin telen ja straton varressa, mitkä Gibson 340:n ohella ovat hänen suosikkinsa. Hänelle Fenderin kitarat ja Super Reverb -vahvistin muodostavat yhdistelmän, joka on ”marriage made in heaven”. 

– Telessä pidän purevuudesta. Omistan myös ”Coodercasterin”, jossa on Lollarin Supro Style -mikrofonit. Gibsonilla puolestaan saa aikaan mukavan feedbackin. 

Koska soitat paljon myös saz- ja ud-luuttua, kerrotko meille miten vahvistat keikoilla tuollaiset soittimet?

– Sazissa käytän ihan pietsomikrofonia. Jos sen mikittää tavallisella mikrofonilla, matalat taajuudet jäävät uupumaan ja soundi kuulostaa helposti vähän raa’alta. Pietsolla sen sijaa saa vahvemman alakerran. Ud-luuttuun minun vain täytyy löytää joku kiva mikrofoni. Sitä on hankala soittaa bändissä, joten se on ainoastaan soolokeikoilla. 

Eilisellä keikalla pidit pedaaleja nuottiständillä ja säädit niitä soiton aikana. Toimitko yleensäkin noin?

– Tässä bändissä kyllä. Ei niitä eilen montaa ollutkaan, ainoastaan tremolo ja Fat-Tonen kevyt särö, jolla saan hieman lämpöä soundiin sekä Line 6:n delay, se vihreä malli, jolla voin myös livenä sämplätä itseäni. Kun efektit ovat käden ulottuvilla, pystyn manipuloimaan esimerkiksi delayta ihan manuaalisesti, Knut toteaa.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2018. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.