Ajankohtaista / haastattelut

Doyle Bramhall II singahti vuosituhannen alussa Eric Claptonin luottokitaristiksi, ja vieraili yhden jos toisenkin staran levyillä. Hän on kuitenkin myös sooloartisti, ja on taas viime vuodet keskittynyt urallaan tähän puoleen. Niissä merkeissä Bramhall II myös vieraili Helsingin Juhlaviikoilla 2019, soittamassa keikan Huvilateltassa. Tämä haastattelu julkaistiin alunperin Riffin printtinumerossa 5/2018, jolloin miehen neljäs soololevy, Shades, oli juuri julkaistu.

Jos basisteista puhutaan, yksi nousee ylitse muiden. Tyylillä ja taidolla oikeastaan kaikissa mahdollisissa genreissä tehty työ on varmistanut yhdysvaltalaisen Tony Levinin aseman maailman sessiomiesten terävimmässä kärjessä.

D&B Audiotechnikin Soundscape johtaa saliääntä kohti vau-elämyksiä.

Kyllä persoonallisuus vaan on valttia. On aina mukavaa kuunnella muusikoita, jotka ovat suodattaneet vaikutteistaan oman tunnistettavan tyylinsä. Robert Cray on yksi heistä, ja samalla yksi sukupolvensa tärkeimmistä bluesartisteista.

Kuluneen musiikkikesän huippuhetkiä koettiin Äänekoskella heinäkuun viimeisenä 2004, kun järjestyksessään 20. Keitelejazz tarjosi vastaanottavaiselle yleisölle uutta vaihettaan eläväisesti elävän Billy Cobhamin Spectrum-bändin. Fuusiota maukkaasti tarjoilleen kvartetin bassoa hyväili mutkattoman tyylikäs herrasmies, Victor Bailey (44).

24. Tampere Jazz Happening toi syksyllä 2006 Suomeen kitaristi Vernon Reidin (47), jolle mikään musiikkiin liittyvä ole vierasta – tai sellaista, jota ei voisi kokeilla. Sivuroolit ovat vaihdelleet valokuvaajasta tuottajaan sekä säveltäjästä multimediataiteilijaan. Mustien muusikoiden asiaakin on ajettu.

Helsinkiläisviisikko The 69 Eyes on eräs parhaiten menestyviä suomalaisbändejä. Tämän jutun syntyaikaan – alkuvuodesta 2005 – bändin edellisenä syksynä ilmestynyt seitsemäs studioalbumi Devils oli jo myynyt kultaa Suomessa, kun vielä uusia julkaisumaita lisättiin kartalle eri puolilla maailmaa. Kiertueet ja promootio työllistivät eteenpäin puskevaa bändiä, mutta aikaa haastattelulle löytyi ja tulokset julkaistiin alunperin Riffin printti numerossa 4/2005.
Nyt on sopiva hetki kaivaa materiaalit arkistosta ja avata juttu nettiin.

Kitaransoiton Tom Waits – esimerkiksi tuollaisella vertauksella on kuvailtu yhdysvaltalaisen Jim Campilongon erinomaisuutta kitaristina. Mutta mikä tuo tämän New Yorkin Telecaster-ässän kerta toisensa jälkeen maahamme ja miksi tukikohdaksi on vakiintunut pohjoinen Keski-Suomi?

1980-luvun loppuvaiheissa rockvirtuoosien instrumentaaliset levyt alkoivat menestyä. Tunnetuimpia edelläkävijöitä tällä saralla ovat kitaristit Joe Satriani ja Steve Vai, joiden monista kiekoista muodostui klassikoita ja tyylisuunnan näyttäjiä. Levytysvaiheessa oli tapana koota studioon sooloartistin taustalle laatubändi, jonka tuli pystyä seuraamaan johtajaa vaativimmissakin tempoissa ja biisirakenteissa. Varma valinta basson varteen oli Stuart (Stu) Hamm, jolla oli jo vuosien ajalta kokemusta useista bändeistä Vain kanssa, alkaen yhteisistä ajoista Berklee College Of Musicissa, ja riittämiin taitoja sekä bändisoittoon että bassosooloihin. Usein vielä kahden käden otelautatekniikalla.