Peter Lerchen soitossa soi pitkä matka juurille

|
Image

Peter Lerche on soittanut pitkän uransa aikana paljon kitaraa: levyillä, sessioissa ja bändeissä. Alussa pääasiassa rivimiehenä ja nyt jo toistakymmentä vuotta omalla nimellään ja bändijohtajana. Niinpä hänen nimensä on tullut tutuksi ja mies tunnustetaan soittimensa kärkikaartiin Suomessa. Toisessa roolissaan, opettajana, hän on myös osaltaan edistänyt monien nimisoittajien urakehitystä.

 

Peter Lerche yhdistelee musiikkiinsa elementtejä, joita on elämän varrelta tarttunut eri puolilta maailmaa ja monesta kulttuurista. Lerchen musiikkitaustasta on hyvä mainita muutama aivan ratkaisevan tärkeä asia. Hänen molemmat vanhempansa ovat  ensinnäkin musiikki-ihmisiä, äiti pianonsoiton opettaja ja isä taitava jazzpianisti. Toinen merkittävä seikka on se, että YK-tehtävien vuoksi perhe asui ulkomailla, ensiksi Thaimaassa ja sittemmin Italiassa ja Pakistanissa. 

– Tämä vaihe kesti ikävuodet kuudesta neljääntoista, jolloin tulin takaisin Suomeen, Lerche muistelee. Kävin englanninkielisiä kouluja ulkomailla ja soittoharrastus alkoi Thaimaassa rumpujen soitolla. Menin isän kanssa varkaiden markkinoille ja ostettiin virvelirumpu ja haitsu – maksoivat 700 bahtia – koska isä halusi minun komppaavan hänen soittaessaan standardeja. Rummuista oli suurta hyötyä myöhemmälle soitolle.

Seuraava merkkipaalu oli Pakistanissa, Peshawarin kaupungissa lähellä Afganistanin rajaa, jossa 11-vuotias Peter aloitti kitaransoiton valtaisan sisäisen pakon sanelemana.

– Sitä voisi sanoa jonkinlaiseksi uskoon tuloksi. Oli vain pakko soittaa. Kävin koulua amerikkalaisella lentotukikohdalla ja soitin amerikkalaisten pikkupoikien kanssa normaalia sen ajan kamaa: Hang On Sloopy, Wipeout ja muita tavallisia. Tämä oli myös The Beatlesin juhla-aikaa.

Vuonna ’68 Lerche tuli Helsinkiin käymään koulua loppuun ja täällä tietoisuuteen iskivät erityisesti Creamin ”Fresh Cream” ja ”Disraeli Gears” sekä Jimi Hendrix, sukupolvelle tyypilliset vaikuttajat.  

– Tuo aika oli hieno vaihe aloittaa kitaransoitto, silloin korostettiin musiikin esteettisiä ja  kauneusarvoja eikä niinkään teknisiä. Claptonissa jumaloitiin hänen vibraattoaan ja John McLaughlinin huikea intohimo yhdistettynä tekniikkaan oli vastaansanomaton yhdistelmä minulle, varsinkin levyillä ”My Goal’s Beyond” ja ”Inner Mountain Flame”.

Tuohon asti Lerche oli soittajana itseoppinut, metodinaan intensiivinen musiikin kuuntelu ja väsymätön harjoittelu. Sanojensa mukaan hän kuunteli levyjä ja soitti sitten soittamasta päästyään. Vasta 18-vuotiaana mukaan kuvaan astuivat nuotit. 

– Halusin oppia sen taidon, kaipasin jotain systeemiä ja kurinalaisuutta ja menin Ogeliin ja Helsingin konservatorioon. Konservatoriossa oli säkää, koska vastaan tuli hieno klassisen kitaran soitonopettaja Juan Antonio Muro, joka espanjalaisena osasi sanoa isot ja vaikeatkin asiat rehellisesti ja paineetta. Hän oli tarkka ja vaativa opettaja.  Soitin klassista aktiivisesti kolme vuotta. En kuitenkaan enempää kuin kaksi tuntia päivässä, koska tiesin koko ajan, että plektra sekä sähköisen että akustisen kanssa on minun tapani.

Hurjat harjoittelumäärät ja määrätietoinen ote loivat pala palalta pohjaa uralle, jolle näyttäisi olevan ominaista syventyminen kuhunkin osa-alueeseen pedantisti ja tinkimättä. Lerche itse muotoilee taustasyyn varsin vaatimattomasti.

– Olen hidas kehittymään ja tein sellaisen ratkaisun, että treenaan kotona perusteellisesti ennen kuin siirryn musiikin ammattilaiseksi. En mielestäni ollut tarpeeksi hyvä – painoin paljon töitä kitaran kanssa ja tulin ammattikuvioihin vasta yli 25-vuotiaana. Olin kuitenkin koko ajan mukana bändeissä, mm. Himalaya Band, jossa tutustuin Takamäen Joneen ja Sorvalin Upiin sekä Reijo Karvosen bändissä Ikaros, jossa tein ensimmäiset levytykseni jo 70-luvun puolella.

Vuosina 1980 ja ’81 tapahtui paljon lyhyen ajan sisällä: Lerche pyydettiin tuuraajaksi UMOon Saksan kiertueelle. Tästä kokemuksesta ja Markku Johanssoniin ja Olli Ahvenlahteen tutustumisesta lähtivät ammattikuviot nopeasti liikkeelle ja keikkoja alkoi tulla.  

– T.T. Oksala oli nähnyt minut Himalaya Bandin kanssa ja suositteli minua Pekka Pohjolan uuteen bändiin. Tämä oli minulle erittäin tärkeää, koska olin ihaillut Pekkaa ja hänen omannäköistä estetiikkaansa jo pitkään ja meistä tuli ystävät. 

Ystävyys ja yhteistyö löysivät yhteisen sävelen myös Pohjolan kahdella levyllä, Urban Tango ja Jokamies. Luontevana jatkona näiden perään tulivat Jukkis Uotilan bändin ulkomaankeikat ja niiden ohella myös studiosoitto astui kuvaan, kun Jaakko Salo vanhana jazz-miehenä kutsui Lerchen mukaansa: komppaamaan neljää iskua tahdissa Freddie Green -meiningissä kolmella kielellä. 

– Olin jo nuorella iällä selvittänyt erilaiset sointukäännökset ja jazz voicingit – eräässä vaiheessa en mennyt nukkumaan ennen kuin oli kuunnellut Wes Montgomerya ja selvittänyt soittoa nuotti nuotilta. Tällä kompilla soitettiin paljon iskelmiä ja fokseja. Jakke tuotti mm. hienoja levyjä Junnu Vainiolle, muistelee Lerche.  

– Minua kiinnostivat kitarasoundien tekeminen ja niiden saaminen nauhalle. Sessioita tekemällä olen oppinut näistä paljon varsinkin alkuaikoina. Tein hommia kymmenisen vuotta ja katsoin oppineeni sen minkä niistä voi. Loppuvaiheessa rupesi käsityöläismentaliteetti jo tökkimään: keskityttiin siihen, miten asia tehdään eikä mitä tehdään. Koin sen melko sovinnaiseksi, koska minusta tekemisen tulee lähteä omista lähtökohdista sisäistyneesti eikä toisten tyylejä jäljitellen.

Lerche on tehnyt paljon mainoksia Esa Niemisen kanssa ja ollut elokuvien musiikissa mukana. 

– Jo Ikaroksen aikana tutustuin Anssi Tikanmäkeen ja olen ollut vahvasti mukana hänen hienossa elokuvamusiikkikaaressaan. Siihen kuuluu musiikkia molemmille Kaurismäille sekä Maisemakuvia Suomesta ja Vanhat Valokuvat. Kontakti Anssin kanssa on ollut pitkä ja hyvä, kunnioitan häntä ja hänen tunnistettavaa tyyliään kovasti.

Pave Maijasen bändissä kiertueet taas kulkivat pitkin rockfestareita Dingon vanavedessä vuoden ’85 tienoilla. Lisäksi Lerche on mukana usealla Hectorin levyllä, ja hänen ensimmäinen levylle asti päätynyt sovituksensa on Hectorin albumilla Varjot ja Lakanat. 

– Silloin tajusin, että haluan tehdä itseni näköistä ja kuuloista musiikkia eikä sessioiden rivimieheksi ei ole paluuta. Sitä paitsi uusia nuoria tulokkaista studioihin on tarjolla ja näin sykleittäinhän sen täytyykin mennä.

Vuonna 1986 Vesa-Matti Loiri lähestyi Lerchea ja ilmoitti haluavansa yhteistyöstä. Ensi vuonna tämä yhteistyö on jatkunut jo 20 vuotta.  

– Olin ensiksi rivisoittajana ja kun vuonna ’93 Olli Ahvenlahti meni Yleen, Vesku kannusti minua tekemään musiikkipätkiä silloiseen ohjelmaansa. Aluksi vastustin, mutta siitä lähtien olen vastannut Veskun bändistä ja tuotannosta ja tehnyt muutamia sävellyksiä hänelle. Eikä ole kaduttanut pätkääkään; on ollut hieno kokemus ja tuttavuus ja olen saanut tehdä omannäköistä juttua.  

Lerche kasvoi lapsena englanninkielisessä ympäristössä, jolloin hänelle syntyi ikävä suomenkieltä kohtaan.  

– Olen sittemmin päässyt korvaamaan sitä isosti hyvien suomenkielisten sanoittajien kanssa ja tulkintojen kautta. Minusta muusikon tulee ottaa yhteys sanoituksiin, muuten musiikki jää väistämättä pelkäksi soitteluksi tai soivaksi materiaksi.

 

Laitteistoa

Vuosien varrella Lerchen käytössä on ollut melkoinen määrä kalustoa ja paljon sitä tuntuu olevan jäljellä edelleenkin. Perusainekset hänelle ominaisen soundipaletin luomiseen ovat seuloutuneet kokeilun ja etsinnän kautta. Uran alkuaikoina ympäröivä todellisuus oli todellinen rajoitus soittamiselle, kun soitinmarkkinat olivat suppeampia ja tarjolla olevat soittimet paljon kaallimpia kuin nykyään.

– Minulla oli aluksi kauhea Les Paul -kopio, kunnes kesäduunista sain kasattua sen verran, että ostin Les Paul Customin. Ensirakkauteni oli siis humbucker. Langat johtavat Claptonin soundiin, jossa soitetaan yliohjatun Marshallin kautta. Minua puhutteli se taivaallinen, mutta rujo särösointi ja olen käyttänyt siitä nimitystä valkoinen bluessoundi. 

Myöhempi Claptonin Stratokausi ei sen sijaan haastateltavaamme kuulemma enää kolahtanut, kun ”mömmömaailma” vei jotain soinnillisesti räjähtävää mennessään. Les Paul Custom ei silti ole jäänyt viimeiseksi kitaramalliksi Lerchen soittimistossa vaan kokeilu erilaisten kitaroiden parissa on jatkunut näihin päiviin asti. Yhteistyö hyvinkääläisen soitinrakentaja Juha Ruokankaan kanssa on jatkunut jo useita vuosia ja Lerchen ykköskitara on nykyisin mallia Duke.

 

Image

 

– Olin juuri hankkinut Musamaailman Kai Saarikon avustuksella hienon PRS McCarthy Hollowbodyn. Se on todella loistava kitara ja minulla edelleen käytössä. Olin kiertueella Loirin kanssa ja Juha pyysi lupaa tuoda kitaransa näytille. Se oli kaunis Duke, soi älyttömän hyvin ja siitä tuli mieleen ’58 Les Paul, jota olin päässyt kokeilemaan Amerikassa. Se on rakkaimpia kitaroitani ja sitä on muunneltu monta kertaa: otelaudasta on koverrettu puuta kolmanteen nauhaväliin asti venytystä auttamaan, tallamikkiä on siirretty sentin verran tallasta poispäin; näin ääni on pehmentynyt ja Les Paulille tyypillisestä kireästä kitalakisoundista on päästy eroon. Yhdessä Juhan kanssa suunnittelemamme kaulamikki on vähempitehoinen ja sekin pehmentää sointia.  Tällainen mikki on nyt käytössä muissakin Dukeissa. Juhan kanssa on ollut hienoa tehdä yhteistyötä.

Vibrakammen käyttö ei ole Lerchen juttu, vaan hän tekee vibraton mieluummin vasemmalla kädellä, joko rannetta kääntämällä tai viulumaisesti kielen suuntaisesti.  Edellisessä tavassa suositaan sellaista tekniikkaa, jossa kieli esivenytetään ja vibrato tulee mukaan vasta äänen lopussa. Esikuvia löytyy yllättävältäkin suunnalta. 

– Bob Marleylla on tällainen laulutapa: ensin ääni suoraan ja lopuksi vibrato. Sting on pöllinyt sen häneltä. Pidän näistä kovasti. Jeff Beckillä on hieno esivenytys ja kiusaaminen sen jälkeen. Beck on muutenkin löytänyt oman ihan oman juttunsa eikä hän kilpaile kenenkään kanssa. Sen sijaan en pidä sellaisesta vibratosta, johon ääntä venytetään pelkästään ylöspäin.

Lerchellä on lisäksi on useita Juha Rislakin kokoamia Stratotyyppisiä (Warmothin puista) kitaroita, joista yksi on ”täyttä ’80-lukua, varustettu Jacksonin aktiivielektroniikalla ja ulostulo on hirmuinen!” 

Myös akustinen kitara on oleellinen osa Lerchen soittoa.

– Mieliakustisiani ovat sessioaikoina paljon käyttämäni Lowden ja tuoreempi Larrivee, molemmat omistamani ovat valmistajan karvalakkimalleja. Larrivee on kotona sohvakitarana ja studioissa äänimiehet ovat ihmetelleet sen sointia: sointi on tasainen eikä miksauksessa tarvita mitään. Kitaran koppa on pienempi, OM-kokoinen, eikä soinnin alapää lähde kumisemaan.

Kielinä sähkökitaroissa on Elixirin Nanowebit .011-seteillä ja Lerchen plektrat ovat muotoa #351, paksuudeltaan 1.14 tai 0.96 mm. Plektrojen toisesta syrjästä on leikattu kaistale pois. Tämän syy paljastuu, kun mies ottaa plektran käteen; leikattu suora linja asettuu peukalon niveltaipeeseen.

Muu kalusto valitaan tilanteen mukaan ja perusvaihtoehtoja on kaksi.

– Pedaaleissa käytän esimerkiksi seuraavanlaista ketjua: kitaran jälkeen Homebrew Electronicsin Ufo Octave Fuzz – ihana laite! Sitten Visual Soundin Route 66, joka puskuroi vaikka sen ohittaakin ja signaali jaksaa terveenä vahvistimeen asti. Isomman särön tuottamiseen on T-Rexin aivan erinomainen Mudhoney, joka hakeutuu juuri haluamaani seutuun särön ja fuzzin väliin. Ja delaylla saa soittoon aikaiseksi paljon karakteeria, kuvailee Lerche, ja jatkaa: 

– Tästä signaali meni viime rundilla Lee Jacksonin GP-1000-etuasteeseen, jota Lassi Ukkonen on kustomoinut Dumble-tyylisessä hengessä. Soundi on erinomainen; pykälän vähemmän lasisuutta ja vastaavasti pykälän rouheampi kuin Howardin kone. Pääteasteena oli sitten Rocktronin trankkulaite. Eräs syy käyttää puolijohdelaitetta on se, että siitä lähtee hyvä soundi vaikka soitan älyttömän hiljaa. 

Image

Ja tämä onkin usein aivan ratkaiseva seikka, kun työt ovat hyvin vaihtelevia ja monenlaisissa ympäristöissä. 

– Minulla on konsertteja kirkoissa ja sinfoniaorkesterien kanssa ja silloin ei voi käyttää putkivahvistimia, jotka lähtevät kauniisti niiaamaan vasta isoilla tehoilla, perustelee Lerche valintojaan.  

Kaappina on alunperin Marshallin yhdelle 12-tuumaiselle suunniteltu kotelo, jonka takalevystä on leikattu keskeltä pois kaistale ja saatu näin aikaan puoliavoin rakenne. Elementtinä on varsinaisesti bassolle ja PA-käyttöön tarkoitettu Eminencen Beta-12.

– Pidän siitä, koska sen resonanssitaajuus on erittäin alhainen, 55 Hz. Soititpa minkä tahansa äänen, siinä on mukana isäntää, eikä toistossa ole ikävää Celestionille ominaista vintagetyyppistä piikkiä 2,8 kHz:ssa, jota ei miksauksessa saa millään pois.  Haluan itse määrätä, mitä taajuuksia kaiuttimesta tulee ja tykkään mikittää suoraan kaiuttimen edestä. Siksi Shuren SM57 ei käy, koska silläkin on ominainen +6 dB:n nyppylä 5,7 kHz kohdalla; varsin kirskuva taajuus. Maailma on täynnä hyviä kaiutinelementtejä ja niitä vaihtamalla voi löytää oman soundin, se vaatii vain hiukan vaivannäköä.

Kouvolalaiseen Lassi Ukkoseen, putkivahvistimiin perehtyneeseen spesialistiin, Lerche tutustui vuonna 1988. Vuosien saatossa Ukkonen on tehnyt Lerchelle vajaat kymmenkunta vahvistinta, joista toisiin liittyy hupaisiakin tarinoita. 

– Olen aina hakenut vahvistimista jotain sellaista, mitä niissä ei ole ja Lassi on hienosti ollut apuna tässä. Hän teki Ben Granfeltille kaikkien aikojen plexin, ostin sen Beniltä ja myin pois, sitten Ben osti sen takaisin... sitten oli Fender-tyyppisiä ja paranneltu Soldanon tapainen ja A-tyypin nuppi ja vaikka mitä...  Lassin ei tarvitse tarrautua vintagemaailmaan, vaan otetaan parhaat ominaisuudet monesta.

Vahvistimia on toki hankittu myös Kouvolaa kauempaakin.

– Kai Saarikko auttoi myös erään uniikkitapauksen, aidon Howard Dumblen, hankinnassa. 

Image

Kuulun putkiekspertin vahvistimella soittaa mm. Larry Carlton ja Dumblen maine Amerikan mantereella on melkoinen. Rahat maksettiin tekijälle etukäteen ja tilaajan piti allekirjoittaa paperi, ettei vahvistinta avata. Kuuleman mukaan tilaaminen ei ollut sekään mikään itsestäänselvä proseduuri, herra Dumble kun suostuu rakentamaan vahvistimen vasta sitten, kun on vakuuttunut tilaajan soitannollisista taidoista. Niinpä Lerchenkin oli lähetettävä neuvottelujen aluksi Dumblelle Pekka Pohjolan levy, ihan vain näytteeksi taiteellisesta pätevyydestään. Dumblen käsin kirjoittama vastauskirje ilmaisi hyväksynnän hankkeelle, mutta vuosikausiin ei kumminkaan sitten kuulunut mitään. Rahat alkoivat vaikuttaa jo menetetyiltä, kunnes lopulta vahvistin vihdoin tupsahti Suomeen, aluksi vielä jenkkiläisellä 110 V virtalähteellä. Pitkästä odotuskaan ei tunnu enää kirvelevän mieltä.

– Kyllä kannatti odottaa Dumblea; se on upea, hormoneja kaksin käsin vetänyt "Fender Deluxe". Dumblen puhdas maailma sisältää kaiken mitä Fenderillä on ja vielä enemmän. Lassinkin mielestä tällä rakentajalla on täysin oma juttunsa. Käytän Dumblea puhtaalla asetuksella ja asetan kaikki säröt sen eteen.

 

Opettajana ja oppilaana

Lerche ryhtyi oppilaasta opettajaksi Ogelissa jo alkuvaiheessa. 

– Kaikki olivat vielä keltanokkia ja hommat olivat hajallaan, hän muistaa. Rupesin aluksi varovasti opettamaan, mutta huomasin nauttivani siitä, koska jouduin selvittämään asiat perusteellisesti ja verbalisoimaan ne. Opin itse yhtä paljon kuin oppilaat ja koin sen tärkeäksi työksi. Intiassa on filosofiana ja lempeänä suusanallisen perinteen jatkamisena periaate: jos osaa jotain, pitää myös opettaa. Sitä pidetään kasvattavana ja niinpä kaikki huippumuusikotkin opettavat, vaikka heidän ei tarvitsisi. 

Valtaisia oppilasmääriä Lerche ei kuitenkaan ole koskaan havitellut, vaan sanoo hiukan itsekkäästikin valinneensa ja saaneensa sellaisia, joiden kanssa yhteys toimii. Kerrallaan oppilaita on ollut yleensä vain muutamia, nykyisellään viisi. Tällä hetkellä hän opettaa Arabiassa AMK:n ja konservatorion puolella ja pitää myös intialaista rytmisolfan workshopia nauttien siitä suunnattomasti.

Vuonna 1995 ympyrä sulkeutui, kun Lerche rupesi hakemaan lapsuudesta lähtevää identiteettiään.  

– Sain kohdeapurahan ja menin Bombayn yliopistoon opiskelemaan paikallista musiikkimetodiikkaa, hindustanilaisen musiikin perusasioita. Siihen kuului solfaa nimeltään sargam, jossa kaikki harjoitukset lauletaan ja rytmit tavutetaan. Minulla oli sitarin ja tablan soiton opettajat, edellisen kanssa soitin samat fraasit kitaralla ja tablaopettajan kanssa käytiin läpi tavujuttuja. Innostuin kovasti ja harjoittelen vieläkin sikäläisiä oppeja.

Matka ei jäänyt suinkaan ainoaksi.

– Vuonna 1998 menin Madrakseen ja pääsin tohtori Subramaniamin oppilaaksi. Rupesin tekemään isommin töitä eteläintialaisen karnaattisen rytmisolfan kanssa ja teen sitä edelleen. John McLaughlinia lainatakseni se on ”ylivoimainen rytmin mieltämismetodi” ja parantaa ajoitusta aivan ehdottomasti.

 

Soolo ja bändi

Intialaiset juuret kuuluvat useasti Lerchen vuonna 2002 ilmestyneellä sooloalbumilla Peshawar Diary, jonka kaikki sävellykset ja sovitukset ovat hänen omiaan. Levy on äänitetty New Delhissä sekä Kuusankoskella, ja intialaisten muusikoiden joukossa on sarangimestari Kamal Sabri, jonka kanssa Jukka Tolonenkin on tehnyt yhteistyötä.  Kotimaisista mukana ovat mm. Lauri Porra bassossa, Kirmo Lintinen pianossa sekä Mikko Hassinen tai Kalle Torniainen rummuissa. Peterin vaimo Pauliina soittaa usealla raidalla haitaria tai kanteletta.

Pelkästään intialaistyylisestä musiikista ei ole kyse, vaan suomalaisuus ja eri puolilta maailmaa kertyneet ainekset soivat levyllä myös. Kitaristin soololevyksi Peshawar Diary on sikäli erikoinen poikkeus, että Lerche itse on usein komppaajana ja antaa paljolti muille tilaa solistina ja melodian kanssa. Omissa sooloissaan hän hakee melodisuutta ja kappaleeseen sopivaa, usein varsin rauhallista tempoa. Siellä soivat edellä kuvatut vibratot, mutta tanakoita särösoundeja on annosteltu hyvin säästeliäästi.

Levyn kappale Neiti X toi haastattelijan mieleen Django Reinhardtin viimeiset sähkökitaralla tehdyt levytykset, minkä mainitseminen ilahdutti Lercheä.

– Minulla yksi Djangon loppuaikojen EP, jossa on mukana Nuages ja se on ehkä paras kitarasoolo ikinä. Mitaleilla ovat lisäksi Get Back ja Kitara, Taivas ja Tähdet. Django on aina pystynyt soittamaan omalla käsialallaan ja ollut vahva vastaveto amerikkalaiselle estetiikalle. Hänen fraseerauksensa kuulostaa ihan sarodilta, jota sitäkin soitetaan kahdella sormella.

Erittäin upealle soololevylle olisi suonut ilmestymisen aikoihin laajempaakin julkisuutta. Toisaalta Peshawar Diaryn musiikki on sillä tavoin ajatonta ja kestävää, ettei se happane käsiin. Ja Lerchen uran jatkuessa edelleen nousujohteisena siihen tarttuvat varmasti nekin, jotka ovat sen toistaiseksi missanneet syystä tai toisesta. 

– Peshawar Diary oli tärkeä avaus minulle ja kyllä soololevyjä tulee vielä lisää, Lerche naurahtaa. Haussa oli universaali, ei liian älyllinen soundi ja sellaiset ainekset, joille on vaikea antaa nimeä. Yleisetno on kuvauksena vähän sinne päin. Muutamalla raidalla oli mukana jazz-kokoonpano ja tämä aspekti tulee kuulumaan jatkossa. Rakastan jazzia, olen kasvanut sen parissa ja sen värimaailma puhuttelee minua.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2005. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.