Nayteikkuna

Wilko Johnson – rhythm ’n’ bluesia kovalla kädellä

Äärimmäisen kurinalainen komppaus, sekaan nakatut purevat riffit ja maaniset elkeet muodostuivat Wilko Johnsonin lavaesiintymisen tunnusmerkeiksi jo 1970-luvulla. Sama resepti toimii yhä – niin musiikillisesti kuin visuaalisestikin.  

 

Vaikka Wilko Johnson erosi Dr. Feelgoodista yli 30 vuotta sitten, hänet edelleen yhdistetään mielikuvissa tuohon brittiläisen rhythm ’n’ bluesin peruskivibändiin. Hänhän oli kitaristina ja biisintekijänä yhtyeen neljällä ensimmäisellä albumilla, joilla porukka nopeasti vakiinnutti maineensa koko Euroopassa, ja bändin lavaesiintymisissä oli aina pitelemätöntä säpinää Johnsonin askeltaessa ympäri lavaa.

Maanisesta tepastelusta tuli miehelle vakiintunut tavaramerkki, joka jatkuu edelleen miehen soolouralla ja sitä on nähty Suomessakin useaan otteeseen, viimeksi maaliskuun alussa Tavastian valmiiksi kuluneella lavalla, johon Johnson uursi uutta polkua.

 

 

Toinen Johnsonin erikoisuus on se, että hän mättää kitaransa kieliä paljaalla kädellä, ilman plektraa. Niinpä haastattelun alussa kiinnosti nähdä, miltä oikea käsi näyttää vuosikymmenien huhkimisen jälkeen; ovatko sormet kuluneet tyngiksi tai iho parkkiintunut kivikovaksi? Koura oli kuitenkin kuin tavallinen työmiehen käsi.

– Käsi on aivan hyvässä kunnossa, hän vakuuttaa.

– Soittaminen ei satu eikä iho mene verille. Alkuaikoina tietysti veri saattoi lentääkin ja minulla oli punainen plektra-suoja, jotteivät roiskeet näy. Nythän käsi on jo muuttunut puiseksi. Keikan aikana voi silti yhä tulla vammoja, joita ei huomaa kuin vasta kuin jälkeenpäin, mutta kipua ei tunnu.

Plektra oli mukana vain vähän aikaa soittoharrastuksen alussa.

– Olen vasenkätinen ja aloitin teini-iässä soittamisen niin päin. En ollut yhtään hyvä ja kaikki kaverit soittivat paremmin. Hankin paremman kitaran ja rupesin harjoittelemaan uudestaan ja nyt käänsin kitaran oikeakätisen puolelle. Samalla heitin plektran pois enkä ole käyttänyt sitä sen jälkeen. Sormilla soittamisesta ei ole mitään musiikillista etua, koska tyylini perustuu plektralla soitettuun. Mutta tämä nyt on minun tapani soittaa.

Ja näin se menee:

– Alaspäin iskiessä sormet lähtevät koukussa ja kynnet sekä sormenpäät osuvat kieliin. Ylös nostossa peukalo pyyhkäisee kielet. Näin saan tasaisen kompin. Koko tyylini on hyvin ronski ja yksinkertainen ja se perustuu Mick Greenin tapaan soittaa. Tosin hän käytti plektraa. Tärkein häneltä opittu tieto on se, että rytmi on tärkein soittamisessa.

Johnsonin soitossa vuorottelevat soinnut ja väliin heitetyt yhden tai kahden kielen riffit sekä soolot. Silti oikea käsi näyttää heiluvan melkein koko ajan samaan tapaan. Avuksi tulee vasen käsi, joka sammuttaa kieliä valikoivasti. Peukalo on reilusti kaulan päällä ja voi joko painaa kieliä tai dempata matalat kielet. Keikalla kuullussa konekiväärisoitossa mies harjaa kieliä sormenpäillä ja toisinaan saattaa näppäillä sormilla tai peukalolla käden pysyessä paikallaan. 

Herrat Green ja Johnson ovat omilla tahoillaan määritelleet yhden koulukunnan eurooppalaisessa rhythm ’n’ bluesin soitossa. Lisäksi Johnsonin hyperaktiivinen lavatyöskentely, joka alkoi jo ennen punkin ja uuden aallon anarkistista riehumista, on joko suoraan tai välillisesti antanut vinkkiä muille siitä, miten keikan aikana liikehditään.

Oletko miettinyt opetusmateriaalin tekemistä soittotyylistäsi?

– Hassu juttu: sellainen on juuri työn alla. Youtubessahan on lyhyt pätkä, jossa näytän yhden riffin soittamisen. Nyt meinaamme tehdä kokonaisen DVD:n. Tosin tyylissäni ei ole paljon selittämistä ja jos julkaistaisiin opaskirja, se olisi maailman ohuin kirja, yksi sivu riittäisi, mies naureskelee.

 

Simppeliä ja suoraviivaista

Johnson on viime vuosina satunnaisesti nähty keikkailemassa Stratocasterin kanssa, mutta vakiosoittimena hänellä on uran alusta alkaen ollut Telecaster, sekin Greenin takia valittu. Helsingissä mukana ollut Tele ei ollut enää se sama varhaisvuosien yksilö, joka on jo päästetty eläkkeelle, mutta kuitenkin edelleen musta ja varustettu vakioksi muodostuneella punaisella plektrasuojuksella, kolhuinen ja tietyistä kohdista erityisen kulunut. 

– Kitaran molemmat säätimet ovat kokonaan auki ja käytän pelkästään tallamikkiä. Kotimaassa minulla on vahvistimena Cornell, mutta täällä on lainassa Fender Twin, joka käy aivan mainiosti. Vahvistimesta asetan säädöt suunnilleen puoliväliin, eikä muuta tarvita.

Riffissäkin ajoittain mainittu toteamus pitää siis tässä tapauksessa paikkansa: soundi lähtee sormista. Efektejäkään ei tarvita, puhumattakaan langattomasta lähettimestä.

– En voi kuvitella, että kävisin silloin tällöin polkemassa jotain typerää pedaalin kytkintä. Niitä ei ollut olemassa, kun aloitin soittamisen, ja nyt minusta kaikki kuulostavat samalta käyttäessään pedaaleja. Kierrejohto suoraan vahvistimeen riittää minulle – mitenkähän kävisi langattoman kanssa: kohta olisin toisella puolella kaupunkia?

 

 

Wilko Johnsonin bändissä basson varressa on Norman Watt-Roy, soittokaveri jo vuosikymmenten ajalta, jonka tyyli muistuttaa pystypainia soittimen kanssa. Tuloksena on liikkuvaisia bassolinjoja tukevaksi pohjaksi bändin soinnille.

 

 

Rumpujen takana istuu Dylan Howe, joka omassa bändissään rytmittää modernia jazzia ja on soittanut paljon isänsä Steven kanssa. Suoraviivaisemman blueskompin lyöminen ei siten tuota laskennallisia pulmia.

Trion soundcheck oli hämmästyttävän nopea. Bändi soitti yhdessä vain yhden kappaleen, rumpujen mikitystä tarkistettiin hiukan erikseen ja homma oli siinä.

Netissä on kulkenut huhu, että Fender olisi julkistamassa sinulle Telecasterin nimikkomallin. Pitääkö tämä paikkansa?

– Totta se on, kyllä sellainen on tulossa ehkä melko piankin, Johnson vahvistaa. 

– Jo oli aikakin, olenhan auttanut heitä myymään ainakin miljoona Telecasteria melkein 40 vuoden aikana. Telecaster on simppeli palanen puuta, mikä siinä juuri on hienoa.

Tuleva nimikkomalli ei sisällä uusia tilattuja erikoisominaisuuksia, vaan se perustuu ’62 malliin, jota mies muutenkin käyttää. Uusi Tele sijoittuu keskihintaluokkaan ja on mahdollisesti Meksikossa tehty.

 

Uraputki esiintyjänä 

Levymyynti ei nykyisin ole samanlaista kuin urasi alussa ja sinunkin on kierrettävä ja tehtävä yksittäisiä keikkoja. Miltä tuntuu lähteä liikkeelle?

– Levyjen tekeminenkin on muuttunut, eikä se enää ole sama juttu. Livenä soittamisesta tykkään, joten lähden mielelläni. Tosin olemme toukokuussa menossa äänittämään uusia kappaleita ja levy tulee aikanaan. Lisäksi olen kirjoittanut omaelämäkerran Looking Back At Me, jonka pitäisi ilmestyä pian.

– Aloittaessani musiikin ammattilaisena ajattelin, että tätä voisi tehdä ainakin muutaman vuoden, mutta touhu vie mennessään. Nyt olen 64, ja aikoinaan tuntui naurettavalta, että tässä iässä vielä jatkaisi samoja hommia. Suunnitelmat muuttuvat tilanteiden mukaan ja olen jo kauan sitten antautunut tähän.

Dr. Feelgood on edelleen bändinä olemassa, joskaan kokoonpanossa ei ole yhtään alkuperäisjäsentä. Mielipiteen kysyminen tästä ryhmästä saa lähistöllä istuvan Johnsonin managerin huokailemaan. Ilmeisesti asiaa tiedustellaan tavan takaa. Eikä vastaustakaan kannata painaa tähän. Tämän verran kuitenkin:

– Jos pitää olla tribuuttibändi Dr. Feelgoodille, siihen tulisi laittaa nuoria kavereita, eivätkä nämä nykyiset ole sellaisia. 

Kevään aikana Johnson on nähty vilahtamassa televisiossa pyörivässä sarjassa Game of Thrones mykän pyövelin osassa.

– Minulle tämä oli helppo juttu, koska ei tarvinnut puhua mitään. Osaa tarjottiin minulle, koska halusivat jonkun ruman näköisen. Toisella kaudella tulen vilahtamaan sarjassa lyhyesti, joten tiedän olevani hengissä vielä kolmannellakin kaudella – ehkäpä silloin minua näkyy enemmän, mies virnuilee. 

Sen sijaan hänellä oli puherooli Julian Templen ohjaamassa dokumentissa Oil City Confidential, joissa uusien ja arkistoista kaivettujen haastattelujen sekä keikoilta kuvattujen välähdysten kanssa muisteltiin Dr. Feelgoodin alkutaivalta kotikaupunki Canvey Islandilta lähtien.

– Meidän bändillemme tuo teki paljon hyvää. Nyt nuorempi yleisökin tulee katsomaan meitä. Itse en ole nähnyt dokumenttia kokonaan, koska tuntuu nololta katsella itseään ruudusta.

Wilko Johnson asuu edelleen hyvin lähellä vanhaa kotikaupunkiaan, nykyisin mantereen puolella. Mitäpä muuta arkielämään kuuluu soittamisen lisäksi?

– Luen paljon. Minullahan on tutkinto klassisesta kirjallisuudesta. Shakespearea on juuri nyt menossa. Lisäksi tykkään katsella tähtiä teleskoopillani.

•••

Wilko Johnson vieraili Suomessa jälleen tammikuussa 2020 ja konsertoi – kuinkas muuten – myös Tavastialla. Arvion keikasta voit lukea tämän linkin kautta.

•••

Haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2012. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  

Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


 

02.02.2020
|
Teksti: Timo Koskinen | Kuvat: Juha Seila
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy