Marc Ribot: G Livelab 13.5.2019 – tutkimusmatka läpi musiikkityylien

Marc Ribot, 64, tekee heti kättelyssä selväksi, mikä on pelin henki. Hän ei ole tullut miellyttämään, ei kosiskelemaan yleisöä. Näemme vain maestron harmaantuneen päälaen, kun hän nojaa leuallaan kitaraan. Toinen lenkkitossu jalkatuella, asento ns. ”klassinen”. Kitarasta ryöpsähtää melodian pätkiä, jotka ovat sotkeentuneet sointunivaskaan – siltä ainakin ensiksi tuntuu. 

Pikkuhiljaa soitto alkaa hahmottumaan ja löytää uomansa. En voi olla ajattelematta, että Ribot tekee pelisäännöt selväksi; hän soittaa niin kuin haluaa. Tosin yleisö – kitaristiaficionadoja, lähes kaikki miehiä – varmasti tuntee newyorkilaisen konkarin, omaehtoisen kitaristilegendan tyylin. Se on aina perustunut rajojen venyttämiselle, jossa korvia hivelevät dissonanssit luovat harmonian, joka saattaa tottumattomammalle kuulostaa kakofonialta. Seesteisimmilläänkin kuubalaismateriaalin kimpussa, on Ribotin soitossa oma tunnistettava fraseeraus. Se on yhdistelmä jazzsointuja, bassolinjoja, kahden sävelen melodioita, jonka sekaan nopeat legatoilla kuorrutetut juoksutukset ilmentävät elävää (ja mielestäni humoristista) tulkintaa. 

 

En ole aiemmin kuullut Ribotin soittoa akustisesti. Viime vuonna hän tykitti April Jazzissa Jazzmasterillaan sellaisella volumella, että eturivistä kulki jono turvamatkan päähän. Tällä kertaa soundit ovat täydellisen paketissa – niin kuin aina Gramexin pyhätössä – luoden illuusion akustisen kitaran luonnollisesta klangista vailla minkäänlaista äänentoistoa.

Kitaranaan Ribotilla on vanha Gibson Hawaii Guitar HG-00, jonka kaula on modifioitu normaaliksi. Soundi on miellyttävän kuiva ja pehmeä. Ribotin louhinta on toki robustia ja kulmikastakin, mutta soundi pysyy koko keikan seesteisenä (voi vain kuvitella kuinka toisenlainen kokemus olisi sähköisenä, feedbackilla varustettuna).

Toisinaan jazzahtavimmat sointukadenssit soljuvat hallitun pehmeästi näyttäen, että kyllä hän kitaransa tekniikan hallitsee, vaikka sitä ei esitelläkään. Musiikki on luonnostelevaa, maalailevaa, hapuilevaakin, mutta siinä on läpi kulkeva punainen lanka ja vahva pulssi, joka tekee kuuntelukokemuksesta rauhoittavan meditatiivisen.

Ensimmäinen kappale kestää 20 minuuttia. Ragtime, kuubalainen keinunta ja jazz lyövät kättä potpurissa. Toinen kappale alkaa vailla mitään esittelyjä. Country- ja bluesimprovisaatiot, variaatioita jostain tutusta standardista vuorottelevat läpi ensimmäisen setin. Kuulinko Tom Waitsin Cemetery Polka loppukadenssin? “And they'll never give a dime to you”…

Välillä Ribot heittäytyy konekivääri-improvisaatioihin, joista huokuu bebob, avantgarde… Tämä on kupletin juoni. Ikkunan ohi ehtii mennä vielä monta 10-ratikkaa, ennen kuin ensimmäinen spiikki koittaa.

Tasan kello 21, noin 50 minuutin soiton jälkeen, Ribot nostaa ensi kertaa katseensa kohti yleisöä ja sanoo hymyillen: ”15 minuuttia, pidän lyhyen tauon”. Jännittynyt tunnelma laukeaa, kun kiitollisen hiiskumatta esitystä kuunnellut yleisö huokaisee ja ryntää yhtä aikaa tiskille ja vessaan. 

Toisen setin alkuun Ribot, jonka olemuksesta huokuu empaattisen konstailematon läsnäolo, pyytää anteeksi, että on niin huono kertomaan biisien nimiä: ”soitin Coltranea ja monia muita juttuja. Jos tosiaan haluatte tietää, tulkaa juttelemaan keikan jälkeen”.

Ja paljon sieltä tuleekin sävelmää toisensa perään loppumattomassa potpurissa. Jazzstandardeja: A Nightingale Sang in Berkeley Square, Smoke Gets in Your Eyes, Jingle Bells… joku varmasti tunnisti useammankin. Mieleeni palaa, mitä Ribot sanoi viime vuoden April Jazzissa pitämässä klinikassa, kuinka hän on noudattanut periaatetta, että kappaleen voi aina jättää kesken. 

Musiikillinen matka jatkuu läpi vuosikymmenten ja mantereiden. Välillä koukataan Afrikkaan ja palataan Kuuban kautta takaisin Pohjois-Amerikan tutumpaan musiikkiperinteeseen. 

Toinen setti lähentelee jälleen kestollaan tuntia. Kun se loppuu ja encorekin on soitettu, poistuu mestari lavalta tyytyväisen näköisenä. Aplodeista päätellen loppuunmyydyn keikan yleisökin oli saanut mitä halusi, musiikillisen matkan täynnä yllätyksiä.

•••

Riffin printtinumerossa 1/2007 julkaistun haastattelun "Marc Ribot, sessiomuusikko oudommasta päästä" voit lukea tämän linkin kautta. 

15.05.2019
|
Tommi E. Virtanen
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy