On rock-yhtyeitä, ja sitten on tämä Status Quo. Piti ehdottomasti nyt tilaisuuden tullen vasiten lähteä katsomaan, onko veteraani ja herrasmies Francis Rossi (73), ryhmineen löytänyt sitä neljättä sointua.
Uskomatontahan tuo jotenkin on. Bändi viettää 60-vuotisjuhlaansa työn merkeissä, kuinkas muuten, Out Out Quoing -kiertueellaan, joka kolmen viikon tauon jälkeen lähti uudelleen liikkeelle Suomesta. Olikin muuten mukavaa mennä ilmastoituihin sisätiloihin, kun lämpömittari ulkona näytti tasan +30°!
Vartin säätämisen ja asiallisen roudausmusiikin jälkeen kello 19.16 se pärähti, kuten hiukan aavistelin (en tutki settilistoja etukäteen, miksi ihmeessä pilaisin yllätyksen): Caroline!
Pelkästään tuo yksi ja ainoa kappale olisi itselleni hyvin jo riittänyt. Ralli menee heittämällä omaan Top 10 :een. Siinä on ihan kaikki hittiin vaadittava aines: Viipyilevä ja nouseva intro, loistava riffi, erillinen rumpujen sisääntulo, sutkit lyriikat ja helppo kertosäe. Jo vuodesta 1973. Huh huh.
Ja kyllä, aina yhtä valmis herra Rossi kehotti laulamaan mukana! Niin tapahtui.
Miksaus oli mainion selkeä ja erotteleva, ja Quon sapluunahan on nimenomaan se aito ränttätänttä, mutta perin maukas sellainen. Ei vaadita kuin ne peijakkaan kolme sointua, ja ne toimivat. Soitettiin kovaa, mutta sveitsiläisen kellon tarkkaa rockia.
2013 – 2014 koettiin pienisuuri ihme, kun alkuperäinen kokoonpano alias ”Frantic Four” kasattiin kuin kasattiinkin uudestaan kiertueelle kaikkien voitoksi, ja loppu on historiaa.
Kuten sekin, että nimenomaan Quo oli se, joka Wembleyn stadionilla Lontoossa aloitti Live Aid -hyväntekeväisyystapahtuman Euroopan osion 13.7.1985.
Jouluna 2016 edesmennyt Quon alkuperäisjäsen, komppikitaristi-laulaja Rick Parfitt oli varmasti monella mielessä, kun nyt vakuuttavasti rytmiä ja komppia ”junttaava” basisti John ”Rhino” Edwards puolestaan pääsi ykköslauluun toisena kuullussa Rain-kappaleessa. Bändin ykköslauluvastuu kun jaettiin aikanaan nimenomaan Rossin ja Parfittin kesken. Nykykokoonpanossa Parfittin korvaava komppikitaristi Richie Malone sai jo heti alkusettiin lauluvastuuta hänkin, kappaleessa Little Lady.
Sitten peribrittiläisyyttä, "if You don´t mind…" – Rossi ja puhe. Mies hymyili maireasti, ja oli sangen ilahtunut, kun bändi lopulta – kuten me kaikki muutkin – kahden, kolmen vuoden tekemättömyyden jälkeen pääsi uudestaan asiaan. Hän pahoitteli sekä ”yski” ja vitsaili nenänsä niistämisellä ja ”lääkityksensä” toimimattomuudella. Otti samalla hienosti ja aidosti suoraa kontaktia yleisöön, ja esimerkiksi Pauliksi nimetty kaveri sai huomiota pariinkin otteeseen.
Itse olen aina ja vain uudestaan hämmästellyt brittien ja meikäläisten huumorintajun lähes saumatonta yhteensopivuutta. ”Jatketaanko”, kysyi Rossi ja uteli seuraavaa kappaletta bänditovereiltaan: sopivasti Softer Ride ja Beginning Of The End.
Hold You Backin jälkeen kuultiin sulavasti soljuva pitkähkö medley, joka alkoi What You´re Proposingilla, päättyen Again And Againiin.
Nimestään huolimatta Status Quo on lavalla kaikkea muuta kuin stabiili. Koko bändi liikkuu vaivattomasti ja tämän tästä pitkin lavaa, tullen aina välillä aivan lavan reunaan ottaen huomioon mahdollisimman monet etualan katsomossa. Edwards ja Malone vaihtoivat alituiseen puoliaan ja aina yhtä mainiota seurattavaa on, kun ukot mättävät voimasointua yhtenä miehenä rinnatusten heiluen. Kepin vaihto ja Malone sai laulaa Mystery Songin.
Originaali rumpali John Coghlan lopetti yhtyeessä jo 1981, poislukien tietenkin em. comeback-kiertue. Nykyään rummuissa kuullaan Leon Cavea, jonka yksin jytisevä bassorumpu herätteli yleisön The Oriental -kappaleen introssa. Valoshow oli hetken täysin punainen. Muuten mentiin kyllä ihan asiallisen hillityillä hommilla noissa.
Kello näytti kutakuinkin 20.07 ja oli Rossin kolmannen pitemmän välipuheen vuoro. Nyt hän muisti jonkun varta vasten kyselleen uudempien kappaleiden perään, ja niitäkös oli tulossa parikin: ”Jos ei kiinnosta, käykää vaikka vessassa tai oluella”, miehen mallatessa kuorsaavaa nukkujaa.
Rossi puhui paljon, selkeällä äänellä ja oli oikeasti hyvin viihdyttävä. Tärkeily ja ryppyotsaisuus kun eivät mahdu samalle riville Status Quon kanssa.
Kuultiin Rossi/Edwards -yhteistyötä bändin uusimmalta levyltä Backbone, kappaleiden Cut Me Some Slack sekä Liberty Lane myötä. 2019 ilmestynyt levy takasi Quolle sen jo 25. Top 10 levyn, ollen sen paras saavutus melkein 40 vuoteen! Rossi sooloili sangen verevästi ja tyylillä. Toki sillä tavaramerkkisellä, myrkynvihreällä työkalullaan.
Variaatiota viihdyttävän vakuuttavaan pelimannihenkeen remmissä tuo myös pitkäaikainen kosketinsoittaja Andrew Bown, joka aina väliin nappaa käsiinsä myös kitaran. Hän myös laulaa köörejä ja huuliharppulurauskin saatiin jo What You´re Proposingissa.
1986 Quo sai ison hitin versiollaan In The Army Now -kappaleesta, joka oli seuraavana vuorossa, aloittaen keikan kovan loppunosteen ja huipennuksen Quo-klassikoita säästämättä. Allekirjoittaneella olisi tuosta kipaleesta muuten paljon enemmänkin kerrottavaa, mutta siitä sitten joskus, ehkä, voi olla tai sitten ei. Joka tapauksessa oikein aikaakestävä ja erinomainen viisu, josta Quo sorvasi täysin omansa.
Bändi oli kirjaimellisesti vireessä, samoin kitarat joita välillä mätettiin tosiaan kuin isän kädestä. Roll Over Lay Down ja pikantti Rossin feedback-lopetus tämän valkoiseen Marshall-vahvariin tukien ja seinäloppu. Pam. Ammattimies on ammattimies. Cave, kuten koko ryhmä, tikitti iskut juuri täsmälleen. Rummuissa ei sielläkään mitenkään diivailtu, vaan säestettiin. Lesson learned.
Rossi nautiskeli nyt varmaan ehkäpä kolmen minuutin verran introlla ja sai itsekseen kasvattaa yleisönsä kiihkeää odotusta hiljalleen vihjaten, mitä oli tulossa. Vikkelää pikkailua ja leikittelyä teemalla: Down Down (On The Level, 1975). Valinta menee täysin samaan vastustamattomaan sarjaan Carolinen kanssa. Jos joku on tosiaan kestänyt ajan hammasta, niin tämä on sellainen kipale.
Bownin synamatto johdatti Whatever You Wantiin, jossa hän myös tuplasi ja vuorotteli Rossin ykköslaulussa. Huomioitavaa oli se, että oikeastaan ainoastaan tässä, ja sittenkin hyvin vähän, oli huomattavissa mitään muutosta Rossin äänessä. Repertuaaria on tuskin edes transponoitu, eivätkä kuluneet vuosikymmenet kuulu mitenkään miehen laulun sävyssä. Ällistyttävää kerrassaan!
Kuin aave, Bown oli siirtynyt kitarasta takaisin korokkeelleen ja tunnelmoi kosketinsoolossaan.
Rossi oli vaivihkaa soittanut harmaalla tuuraajalla, mutta myrkkykitara tuli jo takaisin: Rockin´ All Over The World. John Fogerty -cover, joka sai yli tuhatpäisen yleisön nousemaan spontaanisti ylös ja taputtamaan tahtia. Tahtia, jota Rossi selvästi positiivisesti hämmästyneenä oli jo setissä aiemmin ihaillut. OK, myönnän, annoin osani, minäkin. Saimme laulaa taas: Laa – laa –Like – It …Here- We- Go – ou…!
Encore urheilutermein mainiten kellotettiin siinä 20.45. Don´t Waste My Time sekä Paper Plane. Sitten salin valot päälle ja taustanauha.
Voi veikkoset, kyllä oli iltapuhde! Value For Money, tokaisisi engelsmanni ehkä. Jos mitenkään teillä vain on tilaisuus vielä osallistua Quon keikalle missään, älkää epäröikö. Vakuuttavaa viihdettä jo vuodesta 1962. Oli pakko kysyä edellisellä rivillä istuneelta, 12-vuotiaaksi Eeroksi osoittautuneelta sälliltä yhden sanan kuvausta koetusta showsta: ”Hyvä”! Ja oli.
