Jukka Takalo: "Vaarojen laulut" – metsämanifesti soi rikkaasti

Image

Kuplettimestari Jukka Takalon metsämanifesti menee tunteisiin ja sekoittaa tyylilajeja täysin estoitta. Sanavirtuoosi ottaa kantaa, mutta ei saarnaa. Takalo on tehnyt todennäköisesti uransa parhaan levyn.

 

Jo lähes kolmekymmenvuotisen levytysuran tehneen Takalon kohdalla mainitaan usein hänen ensimmäinen yhtye, Aknestik. Kuitenkin, vaikka Takalo on tehnyt jo mittavan, kuuden pitkäsoiton mittaisen soolouran. Monipuolinen tuotanto on liukunut poprockista kuplettiin ja vanhaan iskelmään, ammentaen sujuvasti mistä tarve vain on. Takalo on itse määritellyt tyylinsä kupletiksi ja sellaisena häntä voidaan pitääkin, ainakin jos häntä tarkastellaan sanoitusten näkökulmasta. Kokonaisuus on kuitenkin paljon värikkäämpi.
 
Jo edellinen Suomen kuningas -albumi otti rohkeasti kantaa yhteiskunnan tilaan ja sen ilmapiiriin. Ei Takalosta silti poliittista laulajaa saa, sen verran kaukana paatoksesta hän on. Ei vaikka Vaarojen laulun ensimmäinen single, Tää menee tunteisiin, käsittelee pätkätyöläisen kurjaa tilannetta.
Musiikillisesti laulun tyyli on kuitenkin jotain kupletin ja 70-luvun glitterin välimaastossa. Se keventää aihetta vietävästi ja kuten Takalo laulaa, ”on kyse ihmisarvosta”.
Laulu lähestyy aihettaan huumorin keinoin, niin kuin kupletin pitääkin. ”Palvele, kuuntele, jousta ja auta / jaksamme kunnes kutsuupi hauta // töitähän on, mutta vain pätkin / osapäiväorjana vuorossa sätkin”.
Takana potkii tuuba, joka jo itsessään saa hymyn kuulijan kasvoille ja hauskan ajaton teksti olisi voinut olla vaikkapa legenda Veikko Lavin kynästä peräisin. Sama tyyli kantaa läpi albumin. Takalo huomioi tarkasti ja kommentoi, mutta ei opeta ja saarnaa.

Musiikillisesti ollaan edellisiä levyjä syvemmillä vesillä. Ilmaisua on haettu paitsi 60–70-luvun iskelmästä, myös varsin rikkaista sovituksista. Kapellimestarina häärännyt Pentti Amore (oik. Juho Kauhanen) on loihtinut rikkaan maailman Takalon sävellysten ympärille.
Levyllä soittaa iso tukku vierailijoita aina viulu- ja torvisektioista lähtien. Välillä viulujen kuorrutukset tuovat mieleeni kaikessa suomalaisessa kansallisromanttisuudessaan Ismo Alangon Hallanvaara-albumin.

Levyn suuri teema käsittelee metsän ja Suomen tilaa. Biiseissä kuten Metsä meidän, Suomi ja Kuin kekäleitä ollaan korvessa, tuuli ulisee ja vuoristopurot lorisevat. Poliittisen saarnan sijaan Takalo julistaa rakkauttaan suomalaisille ikihonkametsille. Ajankohtaista ja samaa aikaa hyvin suomalaisromanttista.

Takalon sanataituruus on oivaltavaa, eikä sillä tunnu olevan raja-aitoja. Kuule Harri -teksti kertoo jokien patoamisesta kalan näkökulmasta – tai oikeastaan laulettuna kalalle. Ensin mennään kalevalaisessa runomitassa pitkin joenpohjaa, kunnes siirrytään sujuvasti nykytasoon ja voimayhtiöiden patoratkaisuihin.
 
Oman sivupolkunsa tekevät kertojan omakohtaiset laulut B-puolen alussa. Ziggy Stardust Pohjanmaalla ja Tööven strato -laulujen tarinoissa sukelletaan samaan nostalgiaan, mitä Takalo on jo käsitellyt romaanissaan: Kuolema nimi on Saab 96. Tuottaja Amoren loihtima Bowie-pastissi on herkullinen taustakanvaasi, niin kuin ovat jälleen Takalon kynäilytkin.
Ziggy-biisissä mennään Pohjanmaalle suoraan vuoteen -72: ”Naapurinpoikain telkkarissa näin Bowien, Ziggyn maailmankiertueen päätössouvin / pojat oli salakuljettaneet tv:n vinttiin / ja sanoivat miehetkin ihastuu tuohon hinttiin / kun näin Ziggyn, näin jotain mitä koskaan / en unohtaisi enkä sekottais roskaan”.

Sieltä on pitkä loikka kuplettimaailmaan, mutta silti kertojansa persoonallinen ääni nivoo kaiken luontevasti yhteen.
Takalo on tehnyt todennäköisesti uransa parhaan levyn, mutta toivottavasti sama ilahduttava luova pöhinä saa pian jatkoa omaa polkuaan yhä syvemmälle ikikorpeen kahlaten.

Jukka Takalo: Vaarojen laulut, (Valassaaret 2018)