Lukukausi alkaa - oletko valmis, opettaja?

|
 

Oppimisella ja opetettavana olemisella ei välttämättä ole mitään tekemistä keskenään. 

Oppimisella ja opettamisella saattaa kuitenkin parhaimmillaan olla myös vahva myönteinen vuorovaikutus. Tällainen hedelmällinen kehitys voi johtua siitä, että oppilaan innokkuutta ei tukahduta ikävystyttävinkään opettaja tai puuduttavinkaan puurtaminen koska aivan kaikki asiaan liittyvä kiinnostaa niin kovasti, että opettajan toimintaan ja opiskeltavaan sisältöön ei kohdistu kriittisiä ajatuksia. Oppilas ahmii kaiken mitä opettaja vain kykenee jakamaan.

Toisaalta tällaisessa tilanteessa voi kysyä, kuuluuko opettajalle minkäänlaista kunniaa oppilaan edistymisestä, koska innokkaimmat ja lahjakkaimmat edistyvät vaikka opettajana olisi pelkkä äänirauta.

Ellei oppilaan luontainen innokkuus ulotu luihin ja ytimiin, vaaditaan opettajaltakin enemmän. Opettajan on löydettävä keinot, joilla oppilaan kiinnostus saadaan ulottumaan sellaiseenkin oppiainekseen, joka ei juuri sillä hetkellä ehkä ole tämän päällimmäinen kiinnostuksen kohde. Edellyttäen, että tuo vähemmän kiinnostava oppiaines on todellakin hyvin perustein sisällytetty oppilaitoksen opetussuunnitelmaan. Ja tässä päästään olennaisen ytimeen: käsitteisiin oppilaitos ja opetussuunnitelma.

Oppilaitos on opetustoimintaa harjoittava laitos, jolle arkirealismia on useimmiten järjestää rajallisten määrärahojen puitteissa verraten suurelle joukolle mahdollisimman tehokkaasti organisoitu opintopaketti. Tämä on helpointa toteuttaa, jos opetettava sisältö yhdenmukaistetaan mahdollisimman tarkoin ja edistymistä mitataan standardoiduin tutkinnoin.

Valitettavasti tällainen asetelma ei juurikaan salli opiskelijoiden yksilöllisyyden kehittymistä, sillä opiskeltava sisältö muokkaa samankaltaisuudellaan kaikkia saman aiheen opiskelijoita. Opettajan työn se tekee siinä mielessä helpommaksi, että työsarka on tarkoin rajattu ja voi keskittyä vain suorittamiseen. Pahimmillaan luovan alan opettaja suorittaa ennalta lukitun opetussuunnitelman mukaista liikesarjaa saadakseen hilattua luovan alan opiskelijan koko opintoputken läpi, määräajassa ja hyväksytyin arvosanoin.

Näin tehokkuuden ja taloudellisuuden nimissä – toisin sanottuna hyvin rationaalisin perustein – saatetaan tehdä koiranpalvelus opiskelijalle, jonka todellinen valtti työmarkkinoilla olisi kenties persoonallinen ote, eikä normin mukainen standardisoitto.

Opiskelijan ja taiteen kannalta olisikin hedelmällisempää, jos opetussuunnitelman sijasta puhuttaisiinkin opintosuunnitelmasta. Yksilöllisesti opiskelijan kykyihin ja henkilökohtaisiin tavoitteisiin perustuvasta suunnitelmasta. Enkä puhu nyt mistään monivalintasysteemistä, jossa opiskelija voi yhdistellä ennalta pilkottuja palasia toisiinsa tiettyjen puitteiden sisällä vaan reilusti avoimesta järjestelmästä.

Täysin yksilöllisen opintosuunnitelman muotoileminen vaatii sekä opiskelijan että opettajan panostusta. Se on työlästä ja epäilemättä myös usein yrityksen ja erehdyksen kautta etenevää; toisin sanoen resurssien optimoinnin kannalta tehotontakin. Mutta se avaisi mahdollisuuden yltää siihen ihanteelliseen tilaan, jossa opettajan rooli ei olekaan enää opettamista vaan oppimiselle otollisen tilanteen ja ilmapiirin luomista.

Ajatus ei ole minun. Eikä se ole edes uusi. Periaate on ollut tunnettu niin kauan kuin ylipäänsä mitään on kenellekään opetettu. Mutta aina tuo periaate on myös torjuttu samoin perustein – kustannuksiin, hankaluuteen, tai tehottomuuteen vedoten.

Erityisen kummallista tämä on silloin, kun opiskellaan jotakin luovaa alaa. Perustekniikoiden hallitseminen on tietysti olennaista, mutta vielä olennaisempaa on se, että opiskelun päättyessä nuorella taiteilijalla on jotakin persoonallista annettavaa taiteensa sisältöön. Tekninen taituruus ei riitä, vaikka se olisi hiottu omaa esikuvaakin täydellisemmäksi ellei jotakin omintakeista ole ilmaisun ytimenä. Eikä genrestä toiseen tyylipuhtaasti ulottuva soitannollinen valmius riitä palkkasoturillekaan, ellei sen eväiksi löydy omaa karaktääriä edes höysteiksi.

Aivan oma keskustelun aiheensa olisi musiikin opiskelu omaksi iloksi, iästä ja lähtötasosta riippumatta, mutta palattaneen siihen jollakin toisella kerralla. Eikös?

Lukuterveisin

Lauri Paloposki