Tunnistatko tähtikuviot?

|

 

Yötaivas näyttää kirkkaalla kelillä maallikon silmiin suurinpiirtein samalta kuin lasten puuhakirjan sivut, joille on ripoteltu pussillinen pisteitä. Ero on siinä, että puuhakirjan pisteet on numeroitu, ja jos jaksaa järjestelmällisesti yhdistää ne viivalla oikeassa järjestyksessä saa esiin kuvan. Tähtitaivaalta ei numeroita löydä ja kuvioiden hahmottaminen vaatii katsojalta sitä enemmän tietoa ja harjaannusta mitä kauempana samaan kuvioon liittyvät tähdet ovat toisistaan. Jos ei tiedä mitä katsoa, näkee vain hajallaan olevia pisteitä.

Musiikkiin ilmiö vertautuu, kun syventyy melodian tai melodisuuden käsitteeseen. Mitä lähempänä toisiaan peräkkäiset sävelet ovat, sitä helpommin ne sulautuvat yhtenäiseksi kuvioksi. Harjaantuneelle kuuntelijalle suurikaan hyppy sävelestä seuraavaan ei välttämättä muodosta pulmaa vaan yhteys etäistenkin pisteiden välillä saattaa löytyä aivan luontevasti.

Kun ns. maallikko toteaa musiikin olevan melodista tai epämelodista, kyse ei kuitenkaan ole pelkästään perättäisten sävelten välisistä etäisyyksistä. Arvioon johtava tuntemus perustuu myös siihen, miten tutuilta tai luontevilta sävelet kuulostavat. Pentatonisten asteikkojen äänet hahmottuvat usein vaivattomasti, samoin duuri- ja molliasteikot. Moodeihin sukellettaessa saattaa vierauden tunne kasvaa nopeasti, vaikka viereisellä jakkaralla istuva, jazzinsa omaksunut uisikin vielä sävelvirrassa luontevasti kuin lohenpoikanen kotijoessa.

Erilliset sävelet liittyvät toisiinsa helpommin myös silloin, kun jokin liimaa ne osaksi samaa kokonaisuutta. Yksiääninen musiikki on ääritapaus siinä missä pelkkä sointumassakin. Solistivetoinen laulettu musiikki näiden ääripäiden välillä taas on otollinen esimerkki siitä miten yksiäänistä melodiaa tuetaan säestävällä harmonialla.
Sen yhtenä tehtävänä on toimia alustana, johon melodia kiinnittyy. Ilman alustaa jäävät melodian osaset kenties niin irralleen etteivät ne enää vaikuta liittyvän toisiinsa.
Melodisuuden ja epämelodisuuden toinen akseli piirtyy rytmisen jäsentymisen kautta. Tavattoman pitkät äänet korostetun hitaassa tai vapaassa tempossa eivät hahmotu melodiaksi. Äärimmäisen lyhyet äänet rivakalla poljennolla eivät ehkä nekään, vaikka esimerkiksi Kimalaisen lentoa maallikkokin kuuntelee tuskastumatta. Rytmisen jäsentämisen keinoja ovat pitkien ja lyhyiden äänten vuorottelu, tiettyjen sävelten painotus aksentein, äänten sitominen toisiinsa ja toisaalta myös niiden väleihin jätettävät tauot. Solistivetoinen musiikki sopii tässäkin mittapuuksi: säkeen sisällä sanat jäsentävät rytmisesti melodiaa juuri edellä luetelluin keinoin, ja säkeistön sisällä taas erilliset säkeet jäsentävät melodiaa hieman pitemmin kaarin. Kun lauletut säkeet vielä kaiken lisäksi saavat usein mittansa hengityksen mukaan, muotoutuu ulosanti mukavasti sopivan mittaisiksi annoksiksi kuulijan kuulla.

Musiikki ei ole silloin ainoastaan melodista, se on myös laulullista, mikä on ymmärrykseni mukaan ihan eri asia. Vaikutelmaa tehostaa monesti se, että esimerkiksi nelirivisen säkeistön kolmas rivi kertaa melodisesti ensimmäisen rivin ja vahvistaa muistijälkeä. Neljäs rivi taas kertaa usein toisen rivin, vaikka lopussa melodia saattaakin johtaa hieman eri suuntaan joko seuraavaan säkeistöön tai kertosäkeeseen menoa ennakoiden.

Epämelodiseksi luokitellusta musiikista puuttuu usein edellä mainittu laulullisuus. Melodia, sikäli kun sellainen on, rakentuu etäällä toisistaan oleville sävelille, reippaasti hengityksen mittaa pitemmille kaarille ja sanarytmiikalle vieraille sävelpituuksille. Tauot ja aksentitkaan eivät välttämättä noudata lauletun musiikin logiikkaa. Toisinaan melodian hahmottaa kyllä taustaharmoniaa vasten, mutta laulaminen omin päin ilman soivaa säestystä jää haaveeksi ellei omaa Bobby McFerrinin kykyjä. Ehkä juuri hengityksen vuoksi puhaltajat tuntuvat luontaisesti tuottavan keskimäärin laulullisemmin piirtyviä melodioita kuin sooloilevat kitaristit ja pianistit, jotka voivat hapen loppumatta tikata menemään loputtomiin.

En sano, että se on absoluuttisesti parempi päämäärä. Kunhan totean, että toteamus epä melodisuudesta – usein moitteen kaltaisena esitetty – saattaa liittyä siihen että soitto muistuttaa vasikan riemua kevätlaitumella: on kiva juosta sinne tänne ihan juoksemisen ilosta vaikka koko päivä, mutta ulkopuolisen on hankala päästä sellaisesta ilosta osalliseksi.

Jos tavoitteena on, että yleisö laulaisi keikalla mukana, tai hyräilisi kuulemaansa musiikkia keikan jälkeen kotimatkalla, kannattaa ehkä uhrata tovi laulullisuuden ja melodisuuden pohdintaan.

Lukuterveisin
Lauri Paloposki,
päätoimittaja