Nayteikkuna

Käyntikortti - mutta millainen?

 

AudioVisual 2009 -messuilla tuli jälleen tavattua sekä vanhoja tuttuja että solmittua uusia tuttavuuksia. Keskusteluiden aiheet lainehtivat äärestä laitaan, mutta melko monen kanssa pähkäiltiin musiikkistudioiden tulevaisuutta. Uusia äänipajoja tuntuu nousevan yhä kiihtyvällä vauhdilla, mutta samaan aikaan se perinteinen päätuote – äänilevy – on heikoilla. 

Median jakaman tiedon mukaan myyntiluvut ovat laskusuunnassa ja kentältä kuullun perusteella tekobudjetit kutistumaan päin, kun perinteinen jakeluketju yskii. Levy-yhtiöt paikkaavat talouttaan laajentamalla toimintaansa fanituotteiden myyntiin ja kurottaisivat mieluusti kättään kohti artistin keikkapalkkioita. Näitä viimeksimainittuja kun ei enää tässä tukalassa tilanteessa mielletä palkaksi keikkatyöstä, vaan pikemminkin ikäänkuin korvaukseksi brändätyn tuotteen esilläpidosta. Ja silloinhan on ihan loogista, että levy-yhtiölle kuuluisi aimo siivu palkkiosta, kun levy-yhtiöhän sen brändin on luonut. Tai ainakin niin uskotellaan.
Ja kun tarpeeksi uskotellaan niin uskoohan joku. Voisin jopa veikata sen puolesta, että pikapuolin levy-yhtiöt keksivät ryhtyä laskuttamaan suoraan artistia keikkailusta – käyttäähän artisti hyväkseen levy-yhtiön luomaa brändiä ja pääsee näin esille julkisuuteen, mikä nykyaikana tuntuukin olevan monille ihan itseisarvoinen tavoite…

Mutta takaisin studioiden maailmaan, joissa uudet toimintatavat hakevat muotoaan. Kaikentasoisten äänityspalveluiden tarjontaa on yllin kyllin eikä menestymiseen välttämättä riitä se, että tarjolla on asianmukaiset tilat, kunnollinen kalusto ja osaava miehistö. Moni muusikko ja bändi päätyy äänittämään itse oman levynsä, ja jos mennään virallisempaan studioon, niin harvoin sitä sopivaa pajaa etsitään puhelinluettelon keltaisilta sivuilta.
Amerikkalaisittain muotoiltuna: studion pitäminen on hyvin haasteellista, etenkin jos haluaa sen olevan kannattavaa myös liiketaloudellisesti.
Mikäli studionsa varauskirjan haluaa pitää täynnä, on kenties laajennettava toimenkuvaa pelkästä äänittäjänä toimimisesta kykyjen etsintään, tuottamiseen ja promotointiin. Kun studiossa tarjolla olevat tilat ja teknologia ynnä äänittäjän ammattitaito ja ymmärrys itse äänitysprosessista eivät sellaisenaan riitä houkuttimiksi studion varaamiseen (se kun maksaa myös rahaa), on laitettava likoon kaikki se tieto ja taito jota on kertynyt vuosien varrella eri tuotantoja äänittäessä. Kyllä kokeneen äänittäjän pelisilmä tunnistaa lupaavan kyvykkyyden keikalla, kunhan ensin ottaa selville, missä klubilla tai millä bändikämpällä kenties olisi jotakin nähtävää ja kuultavaa ja vaivautuu sitten paikan päälle ottamaan selkoa. Sitten on vain verkostoiduttava – miten ihastuttavan muodikas termi – ja solmittava yhteistyösuhde lupaavan kyvyn kanssa.

Monet ovat tämän jo oivaltaneet, ja siitä on muodostunut uudenlainen työnkuva, joka parhaimmillaan tarjoaa monipuolisen ja mielenkiintoisen tavan tienata leipänsä studion pitäjänä. Vaikka itse lopputuote – äänilevy – onkin kenties itsenäisenä tuotteena menettänyt osan merkityksestään, niin tallenne on kuitenkin se käyntikortti, jolla jatkossakin myydään keikkoja, viedään musiikki fanien elämään keikkojen ulkopuolella, ja pidetään yleisön mielenkiintoa yllä keikkataukojen aikana.
Vaikka jakelu siirtyisi suurelta osin tietoverkkoon, niin jokin määrä ihmisiä haluaa silti aina hypistellä käsissään jotakin konkreettista musiikkia kuunnellessaan. Levy kansineen ei ole katoamassa vielä minnekään, mikäli kansien suunnitteluun ja sisältöön vain panostetaan aiempaa enemmän. Kun tarjotaan musiikin kääreeksi sellaista mitä ei voi imaista verkosta, haluaa kuluttaja koko fyysisen paketin eikä tyydy pelkkään tiedostoon.

Olipa jakelutapa mikä hyvänsä, niin hyvälle äänitysjäljelle on edelleen kysyntää, sillä vain typerys haluaa itselleen suttuisen ja kotikutoisen näköisen käyntikortin. Ei ole yhdentekevää, millainen äänite on tekniseltä laadultaan, ja usein taiteellinenkin päämäärä kristallisoituisi tyylikkäämmin, jos sitä olisi työstämässä artistin tai bändin itsensä lisäksi joku sopivasti ulkopuolinen henkilö. Sellainen, joka ei keskity stailaukseen vaan ymmärtää musiikkia mieluusti hieman tiukkaa genrerajausta laajemminkin.

Lukuterveisin

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 


15.10.2009
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy