Nayteikkuna

Dokumentointia vai illuusioita?

 
Tiedossani on, että koko kevyen musiikin äänitehistoria perustuu voittopuolisesti uuden etsintään ja erilaisten illuusioiden luomiseen. Siltikin nykymeno vaikuttaa ajoittain vieraalta ja etäiseltä. Ja tässä kohden pitäisi mielestäni tehdä ero vallankumouksellisen uudistamisen ja keinotekoisen välille. Beatlesin Sergeant Pepper kuulosti 1967 ilmestyessään aikalaisten korvissa luultavasti sairaan vallankumoukselliselta. Jimi Hendrixin Electric Ladyland lienee herättänyt suurtakin pahennusta omituisine soundimaailmoineen (ja kansikuvineen). Seitsemänkymmentäluvulle tultaessa moniraitatekniikka mahdollisti Mike Oldfieldin Tubular Bellsin kaltaisten yhdenmiehen sinfonioitten sujuvan tuottamisen soittamalla vuoronperään kaikkia soittimia itse, ja näin levylle päätyneen musiikin realiaikaiseen toteuttamiseen vaadittiinkin konserttitilanteessa kokonainen orkesteri.

Pink Floydin Dark Side of the Moonilla kuullaan kekseliäitä viive-efektejä, jotka on saatu aikaan nauhuria luovasti väärinkäyttämällä, ja samaisella 1970-luvulla kokonaan synteettiset äänet valtasivat alan. Reilu vuosikymmen myöhemmin CD syrjäytti vinyylin ja sen jälkeen ollaan saatu nauttia elämää suuremmista bassoista, aivan käsittämättömän laajoista stereokuvista (jotka eivät sopeudu mitenkään monokuunteluun, ja olisivat luultavasti vipanneet krammarin neulan uralta nevadaan).

Mitä pitikään todistaa? Se, että aina on pyritty elämää suurempiin aistikokemuksiin ja johonkin aiemmin kokemattomaan - pikemminkin illuusioon kuin dokumentointiin. Onko siinä valossa mikään ihme, että nykyisin bändi äänitetään studiossa talteen ja komennetaan sen jälkeen pois studion nurkista lopputyöstön ajaksi? Eipä kait, mutta silti rasittaa tietoisuus siitä, että soittovaiheen jälkeen saattaakin alkaa tuottajan ja äänittäjän savotta, jossa rumpalin taimi hilataan hiirellä kohdilleen, huonot lyönnit korvataan paremmin osuneita kopioimalla, jokaisen soittimen dynamiikkaa siloitellaan soitettua paremmaksi, köörejä monistetaan ja lopuksi solistikin viritetään koneella ja tukevoitetaan keinoharmonioilla.

Syntyy illuusio todellisia kykyjään taidokkaammista musikanteista ja parhaimmillaan lopputuloksena on hyvää mieltä tekijöille sekä kuulijoille. Pahimmoillaan saadan aikaan musiikinomaista äänitahnaa, jota ei voida milloinkaan toistaa elävässä elämässä, mutta joka onneksi häipyy kuulijan toisesta korvasta samaa vauhtia kuin saapui radioaaltojen kantamana toisesta sisään. Ilkeästi muotoiltuna voisi kysyä, että onko studioon raahattu kauneuskilpailusta, skeittirampilta tai karaokebaarista nyt sitten välttämättä kumminkaan ihan oikeata ryhmää, jos kaikki mahdolliset kommervenkit on käytettävä ennenkuin lätyn kehtaa julkaista.

Saatan jäädä yksin mielipiteeni kanssa, vaan onhan tässä se mukava piirre, että ainakin saan tekstini painettuna näkyviin, mikä ei ole aina lainkaan selvää silloin, jos myrtyneen kansalaisen purnaus on yleisönosaston varassa. Ammatinvalintakysymys, arvelen...

Mielummin vaikka hiukan epävireisyyttä tai horjuvaa taimia nykyisen ultrapuhtaaksi myllytetyn musakin sekaan, jos sopii toivoa. Ja olisi luomuhenkisemmällä politiikalla eräs sivuvaikutuksensakin: ne todelliset mestarit, jotka omilla sormillaan osaavat tositilanteessa houkutella ja käskeä soittimestaan upeita ääniä esille tai joiden lauluääni olisi luonnon suomien lahjojen ja määrätietoisen työn seurauksena sekä sävykäs että vireessä, nousisivat pian aiempaakin suurempaan arvoon.

Ja sellaisia taitureita maailmassa on. Sen saattoi havaita esimerkiksi Frankfurtin musiikkimessuilla, jossa aika monelle osastolle oli tänä vuonna hankittu loistavia musikantteja laitteiden esittelijöiksi. Heitä emme valitettavasti saa jakeluun lehden sivuille, mutta maailman suurimmasta musiikkilaitteiden messutapahtumasta on muita poimintoja sitäkin runsaammin.

Lukuiloa uuden numeron parissa!

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

 

 

15.03.2002
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy