Nayteikkuna

Valtaa vailla vastuuta - makuasioiden julkista pureskelua

 Lueskelin taannoin levyarvosteluita erilaisista musiikki- ja yleisaikakauslehdistä. Parhaimmillaan niistä välittyi tarkkapiirteinen ja sävykäs kuva arvostellusta musiikista ja rivien välistä saattoi aistia arvostelijan laajan musiikillisen sivistyksen ja ymmärryksen sekä ennakkoluulottoman mutta terveesti kriittisen lähestymistavan. Arvostelijan mielipide musiikista; sen koskettavuudesta, taiteellisista arvoista ja tallenteen teknisestä toteutuksesta oli sekin tuotu selkeästi esiin ja perusteltu ymmärrettävästi.

Ja näinhän sen tulisi ollakin. Tällainen levyarvostelu ruokkii lukijan kiinnostusta ansiokkaiksi arvioituihin levyihin ja silloinkin kun arvostelija ei niistä itse oman henkilökohtaisen musiikkimakunsa vuoksi pidä, saa tekstistä kuitenkin kokonaiskäsityksen levyn sisällöstä. Samalla vaalitaan sitäkin periaatetta, että artistilla on oikeus tulla kohdelluksi korrektilla tavalla silloinkin, kun ei tee arvostelijaa henkilökohtaisesti innostavaa musiikkia.
Ja jos arvostelija sattumoisin olisikin haltioissaan, niin teksti säilyy tolkullisena eikä ylisanoja viljellä kohtuuttomasti - eikä etenkään perustelematta. Vaikka musiikki onkin makuasia ja vaikuttaa kuuntelijan emootioihin, ei asiansa osaava kirjoittaja tee omien yksilöllisten tunnetilojensa esittelystä pääasiaa vaan säilyttää tekstin analyyttisyyden.

Pahimmillaan lukemani levyarviot olivat kuitenkin vielä onnettomammin muotoiltuja kuin TV:n levyraadissa esitetyt latteudet. Ja se on sentään melkoinen suoritus, kun kirjallista arviota saa kumminkin miettiä ihan rauhassa ja muotoilla useampaankin kertaan.
Nämä luokattomat arviot eivät pystyneet kuvailemaan musiikin olemusta tai esittelemään arvion kohdetta lukijalle, vaan teksti keskittyi puhtaasti joko teilaamaan tai ylistämään kyseistä tallennetta vain sen pohjalta sattuiko kyseinen musiikki henkilökohtaisella tasolla miellyttämään kirjoittajaa vaiko ei. Kirjoittajalle näytti monesti riittävän, kun sai estottomasti hehkuttaa oman suosikkinsa herättämiä positiivisia värinöitä, tai sitten heittää huumorivaihteen päälle ja ilmoittaa viskanneensa arvioitavalla levyllä vesilintua, kun ei siitä muuhun ollut. Tämä kuvastanee sitä, ettei kirjoittaja osaa tehdä eroa oman levyhyllynsä täyttämisperusteiden ja julkisen arvioinnin välillä. Ei arvion kirjoittaminen ole mitään hupailua eikä arvion kirjoittaja itse ole mikään tähti.

Laadullinen ero lukemieni ansiokkaiden levyarvosteluiden ja näiden tyhjänpäiväisten mielipidekirjoitusten välillä oli valtava. Niin valtava, että on pakko kysyä, miksi jälkimmäisiä edes kirjoitetaan, miksi niitä jopa julkaistaan ja millainen ajatuksenjuoksu on levy-yhtiössä, joka lähettää edustamiensa artistien levyjä lehdelle julkisesti reposteltavaksi, kun arvioinnissa ei näytä olevan minkäänlaista tolkun linjaa. Ja miltä tuntuu artistista, jonka levy päätyy epäonnekseen sellaiselle arvostelijalle, jolla ei ole asialliseen arviointiin tarvittavia resursseja. Pitääkö vanha kyyninen heitto sittenkin paikkansa; ei väliä millaista julkisuutta, kunhan puhutaan. En haluaisi uskoa siihen...

On vaikea kuvitella, että vastaavanlainen röyhkeys hyväksyttäisiin jollakin toisella alalla. Jo pelkästään normaalit hyvät käytöstavat vaativat muotoilemaan asiat korrektisti. Kirjallisuutta ja maalaustaidetta arvioidaan laajalti mediassa. Samoin esimerkiksi hifi-laitteita tai vaikkapa kodinkoneita. Näiden muutamien esimerkkien kohdalla on vaikea kuvitella yhtä löyhää ja sattumanvaraista lähestymistapaa kuin levyarviointien kohdalla näyttää olevan mahdollista. Toimittaja, joka ei osaa suhtautua arvioinnin kohteeseen ammatillisesti vaan heittäytyy tunnetilasta toiseen omien henkilökohtaisten oikkujensa mukaan ei montaa artikkelia kirjoita. Paitsi äänilevyistä.

 

Lauri Paloposki,
päätoimittaja

 

 

 

01.02.2003
|
Lauri Paloposki
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy