Nayteikkuna

Still On the Run – The Jeff Beck Story

Kitaristien kitaristi, Geoffrey Arnold “Jeff” Beck (24.6.1944) saa vihdoinkin oman elämäkerrallisen dokumenttinsa! Puolen vuosisadan ura kestää tarkastelua, laatu on ollut aina läsnä. Siinä haastetta kelle tahansa,  aikalaiselle tai seuraajalle.

 

Ohjaaja Matthew Longfellow (mukana mm.useissa Classic Albums –sarjan osissa, leikkaajana tai ohjaajana) on onnistunut urakassaan kiitettävästi. Niin paljon kuin näitä on vuosien varrella eri artisteista väsätty… nyt mennään, ainakin niistä, joita itse olen nähnyt, hienosti Top 3 :een! Hitusen alle tunti viisikymmentä minuuttia soljuu silmien editse huomaamatta ja yhtään tökkimättä. Longfellow on onnistunut dokumenttinsa leikkauksessa erittäin hyvin. Kuvanlaatu ja ääni ovat moitteettomat. Toki parissa arkistopätkässä esiintyy asiaankuuluvaa patinaa.

Taipale 1960-luvulta tähän päivään taittuu mukavasti Jeff Beckin itsensä kertomana. Tässä meillä on leppoisa naapurinsetä, joka saadaan lopultakin houkuteltua autotallistaan, rakentamiensa Hot Rod -azutojen seasta kertomaan, mitä sillä kitaralla (paljolti sekä Fender että Gibson) puolestaan on aikojen kuluessa oikein tullutkaan tehtyä. Ääneen pääsee myös kirjava joukko yhteistyökumppaneita ja kollegoja vuosien varrelta. Niitä pakollisia ”puhuvia päitä”. Joitakin olisin kyllä kaivannut mukaan ja toisaalta joidenkin läsnäolon kyseenalaistan. Eikä kysymys ole välttämättä edes mistään makuasioista… musiikkibisneksen raa’at  lainalaisuudet ja ne välttämättömät  ”pahat”… mene ja tiedä.

Tarina etenee kronologisesti ja Beck toteaa, ettei hänestä ollut pianistiksi, koska oli jo Art Tatum. Kaveriksi jo teini-iässä muodostui Jimmy Page mahtavine levykokoelmineen, ja miesten yhteiseksi yhtyeeksi koitui Yardbirds. Yardbirdsin kappaleessa Heart Full of Soul Beck ensi kertaa soitti kitaraansa hyvin sitarmaisesti ja se riitti. Uusi kitaratähti oli syttynyt. Beck ei kuitenkaan viihtynyt Dick Clarkin isännöimällä Caravan of Stars –kiertueella USA:ssa, ja lähti yhtyeestä. Alkoi sooloura.

Jeff Beck Groupissa nimihenkilömme yhytti vokalisti Rod Stewartin sekä basisti Ron Woodin. Tuottaja Mickie Most halusi yhtyeestä pop-tähtiä, kun yhtye itse halusi olla nimenomaan rockia tai bluesia. Beck antoi periksi, ja lauloi kuin lauloikin itse kappaleen Hi Ho Silver Lining, jolle on tätä nykyä vähitellen lämmennyt. ”Koska se näyttää tuottavan muille iloa”. Tuo jäi ainoaksi laatuaan. Britit ja huumori…

Juuri kun Jeff Beck Group alkoi päästä vauhtiin – kaksi viikkoa ennen legendaarista Woodstockin rock-festivaalia (elokuussa 1969), johon se oli buukattu - Beck sanaakaan muille sanomatta lähti takaisin Englantiin, koska kavahti menemästä samalle lavalle Sly & The Family Stonen kanssa. Hän oli sitä mieltä, ettei bändi ollut tarpeeksi hyvä ja valmis moiseen koitokseen. Stewart ja Wood löysivät itsensä pian mainiosti menestyneestä Facesista, Beckin itsensä lukiessa asiasta lehdestä, kun toipui ajamastaan autokolarista!

”Rumpalit ovat bändin henki ja elämä. Niiden eteenpäin vievä voima”, sanoo Beck, ja valitsi rytmittäjäkseen 20 rumpalin joukosta kovaa iskeneen Cozy Powellin (1947-1998). Miehet olivat tuossa vaiheessa, 70-luvun alussa, kuin kaksi marjaa, ja Groupin kahden levyn ajan täydensivät pianisti Max Middleton, basisti Clive Chaman sekä laulaja Bob Tench. 1972 ilmestyneellä ”appelsiini”-levyllä soinut Beckin kynäilemä Definitely Maybe erottui Steve Cropperin tuotannon avulla edukseen.

Beck on vuosien aikana vieraillut ahkerasti eri artistien levyillä. Kun heppu oli yhtaikaa studiossa Stevie Wonderin kanssa, syntyi spontaanista jamista yksi Wonderin isoimmista, ellei isoin hitti, Superstition. Ja millä tavalla: Jeff Beck oli rummuissa!

Beckin bändikaverit vaihtuivat, ja 1975 itse George Martin istui tuottajan pallille. Levy Blow by Blow sisälsi taas ikivihreän, kun Middletonin kanssa kynäilty, kilpakumppani The Mahavishnu Orchestran ( ja sen kitaristi John McLaughlinin ), inspiroima kinkkinen Scatterbrain sai Martinin sovittamine jousineen lopullisen muotonsa . Beck alkoi vähitellen tajuta, että instrumentaalit nimenomaan ovat hänen juttunsa. Hän halusi mennä musiikissaan melodisempaan ja jazzimpaan suuntaan.

Tuosta lähtien Beck on julkaissut mukavan harvakseltaan levyjä, kokoonpanojen alituiseen vaihtuessa. Mies löytää aina uusia tutkimattomia kitarapolkuja, ja on onnistunut kehittämään ainutlaatuisen, omanlaisensa, hyvin tunnistettavan soundin.


Merkillepantavaa on myös Beckin yhtyeiden naismuusikoiden runsas osuus. Esimerkiksi järjestyksessään toisella Suomen Jeff Beck –keikalla Porissa 2010 nähtiin bassossa Rhonda Smith, kun edellisellä kiertueella 2009 sitä oli soittanut nuori Tal Wilkenfeld. Nykyisistä yhteistyökumppaneista mainittakoon Bones-yhtyeen nuoret Carmen Vandenberg (kitara) ja Rosie Bones (laulu).

Kun David Gilmour tuskaisesti naurahtaa itsekin yrittäneensä tapailla Where Were Youn (Jeff Beck´s Guitar Shop, 1989) kaltaisia beckismejä, siinä (ilmeisimminkään) sen paremmin onnistumatta, on varmaan viimeinenkin epäilevätuomas myöntävä, että Jeff Beck on ihan oma lukunsa.
Dokumentissa Jimmy Page puolestaan luonnehtii jo yleisemminkin, että musiikki pitää kuulla, sitä ei voi pukea sanoiksi. Aikalainen hänkin, Ritchie Blackmore, on todennut, että Jeff Beckin kitarassa on nuotteja, joita hänen kitarastaan ei löydy.

Nautittavan dokumentin bonuksena saadaan muutama kappale Beckin ryhmän osuudesta Montreux´n Jazz Festivaaleilta 2007. Katsokaa, kuunnelkaa ja äimistykää.

Harmi, ettei meneillään oleva Beckin Euroopan kiertue ulotu Tanskaa lähemmäksi!

Julkaisu on myynnissä sekä DVD- että Blu-ray –muodossa.

Still On the Run – The Jeff Beck Story  (Eagle Rock Entertainment / Universal)

 

18.06.2018
|
Matti Rinne
Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy