Osallistu lukijakyselyyn – arvomme vastaajien kesken upeat palkinnot!

Ensi vuonna ilmestyy Riffin 20.s vuosikerta ja sen vuoksi ajattelimme luodata lukijakuntamme ajatuksia lehden nykyisestä sisällöstä ja kuulostella samalla tuleviin sisältöihin kohdistuvia toiveita.

Edellisestä laajemmasta kyselystä onkin jo aikaa ja toivommekin laajaa osanottoa. Vaikka kaikkia yksittäisiä toiveita emme varmasti pysty täyttämään, antaa jokainen vastaus meille arvokasta tietoa siitä, mitkä asiat tulee säilyttää, mitä uusia juttuaiheita tulisi kehittää ja missä kohden meillä on muuten petrattavaa.

Vastauslomakkeen löydät alla olevan linkin kautta. Saman kupongin olemme sijoittaneet myös numeron 6/2014 väliin erillisenä, fyysisenä liitteenä. Liitteenä olevan kupongin voi lähettää meille ilman postimerkkiä, postimaksun maksaa Riffi.

Osallistuneiden kesken arvotaan huippuhienoja palkintoja, joita esittelemme yksitellen joulukuun kuluessa verkkosivustollamme. Kaikki palkinnot arvotaan samalla kerralla tammikuussa 2015.

Tästä pääset katsomaan, mitä kaikkea palkintokasaan on jo kertynyt…

Säännöt:
• Osallistuminen ei edellytä tilaamista.
• Vastaaja osallistuu arvontaan, kunhan vastaukset on toimitettu Riffin toimitukseen 15. tammikuuta 2015 mennessä.
• Sama vastaaja voi osallistua arvontaan vain yhden kerran.
• Kaikki palkinnot arvotaan samalla kerralla.
• Riffi pidättää itsellään oikeuden peruuttaa arvonnan, siirtää arvontaa, tai uusia arvonnan ylivoimaisen teknisen esteen (esimerkiksi vastausten lähettämisessä tai käsittelyssä ilmenevän vian tai häiriön, vuoksi.
 

Lataa JA tulosta tästä vastauskuponki pdf-muodossa.

#1: täytä kuponki huolellisesti
#2: sulje kuponki kuoreen
#3: postita kuori Riffille osoitteella:
 
Riffi-lehti
Kirkonkyläntie 103 B
00740 HELSINKI
 
Varusta kirje postimerkillä TAI kirjoita kuoreen:
Tunnus 5009616
00003 VASTAUSLÄHETYS
 

Vastaaminen s-postillakin käy päinsä. Valitettavasti emme saaneet toimivaa s-postilomaketta koodattua tähän hätään, joten sähköpostin käyttö edellyttää hieman enemmän viitseliäisyyttä ja vaivannäköä. Löydät alta linkin sähköpostipohjaan, jossa ovat kaikki kysymykset vastausvaihtoehtoineen valmiina, poista epäsopivat vastaukset, tai merkitse sopivat vastaukset esimerkiksi lihavoimalla, värillä tai muulla sähköpostiohjelmasi mahdollistamalla tavalla. 

Avaa tästä sähköpostipohja vastaamista varten.

 

03.12.2014

Radiopuhelimet – niukkuuden runsautta

Oululainen Radiopuhelimet on tinkimättömällä linjallaan saavuttanut jo kunnioitettavan 30 vuoden iän. Kitaristit Esa ”Katz” Nissi ja Jarno Mällinen ovat 20 vuotta jakaneet kitaraosuudet. Niukkuuteen ja minimalismiin ovat vaikuttaneet esikuvien lisäksi myös olosuhteet.


Kun Jarno Mällinen, 51, oli vuonna 1986 perustamassa Kansanturvamusiikkikomission raunioille uutta bändiä, oli musiikillisena lähtökohtana minimalismi ja hypnoottinen toisto. Kitaroiden piti olla purevan kuivia ja biiseille alisteisia. Piti yhdistää bluesin raakuus ja New Yorkin avantgardistiset noise-kokeilijat, nivoa Captain Beefheartin kakofonistinen kauneus Stoogesin vimmaan. Uudesta Radiopuhelimet-bändistä tulikin tiukka nyrkki, josta on vaikea eritellä viittä sormea, niin yhtenäinen kokonaisuus on.

Muistan elävästi kuinka vuonna 1990 näin bändin ensi kertaa Suviyön sumutuksessa Suomussalmella. Liki kaksimetrinen laulaja J.A. Mäki heilui uhkaavasti huutaen valtava rusetti leuassaan. Hänen ääntelyssään oli jotain alkukantaista energiaa, mihin en ollut noin puhtaassa muodossa törmännyt raskaamman rockin bändeissä, joita pohjoisessa tunnetusti riittää. Samaa alkuvoimaa oli Jyrki Raatikaisen maanisessa rummutuksessa. Kitarat ja basso toistivat tylyn raakoja riffejään.  Bändi ei yrittänyt miellyttää tai vakuuttaa, se vakuutti.

Myöhemmin ihastelin tekstien tasokkuutta, kuinka bändi pystyy olemaan samaan aikaan kantaaottava, runollinen ja hauska. Laulaja Mäen kanssa sanoituksista vastaava Mällinen on myös yhtyeen pääasiallinen säveltäjä. Sitä kautta onkin helppo ymmärtää kitaroiden rooli yhtyeessä: ne ovat täysin biiseille alisteisia. Sooloilu ei ole Mällistä koskaan kiinnostanutkaan.

– Lähestymistapani on funktionalistinen, opettelen vain ne jutut mitä biisi tarvitsee, soitto on aina lähtenyt biisinteosta, kertoo Mällinen ja palaa niihin nuoruuden hetkiin, jolloin kitarasta irronnut yhden kielen riffi oli tarpeeksi riittoisa tunnin jamille.

– Mun eka esikuva oli PIL:n Keith Levene. Soitettiin Raatikaisen ja Salonsaaren Pekan kanssa lapsuudenkotini olohuoneessa ja koetin tavoittaa samaa. Robert Frippin hurjemmat ulvotukset kuulostivat makeelta ja Tuomari Nurmion Lasten mehuhetki oli levy, jota jäljittelin. Eihän sitä osannut, mutta pyrkimys oli kova ja puutteista syntyy omaperäisyys.

Pohjaton kiinnostus iskevän riffin löytymiseen teki Mällisestä biisintekijän, jonka vainuun Radiopuhelimet on luottanut. Ennen bändille esittelemistä Mällisellä on biisin rakenne valmiina. Oikean rumpukompin etsiminen on usein haastavin osa, mutta kitaroiden sovittaminen sujuu luontevasti. Esa ”Katz” Nissi, 52, sopeuttaa itsensä Mällisen riffeihin, pyrkien muodostamaan vuoropuhelua. Juuri tämä on kaksikon soitossa hienointa.

– Ensin se pitää saada kulkemaan. Sitten pitää löytää sivuliikkeitä, että lähtee lanne keinumaan, luonnehtii vuonna 1996 yhtyeeseen liittynyt Katz.

Katz oli jo kokenut artisti. Kulttimenestystä oli tullut Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars -bändin (myöhemmin tekstissä Ebpsatrfm) laulaja-kitaristina. Bändi oli levyttänyt kolme pitkäsoittoa (Sonet/Polygram) ja esiintynyt monta kertaa tv:ssä. Kiinnostunutta pöhinää oli tullut ulkomaita myöten, mutta bändi ehti hajota 10 vuoden jälkeen ennen laajempaa menestystä. Katz asui hetken Berliinissä kunnes Mällinen soitti ja esitti tarjouksen, josta ei voinut kieltäytyä. Siirtyminen veljesbändiin oli luonteva.

– Oltiin jaettu treenikämppä Radiopuhelimien kanssa kymmenen vuotta. Aika paljon baarissakin istuskeltiin. Ne bändit mitä kuunneltiin oli samoja, ei siis tarvinnut omaksua mitään ”Radiopuhelimet-juttua”, muistelee Katz.

Mällinen komppaa ja tarkentaa muistikuvaa.
– Kyllä sä toit siihen omaa juttua. Kankku (Jukka Kangas) on loistava kitaristi, mutta soitti paljon paksummalla, säröisellä saundilla. Sun myötä tuli enemmän ilmavuutta ja soitettiin enemmän eri juttuja.

– Ihan alusta asti on ollut selvää, että kun on kaksi kitaraa niin ei soiteta samaa. Yritän aina tehdä jotain muuta kuin toinen, vaikka kyllä niitä uniksessa soitettavia riffejäkin on. Siitäkin tulee oma voimansa, luonnehtii Katz.

Miehet puhuvat samoin kuin soittavat: toisiaan täy-den-täen, kuin vanha aviopari, joista toinen jatkaa toisen ajatuksen loppuun – tosin tässä tapauksessa erittäin hyvässä hengessä! Ei ihme että soittaminen kuulostaa livenä niin saumattomalta.

 

Pohjoisen groove syntyy kylmyydestä

Voimasta ei ole epäilystäkään, mutta groove tai svengi ei perustu afroamerikkalaisen musiikin takakenoon. Silti Radiopuhelimista voi löytää niin soul- kuin funk-vaikutteita. Rumpali Raatikaisen hengästyttävä höyryjunakomppi on kaiken pohja, mutta terävät nakutukset ja riipivät sirkkelikitarat nostavat laivan lentoon. Groove on ilkeä, mutta vastustamaton. Raskas, mutta notkea. Jotain Oulua siinä on, väittäisin. Jäätävää merituulta ja kaamosta. Mällinen yrittää verbalisoida asian.

– Tykkään ajatella sitä semmoisena, että se on hermostunut, eteenpäin kaatuva, melkein kiilaava meininki, joka on se Radiopuhelimet-groove.

– Kun Ebpsatrfm ja Puhelimet aloittivat niin kaikkein riemukkain juttu oli se kun soitetaan niin nopeaa että nippa nappa pysyy mukana. Ei voinut jäädä fiilistelemään tai muuten tipahti kyydistä. Se on jäänyt tavallaan päälle vaikka svengi on muuttunut, Katz nauraa.

– Lämpimistä maista tulee ne jotka osaavat sen letkeämmän soiton. Suomalainen henkinen jäykkyys on sitä, mikä pistää nykimään, muotoilee Mällinen.

No, onhan pohjoisesta tullut näitä menestyneitä raskaamman otteen bändejä aina Brüssel Kaupallisesta Sentencediin. Kukaan muu ei ole kuitenkaan pysynyt yhtä kauaa kasassa, 14 levyä ja 30 vuotta on kova saavutus jatkuvasti työskentelevältä bändiltä. Viimeiset 20 vuotta kokoonpano on pysynyt samana. Yhtyeen kannalta tärkeitä hahmoja on monia, mutta kaksi miestä, Riku Mattila ja Juha Hurme, on ylitse muiden. 

Teatteriohjaaja-kirjailija Hurmeeseen bändi tutustui vuonna -96 Kostamussinfonia yhteydessä, Esa Kirkkopellon ohjaamassa Ylioppilasteatterin 70-vuotisjuhlanäytelmässä, missä Radiopuhelimet oli bändinä. Tästä sikisi idea yhteistyöstä ja niin syntyi Radiopuhelimet-näytelmä, joka sai ensi-iltansa vuonna 2000. Siinä viisikko esitti itseään. Yhtään biisiä ei soitettu – paitsi mimiikkana ilmasoittimia heilutellen. Tämäkin kokemus on jäänyt lähtemättömästi muistiini. Kuvitelkaa kovaääninen hard-core-bändi soittamaan ilmakitaroilla omaa tuotantoaan äänettömästi – voi sitä kahinaa!

– Ruvettiin treenaamaan näytelmää Raatikaisen olohuoneessa ja päätettiin, että vedetään ilmasoittimilla Varmaa hapuilua. Ei ollut kuin plektrat ja Raatikainen hakkasi ilmaa. Mäki huusi ilman ääntä. Soitettiin sitä biisiä taimissa, niin että kaikki tiesi missä kohtaa ollaan menossa, muistelee Mällinen.

Olohuoneen nurkassa istunut Hurme oli vaikuttunut näyttelijöistään: ”Tää on tosi hyvä! Tässä on niinku dinosauruksen luu ja tästä näkee et minkä kokoinen se dinosaurus on!” Kohtaus avasi näytelmän riisuen pikkupoikamaisen vilpittömällä asenteella katsojat aseista keräten ensimmäiset väliaplodit. Jokainen joskus omasta bändistä unelmoinut katsoja pystyi samastumaan. Samalla miehet kuitenkin kiteyttivät miten fyysisestä rypistyksestä heidän soitossaan on kyse. Näytelmää esitettiin etelässäkin aiheuttaen ihastusta myös bändin musiikkia vierastaneissa katsojissa.

Menestyksen jälkeen jäi idea toisesta näytelmästä ja niinpä vuonna 2005 sai ensi-iltansa niin ikään Hurmeen ohjaama rock-ooppera Tommi – The Whon Tommyn inspiroimana. Samoihin aikoihin Hurme pisti miehet kirjoitustehtäviin ja antoi tarkat aiheet mistä hänelle piti toimittaa valmiit esseet. Näistä koostamassaan kirjassa Hurme purkaa bändin osiin verbaalisella ilotulituksella, joka hakee viihdyttävyydessään vertaistaan mistä tahansa ulkomaisesta bändiopuksesta (Like, 2006).

Tommi oli niin ikään menestys. Se myös kirvoitti yhtyeen kokeilemaan akustista linjaa myös ”Ei kenenkään maa” -levyllä.
– On tullut diggailtua paljon vanhaa juurimusaa ja bluesia kuten Blind Willie Johnsonia, missä akustisen kitaran soundi on tosi lähellä ja voimakas. Tuli ajatus, että voisi yrittää itse tavoitella samaa – toki se oli myös vaihtelunhalua, pohtii Mällinen.

 

Luottotuottaja piiskaa oikeat versiot

Monilla pitkäikäisillä bändeillä on luottotuottaja. Radiopuhelimilla se on Riku Mattila. Tosin Avaruus-levyllä puikoissa oli luottomiksaaja Mikko Karmila. Kauko Röyhkä & Nartun kitaristina alalle ponnistanut Mattila oli ennestään tuttu persoona Oulussa.

Tavallaan Katzilla on ollut sormensa pelissä miten yhtye ylipäätään sai levytyssopimuksen.
– Tultiin Ebpsatrfmin kanssa Helsinkiin keikalle ja kutsuin Mattilan katsomaan. Keikan jälkeen hän ehdotti levyntekoa. Riku vastasi Sonet-yhtiön Spirit-alamerkistä. Sitten hän kysyi ”tunnenko Radiopuhelimia?” Minun kautta yhteys syntyi, vaikka kyllä minä oikeastaan toimin vain välikätenä.

Kitaristien työskentelyyn Mattila on aina puuttunut tarkasti.
– Mattila piiskaa soittamaan oikeat versiot. Soitto- ja sovitusohjeita tulee tyyliin ”soittakaa yksinkertaisemmin tai liimamaisemmin”. Riku on myös semmoinen ProTools-velho, että se editoi lennosta, kertoo Mällinen.

– Joskus Riku on kritisoinut, että keksin liian vaikeita kuvioita enkä saa niitä taimiin, Katz myöntää.

Pohjien äänittämiseen ryhmältä menee yleensä kolmesta neljään päivää, jonka jälkeen jälkiäänitykset on yleensä hoidettu Pentti Dassumin tai Juho ”Pentti Amore” Kauhasen kanssa.
– On tärkeää että tarkkaamon puolella on henkilö johon voi luottaa, että menikö hyvin. Siinä vaiheessa ei itsellä enää arvostelukyky pelaa kun se on niin paineista hommaa, kiittelee Mällinen.

 

Vaikutteet ulkomailta

Kitaristikaksikon esikuvat ovat pitkälti samat. Edellä mainittujen lisäksi nousevat esiin Talking Heads ja Wilko Johnson sekä Richard Hell and the Voidoidsissa soittanut Robert Quine, joka on ollut molemmille suuri vaikuttaja.

Stooges-klassikko, Raw Power, ja James Williamsonin uraa-uurtava kitarointi on ollut kulmakivi myös oululaiskaksikolle.
– Raw Power kolahti isosti. Penskana mulla oli semmoinen fuzz, mihin olin kirjoittanut ”Williamson Box”, kertoo Katz.

Myös funk-vaikutteet on kuultavissa Radiopuhelimissa, vaikkakin omalla arktisella painotuksellaan.
– Funkinkin diggailu lähti oikeastaan New Yorkista. James White and the Blacks’in Sax Maniac oli ohuilla soundeilla soitettua kitinää, siinä oli enemmänkin punkia. Sen jälkeen kestosuosiksi on jäänyt Nile Rodgers. Varsinkin soul-puolella on paljon nakuttelijoita, jotka usein jäävät nimettömäksi. James Brownin bändin Catfish Collins oli kova, listaa Katz

– Minun soul-innostus alkoi 19-vuotiaana. Steve Cropperin minimalismi, kuiva naksahtelu vetosi. James Brown kolahti toden teolla vähän myöhemmin. Ilman muuta se palapelimäinen kudelma kitaroiden, basson ja rumpujen kesken on aivan nerokasta. Jotkut eivät voi sietää toistoa musiikissa, mutta itselleni se transsimainen toisto on tärkeää. Se tulee Brownilta ja Fela Kutil-ta. Sama riffi voi olla käynnissä vaikka kymmenen minuuttia ja tunnelma vain kasvaa, kuvailee Mällinen.

Suomalaisista miehet nostavat myös Dave Lindholmin, erityisesti Bluesoundsin tuotannon.
– Dave teki vaikutuksen jo Rock’n’Roll Bandin aikaan. I’m Gonna Rollin soolo on ehottomasti paras suomalainen rokkisoolo, sanoo Katz.

– Sävelletyistä sooloista täytyy mainita John Fogerty. Hän on ollut nuoresta pojasta asti aina yksi suurista. Todella hienoa kitarointia, simppeliä ja raakaa. CCR:n Cosmo’s Factoryn alkuriffi Ramble Tamblessa on ollut aina esikuvallinen. Se voisi olla vaikka Radiopuhelimien riffi, kertoo Mällinen.

Lavalla Mäki ja Raatikainen kiinnittävät ensimmäisenä huomion. Kitaristikaksikko seisoo taaempana kuin naulattuna rumpujen molemmin puolin – katsekontakti vain toisiinsa ja Raatikaiseen. Kolmestaan he muodostavat oman suljetun piirinsä, vuorovaikutus yleisön kanssa jätetään Mäen ja basisti Antti Annusen harteille.

Uuden levyn kiertueella mukana on ollut vieraileva fonisti ja toisinaan kuuluu myös toisenlaista ulvontaa: Katzin stratosta lähtevää noise-kiertoa.
– Kyllä Katz on paljon enemmän soolontaitaja, pelimanni, joka osaa eri tyylejä ja monenlaisia sointuja. Itselläni tekniikka on ollut aina rajoittunutta, muotoilee Mällinen.

Soittokamoista ei tähän juttuun montaa riviä saa, eikä efektilaudoista voida viritellä keskustelua –  nämä miehet eivät kamoillaan kikkaile. Toisaalta bändin raaka soundi perustuu pitkälti kitaran ja vahvistimeen kuivaan soundiin. Kitarat ovat pitkään olleet samat Les Paul ja Stratocaster.

– Mick Greenilla on Piratesin Out of Their Skulls -levyn takakannessa Telecaster, missä on kaksikelaiset mikit. Siinä levyllä oli niin hieno kitarasoundi, että olisin halunnut saada semmoisen. Löysin sen sijaan straton, jolla soitin aluksi. En kuitenkaan osannut kiinnittää vahvistimiin huomiota. Oli näitä näkkileivän kuivia transistorivahvistimia, ensin Yamaha ja sitten HH. Stratocasterin kanssa se kuivuus oli liiallista. Musiikkikaupassa kokeilin millä kitaralla saisin kuivan, mutta riipivän soundin. Paras ja kallein oli Gibsonin Les Paul. Nyt kun olen kymmenen vuotta käyttänyt Marshallin nuppia, ei kuivuus ole enää niin paha. Voisin siirtyä takaisin stratoon, jota tuli uudella levyllä käytettyä parissa biisissä. Sai vähän uudenlaista ke-peäm-pää soundia, luonnehtii Mällinen

Katzin luottosoitin on jo pitkään ollut Fenderin Stratocaster 80-luvun lopulta. Näissäkin asioissa kaksikolla on hyvin käytännönläheinen suhtautuminen – vuosiluvuilla ei ole heille mitään merkitystä.
– Stratocasteria hain ja se nyt sattui olemaan valkoinen. Kitara on minulle työkalu ja minulle riittää että se toimii. Stratocasterin halusin koska olen aina tykännyt yksikelaisen soundista. Periaatteessa pitäisi olla tele, koska pidän siitä soundista enemmän, mutta strato on vähän monipuolisempi, pohtii Katz.

Mutta on yksi sijoitus mihin Katz on tyytyväinen.
– Vuonna 2003 ostin ensimmäisen oikean akustisen kitaran, Martinin. Mikä moka, etten ollut tajunnut sitä aiemmin! Olisi pitänyt heti 15-vuotiaana ostaa niin kallis peli kuin vain löytyy. Se soi ihan eri tavalla ja antaa niin paljon.

Myös vahvistimissa Katz on Fender-leirin miehiä.
– Olen olosuhteiden pakosta mennyt varmatoimisilla putkivahvistimilla: Fender Bassman 100W, jonka seurana oli ensin Pro Reverb. Bassmanista tuli alapää ja kirskunta Pro Reverbista. Kyllästyin sitten roudaamaan sitä ja siirryin pelkkään Bassmaniin. Dodin preamp-pedaalista saan säröä ja boostia, Bassmanin soundi yksistään on aika kuiva.

Säröä antaa myös MXR distortion -pedaali. Muuten kaksikolla on jopa nuiva suhtautuminen eri efekteihin.
– En hirveästi tykkää pelata laitteilla. Olen ajatellut, että kaikki sekoilu lähtisi soittamisesta. Wah-wah ja vibrato on ihan ok, mutta delayt ja phaserit tuovat mieleen muovisen 80-luvun. Se ei tunnu hyvältä omassa kitaroinnissa. Jos hakee efek-tien kautta ilmaisua, tulee siitä helposti semmoista tapettia. Soiton kannalta on luovempaa olla ilman efektejä. Tylsän soundin kanssa ilmaisua pitää funtsia, pohtii Katz.

– Samasta syystä biisitkin on hyvä tehdä akustisella tai ilman sähköä sähkökitaralla, silloin löytyy ne oikeat riffit, täydentää Mällinen

Radiopuhelimien askeettiset kamat eivät kaikille sopisikaan. Mällinen kertoo hupaisan tilanteen vuodelta -95.
– Oltiin Ylioppilastalolla ja silloin nousussa ollut teinibändi Rasmus lainasi meidän kamoja. Kitaristi kysyi, että miten tästä saa soundin?
Onneksi Mällinen sentään tiesi sen.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

 

24.06.2018

Valoisaa juhannusta 2018!

Riffin toimitus toivottaa kaikille lukijoille valoisaa juhannusta ja vetäytyy muutamaksi päiväksi luonnon rauhaan.

Tuoreita uutisia luvassa jälleen ensi viikolla! 

22.06.2018

Ernie Ball Expression Tremolo Pedal – säädä tremolon ja kaiun luonnetta keinupolkimella

Ernie Ballin Expression-pedaalien ideana on vapauttaa soittajan kädet soittamista varten. Ne tarjoavatkin mahdollisuuden säätää pedaalin soundia keinupolkimella. Nyt valmistaja on lisännyt tähän mallistoon tremolon. Plussana pakettiin on laitettu jousikaiku-mallinnus.

Ernie Ball Expression Tremolo Pedal tarjoaa tremololle viisi erilaista aaltomuotoa (sine, square, harmonic, slow rise, slow fall). Niiden luonnetta havainnollistavat figuurit on printattu säätönupin ympärille.
Aaltomuotojen ohella Ernie Ball Expression Tremolo Pedalista löytyy tälle efektille oleelliset Depth- ja Rate-parametrit. Ensin mainittu vaikuttaa efektin intensiteettiin, jälkimmäinen taas sen nopeuteen.

Ernie Ball Expression Tremolo Pedal poikkeaa perinteisistä tremolo-pedaaleista nimenomaan siinä, että Depth- ja Rate-parametrien toimintaa voi säätää ekspressio-pedaalilla portaattomasti ja tarvittaessa myös ennalta asetetuissa rajoissa.
Kyseisten parametrien säätimet toimivat nimittäin myös painikkeina. Ne voi aktivoida samaan aikaan tai erikseen. Mikäli Depth- ja Rate-säätöjä ei aktivoi kumpaakaan, Ernie Ball Expression Tremolo Pedalin poljin säätää näitä parametreja siten, että polkimen maksimi vastaa parametrien suurinta arvoa. Jos taas vaikkapa Rate on valittu, keinupolkimella kontrolloidaan tremolon nopeutta siten, että polkimen ollessa täysillä nopeus vastaa säätimen silloista asentoa. Tällöin puolestaan Depth-parametri (jota ei siis ole valittu) on maksimissaan.

Ambientin lisänsä pedaalin soundiin tuo jousikaiku, josta haluttu määrä asetetaan ensin omalla hanikalla. Tällöin myös sen käyttäytymistä polkimella säätää portaattomasti samoin kuin Depth- ja Rate-säätöjä. Kaiun määrän lisääntyessä muuttuu myös sen pituus.
Ernie Ball Expression Tremolo Pedal tarjoaa vielä senkin option, että keinupolkimen voi valjastaa säätämään pelkkää kaikua, mikäli Depth- ja Rate-hanikat asettaa nollaan.

Kun Ernie Ball Expression Tremolo Pedal on kanta-asennossa, valmistaja lupaa signaalin olevan täysin transparentti. Tällöin pedaali toimii bufferoidussa bypass-tilassa.

Erillistä virtakytkintä Ernie Ball Expression Tremolossa ei ole, vaan pedaali kytketyy päälle kun siihen yhdistää yhdeksän voltin verkkolaitteen.
Tarjolla on yksi instrumenttitulo ja -lähtö. Pedaalin vakuutetaan olevan erittäin kestävää laatua, ja pohjaa nostavat tuhdit kumitassut.

LisätiedotEM Nordic

21.06.2018

Jukka Takalo: Kuoleman nimi on Saab 96

Ensin säikähdin. Tässäkö taas yksi popparin kirjoittama omaelämäkerrallinen romaani, joka nostalgiapäissään jää tallaamaan nuoruuden katuja pääsemättä mihinkään? Pian kuitenkin käy selväksi, että entinen Aknestikin keulamies ja nykyinen kuplettitaiteilija Jukka Takalo on loihtinut ehjän tarinan, josta löytyy syvyyttä ja imua. Henkilöt muuttuvat lihaksi ja niihin tykästyy, kunhan liikkeelle päästään.


Tarinan kulku on Pussikaljaromaanista tuttu: tärkeintä on liike, ei päämäärä. Pussikaljaromaanissa seikkailtiin Kalliossa yksi ilta, pääsemättä mihinkään. Saab 96:n parivaljakko onnistuu kuitenkin pääsemään keskustan (Oulua muistuttava kaupunki) baareihin ja selviytyvät hengissä vieläpä aamuunkin. Tapahtumat sijoittuvat yhteen vuorokauteen ja siinä ehtii tapahtua kaikenlaista, aamuyöstä mennään jo maagisrealistisissa tasoissa.

Liikkeelle lähdetään lukion luokkahuoneesta. Opetustilanteen kautta piirretään kuvaa maailmanpoliittisesta tilanteesta ja ajankuva Pohjoispohjanmaan pienessä kunnassa välittyykin hyvin. Eniten luokassa haisee kuitenkin 18-vuotiaiden hormonit, joiden hurinasta tulee stoorin soundtrack.
Kirjan sivuilla soi myös Juliet Jonesin Sydän, Juice ja Kauko Röyhkä sekä moni oululainen bändi. Sielun veljet ja erityisesti sen kitaristi Jukka Orma on myyttinen hahmo nuorten miesten elämässä. Orma seikkailee kaverusten toimittamassa Lips Teutor -fanilehdessä, jota monistetaan salaa koulun kopiokoneella. Bändiviittauksia vilisee muutenkin tiuhaan, eikä kirjailija niitä aina sen enempää aukaisekaan.
Tässä kontekstissa on oululaisten toki helpompi päästä kyytiin. Radiopuhelimet vielä ehkä tunnistetaan mutta Electric Blue Peggy Sue and the Revolutionions from Mars menee monelta jo varmasti ohi (mainio bändi 80-luvulta!).
Hienoa ajankuvaa kirja teksti antaa kyllä jokaiselle. Aikalaisten on helppo samastua ja muut saavat musiikin avulla hyvän johdatuksen 80-luvun alkuun – varsinkin jos malttavat selvitellä biisejä. Tosin sitä itse tarina ei vaadi. Nuorten miesten elämänpalossa ja vimmassa on kiinnostavuutta jo itsessään

Oikeastaan kirja on monella tavalla kuin taustatarina Takalon kirjoittamalle Suomirokkia-anthemille. 20 vuotta sitten ilmestyneessä hitissä lauletaan ”Suomirokkia Haukiputtaalla” ja sieltä Haukiputaan Martinniemestä niin Takalo kuin kirjan päähenkilötkin ovat kotoisin. Ollaan Perämeren rannalla Oulun kupeessa ja jäinen merituuli täyttää sivut. Sen ja paikallisen mentaliteetin kuvailemisessa Takalo yltää sanankäytön oivaltavuudessa ja sujuvuudessa jo lähes Tommi Liimattan tasolle. Jotain yhtymäkohtia on kyllä havaittavissa myös Joni Skiftesvikin, toisen paikallisen kirjailijan, eetokseen.

Pieni huolimattomuusvirhekin on kirjailijalta teokseen lipsahtanut. LP-levy pyörii 33 ⅓ kierrosta minuutissa, ei 33 kierrosta, tai sitten kyseinen mirrin levysoitin pyöri liian hitaalla nopeudella. Mieltä lämmittävää kuitenkin, että levyjä kuunneltiin vinyyleiltä!

Mutta tarina rullaa hienosti. Pohjosessa kun ollaan, on pakkasta, mutta siitä ei välitetä. Diskoon pittää (oulun murre kaksoiskonsonantteineen on kivasti edustettuna) päästä – ensin tietenkin känniin, että kehtaa lähestyä naisia. Siitä maisemasta löytää yksi, jos toinen jotain tuttua – no, ainakin miehet. Tarinan runko on nuoruuden toilailuilla kyllästetty. Takalon sympaattiset hahmot rokkihemmot ovat klassisia karikatyyreja kovan onnen sotureista. Ei käy flaksi ja turpaan meinaa tulla. Ja kun luokan tytöt, Essi ja Kata, ovat kundien yrityksistä huolimatta päättäneet luovuttaa geeninsä arkkitehtiopiskelijalle ja lätkänpelaajalle (tylsää), on lukija jo puolensa valinnut. Naiset eivät taaskaan ymmärtäneet hyvän päälle.
Isona erotuksena pohjoisen angstista on päähenkilöidemme positiivisyys. ”Ei ahista yhtään”, he hokevat! Ja se jos jokin on poikkeuksellista synkkien metallibändien luvatussa maassa, Oulussa. No, jokainen Aknestikia kuullut tietää, kuinka erilaisin asein Takalo operoi.

Aivan tunareita eivät tarinamme kundit kuitenkaan impulsiivisista ratkaisuistaan huolimatta ole ja paistaa se aurinko risukasaankin. Lopussa kiitos seisoo ja romantiikka leiskuu. Onnistumisena voi myös pitää Takalon kykyä kuvailla nuorten välistä erotiikkaa. Se kirjan rakastelukohtauskin on varsin aidon tuntuinen, eikä myötähäpeän tunnetta tarvitse lukijana kärsiä. Isommatkin kirjailijanimet ovat tehtävässä epäonnistuneet, joten esikoiskirjailijalle pisteet tästäkin!

Tarkkaan ottaen Takalo on aloittanut jo kirjailijanuransa laulukirjallaan ”Jokainen on vähän homo” (2014), joka sisälsi omaelämäkerrallisia tarinoita laulujen takaa. Mainio kirja sekin persoonallisuudessaan. Monet rockmuusikot ovat heittäytyneet kirjailijoiksi, mutta jostain syystä jättäneet kirjoitushommat yhteen romaaniin. Takalon tarinoita olisi hauska lukea lisääkin.

 

Jukka Takalo: Kuoleman nimi on Saab 96 (Nispero, 2018)

20.06.2018

TC Helicon MCA100 Mic Control – kytke efektimauste päälle suoraan mikrofonista

Nykymusiikissa lauluääntä käsitellään monin tavoin. TC Helicon on laulajille suunnattuihin efektilaitteisiin erikoistuneena valmistajana tuonut näitä keinoja osaksi live-tilanteita. Tällaisten efektimasiinoiden käyttö kuitenkin vaatii laulajalta yleensä samaa kuin soittajilta, eli pysyttelemistä sopivan matkan päässä niistä polkimista, joilla omaan soundiin voi mausteita annostella.

Toki TC Heliconin laitteiden etäohjaus on onnistunut Mic Control -ominaisuuden avulla, mutta tähän mennessä tämä ominaisuus on löytynyt ainoastaan valmistajan omista MP-75 – ja MP-76 -mikrofoneista.

TC Helicon MCA100 on adapteri, joka mahdollistaa tuo tämän Mic Control -ominaisuuden laulajan omaan suosikkimikkiin. Adapterin taataan toimivan kaikkien dynaamisten mikrofonien kanssa, ja sen kerrotaan olevan yhteensopiva valmistajan niiden tuotteiden kanssa, jotka tukevat Mic Control -tekniikkaa. Niihin kerrotaan lukeutuvan kaikki valmistajan nykyisen malliston efektimasiinat.

TC Helicon MCA100 on varustettu Mic Control -painikkeella, jolla laitteesta valittu efekti voidaan aktivoida laulamisen aikana. Operoimista hämärillä lavoilla helpottaa se, että painike erottuu myös pimeässä sinisen taustavalonsa avulla. Valmistaja myös painottaa, ettei TC Helicon MCA100 väritä mikrofonin omaa soundia mitenkään, eikä lisää siihen juurikaan painoa. Adapterin kerrotaan myös olevan valmistettu sitä silmällä pitäen, että se kestää tien päällä tulevat pikku kolhut.

TC Helicon MCA100 kiinnitetään mikrofonin ja piuhan väliin, tai vaihtoehtoisesti johdon ja jatkojohdon väliseen liitokseen. Valmistajan yksinkertaisemmissa pedaaleissa Mic Control -toiminto kytketään päälle omalla painikkeella, kun taas hienostuneemmissa TC Helicon -prosessoreissa on mahdollista alistaa jopa yksittäisiä toimintoja toiminnon piiriin. Osa laitteista saattaa vaatia firmware-päivityksen toimiakseen kunnolla adapterin kanssa. 

Lisätiedot: Into-Luthman

19.06.2018

Still On the Run – The Jeff Beck Story

Kitaristien kitaristi, Geoffrey Arnold “Jeff” Beck (24.6.1944) saa vihdoinkin oman elämäkerrallisen dokumenttinsa! Puolen vuosisadan ura kestää tarkastelua, laatu on ollut aina läsnä. Siinä haastetta kelle tahansa,  aikalaiselle tai seuraajalle.

 

Ohjaaja Matthew Longfellow (mukana mm.useissa Classic Albums –sarjan osissa, leikkaajana tai ohjaajana) on onnistunut urakassaan kiitettävästi. Niin paljon kuin näitä on vuosien varrella eri artisteista väsätty… nyt mennään, ainakin niistä, joita itse olen nähnyt, hienosti Top 3 :een! Hitusen alle tunti viisikymmentä minuuttia soljuu silmien editse huomaamatta ja yhtään tökkimättä. Longfellow on onnistunut dokumenttinsa leikkauksessa erittäin hyvin. Kuvanlaatu ja ääni ovat moitteettomat. Toki parissa arkistopätkässä esiintyy asiaankuuluvaa patinaa.

Taipale 1960-luvulta tähän päivään taittuu mukavasti Jeff Beckin itsensä kertomana. Tässä meillä on leppoisa naapurinsetä, joka saadaan lopultakin houkuteltua autotallistaan, rakentamiensa Hot Rod -azutojen seasta kertomaan, mitä sillä kitaralla (paljolti sekä Fender että Gibson) puolestaan on aikojen kuluessa oikein tullutkaan tehtyä. Ääneen pääsee myös kirjava joukko yhteistyökumppaneita ja kollegoja vuosien varrelta. Niitä pakollisia ”puhuvia päitä”. Joitakin olisin kyllä kaivannut mukaan ja toisaalta joidenkin läsnäolon kyseenalaistan. Eikä kysymys ole välttämättä edes mistään makuasioista… musiikkibisneksen raa’at  lainalaisuudet ja ne välttämättömät  ”pahat”… mene ja tiedä.

Tarina etenee kronologisesti ja Beck toteaa, ettei hänestä ollut pianistiksi, koska oli jo Art Tatum. Kaveriksi jo teini-iässä muodostui Jimmy Page mahtavine levykokoelmineen, ja miesten yhteiseksi yhtyeeksi koitui Yardbirds. Yardbirdsin kappaleessa Heart Full of Soul Beck ensi kertaa soitti kitaraansa hyvin sitarmaisesti ja se riitti. Uusi kitaratähti oli syttynyt. Beck ei kuitenkaan viihtynyt Dick Clarkin isännöimällä Caravan of Stars –kiertueella USA:ssa, ja lähti yhtyeestä. Alkoi sooloura.

Jeff Beck Groupissa nimihenkilömme yhytti vokalisti Rod Stewartin sekä basisti Ron Woodin. Tuottaja Mickie Most halusi yhtyeestä pop-tähtiä, kun yhtye itse halusi olla nimenomaan rockia tai bluesia. Beck antoi periksi, ja lauloi kuin lauloikin itse kappaleen Hi Ho Silver Lining, jolle on tätä nykyä vähitellen lämmennyt. ”Koska se näyttää tuottavan muille iloa”. Tuo jäi ainoaksi laatuaan. Britit ja huumori…

Juuri kun Jeff Beck Group alkoi päästä vauhtiin – kaksi viikkoa ennen legendaarista Woodstockin rock-festivaalia (elokuussa 1969), johon se oli buukattu - Beck sanaakaan muille sanomatta lähti takaisin Englantiin, koska kavahti menemästä samalle lavalle Sly & The Family Stonen kanssa. Hän oli sitä mieltä, ettei bändi ollut tarpeeksi hyvä ja valmis moiseen koitokseen. Stewart ja Wood löysivät itsensä pian mainiosti menestyneestä Facesista, Beckin itsensä lukiessa asiasta lehdestä, kun toipui ajamastaan autokolarista!

”Rumpalit ovat bändin henki ja elämä. Niiden eteenpäin vievä voima”, sanoo Beck, ja valitsi rytmittäjäkseen 20 rumpalin joukosta kovaa iskeneen Cozy Powellin (1947-1998). Miehet olivat tuossa vaiheessa, 70-luvun alussa, kuin kaksi marjaa, ja Groupin kahden levyn ajan täydensivät pianisti Max Middleton, basisti Clive Chaman sekä laulaja Bob Tench. 1972 ilmestyneellä ”appelsiini”-levyllä soinut Beckin kynäilemä Definitely Maybe erottui Steve Cropperin tuotannon avulla edukseen.

Beck on vuosien aikana vieraillut ahkerasti eri artistien levyillä. Kun heppu oli yhtaikaa studiossa Stevie Wonderin kanssa, syntyi spontaanista jamista yksi Wonderin isoimmista, ellei isoin hitti, Superstition. Ja millä tavalla: Jeff Beck oli rummuissa!

Beckin bändikaverit vaihtuivat, ja 1975 itse George Martin istui tuottajan pallille. Levy Blow by Blow sisälsi taas ikivihreän, kun Middletonin kanssa kynäilty, kilpakumppani The Mahavishnu Orchestran ( ja sen kitaristi John McLaughlinin ), inspiroima kinkkinen Scatterbrain sai Martinin sovittamine jousineen lopullisen muotonsa . Beck alkoi vähitellen tajuta, että instrumentaalit nimenomaan ovat hänen juttunsa. Hän halusi mennä musiikissaan melodisempaan ja jazzimpaan suuntaan.

Tuosta lähtien Beck on julkaissut mukavan harvakseltaan levyjä, kokoonpanojen alituiseen vaihtuessa. Mies löytää aina uusia tutkimattomia kitarapolkuja, ja on onnistunut kehittämään ainutlaatuisen, omanlaisensa, hyvin tunnistettavan soundin.


Merkillepantavaa on myös Beckin yhtyeiden naismuusikoiden runsas osuus. Esimerkiksi järjestyksessään toisella Suomen Jeff Beck –keikalla Porissa 2010 nähtiin bassossa Rhonda Smith, kun edellisellä kiertueella 2009 sitä oli soittanut nuori Tal Wilkenfeld. Nykyisistä yhteistyökumppaneista mainittakoon Bones-yhtyeen nuoret Carmen Vandenberg (kitara) ja Rosie Bones (laulu).

Kun David Gilmour tuskaisesti naurahtaa itsekin yrittäneensä tapailla Where Were Youn (Jeff Beck´s Guitar Shop, 1989) kaltaisia beckismejä, siinä (ilmeisimminkään) sen paremmin onnistumatta, on varmaan viimeinenkin epäilevätuomas myöntävä, että Jeff Beck on ihan oma lukunsa.
Dokumentissa Jimmy Page puolestaan luonnehtii jo yleisemminkin, että musiikki pitää kuulla, sitä ei voi pukea sanoiksi. Aikalainen hänkin, Ritchie Blackmore, on todennut, että Jeff Beckin kitarassa on nuotteja, joita hänen kitarastaan ei löydy.

Nautittavan dokumentin bonuksena saadaan muutama kappale Beckin ryhmän osuudesta Montreux´n Jazz Festivaaleilta 2007. Katsokaa, kuunnelkaa ja äimistykää.

Harmi, ettei meneillään oleva Beckin Euroopan kiertue ulotu Tanskaa lähemmäksi!

Julkaisu on myynnissä sekä DVD- että Blu-ray –muodossa.

Still On the Run – The Jeff Beck Story  (Eagle Rock Entertainment / Universal)

 

18.06.2018

Juha Lottonen – kitaralla pitää olla oma tarina

Monille Riffin lukijoille tuttu soitinrakentajamestari Juha Lottonen juhli juuri 25 vuottaan soitinrakentajana, kun kävimme verstaalla haastattelemassa miestä.


Juha Lottonen kuuluu maan parhaiden kitaranrakentajien joukkoon, ja pitkän uran varrelta on kertynyt kosolti painavaa tietoa soitinten rakenteista ja soittajien tarpeista. Kysytäänpä aluksi, mikä tekee soittimesta hyvän ja miten vastataan asiakkaiden erilaisiin toiveisiin.

– Soittimen laatu on kaikkien eri ominaisuuksien yhdistelmä, Juha Lottonen kertoo. Ei ole vain tiettyä osa-aluetta, jolla tehdään huippusoitin. Riippumatta siitä, onko kysymyksessä jokin omista soitinmalleistani vai onko soitin mittatilauksen mukaisesti valmistettu, taustalla on aina tietty funktio. Aikojen saatossa minulle on muodostunut tietynlainen käsitys esimerkiksi siitä, mihin arvoihin määritetään soittimen kaulan säädöt. Asiat kuten kaulan suoruus ja kielten korkeus ovat tietynlaiset kaikissa soittimissa, ellei asiakkaan kanssa muuta erityisesti sovita. Mutta silloin kun asiakkaille räätälöidään soittimia heidän toiveidensa mukaan, vaihteluväli eri ääripäiden välillä on todella iso. Asiakas voi haluta esimerkiksi kielten korkeuden huomattavan matalaksi tai huomattavan korkeaksi. Kaikenlaiseen yleiskäyttöön tarkoitettua soitinta ei ole olemassa, joten kaikki soittimet räätälöidään jollain tavoin.

Lottonen kertoo, että oman kitaramalliston merkitys rakentajalle on nykyisin yhä tärkeämpi, erityisesti kansainvälisillä markkinoilla.

– Uran alkuvaiheessa on hyvä lähteä liikkeelle klassikkomallien kopioinnista ja tutustua sitä kautta kitaroiden rakenteeseen. Itsekin aloitin tekemällä kopioita. Pidemmän päälle heräsi ajatuksia ja havaintoja siitä, mihin suuntaan haluaisin viedä soittimia, ja olen ratkonut asioita tekemällä oman tyyppisiä kitaroita. Tilanne maailmanmarkkinoilla on sellainen, että siellä ei menesty tekemällä kopioita. Pitää olla tarina, miksi tekee tietynlaisia soittimia ja miksi on päädytty omiin ratkaisuihin.

 

Puu valitaan käytön mukaan

Tässä lehdessä muutoinkin esille noussut teema – soitinpuiden saatavuus ja mahdolliset vaihtoehdot perinteisille materiaaleille –  koskettaa luonnollisesti myös haastateltavaamme. Mitkä ovat mahdollisuudet kotimaisten puiden käyttöön etenkin nyt, kun sademetsien puiden kaatamista säädellään aiempaakin tarkemmin?

– Paikallisuus on tulossa takaisin, ja suomalaiset puut ovat nouseva trendi. Erilaisten puiden saatavuuteen on Suomessa kiinnitetty huomiota jo vuosien ajan ja yhä yleisemmin on alettu hyväksyä, että enää ei ole saatavilla kaikkia eksoottisia puita, joita oli aiemmin. Kitaristit ovat aina olleet todella konservatiivisia, ja kitaran pitää heidän mielestään olla tietynlainen myös ulkonäöllisesti, eikä soitinrakentaja pysty mitenkään radikaalisti muuttamaan soittajien näkemyksiä. Soitinpuiden kohdalla ei kuitenkaan voi sanoa, että jokin tietty puulaji olisi paras. Suomi-puu ei automaattisesti ole huonompi kuin eksoottinen puu – se on vain erilainen. Kun soitinrakentaja ei enää saa ruusupuuta ja vaihtaa suomalaiseen puuhun, soundi ei tietenkään pysy samana. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että soundi huononee. Aivan kuten soittimen muidenkin ominaisuuksien kohdalla jokin ratkaisu on tarkoituksenmukainen jonkin soittotyylin mukaan, samaan tapaan puiden kanssa on syytä pohtia, mikä puu sopii mihinkin tarkoitukseen.

 

Kyse on vuorovaikutuksesta

Juha Lottosen verstaan seinällä Helsingin Herttoniemessä on esillä useita tuoreita, Suomi-puista valmistettuja akustisia kitaroita. Tällä hetkellä ajankohtaisia ovat esimerkiksi akustiset pikkukitarat.

 

– Uudet pikkukitarat ovat esimerkkejä siitä, miten soitin muuttuu puun mukaan, Lottonen toteaa. Kitarat on tehty muuten samoista puista kuin aiemminkin, mutta sivut ovat toisessa laminoitua koivua ja toisessa laminoitua ruusupuuta. Molemmat ovat omalla tavallaan älyttömän makeita kitaroita, mutta äänensävyssä on eroa. Juuri tone on merkittävin muuttuja, kun käytetään erilaisia puita. 

Haastattelun lomassa kokeilin esillä olevia uusia 12-kielisiä akustisia kitaroita. Niiden sointi on sykähdyttävän massiivinen. Suurin osa markkinoilla olevista 12-kielisistä kitaroista on verraten isokoppaisia. Lottosen uudet mallit ovat pienempiä.

– Pieni kitara on soinnillisesti ketterämpi, Lottonen toteaa. Ensin tein 12-kielisen version Parlor B -mallista, joka on pienin kitaramallini. Se toimii loistavasti esimerkiksi delta bluesissa. Tämän jälkeen palasin vähän takaisin päin, vanhaan S-koppakoon malliini, ja tästä kehittyi C-vireinen 12-kielinen, joka menee baritonikitara-akselille ja sopii Leadbelly-tyyliin.

Olen yli kymmenen vuoden ajanjaksolla kokeillut lukemattomia Juha Lottosen rakentamia kitaroita. Alusta asti päällimmäinen havaintoni on ollut, että kaikissa kitaroissa kaula tuntuu todella miellyttävältä. Kitaroita on helppo soittaa, vaikka minulla on pienet kädet. Lottonen toteaa, että hän on oppinut kitaroiden kaulan muotoon liittyvät asiat pitkälti asiakaspalautteen kautta.

– Mitä enemmän olen rakentanut soittimia sitä enemmän olen havainnoinut, miten aika monet kaulan muotoon liittyvät seikat ovat soittotuntuman kannalta yhteneväisiä kaikilla kitaristeilla. Kun tietynlainen pyöreys säilyy, kaulan käyttötuntumasta tulee mukava riippumatta siitä, minkä kokoinen se on. Ihmisen käsi on hyvin tarkka siinä, mikä tuntuu mukavalta ja mikä epämukavalta. Vuosien saatossa asiakkaat ovat kertoneet toiveistaan ja siitä, mikä on soittajan kannalta hyvä ja mikä huono. Kitaristien antama palaute on avannut ammattitaitoa myös itselleni. Soitinrakentajan ei sovi loukkaantua, jos asiakas sanoo, että ”tämä ei toimi näin” tai ”muutetaan tätä”. Kysymys on vuorovaikutuksesta.

 

Kun sähköstä tulee osa kitaraa

Sähkökitaroiden osalta soittimen laatuun vaikuttavat myös sähkötekniset ominaisuudet. Olen kuullut joidenkin kitaristien sanovan, että ”pitäisi vaihtaa kitaraan tehokkaammat mikrofonit, että tulisi parempi soundi”. Kuitenkin omien kokemusteni mukaan mikrofonien kova teho ei ole mitenkään eduksi ainakaan hyviä puhtaita soundeja tavoiteltaessa. Lottonen kertoo, että mikrofonien valinta on pitkälle soittajakohtainen asia.

– On musiikkityylistä kiinni, mikälaista räyhää haetaan. Joillekin ainut ratkaisu on, että kaikki on koko ajan kybällä. Itse lähtisin purkamaan asiaa toisin päin: tavoittelen sitä, että dynamiikka säilyy. Dynamiikka yleensä latistuu hieman, kun käytetään oikein voimakkaita mikrofoneja. Sieltä tulee vain kovaa tai vielä kovempaa. Mielestäni soitossa pitää olla hiljaisempiakin kohtia, eikä kaikki voi olla täysillä – muutoin dynamiikka ka-toaa. Akustisessa kitarassa on hienoa juuri dynamiikka, ja samaa löytäisin mielelläni sähkökitaroista: siellä on hengittävyyttä, sillä voi soittaa hiljaa ja kovaa ja kaikkea siltä väliltä.

Soittimen vireisyys on monille muusikoille ensiarvoisen tärkeä seikka, ja viime vuosina pinnalla on ollut Buzz Feitenin viritysjärjestelmä.

– Buzz Feitenin kauloissa ydinasia on, että ensimmäistä nauhaväliä lyhennetään siirtämällä yläsatulaa, Lottonen selittää. Johtuen kielen venymästä ensimmäinen nauhaväli on ylävireinen, jos se on laskennallisesti siinä paikassa, johon se kaavan mukaan menee. Yläsatulan siirto on tavallinen operaatio, jota soitinrakentajat ovat tehneet iät ja ajat. Itsekin tein tätä jo ennen kuin Buzz Feitenistä oli kukaan kuullut mitään. Yläsatulan siirto on olennainen osa, joka tehdään kaikkiin valmistamiini kitaroihin.

Neljännesvuosisata antaa perspektiiviä arvioida alan nykytilaa ja tulevaisuutta. Kotimaisen Turenki Tonefestin ja kansainvälisen Holy Grail Guitar Shown tapaiset tapahtumat antavat maallikolle viitteitä siitä, että pienet valmistajat ovat onnistuneet murtautumaan toden teolla suurten tehdasmerkkien hallitsemille markkinoille. Mutta millainen on näkymä suomalaisen kitaverstaalta katseltaessa?

–Soitinrakennusalalla voisi mennä taloudellisesti paremminkin. Suomessa on kuitenkin hienoista kasvua soittimien tilauksissa. Asiakkaat ovat yhä enemmän alkaneet ymmärtää ammattikunnan tarpeellisutta: pystytään tekemään mittatilauksesta soittimia ja myös palauttamaan vanhoja, rikkoutuneita soittimia käyttökuntoon. Ihmisiä on alkanut eri lailla kiinnostaa kestävä kehitys, ja soitinrakentajan tekemä laatukitara ei ole esine, joka parin vuoden päästä heitettäsiin roskiin. Käsityöammatti ei enää ole ihmetyksen aihe, ja arvostus on lisääntynyt. Pitkä ura alalla tuo luotettavuutta, ja ajatusilmapiiri on muuttunut siihen suuntaan, että mieluummin teetetään tutulla kaverilla soitin, jolle saa pitkän takuun, kuin ostetaan kaupan hyllystä halpa instrumentti, josta ei tiedetä mitään. Jokainen rakentaja tekee tätä hommaa omalla naamallaan, jolloin vastuu omista töistä on eri tasolla kuin tehtailla.

 

Soitinrakentajamestari Lottonen

Juha Lottonen kouluttautui alunperin puusepäksi, mutta jatkoi sen päätteeksi opintojaan Ikaalisten käsi- ja taideteollisessa oppilaitoksessa (nykyinen IKATA).

 

Ammattimaisen soitinkorjauksen ja soitinten rakentamisen hän aloitti 1992 klassisiin kitaroihin erikoistuneen Liikanen Musical Instruments -yrityksen alivuokralaisena.
Seuraavana vuonna syntyi ensimmäinen oma malli, teräskielinen M, ja muutaman muuton kautta tukikohta asettui Herttoniemeen, jossa yritys edelleen toimii.

Lottonen Guitars perustettiin 2003 ja samalla pitkä alivuokralaissuhde Liikasen verstaan kanssa muuttui synergiseksi seinänaapuruudeksi.

Yrityksen kotisivuilta löytyvät virstanpylväät yhtiökumppanuuksista ja henkilöstön kokoonpanojen muutoksista, sekä oman malliston kasvusta soitin soittimelta. Mainittakoon tässä kuitenkin erikseen kaksi erityistä seikkaa.

Suomalaisen muotoilun suurnimen, Eero Aarnion suunnittelema ja Lottosen rakentama Copacabana-kitara esiteltiin 2006, ja sarjanumerolla 003 leimattu soitin ojennettiin aikanaan itselleen Conan O’Brienille.

2011 Juha Lottonen suoritti soitinrakentajamestarin tutkinnon.

Lisätiedot: Lottonen Guitars

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

17.06.2018

Fulltone 2B – boosterin monta virkaa

Tämä rasia toimittaa montaa eri tointa, vaikka onkin itse yksinkertaisuus.

 

 

Ihan alkuun Fulltone 2B palvelee bufferina, jonka tuella kitarasignaali selviää elossa räyhäkkäämmänkin pedaalikokoelman ja siihen kuuluvien kytkentöjen läpi vahvistimelle saakka. Tätä varten laitetta ei edes tarvitse polkaista päälle, sillä nyt ei hämmennetä mitään true by-pass -ideologiaa, vaan signaali bufferoidaan aina 2B:n JFET-vahvistimella. Se toimii unity gain -periaatteella eli kytkentä ei vaimenna eikä vahvista signaalia, mutta huolehtii siitä, ettei puhti lopu pitkänkään signaaliketjun varrelle.

Kun sitten naksauttaa jalkakytkimellä boosterin varsinaisesti päälle, saa signaaliin ensinnäkin vapaasti annosteltavan määrän lisävahvistusta, mutta sen ohessa voi käyttää hyväkseen myös signaalipiikkejä loiventavaa Dynamics-säätöä.

Lisävahvistusta 2B antaa enimmillään 20 desibeliä eli todella roimasti. Dynamics-säätimen takana puolestaan on ger-ma-nium-diodeista sommiteltu kytkentä, jolla äkäisimpiä alukkeita saa taltutettua pikkuisen tai paljon, hanikan asennosta riippuen.

2B on rakennettu vankkaan metallikoteloon, jonka sisälle on saatu mahtumaan myös yhdeksän voltin paristo. Vaihtoehtoisesti laitetta voi käyttää ulkoisella virtalähteellä, jonka suhteen on laajat vapaudet: jännitteeksi käy 9–18 volttia, kunhan on tasavirrasta kyse.

 

Kitara, piuha ja vahvistin?

Bufferikäytössä Fulltone 2B toimii kuin unelma. Soittotuntuma ja dynamiikka ovat erinomaisia eikä laite väritä kitaran ominaissointia mihinkään suuntaan.

Lisävahvistusta haettaessa säätövaraa on kosolti ja 2B:n vaikutusta voi annostella portaattomasti juuri haluamansa määrän. Miedolla asetuksella voi näppärästi nostaa esiin vaikkapa komppauksen lomaan soitettavat yksiääniset fillit ja melodiat. Ja reilummin hönkää antamalla voi sitten taas tuupata soinnin juuri vahvistimen tuloasteen särörajan tuntumaan ja herkutella sitten siinä.

Kun lähestytään täysiä tehoja, 2B tuottaa sopivan vahvistimen kanssa erittäin maukkaan ja tietyllä tapaa vanhahtavan särösoinnin. Kello kahdentoista ehtoopuolelle gainia käännettäessä mukaan ui myös maltillinen diskanttivaimennus, joka tasoittaa preesensalueen piikikkyyttä hienovaraisesti.

Jos liika ärhäkkyys vaivaa muuten, voi sen liennytykseen käyttää Dynamics-säätöä, joka taltuttaa äkäisiä transientteja hyvin musikaalisella tavalla. Sointi muuttuu pehmeämmäksi, muttei menetä ryhtiään eikä selkeyttään.
Tämä laite on napakymppi. Mitään muuta ei kannata ryhtyä väittämään.

 

Fulltone 2B

Booster kitarakäyttöön

• JFET-vahvistin, bufferoiva ohituskytkentä
• portaaton lisävahvistus, max. 20 dB
• portaaton Dynamics-diodilimitteri
• käyttö neppariparistolla tai 9–18 voltin CD-virtalähteellä
• suositushinta 159 euroa

Lisätiedot: Into-Luthman

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä näet alempaa tältä sivulta ja voit selata niitä myös tästä.

 

 

16.06.2018

Ringo Starr & His All Starr Band, Jäähalli, Helsinki, 13.6.2018

Richard Starkey (77), nyttemmin Sir, saatiin 20 vuoden tauon jälkeen Suomeen. Oli kyllä jo aikakin! Ennakkokäsitykseni ja mielikuvani osoittautuivat oikeiksi. Tässä on muuten harvinaisen rento ja eläväinen legenda (termi, joka tukehtuu tätä nykyä inflaatioon)!

Keikka alkoi jopa pari minuuttia etuajassa, ja varttuneemmasta massasta pääosin koostunut yleisö alkoi joutua paikoilleen, kun vekkari näytti osapuilleen 21.
On muuten vuosia siitä, kun olen viimeksi nähnyt tuoleja myös hallin lattiaosalla. Alkujaanhan keikan piti olla Kaisaniemessä, mutta parempi näin. Monestakin syystä.

Kovan tason septetti avasi iloisen jukeboksinsa Carl Perkinsin Matchboxilla. Tästä käynnistyi oikein viihdyttävä reilu puolitoistatuntinen, josta ei jäänyt puuttumaan ”rauhaa eikä rakkautta”.
It Don´t Come Easy (Ringo-levyltä 1973) ja jo kolmannessa kappaleessa Tähti antoi lauluvastuun eteenpäin: Dreadlock Holiday, äänessä ja bassossa 10 CC:n Graham Gouldman. Vasta toista kertaa Suomessa!

Näissä Ringon tähtikokoonpanoissa on maailman sivu nähty toinen toistaan kovempia nimiä, ja oli pientä variaatiota siitä, ketkä kaikki nyt lavalle oikein astuvat.
Santanan ja Journeyn riveistä tuttu Gregg Rolie sai Hammondeineen päästää ilmoille version Evil Waysista, jonka myös lauloi mehukkaasti.
Ja jottei yleisö olisi ehtinyt yhtään jäähdytellä: Steve Lukather heitti bravuurinaan Rosannan, ja muisti aivan oikein olleensa Toton kanssa paikalla vain neljä kuukautta aiemmin!

Ringo itse vaihtoi siis solistin osasta aina rumpujen taakse, ja muisti hänkin oikein, että 20 vuotta on vierähtänyt edellisestä All Starr Bandin Suomen vierailusta.
Vuoronsa sai nyt Men at Workin Colin Hay (ensi kertaa maassamme) ja kuultiin iso hitti Down Under. Koskettimia, perkussioita ja taustalaulua tarjoillut Warren Ham (Toto) sai esitellä osaamistaan myös huilullaan.

Tässä onkin ehkä juuri se Ringon reseptin suola: hyviä kappaleita laajalta skaalalta, ei pelkkää rockia, vaan myös kevyempää, ja popimpaa materiaalia. Ja kuten Ringo sen sanoessaan ja esitellessään bändiään painotti: Jokainen yhtyeensä jäsen on tähti jo omana itsenään.

Oli mainiota seurata sopivan yläviistosta Ringon ja rytmivastuun saaneen rumpali Gregg Bissonetten yhteistä komppia. Ringon time oli hienossa kuosissa, ja on vain ihailtava miehen energisyyttä. Toki Bissonetten vastuulla olivat hankalat fillit, ja kun taas peruskomppiin päästiin, avitettiin timea yhteisellä ylävartalon heilutuksella puolelta toiselle. Puhtaasti lystikkään näköistä touhua! Ja terveisiä kaikille ryppyotsaisille muusikoille: Musiikin pitää olla hauskaa.

Väitän, ettei olisi Gregg muuten itsekään uskonut, jos ollessamme 1988 samalla pelipaikalla David Lee Rothin takia, jos joku olisi kertonut, mitä tulee tapahtuman 30 vuotta myöhemmin! Mies on vain lyhentänyt hiuskuosiaan, eikä poikamaisuus ole kadonnut mihinkään. Täytti muuten juuri 59 vuotta.

Boys rullasi oikein tyylikkäästi, ja sitten Ringo piipahti Hamin sähköpianolla: ”Kirjoitin Beatlesin aikana paljon kappaleita. Joita ei levytetty.” Naurunremakka täytti hallin ja sitä itseään: Don´t Pass Me By. ”Ohittamaton” oli myös ylesiön joukossa nähty Lennon-klooni. Todennäköisesti hiukan kauempaa saapunut fani oli aivan täydellinen John, vaaleassa pellavapuvussaan partoineen päivineen. Olin niin häkeltynyt, etten tajunnut pyytää saada ottaa kuvaa. Ja kyllä: kainalossa vielä Yoko Ono -hahmo… Moni joutui hieraisemaan silmiään.

Pientä kiusaa Led Zeppelinin Stairway to Heavenin introlla (Lukather akustisella): ”Olette väärässä paikassa, jos odotatte Zeppeliiniä”, tokaisi maukkaasti brittityyliin Ringo ja yleisö saatiin laulamaan: Yellow Submarine. Joku onnellinen lavan edessä saikin jonkinlaisen ”sukellusveneen” Ringon ojentamana.

Tähti sujahti hetkeksi huilaamaan, saatesanansa olivat ”Magical Music Moment”: Kuultiin 10 CC:n I`m Not In Love, Gouldman, Lukather ja Hay akustisissa kitaroissa sekä sangen juureva versio Black Magic Womanista, jossa soolonsa saivat niin Rolie, Lukather kuin Bissonettekin.
Lukather välttikin juuri ja juuri varastamasta koko showta illan aikana. Rolie joutui hauskasti huudattaessaan myöhemmin yleisöä ”hola”-tervehdyksellään (ennen Oye Como Va –kappaletta) toteamaan yksinkertaisesti: Vau! ”He osaavat espanjaa”, totesi tälle Lukather.

You´re Sixteen merkitsi päämiehemme paluuta lavalle, ja Ham puhalsi foniinsa soolon. I Wanna Be Your Man oli sitten illan joutuessa se kappale, jossa Ringo sekä lauloi että soitti kiiltävää Ludwig-settiään.

Välipuheet olivat rauhallisia, ja niistä sai selvän. Ringo selvästikin kuuli ja kuunteli, mitä hänelle hallista huudeltiin. Onneksi ei mitään pahempia. Innokkaimmat pakkautuivat lavan eteen, suurimman osan malttaen pysyä istuimillaan.

Kun klassikko With A Little Help From My Friends oli lopuillaan, Ringo kiitti ja kehui yleisönsä runsassanaisen vilpittömän oloisena ja häipyi lavalta. Sännätäkseen välittömästi takaisin: Give Peace A Chancea kuultiin tovi.

 

Illan lämmittelystä vastasi oma Hectorimme isoine Power Bandeineen. Lavalla mm. Okko Laru, Masa Maijanen, Jarmo Nikku sekä Esa Kotilainen. Aloituskappaletta ”Vapaa maailma kun bailaa” (Rockin´ In The Free World) enempää tunnin setti ei itselleni kyllä antanut. Ihmettelin lähinnä Beatles-viisujen määrää listalla ja kahta esityskieltä.

 

Illan myöhempinä hetkinä oli kieltämättä hiukan surrealististakin, mutta hyvin positiivista sulatella Ringon edesottamuksia. Ei ollenkaan hassummin mieheltä, joka kolmen viikon kuluttua täyttää sentään 78 vuotta. Siltä Beatlesin ”huonoimmalta rumpalilta”. Salaisuutensa on kuulemma parsakaali ja mustikat. Entäs ne mansikat… sitten?

Illan anti:
• Matchbox
• It Don´t Come Easy
• Dreadlock Holiday
• Evil Ways
• Rosanna
• Down Under
• Boys
• Don´t Pass Me By
• Yellow Submarine
• I´m Not In Love
• Black Magic Woman
• You´re Sixteen
• Who Can It Be
• Things We Do For Love
• Oye Como Va
• I Wanna Be Your Man
• Hold The Line
• Act Naturally
• With A Little Help From My Friends/ Give Peace A Chance


 

15.06.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy