Focal Listen Pro ja Clear Pro – kuulokkeita arkeen ja juhlaan!

Suljetut kuulokkeet muusikolle, avoimet äänittäjälle. Tai ensin mainitut reissaavalle ja jälkimmäiset kotona nautiskelevalle. Kummin vain, Focalin Listen Pro ja Clear Pro ovat ovallisia vaihtoehtoja kahdessa eri tyylilajissa – ja hintaluokassa.

Listen Pro on suljettu ja verraten vankkarakenteinen luurimalli, joka toimitetaan näppärän kuljetuskotelon ja kahden erilaisen johdon kera. Kuljetuksen ajaksi kuulokekupit saa käännettyä käytännöllisesti sangan suojaan.
Suljetun rakenteen plussina luetellaan yleensä avointa kuulokemallia jämäkämpi bassotoisto ja tehokkaampi ulkopuolisen ääni-maailman vaimennus. Listen Pro todistaa kummankin teesin puolesta.

Focal Clear Pro harppaa kokonaan eri kategoriaan joka suhteessa. Rakenne on takaa avoin, eikä näitä luureja ole tarkoitus resuttaa mukana ruuhkabussissa tai uimarannalla, vaikka pakkaukseen kuuluukin näpsäkkä kantolaukku.
Perusrakenteeltaan Clear Pro on luonnostaan ryhdikkäämpi kuin Listen Pro – sanka ei taivu kierteelle, eivätkä alumiinista valmistettuihin haarukoihin saranoidut kuulokeosat taitu kuljetuksen ajaksi suppuun.

Se mikä alkaa fyysisestä istuvuudesta, jatkuu äänellisessä ulottuvuudessa.

•••

Näin alkaa Lauri Paloposken toimittama, käyttökokeeseen perustuva artikkeli, joka on luettavissa kokonaisuudessaan Riffin printtinumerosta 3/2018.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Voit tilata lehden itsellesi edullisesti myös esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

13.06.2018

Juha Tapion kiertueella – isommalla pensselillä!

Juha Tapion konserttisalikiertue esittelee kotimaan mitoissa kunnianhimoisen rundikattauksen brasseineen ja kameraryhmineen, 
uusine PA-kalustoineen, valoineen ja videoineen.

 

Helsingin Savoy-teatterin soundcheck alkaa olla paketissa ja kohta avataan ovet loppuunmyydyn konsertin yleisölle. Juha Tapion upouuden ”Kuka näkee sut” -albumin levynjulkaisukiertue polkaistiin käyntiin reilua viikkoa aiemmin, ja sukkulointi maan parhaiden konserttisalien välillä jatkui huhtikuun loppuun.
Kiertueen alla sama ryhmä kiersi Lappia, ja konserttien jälkeen keikkatahti jatkuu tiukkana läpi kesän. Kaikki viittaa siihen, että suomiräpin ja tyttöpopin valtakaudellakin perinteiselle lauluntekijämusalle riittää kuulijoita. Ja mikäs on kuunnellessa kun musiikki on väkevää, artisti ja soittajat parasta A-ryhmää, samoin kalusto kuten myös miehet ja naiset kaluston takana.

– Kyllähän tämä on paras bändi mikä tällä hetkellä Suomea kiertää, tiivistää Eppu Normaalinkin kanssa vuosikaudet työskennellyt ”backliner” Pauli Nurmi.
PA-kamat sisäänajossa


Juha Tapio on miksaaja Juha ”Murkku” Merikallion suurin työllistäjä keikkarintamalla. Merikallio on huolehtinut Tapion saliäänestä jo kymmenen vuotta, ja kuvailee nykyistä huippuluokan ammattilaisista kasattua bändiä todella miksaajaystävälliseksi.

Merikallio arvostaa erityisesti sitä, kuinka bändi osaa itse säädellä lavavolyymiaan tilan mukaan. Sellainen antaa hyvät mahdollisuudet työskentelyyn etupäässä. Varsinkin konserttisaleissa olisi helppo saattaa miksaaja suuriin vaikeuksiin luukuttamalla lavalta liian lujaa.
– Ei esimerkiksi Torniaisen Kallelle tarvitse sanoa soittovolyymistä mitään. Hän istuu setin taakse, kokeilee hetken, lukitsee itsensä oikeaan volyymiin ja se on siinä.

•••

Näin alkaa Tommi Saarelan toimittama jättiraportti Juha Tapion kiertueelta. Hanki uusi printtinumero ja lue koko juttu, jossa käydään läpi runkobändin kalusto siinä missä äänentoisto ja valaistuskin, videoprojisointeja unohtamatta…

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Voit tilata lehden itsellesi edullisesti myös esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

13.06.2018

Denon DN-200BR – Bluetoothia mikseriin, päätteeseen tai aktiivikaiuttimiin

DN-200BR mahdollistaa älylaitteiden tai muiden Bluetooth-yhteydellä varustettujen musiikkisoittimien integroimisen sellaisiin audiojärjestelmiin, joissa tätä valmiutta ei ole.

Bluetooth-yhteys kuuluu mobiili-ajan musiikkitoiston kulmakiviin, mutta samaa tai vastaavaa ominaisuutta ei kuitenkaan löydy esimerkiksi monista miksereistä. DN-200BR mahdollistaa Bluetooth-signaalin lähettämisen mikseriin, päätevahvistimeen tai aktiivikaiuttimiin joko kahdella balansoidulla XLR-lähdöllä tai sitten balansoimattomilla plugilähdöillä. Bluetooth-parin muodostomisen luvataan onnistuvan maksimissaan 33 metrin kantomatkalta.

DN-200BR toimii Bluetooth 2.1 -versiolla Enhanced Data Rate -laajennuksen kera. Kerrallaan yhteyden voi muodostaa yhden musiikkisoittimen/älylaitteen kanssa.

DN-200BR ottaa virran pistorasiasta laitteen mukana toimitettavalla adapterilla. Itse Bluetooth-yhteys muodostetaan painamalla Pair-painiketta kolmen sekunnin verran. Merkkivalo puolestaan ilmaisee Bluetooth-parituksen tilan. Kun DN-200BR status-valo palaa kiinteästi vailla vilkkumista, on yhteys muodostettu. Yhteys puretaan katkaisemalla se ensin älylaitteesta, ja painamalla sen jälkeen Pair-painiketta kolmen sekunnin verran.

DN-200BR mahdollistaa Bluetoothin kautta tulevan äänen voimakkuuden säätämisen Level-hanikalla. Valmistaja kuitenkin suosittelee ensin säätämään lähtötason musiikkia lähettävästä Bluetooth-laitteesta.
DN-200BR:n taajuusalueen kerrotaan ulottuvan 20 hertsistä 20 kilohertsiin (+1 dBu), ja signaali-kohinasuhteen ilmoitetaan olevan parempi kuin 75 desibeliä. Toimintalämpötilaksi suositellaan 5–35 celsiusta.

DN-200BR on pakattu kompaktiin ja tukevaan metallikoteloon. Painoa laitteella on 600 grammaa.

LisätiedotEM Nordic

12.06.2018

Johnny Depp elämänsä roolissa – Hollywood Vampires, Kaisaniemen puisto, 10.6.2018

 

Maailman kallein cover-bändi saapui Suomeen kohun saattelemana Johnny Deppin huumesekoilujen päätyessä otsikoihin. Rockklassikoiden täyttämä ilta todisti kuitenkin pelätyn onttouden: paljon savua ilman tulta.


Bändin perustaja, Alice Cooper (Vincent Furnier), nappasi Hollywood Vampires -nimen 70-luvulla toimineelta ryyppyporukaltaan, jonka illanvietoissa vieraili rokkareita John Lennonista Keith Mooniin. Cooper itse raitistui jo kauan sitten, mutta nyt hän kiertää maailmaa laulaen – ehkä hieman ristiriitaisesti – ”kuolleille juoppokavereilleen”, kuten hän tekee bändin biisillä My Dead Drunk Friends: ”So let's have another for all of my brothers, who drank until they died”. Tästä jäi vähän ristiriitainen olo, niin kuin koko keikasta. Ikään kuin hauskasta vitsistä on yritetty rakennella oikeaa bändiä – sitä se ei valitettavasti ollut.

 

 

Illan solisti on toki varsin vetreä 70-vuotias rocklegenda, joka osaa edelleenkin viihdyttää yleisönsä. Samaa voi sanoa niin ikään legendakastiin eittämättä kuuluvasta kitaristi Joe Perrystä, 67. Aerosmith-fanit huokaisivat Perryn laulaessa Rocks-albumilta tutun Combination-kappaleen. Perryn karisma jätti varjoonsa illan päätähden, kakkoskitaristi Johnny Deppin, 55. Vuoden -62 sunburst Gibson Les Paulinsa (arvo 250 000 $) kanssa unelmiensa roolia vetänyt Depp toki näytti eleineen täysiveriltä rocktähdeltä, ja sitähän hän on tavallaan jo elokuvarooliensa kautta. Kitaraakin hän soittaa varsin mallikkaasti. Mutta silti tunnelma oli hieman… noh, outo.

 

 

Kaikesta päätellen Deppistä – joka nuorena tähtäsi rockuralle The Kids -yhtyeensä kanssa, mutta päätyikin palvotuksi näyttelijäksi ja seksisymboliksi – olisi voinut tulla kelpo kitaristi. Hollywood Vampiresissa maailman ehkä kalleimman näyttelijän tehtävänä kuitenkin oli pikemminkin näyttää rocktähdeltä, kuin että hän olisi keskittynyt olemaan kiinnostava kitaristi. Ei hänen tarvinnut kun päävastuu oli Perryllä, joka hoiti tehtävänsä 50 vuoden suvereenilla kokemuksella.

 

Kaiken lisäksi lavalla hääri taustapiruna kitaristi Tommy Henriksen, jonka olemus lavalla oli silti jokseenkin ylimääräinen.

 

 

Tärkeiksi hahmoiksi nousivat rumpali Glen Sobel ja basisti Chris Wyse, molemmat ansioituneita palkkatappajia (Wysen meriittilistan kärjessä melkein-jäsenyys Metallicassa).

 

 

Wysen laulama Ace of Spades oli illan komeimpia vetoja ja Sobelin rumpusoolo kapula-akrobatioineen viihdyttävää rocksirkusta. Tosin se kiusallisesti alleviivasi sitä tosiasiaa, että illan pääkolmikon musiikillinen panos jäi hieman vajaaksi. Keikka olisi ollut toki viihdyttävä erikoisnumero jossain gaalassa, mutta nyt Hollywood-sirkuksen musiikillinen anti jäi laihaksi. Jack Sparrowin näkeminen livenä oli kuitenkin monelle hurmoksellinen hetki. Markkinameininki toi väistämättä mieleen ”Ritari Ässän” aka David Hasselhoffin tai Dallas-tähtien karjanäyttelyt turuilla ja toreilla.

Tätä mielikuvaa hälvensi onneksi loppusetissä kuultu David Bowien Heroes, jonka Depp lauloi vakuuttavasti. Biisi nousikin yllättäen illan tyylikkäimpiin vetoihin. Sitä enemmän jäi ihmetyttämään oman materiaalin puuttuminen. Nyt bändi tyytyi vain olemaan tähtien cover-bändi, jopa hieman tylsä sellainen.

 

11.06.2018

Ikimuistoiset sessiot – Juha Tikka

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein tausta-hahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Kuultavana tällä kertaa Juha Tikka.

Se on kolme sivua. Ja täynnä kaikenlaista erikoista. Nimittäin Juha Tikan CV. Miehen ansioluettelo tursuaa mitä moninaisimpia merkintöjä töistä musiikkikentän eri kolkista. On totta kai muusikon hommia, mutta valtavasti myös tuottajan pestejä, sovittamista, äänittämistä, säveltämistä, tv-produktioita ja elokuvan äänituotantoa.

Sitten on kiinnityksiä saman kentän toiselta laidalta, kuten levy-yhtiön kotimaisen tuotannon päällikön postia ja erinäisiä luottamustoimia.

Tämä alustus nyt ihan vain sen takia, että miehen valitsemat kolme sessiota edustavat musiikkikentän eri laitoja ja niitä voisi kutsua ainakin kirjoittajan silmissä erikoishommiksi. Aloitetaan kuitenkin sieltä tutummasta päästä, eli musiikin tuottamisesta.

 

Q. Stone: III, 
Columbia Records 1992

Elettiin aikaa, jolloin Juha Tikka soitti H.A.R.P. -yhtyeessä bassoa. Bändi oli tulossa keikalta Amsterdamista ja välilaskulla Tukholman lentokentällä vastaan tuli Mikko Kuustonen, joka taas oli tulossa Q. Stonen keikalta Oslosta. Tikka ja Kuustonen tutustuivat koneessa ja hiivatin hauskaa oli. Jossain vaiheessa Kuustonen ehdotti Tikalle, että hän voisi tuottaa Q. Stonen seuraavan levyn.

Ja eikun tuumasta toimeen. Tarina ei kerro, miten tämä kaikki onnistuttiin tunnin mittaisella lennolla sopimaan, mutta äänityspaikaksi valikoitui Muroleen tyhjillään oleva kansakoulu. Tikalla oli paikasta ainoastaan hyviä muistoja. H.A.R.P. oli nimittäin äänittänyt samaisessa paikassa vuotta aiemmin.

Muroleen kansakoulu oli vanha puukoulu, jonka juhlasalissa oli erittäin hyvä soundi. Tyhjennetyt luokkahuoneet oli varustettu bunkilla ja pihalla oli sauna, jonka lämmittäminen kesti todella kauan. Tavallaan ymmärrettävää, sillä Q. Stonen sessiot pidettiin tammikuussa ja noina vuosina ”talvet olivat vielä talvia”. Pakkasta riitti ja saunan lattiakin oli paksussa jäässä. Onneksi sentään Popedan roudari Raaka-Arska hääri talonmiehenä ja kolasi traktorilla paikat auki.

– Me oltiin siellä Maikkarin äänirekalla ja Hämis Hämäläinen äänittämässä. Hommaan oli varattu viikko. Noh, ekana päivänä oltiin saatu kamat pystyyn ja alettiin tekemään vielä illalla  soundcheckiä, että aamulla voisi aloittaa samoin tein. Se checki päättyikin kolmen-neljän aikaan aamuyöstä siihen, että puolet levystä oli soitettu sisään. Se lähti silleen iloisella tavalla lapasesta.

Tikka muistelee sessioiden olleen ”hauskaa poikien leiri-elämää”. Rippikoululeirin ja äänistudion yhdistelmää.
Aikaa äänityksiin oli varattu vajaa viikko, mikä ei tuntunut ollenkaan lyhyeltä, sillä bändihän oli hyvin treenattu. Ainoastaan joitain tekstejä puuttui.

– Keittiössä kirjoiteltiin vielä vikoja tekstejä ja Kummeli-porukasta oli mukana jeesimässä teksteissä ainakin Olli Keskinen ja Heikki Hela. Ja mä tein siellä jotain jauhelihakastiketta…

Kummeli-kytkös selittyy sillä, että samaisesta huumoriryhmästä tuttu Heikki Silvennoinen oli Q. Stonen kitaristi.

Vaikka esituotantoa ei liiemmin tarvittukaan, niin yksi asia oli lukittu ennalta: viimeisenä äänitettävä Frozen Memories pitää soittaa alasti.

– Helkkarin koomisen näköistä. Oltiin isossa jumppasalissa, mä istun semmosella korkealla erotuomarijakkaralla ja jätkät vetää siellä alhaalla. Max Tabellin luihuinen hanuri siinä flyygelin ääressä… tosi koomista.

Ikävä kyllä Tikka ei pysty kertomaan, millaista fjongaa alasti soittaminen biisiin toi, sillä sitä ei edes yritetty soittaa vaatteet päällä. Referenssi puuttuu. Mutta levy kuulostaa hyvältä, josta suuri kiitos lankeaa oikein valitulle tiimille.

– Me tehtiin Hämiksen kanssa tosi paljon levyjä ja erilaisia levyjä. Sen kanssa oli tosi helppoa työskennellä. Äänittäjä on tietenkin tuottajan paras kaveri. Sellaiset kaverit kuin Hämäläinen ja Dan Tigerstedt – heidän kanssa on helvetin helppo työskennellä. Ne on soundimielessä todella tuotteliaita kavereita ja tarjoavat koko ajan vaihtoehtoja. Se on tosi tärkeä asia. Joskus kun kemiat ei kohtaa, niin se homma menee semmoseks tahkoamiseksi. Ja tehdään turhia kompromisseja jotka jää kaivelemaan. Kun on erilainen maku, niin yksi hakee erilaista musiikillista ratkaisua kuin toinen.

Kyse voi olla ihan pienistä teknisistä asioista, kuten kaiun valinta tai oikeanlainen kompressointi. Juha Tikka on kuitenkin aina yrittänyt olla diplomaattinen asioiden suhteen. Keskeneräisen miksauksen päälle ei huudeta, että ”Ei noin!” On ensiarvoisen tärkeää, että tiimin jäsenet omaavat samanlaisen vision ja maun asioista. Tavoitteen pitää olla kaikilla sama.

– Siihen päälle vielä bändin näkemys ja erityisesti kun liikutaan artistin hengentuotteen parissa, niin varovainen pitää olla. Toisaalta tuottaja ei voi olla kauhean herkkänahkainenkaan, sillä työnkuvaanhan kuuluu pysyvä oleskelu puun ja kuoren välissä. Näillä kilsoilla persnahka on jo riittävän paksu. Aika monasti olen todennut, että ”Kaatakaa vaan se likasanko meikäläisen niskaan, ei haittaa”.

Hankalimmat tilanteet tulevat yleensä laulujen kohdalla, mikä on päivänselvää. Laulaminen on kuitenkin eräänlaista sielun julki asettamista. Jos sellaisessa tilanteessa tulee tulkinta- tai näkemyseroja, niin silloin ei kannata yleensä edes jatkaa vaan on parempi nukkua yön yli, Tikka aprikoi.

– Joskus joutuu myös puhumaan laulajille huonosta valmentautumisesta. Ei ole opeteltu sanoja tai melodioita, joudutaan vetää lapuista. Ei minkäänlaista tekstianalyysiä siitä, että ymmärtää mitä se teksti tarkoittaa. Siitä laulusuorituksesta ei voi tulla hyvää, jos sitä ei ole sisäistetty. Se ei vaan voi koskettaa kuulijaa. Kukaan ei herää kuuntelemaan, että ”Mitä?! Tässä on jotain todella hienoa…”

Tikka lisää, että on joskus joutunut lähettämään laulajia takaisin kotiin opettelemaan, ja se on yleensä tuottanut hyvää tulosta. Tosin tässä tapauksessa ei Mikko Kuustoselle tarvinnut näitä asioita teroittaa. Hän kyllä tiesi, mitä on tekemässä.

Palaan vielä esituotantoon ja tiedustelen kuinka paljon Tikka sitä yleensä tekee?
Ilmenee, että hän on tuottanut verrattain vähän kokonaisia bändejä. Useimmiten kyseessä on artisti, jonka taustalle Tikka haalii muusikot ja muun tarpeellisen. Kädet ovat vapaat kunhan budjetti pitää. 

– Yleensä mulle on annettu joku artisti Lea Lavenista Topi Sorsakoskeen, että ”Tossa on budjetti. Jos tarviit apua biisien valkkaamiseen, niin voidaan kerätä niitä sulle”. H.A.R.P.:it oli yleensä Esa Kaartamon tuottamia, ja mä olin jonkinlainen oikea käsi siellä. Jousi- ja puhallinsovitusten sekä jauhelihakastikkeen tekijä. Ja ohjelmoija, jos tarvittiin.

Esituotantoon kuuluu myös jo mainittu biisien valikoiminen, joka voi olla välillä aika mieltä järkyttävää hommaa. Markku Aron Menneisyyden sillat -albumia varten Tikka kuunteli noin seitsemänsataa kappaletta, joista levylle valikoitui kaksitoista.

– Avioero oli lähellä, kun oltiin jossain etelänreissulla ja mulla oli koko ajan luurit päässä, kuuntelin biisejä ja kasetteja oli muovikassitolkulla… Ei matkatavaroita, ainoastaan kasetteja, hehee…

Koskas olet viimeksi kuunnellut III-albumia?
– En pitkään aikaan. Olen huono kuuntelemaan omia tuotoksia. Menee tosi kauan että pystyy kuuntelemaan niitä niin, ettei kuule pelkkiä mogia. Se vaihde jää niin helposti päälle, ja siitä ei vaan nauti. Mieluiten kuuntelen sellaista, missä en ole ollut missään tekemisissä.


Joulupukki ja noitarumpu, 
Mauri Kunnaksen piirroselokuva

On kesä 1996. Heinäkuu on sietämättömän kuuma, mutta Juha Tikka ja Riku Niemi ovat joulutunnelmissa säveltäessään ja äänittäessään musiikkia sekä ääniefektejä Mauri Kunnaksen jouluiseen piirroselokuvaan. 

Elokuvan äänituotanto oli tarkoitus tehdä yhteistyössä YLE:n kanssa. Äänityksiä varten oli varattu viikoksi Ylen M1-studio, joka oli varustettu viimeistä huutoa olevalla digitaalisella moniraitakalustolla. Alustavat työt oli tehty Juha Tikan kellarissa, jossa softana oli  ensimmäisiä PC-pohjaisia Logic Audioi-ta. Synkkausta varten oli itse modattu SMPTE-lukittu VHS-nauhuri.

–  Olin kehitellyt sen Talvisota-leffaa varten, että jostain äänipäästä saa sitä SMPTEä ulos. Ja tämmönen halpisjuttu toimi yllättävän hyvin. Ylellä oli miljoonan markan laitteet siellä ja ne ei saaneet sitä kuvaa ja audioo synkkaan. Koko ajan tuli ihan järjettömiä audioräpsyjä.

Epätoivo alkoi hiipiä puseroon, sillä leffan piti olla valmis saman vuoden joulukuussa. Kahdessa päivässä oltiin saatu aikaan ainoastaan Tapio ”Mongo” Aaltosen soittama taikarumpu jotenkin mukaan.

– Siinäkin meinas palaa hermo, kun Mongo oli soittanut sen rummun helkkarin hyvin kuvan kanssa synkkaan ja sitkun kuunnellaan niin RÄPS, RÄPS!

Ja sitten paloivat loputkin rippeet hihoista ja koko paketti siirtyi Tikan kellaristudioon, joka on kaksi metriä korkea, kuusitoistaneliöinen pikku huone. Tähän koppiin roudattiin myös Niemen jättimäinen vibrafoni, marimba, tuubat ja kaikki muut hommaan tarvittavat värkit ja tilpehöörit. Eikä ennätyskuuma heinäkuu helpottanut työntekoa ollenkaan. Välillä Tikan pihalla nähtiinkin uimahousuissa sadettajan alta juoksevia elokuvasäveltäjiä. Ja sitten taas takaisin kellariin keskittymään talvitunnelmiin.

Homma saatiin kuitenkin jotenkin toimimaan, vaikka ensimmäiset PC-pohjaiset äänityssoftat laittoivat asianosaiset kiroilemaan välillä oikein toden teolla.

– Juu, aika alkeelliset laitteet oli käytössä. Joku Rolandin RD-500 sähköpiano, Jupiter JV-2080 räkkimoduli, E-mu:n Proteus ja Akain tonninen sampleri, johon samplet piti ladata cd-romilta. Pianosamplea raksutettiin puoli tuntia ja jos virrat laitettiin jostain syystä pois, sample oli kadonnut. Ei ollut oikeen kunnon miksauspöytääkään. Käytössä oli Yamahan livekäyttöön tarkoitettu 01R. Niillä kamoilla se kuitenkin tehtiin.

Joulupukki ja noitarumpu ei ollut suinkaan Tikan ensimmäinen tv-proggis. Alla oli Metsoloita ja muita tv-sarjoja ja päällimmäisenä tietysti Talvisota-elokuvan musiikki, josta lohkesi myös Jussi-palkinto.

– Oli siis jonkinlaista elokuvasäveltäjän statusta. Nythän se on jo kadonnut… Kun sain toimeksiannon Pekka Lehtosaarelta, tajusin, ja onneksi tajusinkin, että kyseessä on sen verran iso paketti työstettävänä, että pyysin Rikua mukaan. Multi-instru-men-talistina hän oli aikamoinen pelastus, kun jouduttiin kuitenkin aika vauhdissa lähes improvisoimaan se musa sinne.

Tikka hahmottaa, että piirroselokuvassa on vaikea vetää eroa onko kyse musiikista vai ääniefektistä. Niinpä välillä efektejä tehtiin vetämällä korkkia samppanjapullosta, välillä kuvailtiin kun joulukuusesta rikkoontuu lamppuja. Erikoisääniä, -soundeja ja äänimaailmoja piti vetää hatusta.

– Esimerkiksi revontuli… mistä sen tietää, miltä revontuli kuulostaa? Niitä vain keksittiin.

Ohjaaja päättää mihin kohtiin elokuvassa musiikki tulee, mutta tässä projektissa Tikalla oli hyvin vapaat kädet. Mitään mussutuksia ei kuulunut, eikä bumerangeihin olisi oikeastaan edes ollut aikaa.

– Yleensä näissä proggiksissa kuvaukset on aina myöhässä ja siellä jossain ravintoketjun päässä on se säveltäjä ja sen työaika vähenee koko ajan. Mutta se yksi deadline on ja pysyy.

Tikka ajautuu muistoissaan asteen verran Noitarumpua rankempiin haasteisiin. Kun hän kasasi työhuoneessaan musiikkia Talvisota-elokuvaan VHS:n mukaan, pääsi unohtumaan aivan pikkiriikkinen asia: VHS-videossa on kaksikymmentäviisi framea sekunnissa, mutta leffassa onkin kaksikymmentäneljä framea sekunnissa. Kun musiikki on mitoitettu VHS:n mukaan, niin sehän alkaa loppua kohden heittää aika paljonkin. Työtä ei tarvinnut kuitenkaan aloittaa ihan alusta, vaan leikkaaja Olli Soinion järkähtämättömällä rauhallisuudella homma saatiin maaliin. ”Kato, ei se oo muutenkaan hyvä, että se on ihan kohdillaan…  Tää on hyvä näin!”

– Ja pakkohan se oli saada aikaseksi, Tikka lisää.

Kun miksataan materiaalia tv-tuotantoon, on tulokulma eri kuin jos tehtäisiin pelkästään audiota. Tekeminen nimittäin muuttuu radikaalisti monikanavamiksauksen myötä. Vaikkei Dolby Surround ollut vielä kuvioissa, tehtiin jo tuolloin nelikanavamiksausta. 

– Melkein alkoi alkaa ahdistaa, kun Suomesta ei meinannut löytyä sopivia vehkeitä. Miksattiin Hämiksen kanssa muistaakseni Sony Betamax -digitaaliselle videokasetille. Siihen sai synkkaan kaksi analogi- ja kaksi digiraitaa. Sillä tavalla saatiin se neljä kanavaa. Sitten vietiin paketti Elokuvasäätiöön ja rukoiltiin, että toivottavasti nää pysyy synkassa. Tämmösiä saakelin Pelle Peloton -virityksiä…
 
Tikka naureskelee, että nuoremmat ja etevämmät elokuvasäveltäjäthän ovat saaneet oikein koulutusta työhönsä.

– Mä olen käynyt nää asiat läpi kantapään kautta, ”perse edellä puuhun” -metodilla. Olen aina sanonut joillain luennoilla, että laittakaa itsenne kuseen, niin se on paras tapa oppia. Esimerkiksi Talvisotaan mun piti mennä aluksi musiikkieditoriksi, ja tarkoitus soitattaa jonkun kapellimestarin kanssa Prahassa Sibeliusta. Sanoin ohjaaja Pekka Parikalle, että ”Saat Sibeliuksen perikunnan kimppuun, kun ne musapätkät on niin lyhyitä. Ei niitä kokonaisuuksia voi lähteä silppuamaan”.
– ”No, osaatsä säveltää sinfoniaorkesterille?”
– ”Osaan...” ”Ei saakeli, mitä mä just sanoin?!” kysyi pieni ääni päässä.
– ”Okei, sävellä sä sitten se”.
– ”Joo-oh, pitää varmaan alkaa harjoittelemaan…”

Tosiasiassa ei käytössä mitään sinfoniaorkesteria ollutkaan, mutta parikymmentä henkeä kuitenkin ja ohjelmoidut jutut päälle. Mutta vääntö oli kovaa ja naapurisopu kovilla.

– Kun Talvisotaa tehtiin keskellä kesää ja rivarin pienessä työhuoneessa työskenneltiin, niin ikkunaa oli pakko pitää auki. Ja kun ääniraidassa oli hitonmoisia jytinöitä – isorummun iskuja – joita piti sitten laittaa paikalleen, niin naapuri tulee huutamaan siihen pihalle: ”Eikö se saatanan pauke jo lopu?” ”Sori sori, vielä pari päivää. Mä tuon sulle pullon viiniä, yritä kestää”.

Juha Tikka palaa vielä lopuksi Joulupukki ja noitarumpu -elokuvan ääniraidan värkkäämiseen ja puistelee päätään muistellessaan, kuinka hankalaa työstö alkeellisilla kamoilla oli.
– Ja joka saakelin joulu se sieltä telkkarista tulee ja ihan hyvältä kuulostaa.

 

HOMO! Pirkko Saision näytelmä, 
musiikki: Jussi Tuurna

Lisää erikoishommia. Tällä kertaa Tikka toimi tuottajana ja miksaajana Pirkko Saision kirjoittaman ja Jussi Tuurnan säveltämän näytelmän musiikille.

Kansallisteatterin tuotantojohtaja Päivi Isosaari oli kysellyt vinkkejä Finnvoxissa masteroijana työskentelevältä mieheltään, Pauli Saastamoiselta, että ”kukahan voisi lähteä tuottamaan äänitettä tällaisesta näytelmästä?”

Kyseessä oli kahdentoista näyttelijän kolmetuntinen läpisävelletty musiikkiesitys, joka oli esitetty jo pari kertaa, jolloin oli herännyt ajatus, että tämä hieno kokonaisuushan pitäisi taltioida ja painaa levyksi. Levyä olisi tarkoitus myydä myöhemmissä esityksissä.

Tikan puhelin pärähti ja ensimmäinen kysymys oli, että voiko taltioinnin tehdä esityksistä? Se olikin oikeastaan ainoa tapa. Esiintyjät ja muusikot olivat kotimaan ykkösnimiä, jotka viettivät aamupäivät muualla kuvauksissa ja illat näytöksissä, eikä muuta mahdollisuutta ollut.

Alkoi työstö. Äänisuunnittelijoiden kanssa sovittiin, että kaikki kanavat otetaan suoraan sellaisenaan mikserin kautta nollatasolla Pro Toolsiin.

– Kanavia oli ihan sikana. Laulajia kaksitoista ja kaikilla langattomat mikit. Siihen päälle neljä soittajaa, jotka hyppi kuitenkin soittimesta toiseen. Milloin kontrabasisti soitti haitaria, milloin kitaristi soitti trumpettia, milloin perkussio soitti jotain muuta – ja kaikki vielä lauloi.

Nipussa oli noin kolmekymmentä raitaa, mikä ei välttämättä tunnu vielä paljolta tavanomaisessa studiosessiossa. Mutta nyt vaikeuskerrointa korotti se, että kaikki mikit olivat auki koko ajan ja miksausvaiheessa piti tehdä johtopäätöksiä pelkästään raitoja kuuntelemalla.

– Mikä on se äänikuva, joka kuuluis olla siellä salissa? Jos istut salissa parhaalla paikalla, sen kun saat aikaiseksi, niin helkkarin hyvä. Mutta kun esimerkiksi näyttelijät, jotka odottavat omaa vuoroaan, laulavat mukana siellä verhojen takana. Sen lisäksi ne jotka on siellä lämpiössä keskustelee omista jutuistaan ja kaikki tulee pöytään. Sitten vielä bändin lisäksi sinne ajettiin koneelta äänitehosteita ja pieniä musapätkiä ja nekin piti vispailla sinne joukkoon. 

Tikka oli kyllä käynyt katsomassa esityksen muutaman kerran, mutta sen perusteella ei oikein pystynyt vielä arvioimaan, mitkä auki olevista raidoista oikeasti kuuluivat esitykseen. Mies haroi hiuksiaan epätoivon vallassa ja puuskutti, että ”Eihän tästä voi saada mitään järjellistä aikaan…”

– Ei auttanut muu kuin ruveta perkaamaan raitoja ja punchaamaan tavaraa. Soitin Jussi Tuurnalle varmaan sata kertaa, että ”Ketä tässä ja tässä biisissä on lavalla, ja ketkä vain huutelee huvikseen?” Niistä sivutuoteraidoista olis saanut kasattua toisen levyn.

Sivutuotteet eivät olleet ainoat ongelmat. Kun mentiin langattomilla, niin tuohon aikaan ne tuppasivat pätkimään tuon kokoisessa talossa. Ja niin Tikka olikin tilanteessa, että kun yhtäkkiä lauluraita katkeaa, hän joutuu itse laulamalla paikkailemaan niitä kuolleita kohtia. Kun lauseesta selkeästi puuttui yksi sana, oli pakko vain sutaista se siihen.

Kokonaisuus kasattiin viidestä esityksestä ja editoitiin Tikan kotona yläkerran työhuoneessa. Ja kiirettä piti – tietysti – sillä materiaalihan piti saada myyntiin tuleviin esityksiin. Editointiin meni tusinan verran 12–14-tuntisia päiviä.

– Sen lisäksi – kaikki kunnia hyvälle ystävälleni Jussille – kun kaikki raidat oli perattu, niin  matkan varrella tulee puheluja, että ”Frank (Juha Tikan alias), et kai sä ole vielä tehnyt sitä? Täältä löytyy vielä parempi otto. Ota tää.” ”Ei saatana, just kun olin…”

Kokonaisuus saatiin kasaan ja alkoi miksaus Mikko Oinosen kanssa Finnvoxissa. Tikka kutsuu sessiota ehkä haastavimmaksi, jota on ikinä miksannut. Hän onneksi oppinut päästämään projekteista myös ajoissa irti.

– Mitä enemmän ikää tulee, niin ei ehkä ole laiskuutta vaan kokemusta, että osaa sanoa milloin joku on valmis. Voidaan aamulla vielä kuunnella, mutta tää on tässä. Sitä on ihan turha hieroa. Kun on tarpeeksi tehnyt, niin tietyt asiat alkaa olemaan itsestään selvyyksiä ja tulee omat rutiinit. Teet tietyt asiat tietyssä järjestyksessä ja ne on paikallaan. Tietyt prosessit läpi ja silloin ne on miksauksessa helppo lämätä kohdilleen. Miksuun ei viedä tavaraa, mitä levylle ei tule. Ne pitää karsia ennen sitä.

Projekti valmistui ajallaan. Kun ensi-ilta oli syyskuun 21., toimeksianto tapahtui lokakuussa, niin tuote oli valmis marraskuun lopussa. Homma osui hyvään saumaan, kun keikkarintamalla oli hiljaista. 

– Mutta oli se, jossei ihan 24/7 niin ainakin 14/7 työtahti. Kärsivällisyyttä ja pitkäjänteisyyttä on pakko löytyä, jos on luvannut. Eikä miksauspäiviä voi siirtää kun masterointipäivät on lyöty lukkoon. Ja kolmanneksi, meillä oli varattu etelänloma kaksi viikkoa proggiksen jälkeen, mikä oli erittäin hyvä porkkana. Seitsemältä pystyyn ja tuonne suolakaivokseen vääntämään.

– Eihän kukaan jaksa tuollaista työtahtia loputtomiin, mutta kun tietää, että tää loppuu tiettynä päivänä. Ja olihan se mielenkiintoista. Musa oli kuitenkin helvetin hyvää ja muutenkin kunnioitettava hanke. Tarina oikeastaan homouden historiasta ja siitä, miten heitä on alistettu kautta aikojen.

Levy saatiin loppuesityksiin myyntiin ja Tikan mukaan hyvin myikin, vaikka sitä myytiin ainoastaan esityksissä. Tuollaisissa yhteyksissä levymyynti ei todellakaan ole kuollut.

– Meidän dramatisoiduissa konserteissa myydään helkkaristi levyjä. Kun ihmiset ovat saaneet sen elämyksen siitä esityksestä, niin ne on todella valmiita ostamaan sen levyn ja nimmarin päälle. Niitä menee lootatolkulla. Luulen, että konserttisaliaulassa menee enemmän levyjä kuin paikallisessa levykaupassa viikossa.

– Meille tuli Juuri EMI:ltä viestiä, että ”täällä olisi kasa teidän levyjä, esimerkiksi Susanna Haaviston ”Kadonnut tie”. Mitä tehdään, laitetaanko roskiin, vai ostatteko halvalla?”

– Totta kai me ostettiin, ne on myyty kesäkuuhun mennessä! Aina kun lähdetään jonnekin niin lootat mukaan. Se on nappikauppaa, mutta aina kotiin päin.

 

Tikka lopettaa toteamalla, että HOMO! -albumin tekeminen oli jopa kovempi veto kuin Joulupukki ja noitarumpu. Yhteistä niille oli, että kumpikin oli omalla, mutta eri tavalla vaikeuksien kautta voittoon -tyylisiä vääntöjä.

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

 

10.06.2018

Electro-Harmonix Canyon – toistojen moniosaaja

Delay- ja loopperihommien lisäksi uutuus-pedaalia voi käyttää myös oktaaverina ja kaikuefektinä.


Canyon-pedaalin kymmenen efektin joukossa on sekä perinteisiä viive-efektejä – kuten Echo, Multi ja Tape – että signaalin lisämodulaatiota tarjoavia vahtoehtoja (Mod, Deluxe Memory Man ja Shim). Valmistajalle tyypilliseen tapaan toteutuksessa on roima annos omaa persoonallista jenkaa ja paketin kruunaa mainio loopperi.

 

 

Säätimien toiminta vaihtuu aina efektin mukaan ja systeemin opetteluun kannattaa varata kunnolla aikaa. Osa potentiometreistä hoitaa kahta erilaista tehtävää: esimerkiksi Delay- ja Feedback-säätimien lisäparametreihin (ns. secondary knob mode) pääsee käsiksi pitämällä jalkakytkintä hetken alhaalla. Silloin pystyy vaikuttamaan imitoitavan nauhakaiun säröön ja huojuntaan.

FX Leveliin puolestaan sisältyy itseensä mielenkiintoinen lisäominaisuus. Kello seitsemästä kahteen efektitaso toimii perinteisellä tavalla niin, että viive-efekti miksataan kuivaan signaaliin. FX Level -säätimen loppumatkalla kuivan signaalin taso laskee, kunnes vain efektisignaali on enää jäljellä.

Irroittamalla Canyonin pohjalevyn pääsee käsiksi Tails-mikrokytkimeen, jolla voi valita jatkuuko viive-efekti luonnollisesti, kun pedaali naksautetaan pois päältä, vai loppuuko efekti kuin seinään.

Toistojen maksimipituus on kolme sekuntia, kun taas loopperi äänittää jopa 62 sekunnin verran musiikkia.
Pedaalin omaa jalkakytkintä käytetään sekä efektin päälle/pois kytkemiseksi että tap tempo -asetuksen tekoon. Jos tämä tuplakäyttö käy esimerkiksi keikalla hermoille, voi Canyonin pariksi liittää myös ulkoisen tap tempo -kytkimen.

Myös rytmiset peruskuviot onnistuvat helposti. Tap tempolla asetetun viiveajan voi jakaa eri aika-arvoiksi kätevästi Tap Divide -kytkimellä. Tarjolla ovat neljäsosanuotti (ledi muuttuu punaiseksi), pisteellinen kahdeksasosa (oranssi) ja tavallinen kahdeksasosa (vihreä).

Oct-moodiin kuuluu peräti kaksi efektiä, riippuen Delay-nupin asetuksista. Tehdasasetuksena on oktaavidelay, jossa jokainen uusi toisto soi oktaavia ylempää. Lisäparametreissä voi myös lisätä alaoktaavin. Kun Delay-säädin on kello seitsemässä viive on niin lyhyt (5 ms), että Oct-moodia voi käyttää myös perinteisenä oktaaverina (oktaavi ylös/alas tai molemmat).

S/H-moodissa (sample and hold) Canyon taas ottaa tulosignaalista lyhyen näytteen, jonka se toistaa jatkuvalla syötöllä, kunnes kitaralta tulee uusi riittävän voimakas signaali uudeksi näytteeksi. Triggauksen herkkyyttä säädetään S/H-moodissa feedback-nupilla.

Verb-moodi puolestaan tuottaa plate-tyylisen kaiun. Silloin kun feedback on nollilla, delay-säätimellä vaikutetaan yksinkertaisesti kaiun esiviiveen pituuteen. Avaamalla feedbackia soundiin lisätään myös kaiulla höystettyä delaytoistoja.

 

Helppokäyttöinen loopperi

EHX Canyon -pedaalin looppiosastoa on helppo käyttää ja se on soundiltaan laadukas. Loopperissa on yksi tee uudelleen -taso (redo), sekä loputtomasti peruutusaskelia (undo) aina loopin poistamiseen saakka.

Äänitetty looppi pysyy pedaalin omassa muistissa, sekä silloin kun vaihdetaan toiseen efektimoodiin, että silloin kun pedaali irrotetaan sähköstä (paitsi tallennuksen aikana).

 

Sveitsin armeijan linkkuveitsi

Tämän testin perusteella voin todeta, että Electro-Harmonixin Canyon on erittäin toimiva kokonaisuus. Kaikumoodin lisääminen monipuolisiin viive-efekteihin on varsin nerokas veto. Kaiun ansiosta saadaan jo yksikanavaisesta vahvistimesta melko laaja skaala erilaisia kitarasoundeja. Säröpedaali mukaan ja tarjolla on todella laaja paletti erilaisia soundeja.

Joidenkin mielestä Canyonista ehkä puuttuu todella mutainen analogiviive-moodi, mutta minusta pedaalin efektivalikoima on jo näinkin riittävän kattava ja laadukas.

Kun huomioidaan vielä Canyonin helppokäytöinen loopperi, tarjoaa tämä uutuuspedaali reilusti vastinetta hintaansa nähden.


Electro-Harmonix Canyon

Delay & Looper

• 9 eri viive-efektiä, maksimiviive 3 s
• yksi kaikumoodi
• loopperi, tallennusaika maks. 62 s
• ulkoinen virtalähde kuuluu pakkaukseen
• hintaluokka: < 160 euroa

Lisätiedot:
• EM Nordic
• Uraltone
 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2017. Vastaavan tyyppisiä käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja laitetestejä näet alempaa tältä sivulta ja voit selata niitä myös tästä.

 

 

09.06.2018

Allen & Heath SQ-7 on pykälää isompi

Allen & Heath kasvattaa 96 kHz:n näytetaajuudella toimivaa SQ-sarjaansa uudella ja aiempia malleja isommalla mikserillä.


Uuden mallin myötä aikaisemmin markkinoille tuodut SQ-5 ja SQ-6 saavat rinnalleen samaan XCVI 96 kHz FPGA -moottoriin perustuvan, 48-kanavaisen ja 32 mikrofonivahvistimella varustellun lippulaivamallin.

Liukusäätimiä SQ7:ssä on 33 kappaletta ja niiden lisäksi miksaajalla on käytössään 16 kustomoitavaa painiketta ja 8 vapaasti määriteltävää enkooderia.

 

Eri käyttötilanteet on huomioitu myös sisällyttämällä SQ7:n toimintoihin kaksi itsenäistä ja täysin vapaasti reititettävää miksausautomatiikkaa, joilla esimerkiksi ison konferenssin tai kokouksen puheenvuorot saadaan hallintaan.
Automatiikat voi myös valjastaa yhteistoimintaan, jolloin pakettiin saadaan koko 48 kanavan kokonaisuus.

Mikserin SQ-Drive-ominaisuus mahdollistaa suoran moniraita- ja stereotallennuksen USB-massamuistiin.
SQ-mikserit voi myös liittää Mac- ja pc-tietokoneisiin Core Audio- ja ASIO-protokollien mukaisesti, jolloin yhteys pelaa 32/32-kanavaisena. Midi-implementaatio sekä DAW-komennot ovat tuloillaan.

SQ-7 voidaan liittää suoraan Allen & Heathin omaan järjestelmään, johon saa liitettyä valmistajan lavarasioita, ME-sarjan monitorimiksereitä, ohjaus-applikaatioita jne.
Allen & Heathilta kerrotaan, että liitäntäkortit Dante-, Waves- ja SLink-verkkoihin ovat työn alla.

DEEP-prosessointiin perustuvat efektiplugit voidaan ottaa käyttöön myös nekin.
SQ-sarjan aiempiin malleihin voi tutustua alkuun vaikkapa niitä koskevasta Riffin tuoteuutisista.

 

Lisätiedot: F-Pro Esitystekniikka

08.06.2018

Hagström Super Swede Dark King Limited Edition – näen mustaa vain

Hagström on julkistanut uuden Limited Edition -version ehkä tunnetuimmasta kitarastaan. Super Swede saavutti klassikon maineensa 1970-luvulla, ja nyt se on saanut kokonaan tumman ulkoasun. Kitaran Alnico-humbuckerit on suunnitellut maineikas ruotsalainen mikrofoni-suunnittelija Johan Lundgren.  

Hagström Super Swede Dark King Limited Edition rakentuu perusmallin palikoille. Soittimessa on  mahonkirunko vaahterakannella sekä mahonkikaula, jossa on valmistajan yhdeksi tavaramerkiksi muodostunut H-Expander™ -kaularauta. Sen kerrotaan tekevän kaulasta erittäin stabiilin.
Hagström Super Swede Dark Kingin otelauta on niin ikään valmistajan kehittämää Resinator™-komposiittipuuta. Otelaudassa on 22 Medium Jumbo -nauhaa sekä Perloid Block -otelautamerkit. Kielten soiva pituus on 25,5 tuumaa eli 648 millimetriä.

 

Hagström Super Swede Dark King Limited Edition on varustettu valmistajan omilla kromatuilla virityskoneistoilla, jotka toimivat 18:1-välityksellä.
GraphTechin Tusq-satula on kitaran värjäykseen sopien musta, mutta tummaa kiiltoa ”synkkään” ulkoasuun tuovat rungon Black Perloid -reunalistat.

Hagström Super Swede Dark Kingin tallamikrofoniksi on asennettu Lundgren Set 5 (AlNiCo #5), kun taas kaula-asemasta löytyy Lundgren Set 2 (AlNico #2).
Kitarassa on kolmiasentoinen kytkin mikrofonien valintaa varten, ja molemmille mikrofoneille on itsenäiset volume- ja tone-säätimet kelanpuolituksella.

Hagström Super Swede Dark King on varustettu tumman sävyisellä Tune-O-Matic -tallalla. Sustain Block™ -kieltenpidike on sekin valmistajan oman suunnittelun tulos, joka esiteltiin ensimmäisen kerran juuri Swede- ja Super Swede -malleissa 1970-luvulla. Kukin kieli kiinnitetään omaan messinkiblokkiinsa, joka on kiinnitetty kitaran runkoon.  Blokit on sijoitettu toisistaan erilleen, minkä kerrotaan parantavan soinnin selkeyttä.

LisätiedotEM Nordic

07.06.2018

Laura Moisio – kohti valoa, omalla nimellä

Tamperelainen Laura Moisio, 30, on määrätietoisella työllään noussut yhdeksi maamme seuratuimmista laulaja–lauluntekijöistä. Kolmannella – tekijän omaa nimeä kantavalla – levyllään Moisio kurkottelee jo valoisampiin huoneisiin ja keltainen on yleissävy millä hän maalaa. Moni asia on muuttunut, mutta edelleen keskiössä on Moision vahva ääni.

 

Tamperelainen Laura Moisio, 30, on määrätietoisella työllään noussut yhdeksi maamme seuratuimmista laulaja–lauluntekijöistä. Moision minimalistinen tulkinta ja valtavirrasta poikkeavat biisit herättivät ansaittua huomiota viimeistään vuonna 2016, kun Ikuinen valo valittiin Teosto-palkintoehdokkaaksi. Samana vuonna tuli Emma-ehdokkuus kriitikoiden valintana.

Kriitikoiden suosikki Moisio on ollutkin, mutta pieteetillä tehty musiikki on löytänyt kuulijansa vaikkei Moisiosta mitään valtavirran artistia ole tullutkaan. Vaikka hypnoottisella äänellään lumoava laulajatar on kolmannella, nimettömällä levyllään astunut ison askeleen kohti radioystävällisempää musiikkia, on hän kuitenkin radioasemien katveessa. Amerikkalaiselle singer–songwriter-perinteelle kumartava, voimakertseistä vapaa musiikki on Suomessa kai tuomittu marginaaliin.

Keltaiset verhot kappaleessa, uuden levyn ensisinglellä Moision teksteissä kurkotellaan jo valoisampiin huoneisiin. 
”Olen haaveillut keltaisista verhoista ja valoisasta huoneesta”, hän laulaa ja jatkaa ”Ennen kuin hämärä laskeutuu ylle kaupungin / tahdon kävellä ylväästi valoon niin kuin toisetkin”

Edellisen levyn synkät tunnelmat ovat vaihtuneet valoisampaan maailmaan. Moni muukin asia on uuden levyn myötä muuttunut.
Yhteistyö tuottaja Jarno Takkumäen kanssa on vaihtunut aktiiviseen bändiin. Täysin tamperelaisen kvartetin muodostavat Moision ohella rumpali Sebastian Krühn, kitaristi Lauri Myllymäki ja basisti Ville Rauhala. 
Osaavan bändin soundi kuuluu levyllä. Myllymäen soitossa on Daniel Lanoisin kuulautta, välillä americanaa. Soitto tukee hienosti lauluja tukien, asettumatta koskaan itsetarkoituksellisesti valokeilaan. Myllymäki on tyylitajuinen kitaristi, jonka panos levyllä on merkittävä. Sitä on kyllä koko bändin. Rauhala on bassotaiteilija, jonka soittoa on voinut ihastella niin Black Motorin freejazz-ryöpytyksessä tai Pauli Hanhiniemen rinnalla kansanmusiikkipop-tunnelmissa. Tämmöisen bändin vaikutus nostaa Moision musiikin uudelle tasolle.

Suuri musta lintu, reipas country rock, soi Moisiolle uudella soundipaletilla. Myllymäen rock-klikit soivat vahvasti 50-luvun hengessä. Tekstissä ruoditaan suvaitsemattomuutta ja kateuden pahaa silmää. Ei osoittelevasti vaan Moision tyylillä, jossa täytyy lukea rivien välitkin.

Vahvimpia esityksiä ja oma suosikkikappaleeni upea Kuun poika. Siinä eteeriset tunnelmat vievät ehkä voimakkaimmin sylttytehtaalle. Nick Draken vaikutus kuuluu läpi Moision materiaalin, tässä erityisesti. Kuun poika on kuorrutettu jousilla ja huiluilla, joka tekee laulusta maagisen kuuloisen. Kuutamon voi nähdä. Bändi soittaa mielettömän upeasti ja tyylitajuisesti koko kappaleen yltäessä sinfonisiin mittoihin. Ehkä hienointa mitä olen vähään aikaan kuullut.

Laura Moisio – Kohti valoa (Texicalli Records, 2018)

06.06.2018

Neumann U 67 re-issue – putkimikrofonin paluu

Tiettyjen klassikkomikrofonien kysyntä jälkimarkkinoilla sekä niistä tehtyjen lukuisten replikoiden suosio on noteerattu myös Neumannilla, jonka tehtaalla ovat aikanaan syntyneet mm. sellaiset kulttimallit kuin U 47 ja U 67. Uusimpana lisäyksenä Neumannin omaan retrospektiivisten mallien katalookiin onkin nyt tuotu juuri U 67:n re-issue-versio, joka valmistajansa mukaan noudattaa prikulleen viiden vuosikymmenen takaista rakennetta ja speksiä.

 

Isokalvoinen U 67 re-issue antaa äänittäjän käyttöön kolme eri suuntakuviota – hertan, kahdeksikon ja pallon. Mikrofonin runkoon upotettu suuntakuvion valintakytkin on alkuperäiseen tapaan etupuolella, kun taas kytkimet -10 dB:n vaimennukselle sekä bassoleikkurille löytyvät rungon takaa.

Mikrofonin oman esivahvistimen putkityyppi on EF86 ja Neumannin mukaan re-issue-mallin K 67 -kapseli ja elektroniikka ovat samanlaiset kuin alkuperäismallissakin, johon tehtiin sen valmistusaikana 1960–71 vain vähäisiä muutoksia, kuten esimerkiksi pad-kytkimen vaimennuksen muutos 14 dB:stä 10 dB:iin.

Mikrofonin toistoalueeksi ilmoitetaan 20 Hz – 20 kHz ja kohinaetäisyydeksi 77 dB.
Herkkyyttä sillä on 24 mV / Pa ja äänenpainen enimmäiskestoksi padia käytettäessä kerrotaan 124 dB (SPL). Tosin valmistaja toteaa, että tämän ylikin voidaan mennä, jos äänittäjä ei pane pahakseen putken lievää rusottumista.

Erillinen virtalähde on uudistettu vastaamaan nykyajan sähkölaitteille asetettuja tiukempia standardeja ja samalla on huomioitu nykyisin käytettävissä olevien premium-putkien tarvitsemat jännitteet, jotka poikkeavat hitusen vuosikymmenten takaisesta.

Neumannin tiedotteessa todetaan, että alkuperäisten dokumenttien sekä alkuperäisten mikrofonien ja virtalähteiden lisäksi U 67 re-issuen valmistuksessa on voitu hyödyntää kokemuksia, joita saatiin 80/90-lukujen taitteessa, jolloin kyseisestä mallista tehtiin edellisen kerran pieni määrä uusiopainoksia.

 

Nyt käynnistetty uusi tuotanto on pitkälti käsityötä ja valmistumäärät pieniä. Neumannilta kuitenkin kerrotaan, että tuotantoa jatketaan niin kauan kuin markkinoilla on riittävää kysyntää.
Neumann U 67 re-issue toimitetaan käsityönä valmistettavasssa salkussa, virtalähteen, välikaapelin ja kehtoripustimen kera.


Lisätiedot: Neumann / Sennheiser
 

05.06.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy