Mini Laney – monona tai stereona ja äly-yhteyden kera

Pitkän linjan brittivalmistaja on tuonut omat kilpailijansa minivahvistimien markkinoille. Mini Laney -sarja on tarkoitettu desktop-työskentelyyn, harjoitteluun ja backstage-käyttöön. Vahvistimien ulkonäkö on saanut innoituksensa valmistajan katalogista, joka ulottuu jo 50 vuoden ajalle.

Mini Laney -sarjassa on tarjolla vahvistimet Lionheart, Ironheart ja Supergroup. Jokainen on saatavilla mono- tai stereo-mallina. Monoversion tehoksi ilmoitetaan kolme wattia, ja se tarjoaa Gain-, Tone- ja Volume-säätimet.
Mini-ST puolestaan on varustettu kuusi wattia tehoa tuottavalla stereopäättellä, kahdella kaiuttimella sekä hieman laajemmalla säätövaralla.
Etuasteen soundin muodostamista auttaa erillinen Level-säädin, ja maustetta soittoon antaa Delay-efekti, jolle on omat aika- ja taso-parametrien säätimet. 

Mini Laney– ja Mini-ST-vahvistimissa on lisäksi painikkeella aktivoitava särökanava sekä aux- ja kuulokeliitännät. Niiden ohessa myös LSI-liitäntä (Laney Smartphone Insert) yhdistää nämä vahvistimet älylaitteiden sovelluksiin. Esimerkiksi Tonebridge-applikaatio mahdollistaa tunnettujen kappaleiden kitarasoundien käyttämisen sellaisenaan.

Mini Laney -sarjan vahvistimet toimivat joko paristoilla tai mukana toimitettavalla verkkolaitteella.

 

Lisätiedot: Laney

16.04.2018

Ikimuistoiset sessiot – Jimmy Westerlund

Äänitteitä, jotka kansa tuntee. 
Tuottajia, jotka ovat jääneet usein tausta-hahmoksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Haastateltavana tällä kerralla tuottaja Jimmy Westerlund.

 


Sturm und Drangin nousu ja tuho

Ensimmäinen Jimmyn sessio onkin erään yhtyeen elinkaaren mittainen. Sturm und Drangin ”kuudenneksi jäseneksi” it-seään kuvaava Jimmy Westerlund oli todistamassa bändin syntyä ja loppua.

Yhteistyö alkoi rosoisissa merkeissä Westerlundin studiolla Vaasassa, kun Jimmyn vanha muusikkokaveri Patrick Linman tuli neljätoistavuotiaan poikansa Andrén kanssa esittelemään demoa kappaleesta, jolle olisi tarkoitus saada bändi soittamaan.

– Ne tuli sisään, morjestin Andréta, hän ei sanonut mitään. ”Otatko jotain juotavaa?” ”Emmä juo mitään. Mä juon vaan paskaa!”

– ”Hitto mikä kakara”, mä ajattelin. Vitunmoinen attitude. Mitähän tästä tulee? Joko sillä on liikaa itseluottamusta tai hän on hyvin epävarma.

Tyrmäävästä alusta huolimatta tuona päivänä sovitettiin ja tuotettiin Rising Son -kappale. Siitä, ja myöhemmin samana päivänä kasatusta Indian-biisistä tulisi myöhemmin hittejä.

Molemmat biisit oli kirjoitettu Ruotsissa yhdessä MP Perssonin kanssa, joka on tuttu Gyllene Tider -bändistä ja esimerkiksi Roxetten Listen to Your Heart -suurhitistä. André oli ollut mukana Ruotsissa, mutta kappaleet laulettiin ensimmäisen kerran levylle Vaasassa.

– Hyvältä kuulosti saman tien, totesin, että äijällä on piiput kunnossa. Aksentti ja kaikki valmiina. Meistä tuli ajan myötä hyvät ystävät, vaikka hän oli silloin pieni poika.

Patrick Linman lähetti demon HMC:n Asko Kalloselle, joka epäili juttua vitsiksi. ”Nää ei voi olla neljätoistavuotiaita”. Eikä olleetkaan. Vaikka bändi oli jo olemassa, demolla soitti vanhempi Linman. Ainoa neljätoistavuotias oli laulaja André.

Odotukset yhtyeen soittotaidosta eivät olleet järin kovat, joten seuraavaksi Kallonen otti yhteyttä Jimmyyn. Tarvittiin joku tekemään yhtyeestä levytyskelpoinen.

– No, sitten treenattiin koko kesä. Mä olin niiden bändi-tree-na-ri. Soitin demoille välillä itse rummut ja basson, että ymmärtävät levelin, millä soitto pitää olla. Nuori ihminen pystyy oppimaan kuitenkin tosi nopeasti.

Hikisen kesän jälkeen Vaasassa järjestettiin showcase-keikka levy-yhtiölle. Ohjelmisto käsitti kaikki debyyttilevyllä kuultavat kappaleet. Seuraavana yönä tuli Kalloselta viesti, että ”Jestas, tämä bändihän rokkaa!!”.

Diili tehtiin Helsingissä ja bänditreenarista tuli tuottaja, jonka toimenkuvaan kuului yhtäkkiä myös junioreiden kaitseminen.

– Oli hirvee projekti saada ne kaverit pysymään kasassa. Me melkein vaan tapeltiin ekat vuodet, mutta samaan aikaan tsempattiin toisiamme.

Millaista se junioreiden kaitseminen oli?
– Siinä piti olla itsekin tosi leikkimielinen. Ystävystyin Andrén ja Alexin (Ivars, bändin toinen kitaristi tuohon aikaan) kanssa tosi nopeasti. Mä jaksoin tehdä sitä niinkin kauan, koska mä välitin niistä tyypeistä. Andren faijahan oli mun vanha kaveri. Sen takia se oli tavallaan helppoa, mutta välillä niin saakelin vaikeata, kun ne jätkät oli niin helkkarin villejä. Koskaan ei tiennyt, mitä tapahtuu. Ikkunat hajoo, sun muuta.

Eihän ”Sturmiksien” meininki eronnut juurikaan muiden saman ikäisten toimista. Ongelmana vain oli, että pojille kuuluisuuden myötä avautuneessa puuhamaassa oli kosolti houkutuksia.

– Kerran istuttiin Helsingissä ravintolassa Sturmiksien ja Askon kanssa ja kuusitoistavuotias Aleksi tilasi kaksi gin tonicia. Asko ei oikein tiennyt mitä tehdä. Tarjoilija tivaa papereita ja Aleksi lyö pöytään passin jossa lukee Alejandro Ivarso, eikä naamakaan värähtänyt. André sitten siihen samaan, että ”Mulla ei ole papereita, mutta me ollaan saman ikäisiä”. Ja drinkit tuli pöytään. Kaverit oli juoneet koko illan siellä konttorilla ja sitten lähdettiin koneella Vaasaan ja kaverit ihan seipäässä. Kone oli tyhjänä ja kaverit alkoi riehumaan siellä. Joku potki jonkun tuolin hajalle.

Tarina ei kerro, miten istuimen hajoittaminen selvitettiin. Kirjoittaja ei malta olla raapimatta päätään Jimmyn tarinaa kuunnellessa. Mies lähti siis tekemään levyä, mutta joutui lastenhoitajaksi. Jotta homma ei olisi mennyt turhan helpoksi, lisättiin soppaan vielä soittajien huolestuneet vanhemmat, jotka hiillostivat vuorollaan Westerlundia ja Kallosta.

– Me saatiin paskaa niskaan kaikesta mitä ne jätkät teki. Totta kai on aina riski tehdä projekteja noin nuorten ihmisten kanssa. Siinä on iso vastuu. Jätkät oli kuitenkin valmiiksi tollasia. Ei rock’n’roll tehnyt heistä sellaisia.

Ohjelmiston sävelsivät pääasiassa Andrén isä, Patrick, sekä Jimmy ja muutama ruotsalaisnikkari. Laulaja-kitaristi André Linman osallistui säveltämiseen, myös Ruotsissa, ja aivan kaikkeen muuhunkin.

– Mitään ei saanut tehdä, ellei André ollut mukana – mikä oli hieno piirre nuoressa miehessä. Hän tiesi, mitä halusi ja on heistä ainoa, joka on vielä bisneksessä mukana.

Bändin ura lähti nousuun heti ensimmäisellä levyllä. Rising Son -sinkku hätyytteli listakärkeä, yhtye valittiin vuoden tulokkaaksi Emma-gaalassa ja seuraavana vuonna tehtiin Euroopan kiertue. Sturm und Drang julkaisi yhteensä kolme albumia, jotka kaikki menestyivät verrattain hyvin. Vielä kolmannelle levylle Jimmyn kynäilemä ”Molly the Murderer” oli yksi vuoden soitetuimpia kappaleita, vaikka Graduation Day -albumia ei enää julkaistukaan ulkomailla. Usko heviin oli hiipumassa.

– Sillä hetkellä mä tiesin, että tää bändi oli tässä. Ei André halua tehdä enää keikkoja Suomessa. Mihin sä pystyt kasvamaan englanninkielisellä musalla täällä Suomessa? Jo pelkästään se, että saat hard rock -biisin Suomen main-stream-radioon on jo saavutus. Ja kyllähän sitä hittiä väännettin ja väännettiin. Sitten kun saat sen hitin, niin et saa edes levyä ulos ulkomailla. What the fuck? Antaa olla perkele!

Jimmy ei kuitenkaan syyttele levy-yhtiötä, vaikka onkin sitä mieltä, että Sturm und Drangin kanssa olisi pitänyt pyrkiä saman tien jollekin ulkomaiselle metallilabelille, kuten Nuclear Blastille tai Frontiers Recordsille.

– Ikinä ei voi tietää mitä musiikissa tapahtuu. Mikä toimii mikä ei. Oli täysin ylläri, että näiden jätkien juttu lähti vetämään. Sitten yhtäkkiä hevi olikin ihan kuollut, vaikka Sturmiksella olikin enemmän sellainen ”lasten hevi” -leima otsassa, koska olivat niin nuoria. Varsinkin tommonen kaupallinen radiohevi kuten The 69 Eyes oli katoamassa mainstreamista. Meillä oli kuitenkin monta hittiä ja yksi sen ajan Suomen soitetuimpia biisejä. Niitä puoliballadeja – joita pystyivät kuuntelemaan niin mummot kuin nuoriso – oli aika monta. Vaikea genre, kun sitä ei ole ole tavallaan olemassa, mutta livenä se on todella iso.

Sturm und Drangilla on oleellinen rooli Jimmy Westerlundin elämässä. Bändi oli hänen ensimmäinen iso juttunsa Suomessa, ja sen menestys antoi uskoa, että musahomma voi onnistua myös kotimaassa.

– Se oli mulle hyvin opettavaista aikaa, jolloin tehtiin paljon hommia levy-yhtiöiden kanssa ja tein samaan aikaan vielä tv-tuotantoja. Asko otti mut vähän niin kuin siipiensä alle ja opin silloin bisneksestä todella paljon. Se oli mun rock’n’roll high school. Siitä sai alustan, että uskaltaa luottaa itseensä. Kun mä mietin mun onnistuneita juttuja, ne on aina olleet jotenkin tosi yllättäviä. Joskus on voinut tietää, että tästä tulee jotain, ehkä joistain sinkuista, mutta muuten kaikki ollut yllätyksiä. Bändi oli iso juttu myös suomenruotsalaisille, kun ei heillä ole ollut ikinä mitään vastaavaa.

Sturm und Drang saavutti kahdella ensimmäisellä albumillaan arvometalliin oikeuttavat myyntiluvut. Debyytti Learning to Rock rikkoi platinarajan ja toinen albumi Rock’n’Roll Children kultarajan. Bändin kolmas ja samalla viimeinen, enteellisesti nimetty Graduation Day saavutti albumilistan 9. sijan ja oli ehdolla Emma-gaalassa ”Vuoden rock-albumi” -kategoriassa.

 

Listen Up! The Official 2010 FIFA World Cup Album/Game On -kappale

(Sony Music)

Elettiin vuotta 2010 ja Jimmy Westerlund asusteli Los Angelesin lämmössä. Tamperelainen Negative sattui olemaan kaupungissa hiomassa seuraavan levyn biisejä amerikkalaisen Jeff Bluen kanssa. Mukana oli myös edellä mainittu Asko Kallonen, joka kutsui Jimmyn paikalle sillä seurauksella, että tämä loppujen lopuksi tuotti yhtyeen Neon-albumin. Siihen liittyen, eräänä yönä kello kolmen paikkeilla, Jimmy paiski vielä töitä studiossa, kun paikalle pölähtää suomalaissyntyinen kaveri, Nape nimeltään.

Narinder Singh eli ”Nape” oli Saksan Sonyn Ken Ogiharan kavereita. Ogiharalta oli tullut toimeksianto, että Jalkapallon MM-kisoihin pitäisi saada kappale.

– Nape oli kuullut, että Losissa on toinenkin suomalainen työskentelemässä. Niinpä se tuli studioon mua etsimään. Mä olin ihan loppu sen yön osalta, kun oli joutunut kaitsemaan Negativen kitaristia, joka oli aivan sekaisin. Myös Nape oli vähän maistissa kuten minäkin…

– ”Hohhoijaa, käy hakemassa vähän viskiä, niin tehdään tällainen biisi. Mulla on yks vanha idea, jota voisi siihen käyttää”. Nape oli hyvä räppäämään, ja veti jotain freestylea. Sitten lisäsin säkkärin siihen päälle tosta vaan. Tehtiin vielä siihen tosi nopeasti jalkapalloteemainen teksti – lapsia ja juhlaa, kaikkea semmosta… Kolme tuntia meni sen biisin tekemiseen. Kello oli seitsemän kun lähdin kotiin.

Biisin syntytarina oli pääosin siinä. Mutta toinen tarina alkoi, kun demo lähetettiin Ogiharalle Saksaan. Westerlund oli juuri päässyt nukkumaan, kun puhelin soi. Toisessa päässä Ken Ogihara sauhuaa puhelimeen, että ”Vittu mikä biisi! Tää pitää saada! Hän soittaa Wyclef Jeanille!”

– ”Ai kenelle? Sehän kuulostaa hyvältä, hehe…” Mä ajattelin, että tää on täyttä bullshittia, ei tästä tuu mitään. Sitten mulle soitettiin Sonylta ja alkoi tippua tietoa, että samalle levylle olisi tulossa Shakiraa, sun muuta.

Vierähti kuukausi ennen seuraavaa tiedonmurusta: biisille olisi tulossa Etelä-Afrikan isoin bändi TKZee ja fiittaamaan Pitbull. ”Ei juma, onkos tää totta?”, ihmetteli Westerlund. Sitten alkoikin hitonmoinen sekoilu. Mukaan ängettiin englantilainen tuottaja ja kuvaan astuu Pitbullin managementti.

– Tehtiin biisi Napen kanssa valmiiksi ja lähetettiin Pitbullin managementille. Tsiisus, mikä prosessi on tehdä töitä tommosen artistin kanssa. Jätkä tulee paikalle, eikä ole tehnyt biisin eteen yhtään mitään. Vetää pari kertaa ”Mr. Worldwide, Mr. Worldwide” tai mitä se siihen sanokaan… Itse en ollut silloin paikalla.

Tämän huikean panoksen jälkeen Pitbull halusi puolet biisin rojalteista. Jimmyä naurattaa koko homma sen verran, että on suorastaan vaikeuksia jatkaa tarinaa.

– Ei perkele, täähän on meidän biisi, miten tää voi muka mennä näin? Biisi meni kuitenkin läpi ja päätyi sille kokoelmalevylle. Mua pyydettiin sinne Etelä-Afrikkaan paikan päälle.

Yle teki samaan aikaan dokumenttia Westerlundista. Dokumentissa on kohtaus, jossa hän kävelee semifinaali-ottelussa stadionilla paikalleen ja miehen kappale pärähtää soimaan.
– Just kävelin areenalle ja seiskyttuhatta ihmistä laulaa. Aika hyvä kohta siinä dokkarissa.

Nykypäivänä musiikin teko isossa maailmassa on ihmeellistä hommaa. Tavaraa valmistuu yhteistyönä, vaikka osapuolet ei välttämättä edes tapaa toisiaan. Jimmy lyö nyrkkiä pöytään kuin alleviivaten sitä, kuinka tärkeää on omata oikeanlainen mentaliteetti, kun ollaan siellä jossain.

– Mä teen tän homman! Jos sä alat epäilemään, etkä ota niitä askeleita, mitä se vaatii, homma ei tapahdu. On hassua, että usein asia mitä työstetään, on vain sellainen abstrakti juttu jossain ilmassa. Sä teet tavallaan asiaa, mitä ei olemassa. Mutta kun sä uskot siihen ja teet niitä asioita, se tapahtuu. Siitä tulee jotain konkreettista; biisiin saadaan mukaan Pitbull, se päätyy Sony Americalle, ja sä teet sopimuksen Sonyn ja FIFA:n kanssa.

– Tää tarina on hyvä esimerkki siitä, että ei mistään voi tulla aika paljon. Yks känniyö, muutama idea, jotka laitettiin parissa tunnissa kasaan. Mehän tehtiin se ihan huumorilla ilman mitään puristamista. Kevyttä hauskanpitoa.

Omia mahdollisuuksiansa ei pidä Jimmyn mukaan aliarvioida. Varsinkin suomalaisten epäluuloisella ”Ei tästä tule mitään, ne vaan puhuu” -mentaliteetilla ei päästä mihinkään.

– Joskus ihmiset kuitenkin tarkoittavat mitä sanovat. Ei menestyneet ihmiset sano tuollaisia asioita, jos ne ei meinaa sitä. Jos haluaa jotain tarpeeksi, ja joku huomaa sen, se voi tapahtua ihan oikeesti.

Paljon puhutaan siitä, kuinka kehittävää on viedä itseään epämukavuusalueelle. Pienestä Lapväärtin kunnasta kotoisin olevalle Westerlundille ajatus ulkomaille lähtemisestä oli alkuun varmaankin pelkkää epämukavuusaluetta.

– Se on uskalluksesta kiinni. On tärkeää, että uskaltaa liikkua. Mahdollisuuksia tulee, kunhan sanoo vaan kaikkeen joo. Silloin oppii paljon enemmän. Huonojakin juttuja tulee välillä, mutta niistäkin oppii. Useimmat jutut tulee ihan yllättäen, suunnittelematta. Ei voi tietää, miten lahjakas joku ihminen on. Yhtäkkiä sua tarvitaan johonkin juttuun. Ei tätä uraa voi suunnitella. Se tulee tekemällä.

Jimmy ei halua sanoa, kuinka paljon Pitbullin rojalti-osuus kappaleesta loppujen lopuksi oli. Omaksi osuudekseen Jimmy arvioi kuusitoista-kahdeksantoista prosenttia. Napelle jäi saman verran.

– Sitten siinä oli se lontoolainen tuottaja, Dario G, joka ei tehnyt oikeastaan yhtään mitään. Se oli se iso nimi siinä. Näinhän se menee isossa maailmassa. Jollain Max Martinilla on monta tällaista Jimmy-ihmistä siinä ympärillä, jotka tekee kaiken, ja lopuksi kaikki menee Martinin nimiin. Näin se vaan on. Max Martin sanoo aina, että tiimi on se vahvuus.

Jimmy sanoo tuotteen olevan sen uskottavampi, mitä enemmän hyviä tyyppejä on mukana. Nimimiehet lisäävät tuotteen huomioarvoa. Ja se on kaikista tärkein asia.

– Sulla voi olla vaikka kuinka hyvää materiaalia, mutta jos olet nobody, kukaan ei viitsi kuunnella sitä. Ehkä vaikeinta onkin saada materiaalia eteenpäin. Se on kaiken A ja O. Sen takia pitää tehdä parempien kanssa töitä. Monet kokee, että se on hyväksikäyttöä, ne ottaa sun idean. ”Jos mä teen sulle tän, niin mä saan kolkyt prossaa”, vaikkei oltais tehty oikeastaan mitään. Ne kuitenkin tekee siihen aika paljon linkittämällä sen eteenpäin. ”Ahaa, tän tyypin aivot on ollut tässä mukana”. Ja se hieroo sen lopputuotteen. Vaikka kuinka haluaisi uran alussa pitää kaikki langat omissa käsissä, ja tehdä kaikki itse, se toinen taho on voinut tehdä aika paljonkin siihen juttuun. Pieniä asioita, mitkä tekee sen että se on pro.

Oliko kuusitoista prosenttia ok?

– No, ok ja ok. Se soi ympäri maailmaa, ja oli listoilla koko maailmassa. Mutta sillain se menee, jos mä olisin tehnyt viisitoista biisiä lisää noille tyypeille, olisin vaatinut vähän enemmän. Tommosten jätkien kanssa sä meet mukaan siihen peliin ja sun pitää kestää se peli. Ilman Dario G:tä koko homma ei olisi tapahtunutkaan. Se on vaihtokauppaa. Ja ystäviä ollaan vieläkin. Mutta jos Pitbull saa siitä jotain rahaa, niin saan minäkin. Vaikkakin paljon vähemmän, hehee. ”Mä oon Pitbull, kuka sä oot? Mä oon Lapväärtin poika…”

Albumi nousi ilmestyessään ainakin viidessä maassa top kymmeneen ja Yhdysvalloissa Billboardin ykköseksi. Vaikka Shakiran ”Waka Waka” oli albumin ykköshitti, voidaan todeta, että suomalainen on ollut Billboardin kärjessä. Westerlundin mukaan levy myi 2,4 miljoonaa kappaletta ja viihtyi Billboardin kärjessä kolmetoista viikkoa. FIFA:n mukaan albumin tuotoilla oli rakennettu vuoteen 2012 mennessä seitsemän lastenkotia ympäri Afrikkaa. Loppujen kolmentoista oli määrä valmistua vuoden 2013 loppuun mennessä.

 


Yö: Puolet taivaasta – puolet helvetistä

(Ratas Music Group 2016)

Kontrasti on ensimmäinen asia, joka tulee Jimmyn mieleen Yön viimeisimmän albumin syntytarinaa muistellessa. Se kuvaa erinomaisesti millaista oli, kun umpisuomalainen Yön vokalisti Olli Lindholm ja ”umpihurri” Westerlund päätyivät työskentelemään keskenään. Albumin myrskyisää syntytarinaa ehdittiin puida jo viime kesänä monessakin lehdessä, mutta nykyään Jimmy vain käkättelee levyn syntyyn liittyneelle draamalle.

Westerlundin ja Yön yhteistyö tuntui hyvin kaukaa haetulta ajatukselta hänelle.

Kaiken käynnisti oikeastaan Gabi Hakasen soitto Sonylta. Hän intoili, että Westerlundin entisen yhtyeen Komet-fab-rikenin Snedsteg-kappale sopisi hyvin Yön ohjelmistoon, ja niin Yö myös sitten teki biisistä oman versionsa, joka sai nimekseen ”Jään sun viereen”.

– Se alkoi soimaan aika paljon ja levystä tuli kultalevy. Tapasin Lindholmin Iskelmägaalassa. ”Jimmy, meidän pitää tehdä uusi biisi. Se oli viime levyn paras biisi! Täs on jotain uutta. Bändin jäsenetkin vois innostua. Ne on niin väsyneitä. Jotain uutta pitää keksiä. Me ei voida tehdä sitä samaa levyä meidän studiossa uudelleen ja uudelleen…

– Mä rupesin miettimään, että mitä mä teen näiden vanhojen ukkojen kanssa? Mutta kun mä katoin Ollia, niin juma, mikä energiataso sillä on! Jos on energiaa, on toivoa. Ilman sitä ei voi tehdä mitään.

Ja eikun säveltämään. Syntyi ”Minne tuulet vie”, josta tulikin aikanaan iso hitti. Ennen sitä kappale piti kuitenkin äänittää. Niinpä Lindholm matkusti Jimmyn kesämökille Pohjanmaalle. Ristiriidat oireilivat jo ensimmäisessä sessiossa.

– ”Ei saakeli, mitä tästä tulee?” Sillä oli niin kiire. Veti muutaman oton ja oli jo lähdössä. Emmä voi tämmöstä tuottaa. Jätkä tulee pohjanmaalle mun kesämökille laulamaan, niin kyllä tässä pitää vähän viettää aikaakin. Mulla on vähän eri ajatus äänittämisestä. Ei sitä voi vaan öristä jotain nauhalle.

Lindholm yllättyi, hänen mielestään oli tehty kuten aina ennenkin eikä muuhun ollut tarvetta.

– Ei se mitään ilkeetä ollut, mutta se on semmonen persoona. Hän ei oikein uskonut siihen asiaan. Mä laulatin sitä koko päivän ja mä näin, että se oli tosi vittuuntunut. Puri hampaita yhteen, muttei halunnut kuitenkaan polttaa siltoja. Mutta semmosta se on, kun kaksi jääräpäätä kohtaa.

Jimmy editoi raitoja edes takaisin, ja kävi vielä Tampereellakin äänittämässä jotain, kunnes kappale saatiin kasaan. Siinä vaiheessa Lindholm oli ihan valmista kamaa – tämä oli Lindholmille ensimmäinen kerta, kun kappaletta hierotaan oikein kunnolla. Myös Mikko Karjalaisen tekemä teksti joutui muokkauksen alle. Jimmyn mukaan vasta versio 13 läpäisi hänen seulansa.

– Siinäkin Olli oli, että ”Mitä helvettiä?”

– Mutta kun mä lähetin sille ekan demon, se soitti mulle ja huusi puhelimeen, ”Jumalauta! Nyt on kerrankin silleen, että mä kuulostan melkein laulajalta. Jimmy, sun pitää tulla tapaamaan bändin jätkiä. Hitto ne hyppää kattoon!! Tässä on Uutta Yötä! Tästä lähtee uusi ura! Hitto, meille ei ole tapahtunut mitään kymmeneen vuoteen. Nyt on jotain, mitä mä olen odottanut vuosia!!”, se vaan huusi puhelimessa.

Gabi Hakanen halusi biisin sinkkuna ja kysäisi samalla Jimmyltä, että voisiko hän kuvitella tuottavansa Yötä? Epäileväinen tuottaja, oli imarreltu kyselystä, mutta epäili kuitenkin, ettei ole oikea tyyppi hommaan. Hän lähti kuitenkin tapaamaan bändiä studioon.

– Se kiipparimies Mikko (Kangasjärvi), vitsi mikä tyyppi!! Mä en edes tiennyt, että Yön tyypit osaa soittaa, haha!! Sehän on haitarinsoiton maailmanmestari, aivan virtuoosi.

Biisi nauhoitettiin, ja Jimmy pystyi vain toteamaan, että, ”Perskuta, täähän kuulostaa jopa hyvältä”.

– Huomas, kun heissä sytty semmonen palo. Joskus tyypeistä näkee, että ei ole oikeen lähtenyt enää moneen vuoteen. Uskoa ei ole enää. Sitten kun löytyy se vanha kipinä. ”Mitä jos meistä olis tähän vielä kerran? Me ollaan tehty tää joskus, tehdään tää vielä kerran! Vittu, me tehdään tää vielä kerran!!”

– Sitten se kipinä syttyy niiden ihmisten välillä ja me tehdään se biisi… Ja jumalauta se fiilis, mikä siitä tulee. Kun biisi on valmis ja jengi kuuntelee sitä – kaikki on ihan hiljaa… tulee tippa silmään, että tää on kova juttu! Tästä tulee radiohitti! Me viedään Yö taas takaisin huipulle!

Enää tuossa vaiheessa olisi ollut vaikea kieltäytyä tuottajan pestistä. Hakanen levy-yhtiöstä tuli paikalle kirjoituttamaan levytyssopimuksen ja levyn teko alkoi.
Innostuneesta alkupöhinästä huolimatta, taiteen synnyttäminen ei sujunut ongelmitta. Tarkoitus oli saada nauhalle jotain aivan uudenlaista tavaraa, mutta laulaja ei ollut kuitenkaan suostuvainen tuottajan visiolle.

– ”Sitten ei tehdä biisiä ollenkaan”, vastasi Westerlund Lindholmin hangoitteluun. 

– ”Jumalauta, on se nyt ihmeellistä”, huusi Lindholm takaisin.

– Sillä oli silloin erodraamaa päällä ja mä sanoin sille, että ”Nyt tehdään musiikkia tai sitte ei tehdä yhtään mitään ja lähdetään kotiin!”

– Se otti pöydältä jonkun esineen käteen ja huusi, että ”saatanan suomenruotsalainen, nyt se turpa kiinni!” Jos en olisi tuntenut jätkää, olisin saattanut pelästyä. Mä tunsin sen kuitenkin niin hyvin siihen aikaan, ettei se lyönyt. Se oli aika kiivasta. Hauska juttu kaikenkaikkiaan.

 

Olli Lindholm oli kuitenkin myös hyvin innostunut bändin uudesta meiningistä. Jopa niin paljon, että hän soitti Westerlundille vuoden ajan joka aamu.

– En ole ikinä nähnytkään semmosta ihmistä. Se on niin järjestelmällinen tyyppi. Oli hyvä, että se potki mua samalla perseelle. Me tultiin kaikesta huolimatta ihme kyllä tosi hyvin toimeen. Ollihan on täys AD/HD. Se tuli mun luokse kahdeksalta aamulla, mikä on mulle tosi aikaista: ”Nukutsä vielä? Meidän piti aloittaa yhdeksältä”. Mikä sekin on todella aikaista studiohommiin.

Minne tuulet vie oli ilmestymisen aikaan Suomen soitetuimpia kappaleita. Uudet tuulet poikivat yhtyeelle myös ison kiertueen.
Yhteistyö Yön kanssa on hyvä esimerkki Jimmy Westerlundin halusta välttää kaavoihin kangistumista. Siihen sisältyy myös opetus siitä, että kannattaa pitää kaikki ovet auki, sillä koskaan ei voi tietää mikä juttu onnistuu.

– On hauska, miten voi löytää uusia juttuja. Olen aina tykännyt tehdä mua nuorempien tyyppien kanssa juttuja, mutta mun esikuvat on taas paljon vanhempia. Se kontrasti on se hieno juttu. Kunhan tekee vaan juttuja hyvällä huumorilla. Ajattele; Jimmy Westerlund ja Yö – eihän siinä ole mitään järkeä.

Työskentely Yön kanssa kiehtoi Westerlundia myös oppimiskokemuksena. Hän kertoo, että suomenruotsalaisena hän ei ole ikinä edes tajunnut suomalaista musiikkikulttuuria. Legendaarisen suomalaisen orkesterin kautta voisi oppia kaikenlaista suomalaisuudesta ja sitä säestävästä musiikista. Oppi on alkanut mennä perille.

– Mä teen nykyään paljon suomenkielisiä biisejä, vaikka en sitä hyvin puhukaan. Sama kuin Max Martin (ruotsalainen biisinikkari) tekee biisit englanniksi, vaikka on umpiruotsalainen.

Joskus asiaa auttaa, että tulee asian pariin tavallaan ulkopuolelta. Tällöin ei ole ehtinyt muodostua mitään sääntöjä tai tabuja.
– Silloin ei yliajattele sitä asiaa. Sä uskallat käydä sen kimppuun ilman ennakkomieltymyksiä.

Jimmyn mukaan usein musiikin teossa ongelmana on, että yritetään liikaa, eikä uskalleta luottaa siihen ensimmäiseen intuitioon, sillä loppupeleissä se ensifiilis ratkaisee.

– Ei kuulija välitä mistä lähtökohdista sä tuut, varsinkaan tänä päivänä. Ainoastaan sillä on merkitystä, mitä kaiuttimista tulee. On tosi vaikeaa olla rehellinen itselleen. Mä taistelen sen kanssa joka päivä – koko ajan. Mitä mä oikeasti haluan? Vai teenkö mä tän sen takia, että soppari vaatii? Pitäisi olla super-rehellinen, mutta samalla saada se projekti maaliin. Mä uskon että se on vaikeaa jopa noille huipputyypeille.

Tinkimättömyys tulee siitä että haluaa jotain asiaa tarpeeksi. Oli kyseessä raha, kuuluisuus tai vain halu tehdä joku biisi tarpeeksi hyvin.

– On helppo päästää paskaa käsistään vain sen takia, että palvelee muita. Joskus pitää uskaltaa sanoa mielipiteensä vaikka riskinä onkin konflikti. Mutta sä seisot sen asian takana, vaikka edessä seisoo menestyneempiä tyyppejä. Senhän takia sut on otettu siihen juttuun mukaan. Juuri siksi Olli on ollut niin vahva Yössä. Se on sen homman kapteeni.

Jimmyn mukaan Lindholmille oli kova pala, kun nuorempi jannu tuli kertomaan, miten hommat hoidetaan. Vaikka ilmassa oli konfliktin uhka, oli Lindholm tyytyväinen siihen, että kerrankin joku sanoo hänelle asioista.

– TT Oksalan (edesmennyt huipputuottaja) jälkeen ei ole ollut mitään vastaavanlaista. Niihin aikoihin studiossa oli oikein kunnon draamaa. Meistähän on tullut nykyään hyviä ystäviä ja soittelemme toisillemme aina silloin tällöin kaikista elämän asioista. Olli on ollut mulle hyvä opettaja monessa asiassa.

Luultavasti juuri edellä mainitut vastahankatilanteet hioivat Puolet taivaasta – puolet helvetistä -albumista sellaisen timantin, joka nosti yhtyeen takaisin huipulle.

– Kun Yö veti kaksi iltaa loppuunmyydyllä Metroareenalla, tuli tippa silmään. Sanoin vaimolle, että mieti sitä biisiä, jonka kirjoitin silloin kesämökillä. Siitä biisistä tuli se, joka nosti heidän uran uudelleen lentoon. On hienoa, mitä yksi biisi voi tehdä ihmisille. Musiikki on niin erikoinen media. Sen kanssa voi viettää koko elämän tietämättä mihin se voi viedä. Sitä ei ikinä tiedä, mitään takeita ei ole. Sun pitää vain uskoa.

 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2017. Vastaavan tyyppisiä musiikin tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

 

15.04.2018

Frankfurt 2018 – nyt on messut messuttu

Frankfurtin perinteiset musiikkimessut on nyt hiljalleen jakautunut oikeastaan kolmeen erilliseen tapahtumaan. Prolight & Sound käsittää itsessään kaksi selkeästi toisistaan erkaantuvaa kokonaisuutta: todella erinomaisesti voivan Prolight-messun ja hieman resuuntuneen Sound-puolen.

Prolightsissa lanseerattiin useita isoja uutuuksia ja messulla näyttää olevan ykköstapahtuman status valmistajien silmissä. Näytteilleasettajien lista on kattava, osastot hyvin suunniteltuja ja vaikuttavia, ja messutunnelma sitä myöten innostava.

Jos Frankfurtiin lähti puolestaan audiopuoli edellä vaikkapa katsastamaan digitaalimiksereiden markkinoita, niin tänäkin vuonna keskeiset merkit Allen & Heathista Cadacin, Digicon, Lawon ja Stagetecin kautta Yamahaan löytyivät kolmoshallin yläkerrasta. Siinä saa messukäynnillä jo varsin kattavan tuntuman tuoteryhmän nykytilaan.

 

Tiettyyn "alan standardi" -asemaan pääsemisessä on etunsa. Messuilla saattaa olla näkyvissä vaikka omaa osastoa ei olisikaan. Lawo luottaa osastollaan Geneleciin.

 

… ja niin teki myös Networked Audio.

 

Myös järeän PA-kaluston puolella valmistajat ovat edelleen verraten hyvin mukana, mutta moni iso tekijä oli nyt jättäytynyt kokonaan pois, tai muokannut osastonsa pienen neuvotteluhuoneen muotoon.

 

Pekka Paukku Profitronilta Dynacordin superpäätteen luona. Muutamaa jalustalle nostettua tuotetta enempää ei Electro-Voice / Dynacord -akseli messuilla esitellytkään vaan pääpaino oli asiakastapaamisissa suljettujen ovien takana.

 

Diversiteettiä Prolight & Soundin Sound-puolella oli kyllä edelleen vähän yllättävissäkin kohdissa. 80-luvun nuorten suosima hifi-merkki Pioneer punnertaa jo ties monettako vuotta järeän saliäänikaluston toimittajaksi, eikä se ollut suinkaan ainoa vähän kummallisia tuntemuksia herättäneistä merkeistä.

Mikrofonipuolella ja studiolaitteiden sekä ohjelmistojen osalta tämän vuoden kattaus oli hajanainen, eikä messukäynnin perusteella saa enää kattavaa kuvaa alan tilanteesta, vaikka joukossa olikin monia itsesssään sykähdyttäviä löytöjä.

 

Kolmantena tapahtuman osana on entinen mahtimessu, Musikmesse, josta kaksi edellä mainittuakin ovat aikoinaan versonneet omilleen. Kauniisti sanottuna tämän vanhan kantapuun runko on huolestuttavan kehnossa kunnossa.
Suuret valmistajat ovat jättäneet jälkeensä valtavia aukkoja hallien pohjakartoille ja pienten käsintekijöiden sekä innovatiivisten insinööniyritysten puuttuminen lähes kokonaan köyhentää antia toisella tapaa.

 

Kuin vanhasta muistista, halleja on silti käytössä yhtä lukuisasti kuin isoimpina vuosina ja se on kardinaaliluokan virhe – tämä määrä näytteilleasettajia pitäisi sijoittaa ehdottomasti tiiviimmin, jotta kävelymatkat pysyisivät kohtuullisina ja joka hallissa olisi riittävästi nähtävää. Esimerkiksi etnoperkussioita löytyi hallista kahdeksan klassisten perkkojen luota sekä hallista yhdeksän rumpuosastojen liepeiltä. Vanhaa perua oleva hallijako hajottaa tarpeettomasti saman kategorian tuotteita kauas toisistaan, ei synergiaa synny ja messutunnelmakin latistuu. Musikmessa kaipaakin rivakoita ja suuria uudistuksia tai se kuihtuu olemattomiin.

 

Silti sitä nähtävääkin tämän vuoden messuilla kyllä oli, mistä ovat osoituksena tämän jutun lisäksi kolme aiemmilta messupäiviltä koostamaamme pakettia.
  

Rummuthan on tehty taottaviksi, mutta saksalainen Metal Drum Power todellakin valmistaa rumpunsa takomalla. Teräksinen aihio kuumennetaan ahjossa ja lopullisessa käsittelyssä sorvataan ja porataan lopulliseksi tuotteeksi. Päälle tulee vielä hyvin ohut keraaminen pinnoite.
Luonnollisesti kuvassa näkyvä X:n muotoinen tomien ripustuskin on täyttä terästä. Valmistajan mukaan nämä soittimet ovat ikuisia ja perustelee vielä linjausta: koska näin voi tehdä!

 

Alpha – Princen piano, lukee osaston seinällä. Erikoinen on muoto, mutta soundi kohdillaan.

 

AMT Electronics tulee Siperian Omskista, Uralin toiselta puolelta. Heidän uusi etuastepedaalien valikoimansa on nimeltään Bricks, ja vaikka nämä vekottimet ovat todella pieniä, sisältöä on mahdutettu muhkeasti. Ja joka pedaalissa on vakuumi- tai hybridiputki - hyvin suojattuna - samoin kuin viisi pientä säädintä.
Pedaalia voi käyttää etuasteen yliohjaukseen tai efektilooppiin asetettuna suoraan pääteasteella vahvistettavaksi. Eriväriset Bricksit ovat soundillisesti eriluonteisia. Suunnitteilla on pedaalilautasysteemi, jossa usealla peräkkäisellä Bricksillä luodaan kattavan vahvistinvalikoiman äänimaailmaa jäljittelevä soundipaletti.

 

Akustisen kitaran moderneihin soittotapoihin saattaa kuulua monenlainen mukiloiminen perkussiivisten efektien aikaansaamiseksi.
Schlagwerkin Sam Jam on hellävaraisempi keino, kitaran kanteen nopeasti kiinnitettävä päristin, joka varsin vaivattomasti tuottaa kevyillä napautuksilla virvelirummun kaltaista rytmiikkaa. Mukaan tulee pieni magneetti, jonka kiinnittäminen Sam Jamin etu- tai takapintaan muokkaa rytmisoundia.

 

Nuottiteline tai orkesterinjohtajan koroke eivät ole keksintöinä uusia. Mutta aina voi tehdä jotakin paremmalla tavalla: vaikkapa enemmän säädettävyyttä, parempi ergonomia tai lisättyjä ominaisuuksia. Saksalaisella König & Meyerillä on pitkä kokemus alalla ja hekin löytävät omasta valikoimastaan uudistettavaa.

 

Rohema Percussion valmistaa ammattisoittajille suunnattujen kapuloiden yms. tuotteiden ohessa myös lasten käsiin sopivia soittimia. Valmis boksi sopii suoraan vaikka muskariryhmän käyttöön.

 

 

Kuten viime vuonna raportoimme, saksalaisen Reinhardtin iso julkistus akustisten kitaroiden valmistukseen oli lämpökäsitelty puu. Joka toki Suomessa tunnettiinkin yli 20 vuoden kokemuksella. Mutta nyt näitä käsitellystä puusta tehtyjä kitaroita on saatavana. Kuvassa esimerkkejä Baton Rougen valikoimasta.


Tämä ukulelen rämäpää on taiwanilainen Alvis Chiu, oivallinen esimerkki siitä, miten pieni nelikielinen akustinen soitin voi taitavissa käsissä olla isonkin yleisömäärän viihdyttäjä. Youtuben kautta maailmalle ponkaissut Chiu keräsi huomion Best Acousticin osastolla.

 

Australialainen Cole Clark haluaa heidän kitaroistaan näkyvän heti päältä, että niitä ei ole tehty uhanalaisista tai suojelluista puulajeista. Oman maan ja läheisen Oseanian materiaaleista löytyy hyvin soivia ja näyttävän näköisiä soitinpuita, joita ei piilotella maalauksen alle.

 

All Your Band Needs ei olekaan firman slogan vaan sen nimi, jolla yrityksen löytää helposti myös netistä. Palveluiden valikoima on hulppea ja alkaa keikkapaikalle mentäessä tarvittavista keikkabusseista trailereineen ja ulottuen aina omilla kuoseilla printattuihin rumpukalvoihin. Ja jollei halua omaan settiin asennettavaa kalvoon pysyvästi painettua viestiä, voi vuokrarumpujen somistukseen valita tarrapohjalle printatun version.
Firman tuotevalikoima kattaa myös lavarakenteet, back stage -passit ja nyttemmin myös back line -vuokrauksen. 

 

Kitarat matkalle mukaan ilman lentoyhtiöiden lisäveloituksia ylimääräisistä laukuista tai särkyvästä tavarasta. Katalonialaisen BCN Guitarsin ryhmä kertoi tuoneensa messuosaston varustuksen matkalaukuissaan.

Kitaroissa on nopeasti paikalleen sujautettava, irrotettava kaula. Nailonkielisen kitaran saa soittokuntoon samassa ajassa kuin normaalisti kuluu kielien vaihtamiseen.

 

Kitaranrakentajia ei messuilla ole montaa, mutta saksalainen Henning Doderer on uskaltautunut mukaan. Doderer valmistaa klassisia kitaroita sekä akustisia teräskielisiä, kaarevakantisia jazzsoittimia samoin kuin gypsy jazzille ominaisia Selmer-tyylisiä.

 

HX Effects on pedaalilaudan osaksi tarkoitettu supistettu versio Line 6:n isosta Helixistä - joka itsessään jo onkin kuin pedaalilauta. HX Effectsissä ei ole vahvistinmallinnuksia, sen sijaan tallella on samat efektit kuin Helixissä sekä valikoituja poimintoja M-Series- ja Stompbox Modeler-pedaaleista.

 

 

Musikmessen puolella Yamaha on ainoa iso soitinten ja oheislaitteiden valmistaja, joka oli edelleen rakentanut osastonsa takavuosien malliin. Esillä olikin kunnon poikkileikkaus tuotesortimentista ja kaikkea myös pääsi kokeilemaan. Pauli Ylhäinen (vas.), Janne Kainulainen (kesk.) sekä Veijo Laine F-Musiiikilta kävivät osastolla katsastamassa päämiehensä meininkiä 2018. 

 

Yamahan tuore vaahtera/mahonkirakenteinen basso TRBX604. Aktiivi- vai passiivielektroniikka? Tästä saa kytkimellä valituksi kumman tahansa. AlNiCo-magneeteilla varustetuista tuplakelaisista mikeistä riittää puhtia aktiivielektroniikan tarpeisiinkin.

 

Akustisessa kitarassa on jo kaikukoppa, mutta Yamahan Transacoustics-valikoima lisää sointiin kaikua, tilaefektiä ja chorusta vielä entisestään sisäisen aktuaattorin avulla. Itse Transacoustics-systeemi ei enää ole uutuus, mutta sitä sovelletaan Yamahan kitaroihin laajemmin. Messujen uutuutena nähtiin kuvan FS-TA, joka on pienikoppaisempi, näppäilyyn ja rivakkaan plektrasoittoonkin ominainen kokopuukantinen akustinen.

 

 

Yamahan Session Cake on eräänlainen muusikkohubi, johon voi liittää mikrofonin lisäksi kosketinsoittimen tai vaikka sähkökitaran, kuulokeet ja jonkun ulkoisen tallentimen taustaraitojen soittoa varten. Hubeja voi myös linkittää keskenään vaikkapa oppilasryhmän yhteiseksi pikkuverkoksi.

 

Messuilla on lokero nimeltään Guitar Boutique Village, jonne on saatu mukaan joukko kitaranrakentajia tuomaan käsintehtyjä soittimia kokeiltavaksi. Esimerkki tällaisista on kuvamme tsekkiläinen Rozawood, jonka kitarat näyttävät hienoilta, mutta samanlaisilta kuin akustiset yleensä. Tarkemmin tutkiessa pajastuu kuitenkin hienouksia. Firma on erikoistunut matalalle viritettyihin akustisiin – vasemmanpuoleisin on tehty matalaan C-viritykseen – keskellä puolestaan näkyy matalaa sointia suosiva nauhojen viuhkamainen asettelu ja sen vieressä True Temperament-nauhoin varustettu tarkkavireinen.

 

Portugalilaista kitaranrakennustaitoa APC Instrumentsin esittelemänä. Ääniaukon puuttuminen joidenkin kannesta saattoi ihmetyttää alkuun, mutta näissä aukot onkin sijoitettu soittajan itsensä kuunteluelämystä suosivasti kopan sivuun.

 

Sähkökitaroita vanhennetaan tarvittaessa tehtaalla vuosikymmenten kulutusta kokeneen tuntuisiksi, mutta Ortega tekee näin akustisillekin. Mahonkirakenteinen nailonkielinen Distressed Suites on maalattu mattavärein entisten aikojen malliin ja näyttääkin melkoisen määrän soittokilometrejä kokeneelta.

 

Steel Drum Italiasta oli vuokrannut miniosaston omalle setilleen. Soundi oli tömäkkä, mutta lohkeaako sillä jalansijaa markkinoilta jää nähtäväksi.

 

Evenescencen kitaristi Jen Majura tavattiin viime vuoden messuilla ja juttukin ilmestyi Riffissä. Silloisessa haastattelussa hän kertoi alkamassa olevasta maailmankiertueesta, joka nyt on takana, joten aikaa oli palata Musikmessen Guitar Campiin innokkaiden fanien joukkoon.

 

Kiveä, puuta… luonnon materiaaleissa löytyy värejä ja näyttävyyttä.  Antonis & Dimitris Stefanakis toimittaa Kreikasta materiaaleja ja esityötettyjä aihioita soitinrakentajille.

 

Soittimena pianohan on perusteeltaan jo vuosisatain takaa, mutta saksalainen Makoni kehittelee sen kumppaniksi tällaisia sisustuksen tyyliin ja väreihin sopivia, uudenaikaisia design-penkkejä.

 

The One Piano sitten taas edustaa ihan uusinta suuntausta: sähköinen kosketinsoitin liitetään saumattomasti opettavaiseen applikaatioon, joka kohdattaa alkeisiin uuden ajan menetelmillä. Vapise Aaron…

 

Puhallinsoittajien perinteinen tapa kehittää ansatsia ja kaikkea siihen liittyvää on vuosisataisten käytäntöjen mukaan ollut soittaa tosi paljon. Harjoitteluun on tietysti tarvittu omaan torveen puhaltaminen.
Markus Arnoldin kehittämä Buzz-R auttaa voimaannuttamisessa missä vain: kyseessä on puinen, alle kymmensenttinen ja siten vaikka taskuun mahtuva vastuspalikka, johon soittimen suukappale kiinnitetään ja aletaan puhaltaa. Vastusta saa lisääkin, jos sormella sulkee reiän palikan sivusta.
Saatavana useimmille vaskipuhaltimille erikokoisia suukappaleita varten.

 

Saksofonin suukappaleita tehdään monista materiaaleista ja monina muotovariaatioina. NewGen MP on silti uutuus alalla: materiaalina on komposiitti ja sylinteri on keskeltä ontto. Valmistaja kertoo, että heidän menetelmällään suukappaleen sisätilan muotoa ja kokoa voi muokata soittajankin toiveiden mukaisesti - ja vaikutus on verrattavissa suun, kielen ja kurkun muotojen vaikutuksiin ihmisen ääniin. Valmiita perusmallejakin tarjolla on tuttujen saksofonisoundien tuottamiseen.

 

Symbaalivalmistaja Agean toi paikalle takojan, jonka tahti veti tasaisuudessaan vertoja metronomille. Siihen oli hyvä Mika lijankin lukittua käytävän toisella puolella Loota Percussionin osastolla.

 

Sähkökitaroissa ei yleensäkään kovin paljon muovia ole, mutta Höfnerin Greenline-valikoimassa ei yhtään. Eikä ole liuottimia vaativaa lakkaustakaan. Muutoin nämä ympäristölle hivenen ystävällisemmät instrumentit noudattavat firmalle tuttuja muotoiluja: vasemmalla tuttu viulubasso ja oikealla Verythin.

 

Minkä vahvistimen soundi kiinnostaisi? Saksalainen musiikkiliike toi niitä rivistön kuunneltavaksi ja kuvassa vahvistimista noin kolmannes. Yksi kitara voitiin kytkeä jakajaan, josta signaali yhdistyi haluttuun vahvistimeen. Tässäpä sokkotestaamisen tilaisuus.

 

 

Vahvistinten tämän jälkeen kokeillaan pedaaleja. Seinän takana yksi vahvistin ja sen edessä muutaman kymmenen pedaalin massiivinen sortimentti. Eipä ihme, että testaajia riitti jonoksi asti.

 
 
Ja nyt on aika sulkea meidänkin osaltamme Frankfurtin Prolight & Sound ja Musikmesse 2018, vaikka ovet Musikmessen puolella ovatkin yleisölle avoinna vielä tänään.
Katso myös aiemmat koosteemme Prolight & Soundin avajaispäivältä, Musikmessen ensimmäiseltä päivältä sekä torstailta.
 
 

Tämä oli Frankfurt 2018 -katsauksen neljännen messupäivän kooste. Ensimmäisen messupäivän osuuden löydät tämän linkin kautta. Toinen päivä aukeaa tästä ja kolmas puolestaan tästä.

 

Lisätietoja Frankfurtin messuista antaa Messe Forum Finland, jota Riffin messutiimi kiittää jälleen lämpimästi yhteistyöstä ja isännöinnistä paikan päällä.

 
 
14.04.2018

Frankfurt Musikmesse ja Prolight & Sound 2018 – torstai on toivoa täynnä

Luvattuja sateita ei saapunut, ja aurinkokin suosi messujen kolmatta päivää. Festivaaliteltassa ja eri halleihin hajautetuilla lavoilla riitti esityksiä aamusta iltaan ja pääosin ne olivat erittäin taidokkaita.

Messujen executive-illan bändi oli kokonaisuutena silti tämän reissun ylivoimainen yllätys, harvoin tällaisissa pippaloissa nähdään näin tiukkaa showta. Basso, rummut, kitara ja koskettimet -kokoonpanoa oli laajennettu kahdella puhaltajalla ja tiskijukalla – ja viidellä laulajalla. Mikä toi jo aikamoista vokaalivoimaa, jonka lisäksi myös basisti, kitaristi ja molemmat puhaltajat lauloivat. Eivätkä ainoastaan laulaneet vaan räppäsivät, tanssivat ja kommunikoivat yleisön kanssa kellontarkan soiton ohessa.


Show syntyy tekemällä ja kun siihen uskoo, niin se toimii. Naisille korkeat korot ja lanteet keinumaan, miehille valkoiset tennarit ja lanteet heilumaan. Uusi biisi heti tulille edellisen loputtua ellei ollut spiikin vuoro ja spiikitkin rohkeasti eteenpäin mennen eikä mikkiin hämillisesti niitä näitä mokeltaen. Suuren maailman tyyliin ja sopiviin kohtiin koko porukan tarkoin suunniteltuja koreografioita. Yllättävä biisikimara setin lopuksi kruunasi illan. Eikä niitä varsin kekseliäitä biisen vaihdoksiakaan luntattu lapuista – koko setti vedettiin selkäytimestä.

Mutta nyt pääasiaan eli messujen antiin. Tällaisia osumia kertyi tämän päivän varrelle.

 

IK Multimedia esitteli messuilla softapuoleltaan legendaaristen Leslie-kaiuttimien soundit upotettuina AmpliTube- ja T-RackS-softiin sekä Syntronik-syntsaplugarien laajennetun Deluxe-version. Syntronikin perusversion saa nyt myös iOS-mobiililaitteisiin. Rautapuolella julkaistiin täällä ja tänään digiajan kitaristin pedaalilauta iRig Stomp I/O, jota kuvassa pitelee IK Multimedian Italian päämajassa pitkään työskennellyt Tiia Hassinen.

 

Messuilla jaettavalla German Musical Instrument Awardilla oli kaksi saajaa: Steffen Friedelin valmistama alttoviulu Wappenbratsche sekä Mönnigin veljesten puhallinpajan oboe malli 155 AM.
Valitsijaraati kiitti molempien soittimien äänellista laatua ja erinomaista soitettavuutta.

 

Höfnerin viulubassosta on monta versiota, kuten tämä käsintehty huippumalli…

 

…ja nämä erikoiskuosit, joissa myös mikkien sijoitusta on varioitu jonkun verran.

 

Godin Dorchester puolestaan on aivan uusi lyhytskaalainen basso, jonka koppa vie ajatukset Rickenbackerin kitaroihin ja lapa sinne Höfnerin suuntaan.


Venäläiset Yerasovin analogiset pedaalit ja putkivahvistimet ovat tulleet tutuiksi vuosien varrella. Kuvan etualan SCS-pedaalivalikoimaan kuuluu toistakymmentä perusefektiä, joista noin puolet on aivan uutta satoa. Ja niin on takana näkyvä 20-wattinen vahvistin Blue Spacekin.

 

Playtronican Touch Me tekee kosketuksen soitettavaksi. Tämän venäläisen ohuen elektroniikkalevyn kosketuspinnoille voi valita musikaalisen skaalan ja sävellajin ja levyä käytetään sävelkulkujen käynnistämiseen.

 

Jeff Waters kiperän paikan edessä. Kanadalaisen Annihilatorin kitaristi ja nokkamies oli varannut taustaraitoja useaan kappaleeseensa, joista yhtä hän ei sanojensa mukaan ehkä osaisi soittaa. Mutta yritti kuitenkin ja jämäkästihän se meni yleisön hurratessa.

 

Thimble Slide on pikku lisävaruste kitaristeille, jotka tarvitsevat slide-efektiä soiton lomaan satunnaisesti, mutta silti haluavat kaikki sormet käyttöön koko ajan. Sormen keskinivelen kohdalle pujotettava messinkinen lieriö sallii sormen koukistamisen, mutta sillä on silti massaa riittämiin, jotta kieli soi hyvin.
Thimble Slideä tehdään neljää peruskokoa ja jokaista voi vielä puristaa tai avata juuri oman sormen kokoiseksi.

 

Bender on palannut. La Bellan Bender-kielet olivat aikoinaan suomalaisille kitaristeillekin hyvin tuttuja, niitähän oli 60- ja 70-luvuilla saatavana joka musiikkikaupassa. Sittemmin firma kehitti tilalle muita kielisettejä, mutta muistot Bendereistä jäivät elämään.
Nyt tehtiin näin: vanhojen kielien koostumus selvitettiin, valmistustiedot kaivettiin esiin ja klassikkolevytyksillä ahkerasti soineet nikkelipunoksiset Benderit ovat taas tuotannossa.

 

Istuminen ei enää ole pelkästään analoginen toimenpide. Brittiläisen RAT Standsin Opera Chair on jo sellaisenaan osoittautunut orkesterisoittajien suosikiksi ja on käytössä suurilla esiintymislavoilla ympäri maailmaa.
Esimerkkinä siitä, että musiikkimessuilla on edelleen maailmanlaajuisen ensiesittelyn saavia tuotteita, RAT Stands toi näytille digitaalisen version Opera Chairista. Digitaalisuus tarkoittaa, että tuolin jalkojen ja istuinkulman aiemmin käsin tehdyt säätötoimenpiteet on nyt mahdollista hoidella tuolin sisäisen moottorin avulla ja tallentaa muistiin kunkin istujan mukavimman asennon uudelleen lataamiseksi. Moottorin akulle luvataan kuukausien käyttöaika ennen lisälataamisen tarvetta.

 

Musikmessen Guitar Campin esiintyjäkaartiin kuuluu ikuinen häröilijä Matthias IA Eklundh, jolle perinteiset äänentuottamistavat eivät riitä. Tässäkin hän ottaa plektraksi kamman, jotta pärinää varmasti riittää.

 

Musikmesse on edelleen nuottien ja musiikkikirjojen tapahtuma, ja Hal Leonard on niitä julkaissut vuosikymmenien varrella paljon. Monille tuttu Guitar Methodkin on edelleen saatavana.
Mutta muutoin pelkkä nuottipainatus ei nykyään enää riitä. Niinpä firman valikoimaan kuuluu juuri julkaistujen hittialbumien takkoja soitto-oppaita, mukana luonnollisesti komppiraidat CD:llä.

 

 

Ed Sheeran on osoittanut, että yhdistelmä mies ja kitara voi viihdyttää vaikka stadionillisen yleisöä ja edelleen myydä miljoonia levyjä.
Sheeranin kitarana on ollut pienikoppainen Martin, jonka valmistama nimikkomalli on uudistunut aina uusimman albumin teeman ja nimen mukaisesti. Kuvassa on Model 3, Sheeran Didide Signature kuvattuna Martinin osastolla.

 

Gary Wallis ei nimenä sano monelle mitään – vaan määritelläänpä viitekehykseksi vaikkapa Pink Floyd, Nik Kershaw ja Mike & The Mechanics, johan alkaa lamppu syttyä siellä sun täällä. Wallis on Britannian sessio- ja livekehissä pitkään pyörinyt hahmo, ja yhtä vakuuttavaa on miehen työskentely niin setin kuin perkkakioskinkin takana.

 

Australialainen Wild Dog tarjoilee puisia polkulevyjä koko maailman jalkojen alle. Kuvan rivistönä ovat laitteet Pup, Dingo, Silverback ja Emu. Nämä ovat kestävän kehityksen mukaisesti ylijäämäpuusta valmistettuja rytmisoittimia, mukana sisäinen pietsomikki ja soundeina bassorumpu sekä muita jytistimiä.

 

Reinhardin kitaraosasto oli akustisella puolella ihan sieltä suurimmasta päästä. Ja kahdella minilavalla esiintyi todella päteviä artisteja, kuten tämäkin kantria ja folkia yhdistelevä BRTHR.

 

Messuilla tarjoiutuu tosinaan mahdollisuuksia kokeilla jotain sellaista, mitä ei muualta löydä. Kuten Yamahan sähkösettiä, joka on ainakin tripla ellei enemmänkin. Sopiva kattaus sähköbozzioille?

 

Moni asia muuttu messuilla, mutta Tora Bora Boysin esiintyminen on vakio. Bluegrassryhmä koostuu Saga Instrumentsin väestä sekä Jenkeistä että Euroopasta, joten säännöllisiä koko porukan treenejä ei pidetä. Yhteinen sävel kyllä löytyy.
Tässä ollaan vielä Musikmessen alkuminuuteilla, ja yksinäinen katsoja sai pian seuraa.

 

GuuangLe Young keskittyi Joyon osastolla soittoon niin ettei juuri kameraan katsonut. Mutta se soittopa sitten sujuikin komeasti. Ja sen jälkeen osaston perälle pillimehulle.

 

Carlsbron uudet kitaravahvistimet tekevät paluutaan.

 

Casio tekee äänekästä vallankumousta uusilla CTX-kosketinsoittimillaan joiden voimana on valmistajan mukaan täysin ainutlaatuinen ja ylivertainen AiX-äänikoneisto. Digitaaliefektit ja omat kaiuttimet kuuluvat konseptiin, tottakai.

 

Cordial Ceon on uusi DJ:lle suunnattu ja erittäin taipuisa johtomallisto, jonka väritkään eivät ole sieltä jäykimmästä päästä.

 

 

 

 

Pää pönttöön ja laulamaan. Isovox pitää häiriöt ulkopuolella ja vokalistin fokuksen itse asiassa. Vähän kuin silmälaput heposilla.

 

Studiobricks ei eristä pelkästään solistin päätä erioon, kopperoon voi tuupata koko hahmon. Ovi kiinni, niin ei ole vuodoista huolta. 
Kaksinkertaisilla seinillä valmistettavan Standard-mallin äänieristyskyky on 46 desibeliä, kun kolminkertainen Pro-malli puolestaan vaimentaa peräti 52 desibeliä.
Pinta-alaa voi kasvattaa noin puhelinkopin (ja tässä linkki nuorisolle https://fi.wikipedia.org/wiki/Puhelinkioski) kokoisesta aina 50 neliömetriin asti, joten sisään mahtuu vaikka soittotila tai miksauspiste. 

 

Messujen Silent Stage. Bändillä oli täysi vahvistinkalusto käytössä, mutta kokonaisuuden volyymi ei noussut keskustelua häiritseväksi. Yleisö kuunteli keikkaa kuulokkeilla ja korvamonitoreilla ja kukin miksasi itselleen mieleisen volyymin.

 

Shockwave. Älä muuta sano.

 

Tämä oli Frankfurt 2018 -katsauksen kolmannen messupäivän kooste. Ensimmäisen messupäivän osuuden löydät tämän linkin kautta. Toinen päivä aukeaa tästä ja neljäs puolestaan tästä.

 

Lisätietoja Frankfurtin messuista antaa Messe Forum Finland, jota Riffin messutiimi kiittää jälleen lämpimästi yhteistyöstä ja isännöinnistä paikan päällä.

13.04.2018

Frankfurt 2018 – myös Musikmesse avasi ovensa

Musikmessen avauduttua päivää Prolight & Soundin perään päästiin sitten jo soitinpuolenkin makuun.

 

 

Kuka vielä väittää, ettei saksalainen osaa svengata! Musikmesse 2018:n ensimmäisenä aamuna festivaaliaukion päälavan otti haltuun Bundeswehr Big Band. Funkympaa bändiä saa hakea – ja vielä natsat joka soittajalla! Saksan armeijan ison bändin keikkapaikkana oli messualuetta halkovan junaradan länsipuolelle pystytetty uusi Festival Arena -teltta.

 

Nostalgia on vahvaa kamaa ja The Beatles edelleen vankka referenssi monelle valmistajalle. Kielisoittimet huokuvat autenttista ajan henkeä, mutta kyllä kai Saksasta olisi kumminkin jostain löytynyt niille kumppaniksi 60-luvun rumpusettikin?

 

Taidokkaita artisteja löytyy joka messuvuodelle uusia, ensilevynsä hiljattain julkaissut Jule Malischke soittaa suvereenisti mitä vain folkista Villa Lobosiin ja laulaa todella upeasti.

 

 

Mod Kits tekee rakennussarjoja nikkareille.

 

EICH valmistaa bassovahvistimia ja kaappeja, mutta jos lava pitää saada hiljaiseksi, niin sitten keikalle kannetaan niiden sijaan Bassboard, jonka joustava kansi tutisee nuottien tahdissa ja antaa korvamonitorointiin siirtyneellä basistille jalkapohjien kautta fyysisen tuntumaan ääneen.

 

 

Jos haluaa tietää, mistä se tipu oikein lirittelee, kannattanee kysyä Karl Brazililta. Hän luultavasti osaa kertoa – kaverin leipätyönä on nimittäin piiskata jättilavoilla keikkaileva Robbie Williamsin superbändi vimmaiseen menoon ja siinä ohessa singota omakin energiansa stadionien takariveille saakka. Brazilin tykityksen tuottamaa vaikutelmaa ahtaassa demokopissa aivan kädenojennuksen päässä onkin vaikea pukea sanoiksi.

 

Aivan Drum Campin tuntumsta löytyi myös Loota Percussionin ossasto, jossa Mika Lilja ja Kai Jokiaho mättivät menemään.

 

Saksalaisen kitarakaupan ja Fender Custom Shopin yhteistyönä kasaamaan näyttelyyn oli tuotu mallirevisiot Broadcasterista nykyteleen, vuosikertakitaroiden mittatarkkoja kopioita, sekä mm. erään Almann Brossin Les Paul vuodelta 58, SRV:n Strato 60-luvun puolelta ja Bonamassan Twin High Power.

 

Ja sitten tunnelbanasta toiseen…

Kasihallin yhden puoliskon jakavat keskenään jousisoittimet, etniset lyömät, nuotit (ja nuotein koristellut sateenvarjo-muki-penaali-yms. tavarat), harmonikat, akustiset kitarat, hihnat ja tarvikkeet jne.

 

Moltoneilla erotettu toinen puolisko samaa hallia on varattu puhaltimille. 

 

Nämä puhallinosaston kirkkohopeat ovat itse asiassa flyygelitorven suukappaleita ja niitä oli nostettu esille, ei kymmenittäin vaan satamäärin.

 

Ja tilaa puhaltimille tarvitaan, koska jotkut niistä ovat verraten kookkaita.

 

Teemu Uimonen (vas.) ja Imre Lahdelma Music Infosta ovat messuilla markkinoimassa kehittämäänsä ohjelmistoalustaa, jolla musiikkia lanseerataan Kiinan markkinoille. Ja kiinnostuneita kuulemma riittää – sattuneesta syystä näillä messuilla riittää n iitä musiikin tekijöitä ja Kiinassa markkinoita…

 

Levy's Leather valmistaa hihnoja myös kitaraa soittaville lapsille tai lapsenmielisille.

 

Musimesse on viime vuosien kuluessa muuntunut kansainvälisestä uusien vuosimallien esittelyfoorumista ohjelmallisuutta painottavaan suuntaan ja samalla messujen oheistapahtumat on katettu osaksi kaupungin iltaelämää.
Takavuosina iltapippaloita järjestivät isot valmistajat omille edustajilleen ja jälleemyyjilleen, nyt tilaisuudet ovatkin suurelle yleisölle.

 

Hii-o-hoi, Jack Sparrow, laiva näkyvissä!

 

Työkaluja tekeville. Firman nimi on, yllättävää kyllä,  Automation Engineers.

 

 

Prolightin ja Musikmessen välissä halli 4.1. toimii yhteisenä leikkauspintana, jossa studiolaitteet linkittävät järeän estitystekniikan ja muusikko-orientoituneen Musikmessen puolen toisiinsa.

 

Pekko Mustonen (vas.) ja Jyrki Keskinen (kesk) Lakeus Soundista pohtimassa Studiotecin Topi Suurosen kanssa, josko Lakeudelle juuri ostettu Meyer Soundin PA kaipaisi vielä jonkun RMEn palikan oheensa…

 

Juha Tamminen Nordic Audio Distributionilta Presonuksen osastolla. Sylissä 18/24-interface, jota koskevan tuoteuutisen teknisine kuvauksineen löydät tältä samalta sivustolta tämän linkin kautta.
 


Joka messuilla juhlistetaan merkkipäiviä ja tämän vuoden sankareihin joukkoon kuuluu myös Microtech Gefell.

 

Tämäkin perinteikäs brittimerkki on yhä mukana kisassa. Nyt myös line-array-kaiuttimilla.

 

Paul Molnar Audicolta vieressäään erehdyttävästi pilarikaiutinta muistuttava  L'Acousticin Syva. Se todella iso uutuus – L-isa ei oikein kuvissa pääse oikeuksiinsa. Erillisessä kuunteluhuoneessa messukävijällä on mahdollisuus makustella, voisiko immersiivinen 3D-audio todella olla tulevaisuuden standardi.

 

Robe toi näytille paljon uutta, ja messuosastokin oli jotain ihan muuta kuin kilpailijoilla. Uutuudet – kuten biimistä pesurin kautta efektivaloksi taipuva tehokas lediheitin Tarrantula – olivat toki esillä, mutta nyt haluttiin ennen kaikkea näyttää, millaista jälkeä syntyy kun pannaan uutuudet hommiin. Umpinainen messuosasto oli sisustettu menneen ajan sirkusteltaksi, jonka täytti outo joukko yön kummajaisia näyttävissä maskeissaan – tietysti Roben komeissa valoissa kylpien.

 

 

Roben naapurissa huomion osastolle veti anonyymiksi jäänyt tanssitaiteilija – niukoin, mutta intensiivisin elein. 

 

 


Messujen avajaispäivää järisyttänyt GrandMA3-valopöytien julkaisu piti MA Lightingin vierailijamäärät tapissa keskiviikkonakin. Osastolla selvisi, että vanhoista pöydistä vastineensa uudessa tuotepolvessa saavat kaksi isointa – Full-size ja Light – mutta Ultra-Lightin paikan ottaa uusi GrandMA3 Compact. Lightin alle esiteltiin myös aivan upouusi vaihtoehto Compact XT, joka herättää varmasti kiinnostusta Suomen kaltaisilla markkinoilla.

 

Ei pärjätä nykyajankaan studiossa ilman tarkoituksenmukaisia kalusteita, julistaa Session Deskin banneri. Ja osaston koosta sekä malliston moninaisuudesta päätellen asia on juuri näin.

 

 

Saksan omat sisämarkkinat ovat niin valtavat, että paikallisten putiikkien osastoilta löytyy toinen toistaan arvostetumpia analogiaudion edustajia, eikä nyt puhuta yksittäisistä mikrofoneista tai räkkilaitteista vaan kokonaisista mallistoista eri variaatioineen.

 

Horch näyttää kalliilta, mutta sen takaa siintävä DW Fearn ei taatusti irtoa yhtään sen halvemmalla…


Akustiikkapintojen valmistajiakin on tullut messuille lukuisia…

 

…ja mallit toinen toistaan erikoisempia.

 

GK Acoustics sentään valmistaa perin teisempiä seinäpaneeleita, mutta muoto ja pinta eivät ole ihan perusakustoa.

 

Mutta yhä edelleen maailma pysyy kasassa teipillä. Eikä väreistä ole pulaa.

 

Nyt esitellään visuja, eikä lavalla ole ketään.

 

Nytkin esitellään visuja eikä tälläkään lavalla esiinny kukaan. Pääosassa valohallien stageilla ovat illuusiot ja efektit, ei esittävä taide, jonka tehosteeksi niitä käytetään. Sitä löytyi sitten Musikmessen puolelta.

 

Suurien konsertti-, show- ja teatterituotantojen tarpeisiin suunniteltu, yli 60 RGBW-ledielementtiä sisältävä Sparx 30 tarjoaa vaikuttavan väripesuefektin ja peräti 7°–70° zoomilla varustetun optiikan. JB-Lightingin ledipesurimalliston järein heitinuutuus himmenee portaattomasti sadasta nollaan, ja heittimen jokaisesta yksittäisestä ledistä saa otteen valopöydästä.

 

Tämä oli Frankfurt 2018 -katsauksen toisen messupäivän kooste. Ensimmäisen messupäivän osuuden löydät tämän linkin kautta. Kolmas päivä aukeaa tästä ja neljäs puolestaan tästä.

Lisätietoja Frankfurtin messuista antaa Messe Forum Finland, jota Riffin messutiimi kiittää jälleen lämpimästi yhteistyöstä ja isännöinnistä paikan päällä.

12.04.2018

Prolight & Sound 2018 – neiti kevät on tullut kaupunkiin!

Suojaisissa paikoissa kirsikkapuut kukkivat jo ja aamutuimaankin pärjää ulkona paitahihasillaan. Etenkään pääsiäisen lumisateiden jälkeen ei lainkaan paha – messuille tekee mieli kävellä, kun ei ole kiirekään. Ovet aukeavat viime vuoden tapaan vasta kymmeneltä, joten aamusella on aikaa.


Frankfurtin messut ovat olleet melkoisessa turbulenssissa viime vuodet. Lanseeeraukset hajaantuvat pitkin kalenterivuotta ja kansainvälisten messutapahtumien roolit ovat muutoksessa.
Prolight & Sound on säilyttänyt paremmin asemiaan uusien tuotelanseerausten ykköspaikkana kuin Musikmesse, mutta siltikin merkittäviä valmistajia jää pois näiltä kinkereiltä.  Siksi olikin hienoinen – mutta sitäkin positiivisempi  – yllätys, että useat valmistajat ilmoittivat jo ennakkoon merkittävistä tuotejulkistuksista juuri Prolight & Soundissa.
Katsotaanpa, mitä ensimmäiseltä messupäivältä jäi haaviin. 

 

Prolight & Soundin valohalleissa kohahdutti avajaispäivänä MA Lightingin uuden GrandMA3-tuotesukupolven julkaisu. Kymmenen vuotta vanhat ”kakkosmummot” tieltään raivaava uusi katras loikkaa melkoisen matkan eteenpäin tehossa, ominaisuuksissa ja räätälöitävyydessä.
Tarjolle kannettiin aiempaa suurempi valikoima yhä tykimpiä valopöytiä, jotka varmasti puhuttelevat entistä laajempaa käyttäjäkuntaa. Eikä uudistus rajoitu ohjainkonsoleihin, vaan samalla päivittyi MA Lightingin koko tuoteperhe onPC-läppäriympäristöä myöten.

 

Allen & Heathin osastolla uusi SQ-sarja keräsi innokkaita kokeilijoita. Kuvassa SQ5, jonka testi muuten on luettavissa jo huhtikuun 18. ilmestyvässä Riffissä 2/2018.

 

Tero Hölttä Msonicilta (oik.) ja Al McKinna Avidilta myhäilevät uuden Venue S6L-24C-mikserin äärellä. Euroopan ensimmäiset tiskit matkaavat suoraan Frankfurtista Vantaalle, juuri sopivasti Msonicin uusien tilojen avajaisiin.

 

Cobra 3.1 lupaa nostaa savukoneiden riman aivan uudelle korkeudelle mitä tulee esimerkiksi käyntiäänen hiljaisuuteen ja käsittelyn helppouteen. Look Solutionsin osastolla esitellyn Cobra 3.1:n käyttöasetukset hoituvat tarvittaessa integroidulla kosketusnäytöllä. Stand-alone -käytön ja DMX-ohjauksen rinnalle tarjoaa RDM-ominaisuuksia hyödyntävä Ethernet-ohjaus vielä kolmannen käyttövaihtoehdon.
Koneen käyntiääni on täydellä tehollakin huomattavan hiljaiset 82,5 dBA, ja kahdella pumpulla tilanteeseen kuin tilanteeseen saadaan tarkoituksenmukainen, tasainen savuefekti.

 

Kyllä vaneri on kaunis materiaali, kun sitä osataan käyttää. Clair Brothers KitCurve 12+ toimittanee myös ääntä yhtä hienostuneesti. Messuilla tätä – kuten ei niin montaa muutakaan kaiutinta – pääse oikeasti kuuntelemaan. Sen sijaan suunnittelijoiden kanssa voi vaihtaa ajatuksia ja kokemuksia sitäkin antoisammin.

 

CADAC juhlii 50 vuottaan mikserivalmistajana.

Ja markkinointipäällikkö James Godbehearilla on syytä hymyillä. Uusi mallisto intuitiivisine käyttöpintoineen puhuttelee kohderyhmää suotuisalla tavalla. Ja kohderyhmää riittää niin Amerikan kuin Aasiankin markkinoilla – teattereiden ohessa merkittävästi kirkkosalien asennuksissa!

 

DOT on kuin tuubakotelosta tehty kaiutin. Äänipuolta ei nyt päässyt arvioimaan, mutta olemus sopinee urheilubaarin estettiikkaan?

 

Huippudigitaaliseen maailmaan mahtuu jotain 100-prosenttisesti analogistakin.

 

Värikarttaa ProCasen tapaan…

 

Erilaisiin lukkosokkiin erikoistunut Halder toimittaa tuotteitaan kaiuttimien ripustustarvikkeita valmistavien firmojen lisäksi mm. toiselle kriittiselle alalle: ilmailuteollisuudelle. Sielläkin uudet ja keveät titaanisokat ovat saaneet lämpimän vastaanoton

 

Gafer.pl keskittyy roudareiden palvelemiseen. On hengittävää ohutta sormikasta ja paksua pitävää työhanskaa, kulutusta kestävillä kämmenvahvistuksilla ja ilman. Oma teippimerkkikin löytyy, siististi repeävä ja liimatahroja jättämätön tietysti. Mutta toistaiseksi vain mustaa. 


 

Kekseliääseen infrapunasensoriteknologiaan perustuva Optogate PB-05 on jo pidempään markkinoilla ollut, mutta näppäryyteensä nähden edelleen luvattoman huonosti tunnettu tuote. Palikka kytketään mikin ja kaapelin väliin, potikalla säädetään herkkyys 15–120 sentin välille ja kas: mikkisignaali kytkeytyy pois päältä jos määritellyllä alueella ei liikuta. Enää ei miksaajan tarvitse huolehtia turhia kanavia kiinni, kun mikit itse hoitavat homman lähtöpäässä.
Messuilla nähtiin totaalisti mutettavan perusmallin rinnalla myös hellävaraisempi, vaimentuva versio.

 

Messualueen sisäpihalla tarjotaan tänäkin vuonna useampia lavallisia PA-settejä kuunteluun, ja omat estradinsa oli varattu lediseinillekin.

 

Galaxis tekee täsmätuotteita sähikäisosastolle. Varmaan muikeaa painaa liipasinta, kun sata paukkua pamahtaa taivaalle tarkoin ajastetussa järjestyksessä.

 

Vitoshalin pohjakerroksessa mentiin visuaalisuus esillä.

 

FOS valmistaa valoja kaikissa tyylilajeissa.

 

Hilesadetta, kuivasadetta, lumesadetta  – kaikelle on aikansa ja paikkansa.

 

Sumua, savua, usvaa… kaikkea löytyy valojen tehostamiseki. Kuvassa Antarin pöhöitin toimessaan

 

Beamz loi varsin messeviä kolmiulotteisia valoilmiöitä.

 

Saksan Krisse tuli käytävällä vastaan ja kameran nähtyään heitti posen niin luontevasti, että kuvatahan se täytyi. Ammattitaitoa tarvitaan joka alalla, messumisukkanakin.

 

HK Cosmo, yhden kaapin speksit on ilmoitettu saksalaisella täsmällisyydellä: 600 W, 8 ohmia, 80° horisontaalikulma, 25 kg.


 

Reima Saarinen Msonicilta esittelemässä D&B:n ArrayCalc-ohjelmaa. Petri Konu Rockpiste oy:stä ja Juha Kari Oulun Kongressitekniikka oy:stä kuulolla korvat tarkkoina.

 

Jari Ukkonen ja upouusi Yamaha Rivage PM7, joka  60 000 euron hintaluokassa on jo kiertufirmojenkin budjettiin mahtuva versio firman raskaasta mikseristä.

 

Kimmo Merikivi (vas.) Seastonesta esittelee Mipron tuotteita Lahden Sibeliustalon tekniselle tuottajalla, Simo Haakanalle. 

 

Valovoimaansa suhteutettuna varsin kompakti P18 oli JB-Lightingin osastolla vierailleiden mielestä koko lailla kovinta mitä leditekniikka voi nykypäivänä tarjota. 1000-wattisena zoomaavana ledispottina P18 voi kuulemma korvata jopa 1700 watin purkauslampun, joten potkua riittää Audicon Pikku-Markku Tuomisen (vas.) mukaan suuremmillekin näyttämöille.
Kansallisteatterin Matti Tiilamaa tuntui ymmärrettävästi kiinnostavan sekin, että heittimestä löytyy oma käyttömoodi äärimmäistä hiljaisuutta edellyttäviin tilanteisiin.

 

Havana Color Strips vuoden 2018 väreissä.

 

Suihkulähde väreillä ja savulla tehostettuna. Alansa parhaimmistoa, ainakin jos siitä cvoi jotain päätellä, että tuote on voittanut mm. Red Dot Design Awardin.

 

Mediaservereillään kansainväliseen kuuluisuuteen noussut suomalainen Picturall on myyty firman 10-vuotisjuhlien yhteydessä osaksi kansainvälistä Analog Way -konsernia, jonka alaa ovat muun muassa videoprosessorit ja -mikserit. Picturall on puolestaan ansioitunut tapahtumatekniikkaa palvelevan videoteknologian softakehityksessä, mille yrityskauppa luo Hannu Karhun mukaan aiempaa paremmat puitteet yhä globalisoituvammissa kehissä.
Kaustisella päämajaansa pitävän Picturallin väki jatkaa siis hommiaan – mutta Analog Wayn leirissä.

 

Tämä oli Frankfurt 2018 -katsauksen ensimmäisen messupäivän kooste. Toisen messupäivän osuuden löydät tämän linkin kautta. Kolmas päivä aukeaa tästä ja neljäs puolestaan tästä.

Lisätietoja Frankfurtin messuista antaa Messe Forum Finland, jota Riffin messutiimi kiittää jälleen lämpimästi yhteistyöstä ja isännöinnistä paikan päällä.

11.04.2018

Trace Elliot ELF – 200 wattia taskukoossa

Pienikokoisia bassonuppeja on pukannut markkinoille runsaasti viime vuosina. Tässä kategoriassa Trace Elliot ELF taitaa olla huipentuma mittojensa puolesta, sillä uutuudella on leveyttä 17,1 senttiä, syvyyttä 10,4 ja korkeutta 3,4 senttiä. Ja kun painoakaan ei ole kuin 0,73 kilogrammaa, kulkee tämä vahvistin ihan kirjaimellisesti jopa taskussa.

 

Ultrakompaktista koostaan huolimatta Trace Elliot ELF puskee jatkuvaa tehoa neljän ohmin kuormalle 200 wattia ja kahdeksalle ohmille 130 wattia. Vahvistimessa on yksi instrumenttitulo 10 megaohmin impedanssilla, mikä mahdollistaa kunnollisen herkkyyden myös passiivimikrofoneille.

 


Kontrollipaneeli puolestaan tarjoaa Gain- ja Volume-säädöt sekä kolmialueisen ekvalisaattorin: Bass (säätimen keskikohta 80 hertsin kohdalla), Mid (400 Hz) sekä Treble (4,2 KHz). Kutakin taajuuksista pystyy sekä korostamaan että vaimentamaan.

Trace Elliot ELF:n gain-säätö toimii kolmella eri alueella. Tarjolla on täysin puhdasta soundia, kompressoitunutta sellaista sekä säröä. Mikäli säädön vieressä olevan led-valon väri on vihreä, instrumentin soundi toistuu puhtaana. Kun gain-säätöä kääntää entistä enemmän oikealle ja punainen valo alkaa vilkkua, kompressori aktivoituu. Tällöin korostukset ekvalisaattorissa vaativat gain-tason laskua, mikäli kompression ei haluta lisääntyvän.
Täysillä ollessaan Trace Elliot ELF:n gain-säätö tarjoaa valmistajan mukaan ”musikaalisesti käyttökelpoisen särön”. Tällöin  kokonaisvoimakkuutta tulee luonnollisesti laskea Volume-säädöstä käsin. 

Trace Elliot ELF on varustettu myös sisäisellä limitterillä, joka estää pääteasteen klippaamisen, kun Volume-säätö saavuttaa vahvistimen maksimitehon.
Täysin hiljainen harjoittelu ilman kaiutinta puolestaan onnistuu kuulokeliitännän ansiosta.

Trace Elliot ELF mahdollistaa suoran kytkennän miksauspöytään takapaneelin balansoidun XLR-lähdön avulla. Se on varustettu ground lift -kytkimellä. Kaiutinliitännän minikuorma on neljä ohmia.

LisätiedotEM Nordic

10.04.2018

Trad.Attack! – viron suosituin yhtye toi säkkipillin framille!

Marraskuussa Suomessa esiintyvä virolainen Trad.Attack! on tehnyt säkkipillistä muodikkaan soittimen kotimaassaan. Sandra Vabarnan (säkkipilli, laulu) sekä kitaristi-laulaja Jalmar Vabarnan ja rumpali Tõnu Tublin muodostama trio on ollut Viron kuumin yhtye jo jonkin aikaa.

Folk- ja rock-vaikutteita yhdistelevällä tyylillään se on löytänyt jatkuvasti uutta yleisöä myös ulkomailta. Vuonna 2013 perustettu Trad.Attack! on tähän mennessä julkaissut kaksi albumia, joista debyyttilevy AH! ilmestyi 2015 ja kakkosalbumi Kullakarva keväällä 2017. Estonian Music Awardseissa palkintoja on ropissut niin, että heikompaa hirvittää.

Ei voi väittää, että Trad.Attack! olisi keksinyt pyörää uudestaan, sillä tokihan tässä mennään folkrockin perusaskelmerkkien mukaan. Trad.Attack! on kuitenkin luonut selkeästi oman soundinsa, kun se on nostanut perinteisen folk-soittimen tavaramerkikseen.

Yhtä lailla merkille pantavaa on se, miten suurella suosiolla silkasta hauskanpidosta ja kokeilunhalusta alkunsa saanut ryhmä on vastaanotettu. Aloittaessaan Trad.Attack! heitti huumorilla tavoitteekseen soittaa maapallon jokaisessa kolkassa. Nyt siinä ollaan jo hyvässä vaiheessa, sillä keikkoja on tähän mennessä tehty yli 30 eri maassa Kiinasta Kanadaan.

Trad.Attack! tekee musiikkia, jonka perusta löytyy usein vanhoista arkistonauhoista. Muutenkin Sandra ja Jalmar Vabarnan juuret muusikkoina ovat syvällä kotimaansa perinteessä. Lauluosuuksissa soundi on usein modernilla tavalla filtteröity, sen sijaan säkkipilli, munniharppu ja pillit soivat luonnollisella soundilla. Pohjan kappaleille antavat rokkaavat rummut sekä milloin heleät, milloin säröiset 12-kielisen kitaran kompit.

Trad.Attack! esiintyy Savoy-teatterissa Helsingissä tiistaina 13. marraskuuta klo 19.

 

Lisätiedot: Trad.Atcak

 

09.04.2018

Oma unelma todeksi – Göran Asplund toteutti toiveidensa kitaran kahdella kannella

Esittelimme tuplakannella varustetun akustisen kitaran Riffin numerossa 4/2016. Sattumalta samoihin aikoihin toimitukseen otti yhteyttä vanhempi herrasmies, joka kertoi omasta, niin ikään kahden kannen rakenteella toteutetusta ja lyhyesti luonnehdittuna varsin erikoisesta kitarastaan. Soitin näytti mielenkiintoiselta ja se oli saanut hyvää palautetta, joten päätimme ottaa asiasta selvää.

Göran Asplund kertoo olevansa ihminen, jolle yksilöllisyys on tärkeää. Yksilöllisyyttä arvostavalle miehelle kitaratkaan eivät saa olla sarjatuotantotavaraa. Vaikka kotoa löytyy jo yksi Nationalin tehtaalla uniikkina tilaustyönä teetetty resonaattorikitara, syntyi muutama vuosi sitten ajatus aivan omanlaisesta soittimesta jossa olisi erikseen soiva kansipuu ja sen päällä erillinen ulospäin näkyvä kansi. Asplundin lähtökohta oli esteettinen: kitaran ulkonäön tulisi olla juuri sellainen kuin hän haluaa. Se, miten ratkaisu vaikuttaisi kitaran sointiin oli vielä suunnitteluvaiheessa arvoitus.

 

Kitara soi akustisestikin voimakkaasti. Mikrofoniksi asennettiin nykyään jo harvinainen Bartolinin v88c –humbucker.
 

– Jos kitaran soiva kansi olisi tällainen, niin sehän ei toimisi ollenkaan. Siitä tuli tämä ajatus kahdesta kannesta, joista se soiva kansipuu löytyy päällimäisen alta. F-aukot ja ”resonaattori-figuurin” aukot ovat ne paikat joiden kautta kansirakenne hengittää, hän kertoo.


Kokeilu omalla riskillä

Göran Asplund teki kitarasta piirrustukset itse, mutta omalaatuiselle idealle ei ollut aivan helppoa löytää toteuttajaa. Lopulta sellainen löytyi, kun ystävä Veijo Rosti lupasi ottaa rakennustyön vastaan. Rosti on rakentanut soittimia pääosin harrastuksena jo 1980-luvulta lähtien.

– Kun jäin viime vuosikymmenellä enemmän työelämästä pois, aloin tekemään kitaroita uudestaan. Samalla olen ollut yhteyksissä soitinrakentajien kanssa ja tutkinut asioita, ja olen mielestäni tässä hommassa sitten kehittynytkin. Vuodesta 2002 lähtien vedin myös 12 vuoden ajan Järvenpään Opistossa soitinrakennuspainotteista puutyökurssia, Rosti kertoo omasta taustastaan.

Veijo Rosti purkaa rakentamaansa soitinta lähempää tarkastelua varten.

 

Aluksi Asplundin ajatus kahdesta kannesta tuntui rakentajan näkökulmasta varsin oudolta.
– Olin juuri rakentanut itselleni akustisen kitaran perinteisellä tavalla, ja yritin siinä Göranilta vähän tentatakin, että mitä hän oikein hakee tällä ajatuksellaan. Mutta hän oli sitkeä, ja päätettiin sitten tehdä projekti ihan kokeiluna sillä periaatteella, että Göran ottaisi vastuun vaikka lopputulos ei onnistuisikaan.


Perinteiset materiaalit

Materiaalien puolesta kitara ei juuri poikkea perinteestä. Rosti valmisti kitaran sivut ja pohjan loimuvaahterasta ja soivan kannen kotimaisesta kuusesta. Kaula on vaahteraa, otelauta eebenpuuta ja koristeraidat wengeä. Pohjan keskiosaan käytettiin padoukia.

 

Kielten soiva pituus on Fenderiä vastaava 64,8 senttiä. Soiva kansi on toteutettu Martin-tyylisellä rimoituksella, sen sijaan ulospäin näkyvä pintakansi tehtiin laminaatista. Normaalista tuplakansirakenteesta kitara poikkeaa melkoisesti, sillä kahden kannen välissä on 22 millimetrin rako.

– Pintakannen idea tässä kitarassa on vain tukea rakennetta, mutta kyllä se muutti soundia jonkin verran. Kun kokeilin soitinta ilman sitä, kitara muistutti enemmän tavallista akustista. Pintakansi tehtiin mahdollisimman avoimeksi ja ilmaa jätettiin väliin, jotta soivan kannen ääni tulisi tarpeeksi läpi. Lisäksi mikrofonin piti mahtua tuohon tilaan, Rosti kertoo.

Kaulassa on myös kopan sisään kiinnittyvä jatke monien resonaattorikitaroiden tapaan. Sen ajatuksena on värähtelyn siirtyminen paremmin rakenteeseen pohjan kautta. Kaula on pulteilla kiinni kolmesta pisteestä ja sen asentoa voi hieman säätää.
– Kaulan ja tallan suhteellisella korkeuden säädöllä voidaan vaikuttaa kielten paineeseen kantta vasten ja siten jonkin verran myös sointiin, Rosti avaa ideaa.

 

Kaulassa oleva kahden pultin kiinnityskohta asettuu soivaa kantta vasten. Se on muotoiltu hieman keinumaiseksi, jotta kulman säätö toimii tarkoituksenmukaisesti. Kaulajatkeen pää kiinnittyy pohjaan tehtyyn rimoitukseen, jossa on säädön mahdollistava pultti/mutteri-kiinnitys.
Säätö tapahtuu ohentamalla tai kasvattamalla kiinnityspisteen alustaa tarpeen mukaan.

 

Päällimmäisessä kannessa oleva ”resonaattorifiguuri” messinkeineen on kitaran suunnittelijan omaa käden jälkeä. Göran Asplundin ajatus oli, että kitarassa olisi vanhahtava, jopa hieman huonekalumainen ulkonäkö.
– Muistelin vanhaa Phillipsin putkiradiota kotona. Mitään kiiltävää tuossa kitarassa ei ole, vaan se hiottiin mataksi.


Persoonallinen soundi

Soinniltaan Göran Asplundin soitin on ihan mielenkiintoinen tapaus. Lyhkäisen soittotuokion perusteella totesin itse, että soittimessa oli yhtäältä hieman orkesterikitaramaista sävyä, mutta toisaalta myös biscuit-tyylisen resonaattorikitaran purevuutta. Toteutus toimi myös soitettavuuden suhteen.

Voisikin sanoa, että rohkean kokeilun kautta soittimen suunnittelija sai kaikella tapaa omaa makuaan tyydyttävän instrumentin.
– Voi olla, että tästä prototyypistä valmistetaan pari kappaletta myyntiinkin, sillä Kitarapaja on ollut kiinnostunut, Asplund paljastaa lopuksi.

 

Epätavallisen kitaran pariksi sopii epätavallinen vahvistin. Se on virolaista alkuperää.
 

 

Toimotuksen huomio:

Aina silloin tällöin joku lukijoistamme lähestyy toimitusta esittelemällä projektin, jossa  omasta unelmasta tehdään konkreettista totta – milloin soittimen, milloin vahvistimen tai efektilaitteen muodossa. Osa personoi soittimensa hyvin hillityillä muutoksilla, toisessa ääripäässä luodaan ihan kokonaan uutta perusrakenteita myöten.

Tässä meille esiteltyjen vinkkien perusteella tarpeen mukaan ja satunnaisesti  julkaistavassa juttusarjassa esittelemme lukijoiden persoonallisia soittimia ja laitteita. Toivomus on, että esimerkki rohkaisee empiväisiä ryhtymään, ja kokeneemmat innovaattorit tohtisivat jakaa tarinoita omista kehitelmistään.
 

•••

Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2016. Vastaavan tyyppisiä, soittimiin, menetelmiin, laitteisiin ja musiikin muuhun tekemiseen syvällisesti uppoutuvia juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

Lisää nettiin avattuja haastatteluita voit lukea tästä.

 

08.04.2018

Fishman Neo-Buster – akustinen kuuluviin!

Fishmanin Neo-Busterin juju on humbucker-mikrofoniin yhdistetty lätkä, joka peittää kaikuaukon samaan tapaan kuin aikoinaan testaamani, pelkkään kierron hillitsemiseen tähtäävä Planet Waves Screeching Halt (Riffi 2/2015).

 

Neo-Busterin lätkä istuu sellaisenaan halkaisijaltaan tasan nelituumaiseen kaikuaukkoon, mutta se sopeutuu myös kahdeksasosatuumaa pienempään reikään, kun sen ympäriltä riisuu ulommaisen, kekseliäästi sijoilleen kiinnitetyn, mutta helposti irrotettavan kumireunuksen pois.

Otelaudan päädylle on oma soviteleikkauksensa ja mikrofonin johto nostetaan lätkän reunassa olevan hahlon kautta kopan ulkopuolelle.


•••


Neo-Busterin asennus testikitaraan kävi kieliä irrottamattakin, joskin 1970-luvun Gibson Hummingbirdin todella paksu ja lähes kaikuaukon reunalle ulottuva plektrasuoja vaikutti alkuun esteeltä. Pienellä passailulla Neo-Buster kumminkin asettui nätisti paikoilleen.

Humbuckerin yläpinta kohoaa melko lähelle kieliä, mikä vaatii huoliteltua plektrakäden työskentelyä ja mahdollisesti soittoasennon kevyttä mukauttamista.

Hiukan alle kolmen metrin mittainen johto ulottuu pelimannin jalkojen juureen asetettuun DI-boksiin tai pedaaliin hyvin, mutta liikkuma-tilaa musikantille se sallii vain muutaman askeleen verran.

Sopivan elastinen Neo-Buster peitti kaikuaukon tiiviisti ja se vaimensi kitaran akustisen soinnin tehokkaasti – ei kierrä tolkun voluumeilla.

Itse mikrofoni on soinniltaan puhtoinen ja kirkas. Ja luonteeltaan hämmästyttävän akustinen bassopäästä aina preesens-alueelle asti. Siellä diskanttikielten alukkeisiin liimautui ylimääräinen ja kovasti pietsosysteemeitä muistuttava ”zingahdus”, jota oli hieman hillittävä ekvalisaattorilla.

Täysin akustisen kokoonpanon kanssa ja sormisoittoon siirryttäessä Neo-Busterin sähkökitaramaisuus tulee kyllä esiin. Herkkyyttä ja sävyjä alkoi löytyä laajemmalla dynamiikan skaalalla vasta, kun miksasin humbuckerin rinnalle kopan sisään asennetun K&K-mikrofonin signaalia. Ihanteellinen tilanne olisikin, jos noiden kahden miksausta pääsisi lennossa muuttamaan pedaalilla siten, että näppäilykuvioissa K&K:n signaalia voisi uittaa höysteeksi mukaan, kun taas plektralla harjatessa Neo-Buster kantaisi päävastuun. Se nimittäin toimii itsessään erinomaisesti sähköistetyn musiikin osana, popista rockiin ja sähköfolkista iskelmään.


Hintaluokka alle 150 euroa

Lisätiedot: Into-Luthman

•••

Rivakat käyttötestit ovat Riffissä julkaistavia lyhyitä artikkeleita tuotteista, joilla on selkeä ja yksinkertainen tehtävä ja useimmiten sen mukainen toteutus. Tämä Rivakka on julkaistu alunperin Riffin numerossa 1/2017.

Vastaavan tyyppisiä sekä laajempia käyttökokeisiin perustuvia tuotearvioita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.  Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.

Riffin voi ostaa digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.  

Printti-Riffiä myyvät hyvin varustetut soitinliikkeet sekä Lehtipisteen myymälät kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 


Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
 

Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

07.04.2018

Sivut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy