”Moi, voidaanko soitella myöhemmin? Mä oon hirvipassissa.” Näillä musiikkiympyröissä harvemmin kuultavilla sanoilla alkaa Pave Maijasen kertomus omista ikimuistoisista sessioistaan. Passista vapauduttuaan Maijanen esitteli Riffille kolme kotimaista albumia, joita voidaan kutsua vähintäänkin klassikoiksi – ellei jopa legendoiksi.
Wigwam: Nuclear Nightclub
Kun Love Recordsin mogulit Atte Blom ja Otto Donner ja Wigwamin Måns Groundstroem piirsivät uuden Wigwam-levyn suuntaviivoja, tuottajan nimike ja posti oli suomessa vielä aika tuntematon. Groundstroemin tiedustellessa Maijaselta kiinnostusta Wigujen seuraavan levyn tuottamiseen, vastaus oli, että ”ei mulla ole rahaa”. Ensimmäistä tuotantoprojektiaan aloitteleva Maijanen kun luuli että tuottaja on rahallisesti produktion takana.
– Eihän siinä ollut kahta sanaakaan sen jälkeen kun Måsse selitti mulle sen kuvion. Sehän oli kunnioitettu ja iso bändi silloin Suomessa. Ilman muuta lähdin mukaan.
Maijasen valitsemia levyjä yhdistää se että niitä esivalmisteltiin hyvin huolellisesti ennen studioon menoa. Yleensä tuohon aikaan toimittiin hiukan eri tavalla. Kun studioon mentiin, siellä oltiin kunnes tuote tuli valmiiksi. Mitään periodityyppistä äänittämistä ei liiemmin harrastettu.
Vielä harvinaisempaa – jopa myöhempinä vuosikymmeninäkin – oli pre-production, jossa biisit demotetaan ennen varsinaisia äänityksiä. Osaksi pre-production oli tehty tietysti treenikämpällä, mutta varsinaiset demot tehtiin Pekka Nurmikallion Microvox-studioilla Lahdessa
– Se oli pieni mesta, jossa mä mahduin seisomaan suorana, mutta Rekku (Pekka Rechardt, kitara) ja Måsse joutu pikkusen kyyristymään. Siellä demotettiin mahdollisesti kuusi biisiä ja sitten tehtiin johtopäätöksiä ja viilauksia. Kiinnostais vaan tietää, että missä ne nauhat on. Mä muistan vaan että ne oli aika saakelin hyviä.
Maijanen ei osaa sanoa kenen idea Lahden esituotanto oli. Kyse ei ollut ainakaan kovin suuresta rahallisesta uhrauksesta.
– Nurmikallion äänitysformaatti oli kaksi Revoxia synkassa. Eli neljä raitaa ja paikkana pieni kerrostalon kellari. Ihan markan mesta. Kuitenkin helkkarin nasta ja hyvälaatuinen. Jos funtsaa Revoxin kapeeta nauhaa: kaks raitaa. Sillä raitaleveydellä on jo ihan hyvää dynamiikkaa. Kaksi raitaa edellytti myös sitä että bändi soittaa bändinä kuten tapahtu myös siellä varsinaisissa äänityksissä.
Bändi soittaa sen biisin niinkun se on. Jim (Pembroke, laulu ja koskettimet) laulaa siihen demolaulun samalla päälle. Toisaalta silloin tehtiin aina niin. Bändi soittaa pienessä nipussa. Se on hyvännäköstä, hyväntuntusta ja parhaimmillaan se on vielä helkkarin hyvänkuuloistakin. Lahti oli loistoidea, ei mikään uhraus.
Hyvin treenannut bändi pakkautui ruotsinlauttaan ja suuntasi Tukholmaan levyntekoon. Tarkkaan valmistellut sessiot kestivät kaksi viikkoa. Ensimmäisellä viikolla tehtiin lähes kaikki ääni-tyk-set ja vähän lauluja.
– Viikonloppuna Wigut kävi keikalla jossain Sveduissa. Mä ajoin vielä jotain Mersun viisnollakasia, mikä oli messissä kun me vietiin sinne myös jannujen backlinet. Alkuviikosta tehtiin vikat laulut ja sit miksattiin. Se oli kaksi viikkoa ja sillä selvä.
– Koska matsku oli niin hyvin valmisteltu, äänitykset sujui kuin tanssi. Ei ollut mitään rutinaa tai ongelmaa. Jos miettii mun roolia Wigujen ja ehkä muutamien muidenkin bändien kohdalla, niin tärkein homma on ollut ehdottomasti sellasen sosiaalisen ilmapiirin ylläpitäminen ja ongelmien ratkominen. Kaikki bändin sällit ei meinaan olleet sieltä helpoimmasta päästä, kuvailee Maijanen ja jatkaa:
– Niillä saattoi tapahtua aika paljon vuosien varrella tällasiin musiikillisiin ja laajempiinkin asioihin liittyviä erimielisyyksiä. Kun olen jutellut niiden jätkien kanssa vuosikymmeniä myöhemmin, niin yks juttu oli että kuinka uskomatonta oli, miten hyvä ilmapiiri vallitsi sessioiden ajan. Ja Wigujen kohdalla se oli tavatonta. Se seikka edesautto pirun paljon siihen että siitä levystä tuli niin tunnustettu. Monet pitää sitä suomirokin yhtenä klassikkona.
Hyvää tulosta ei haitannut myöskään se että Marcus Music oli tasokas studio. Äänittäjänä toimineesta Leif Måseksesta sukeutui myöhemmin maailmanluokan äänittäjä, jota voi hyvällä syyllä kutsua legendaksi. Maijanen luonnehtii miestä sanoin ”ei mikään nenänkaivaja”.
Äänittäminen oli tuohon aikaan suhteellisen simppeliä hommaa. Koko bändi laakista sisään. Nuclear Nightclubin kohdalla perästä soitettiin kitararasoolot, liidilaulut ja kuorot. Lisäksi tehtiin joitain lisä-äänityksiä, kuten Freddie are You Readyn marimbat, jotka soitti Ronnie Österberg ja yksittäisiä syntikkajuttuja.
– Kotilainen (Esa, Wigwamin kosketinsoittaja) on niin velho, että se soittaa kaikki jutut sinne ekalla kierroksella. Kun biisit oli niin hyvin valmisteltuja, tuli joka biisi ekalla tai tokalla otolla.
Sitten miksattiin. Miksaus oli manuaalista työtä. Automatiikkaa ei vielä tunnettu. Parhaimmillaan liu’uissa oli kiinni kolme kaveria.
– Ei siitä tullut vaikeeta. Kaikkihan tää kertautuu, jos sulla rupee olee se kakku täynnä. Miksaus on aina vaikeampaa. Okei, jossain vaiheessa tarvitaan kolmea jätkää, viis tai kuus kättä, muttei mitään karmeita liikkeitä, kun se oli niin selkeetä hommaa. Vois kuvitella et melkein ”kädet pois ja paa pyörimään”. Tämä edellyttää tietysti myös hyvää äänitystä, että tasot pysyy kohdillaan eikä tarvii tönii koko aika ylös ja alas.
Miksaukseen jäi aikaa neljä päivää, joka tarkoitti kahta kappaletta per päivä.
Vaikka kyseessä oli Maijasen ensimmäinen duuni tuottajana, on päällimmäisenä olo että mikään sen jälkeen tehty tuotanto ei ole ollut niin hyvin näpeissä. Mistä lähti ajatus että samanikäinen jannu tulee kertomaan bändille, miten hommat tehdään?
– Ei mun tarvinnut edes kertoo niille, että nyt tehdään näin tai noin. Biisit oli valmiina, ne kuulosti helkutin hyvältä ja me tehtiin sitä yhteistyössä. Ei mun asema ollut eikä oliskaan voinut olla sellainen että mä meen sanomaan että mennään näin ja näin. Matsku oli niin kiinnostavaa ja hyvää, että sitä oli makeeta viedä eteenpäin. Tottakai mä sanoin sinne tänne, että tehdään näin. Eniten mä suunnittelin köörejä, koska ne oli mun erikoisalaa. Jimpan kanssa on aina ollut hyvä suhde ja tottakai me tunnettiin toisemme. Ei siinä ollut mitään semmosta että tänne tulee joku jätkä komentelee.
Maijasella oli treeneistä ja Microvoxin sessioista mittavat muistiinpanot. Kirjaa pidettiin kaikista asioista ja mitään ei jäänyt arvoitukseksi. Toiminta oli johdonmukaista. Ehkä juuri sen vuoksi, että kyseessä oli miehen ensimmäinen sessio.
– En muista mitään rätinää tai rutinaa koko session aikana. Ja jälki oli sen mukaista. Bändi oli helvetin hyvässä vedossa ja moodissa koko ajan. Me asuttiin Esson motorhotellissa kymmenen kilsaa Solnan studiosta lentokentälle päin.
– Mä panin pojat nukkumaan siihen aikaan kun oli tarpeellista. Herätin ryhmän, ajoin sen studiolle ja takaisin. Mitään sähläystä ei ilmennyt. Esimerkiks et jengi hajoo illalla ja tulee ihan rutussa takas aamuneljältä. Kaikki oli asennoituneet todella asiallisesti ja vakavasti siihen duuniin, mitä tehtiin. Joka aamu virkeitä, sovittuun aikaan studioon ja tehtiin duunia niin kauan kuin bändi tai äänittäjä jaksoi.
Oliko olemassa jokin visio, miltä valmiin tuotteen pitäisi kuulostaa?
– No kun emmä edes tiennyt mitä tuottaja tarkoittaa. Kyllä mä asennoiduin siihen juttuun silleen, että kun pyörin siellä treeneissä ja Microvoxissa, niin piru vie, kun tän saisi kuulostamaan tältä. Siitä puuttu kaikki sellainen ongelmallisuus, että miten tän jutun sais levylle jne… Kaikki aprikointi jäi pois. Se piti tehdä just noin.
– Tänä päivänä moni junnu funtsaa et hitto ku on kuivaa matskua, mut se on just siinä. Jos kuuntelee jotain legendaarista Steely Dania – sehän on ihan rutikuivaa. Sama juttu tässä: vähän matskuu, pienet tilat = helppo kuunnella. Se ei ole tukossa mistään vaikka isoa soundia paikoitellen löytyykin.
Nuclear Nightclub nousi ilmestyessään kotimaan albumilistan kärkeen yhdeksäksi viikoksi. Levy saavutti vuodessa kultalevyrajan eli 25 000 myytyä kappaletta. Kansainvälistäkin potentiaalia löytyi albumin myydessä Briteissä 10 000 kappaletta. Albumi julkaistiin myös Ruotsissa, Saksan liittotasavallassa, Jugoslaviassa, Hollannissa, Espanjassa, Ranskassa ja Japanissa.
Kuvan Wigvamin sessiosta on ottanut Anita Westin.
Hurriganes: 10/80
Mä olin tuntenut Remun jo 60-luvun lopulta. Silloin oli paikoin kaikennäkösiä kahinoita. Olin touhunnut Ganesien kanssa sillon tällöin. Jengiä oli vaihtunut, Järvinenhän (Albert, kitara) ei ollut Ganesissa sattuneesta syystä vuosina 75–78. Sattu olee yksi Royals (Maijasen, Järvisen ja Ippe Kätkän yhtye) siinä välissä, öhöm… Järvinen tuli takas ja Henry (Remu Aaltonen, laulaja-rumpali) tais soittaa, että nyt pitäis taas louhii malmia, et tällanen levy olis. Lähetkö messiin? Sitten taas sama juttu: intensiivinen ja hyvä treenijakso Pukinmäen VPK:lla. Mä muistan sen siitäkin, kun talonmiehen koira antoi palautetta musiikista puremalla mua perseeseen.
Tiukka treenaaminen alkoi. Materiaali riitti ja se oli hyvää. Myös soittajat olivat hyvässä vedossa ja tunnelmissa. Ilmassa oli re-unionin fiilistä.
– En muista mitään jännitteitä, tai Remun kanssa voi olla kaikenlaisia jännitteitä. Pääfokus oli kuitenkin musassa.
Ja taas lähdettiin Tukholmaan – tällä kertaa Polar-studioille – edellämainitun Måseksen osaksi suunnittelema paikka, joka ei Maijasen mukaan ollut enää miljoonastudio, vaan miljardistudio.
– Me oltiin siellä yläkerrassa kakkosstudiolla. Alakerta oli kuin avaruusasema, ihankun Star Trek. Äänittäjänä oli joku nuori kundi (Lennart Östlund, toim. huom.), joka oli taas heti ihan helkkarin taitava. Kun ruvettiin tekee soundcheckiä ekana päivänä, niin kuuli heti et ihan mielettömän ilmavaa, hyvää, kovaa ja selkeetä soundia tulee tötteröistä. Studio oli kohtuullisen pieni, muttei haitannut mitään. Kaikilla oli soundit heti kunnossa. Mä soitin Jimpalta (Pembroke) lainattua pianoa ja jotain Remun Yamahan urkulirputinta muutamassa biisissä. Esimerkiks Bourbon Streetissä urkua ja avausbiisi Made in Swedenissä pianoa.
Tälläkin kertaa studioaikaa oli varattu kaksi viikkoa. Kun äänitykset polkaistiin käyntiin, homma vaan kulki.
– Tossa levyssä oli kans se juttu, että siinä on ihan pirun hieno soundi. Bändi soittaa koko biisin ja äijä huutaa demot samaan aikaan.
Rumpujen kanssa samaan aikaan? Eikö ollut pelkoa että huuto saattaisi vuotaa johonkin?
– Ei se mihinkään vuotanut. Se systeemi oli hallussa. Dynaamisella mikillä. Niitä on tehty vaikka kuinka paljon. Ja jos vuotaa, vuotakoon. Sitäpaitsi Henryllä on semmonen staili, et jos se laulaa jonkun jutun se on siinä. Jos sä huudat siihen päälle, niin ei ne vuodot vaikuta siihen mitään.
– Ei tuosta levystä loppujen lopuksi oo sen enempää kerrottavaa kuin Nuclear Nightclubistakaan. Kaikki meni niinkuin tanssi, no tottakai Remu vittuili aina Häkkiselle. Mä vinkkasin sit aina Hugolle (Cisse Häkkinen, basso) silmää ja se oli et ei mitään hätää.
Ajatus koskettimien mukaan otosta oli Aaltosen.
– Remu suunnittelee, Remu määrää. Siinä on turha inistä yhtään mitään. Se on ihan hämmästyttävä jätkä. Kun oltiin Pukinmäessä, se koputtaa jotain ihmeellistä: ”Paavali! Paa se höyrykone päälle, katotaan mitä soundii siit lähtee”. ”Joojoojoo, se on siinä!” Se sanoo heti kun sillä tulee jotain mieleen. Sit mennään. Ne on kaikki Remun ideoita. Kai mä nyt olen tolla levyllä joihinkin arreihin puuttunut ja tottakai siellä on jotain stemmajuttuja jotka on mun viritelmiä ja laulamia. Ne ei ole kuitenkaan mitenkään leimaavia. Isot linjat ja oleelliset jutut on Henryn – kaikki. Järvinenhän ei yleensä koskaan ehdottanut tai puhunut mitään. Se vaan soitti. Eikä Häkkinen myöskään. Mä luulen että ne oli sen verran tottunut Remun kanssa työskentelyyn, että niiden on ihan turha ees sanoa mitään. Koska sieltä lentää salettiin jotain rumpukapulaa päähän. Ne soitti vaan.
Bändin soitannollisesti aliarvostetuimman muusikon Cisse Häkkisen soitto synnytti kulmakarvojen nostelua. Häkkinen oli tuohon aikaan kotimaan kovimpia basisteja. Kunpa vain muu maailma oivaltaisi sen.
– Se on ihan mieletöntä kun jengi höyrys Roadrunnerin aikoihin semmosta typerää legendaa, että mä oisin soittanut bassoa niissä jutuissa. Ihan perätöntä legendaa, koska Häkkinenhän oli oikea jyrä. Helkkarinmoinen basisti, oikee elukka. Hieno plektrasoundi. Sitten jengi vielä epäilee sitä. Täyttä puppua! Välillä haukoin henkeä, että kyllä kulkee kun se poika latas. Oikastakoon vielä kerran, että täysin järjetöntä ajatella, että Häkkistä olis joutunut joku paikkailemaan. Se olis voinut paikkaa ketä vaan Suomessa! Hakaniemen korkeakoulusta saa paljon kovemmat pahvit ku Ogelista, jos tästä musasta puhutaan!
Hurriganesin kanssa tuottajan rooli noudatteli samaa linjaa kuin Wigwamin sessioissa. Hyvän fiiliksen ylläpitäjänä.
– Mähän jouduin jonkun verran olee puskurina siinä jätkien välissä kun Henry… Eihän se saa hengitettyy, jos ei se saa välillä ruoskia jotain. Koska mä tunsin kaikki tosi hyvin – paremmin kuin Wigut – niin mun oli helppo uida siinä välissä. Sosiaalisen ilmapiirin ylläpito on mun mielestä ensimmäinen juttu, ollaan missä sessioissa tahansa. Moodi pitää olla hyvä. Turha tulla selittää, että vihaisena ja vittuuntuneena tulee vihasta musaa. Voihan siitä tulla, mutta kuulostaa ainakin ihan sonnalta. Ei siellä kuitenkaan mitään kriisejä ollut. Jos funtsataan näitä jätkii, niin normaalia vittuilua ja sillä selvä. Pojat on poikia.
Kosketinsovituksia ei sen suuremmin mietitty. Bourbon Streetilla Maijanen pysyi tiukasti sointupohjalla. Urkujen ujeltava tivolisoundi oli myös Aaltosen idea.
– Se sano, et paa joku vikinä mikä vähän väpättää. Made in Swedenin pianoraita on taas enemminkin rytmiraita. Lähinnä semmosta naputusta. Eikä niitä etukäteen paljon mietitty, kun enhän mä mikään kosketinsoittaja ole. Rajat tulee jossain vaiheessa vastaan. Niiden sisällä pitää pysyä, ei sen kummempaa. Soundiasioihin piti sitten enemmänkin paneutua, koska päälliköltä tuli selkeet ohjeet millasta pitää olla. Siinä ei voi paljoa miettiä. kun äijä rupee heti kiusaantumaan. Sieltähän lentää jotain päähän.
– Remun lauluahan monet funtsaa, että miten se saadaan menee tonne niinkun se pitää. No kun siinäkään ei ole mitään ongelmaa. Se menee sinne koppiin ja alkaa huutamaan. Sillä on nii hirvee tradition taju, tieto ja kyky. Se laulaa rokkii niinku se on kuullu rokkia laulettavan 50-luvulta lähtien. Ne kaikki fraasit on sieltä. Se toteuttaa sen todella taitavasti. Remu eläytyy niin rajusti siihen ytimeen. Se on niin hallinnassa ja mielettömän helppoa sille. Ainut juttu on sille se teksti. Sehän on Remlantia. ”Mitä tossa lukee? Hugo, mitä sä oot kirjottanut tohon?” Sekin tulee enemmän siitä, jos on huono valaistus tai jotain… Varsinainen rytmiikka ja svengi on sillä koko ajan ja se vaan mättää sen sinne. Henrylla on myös se helppous, että sen juttu viittaa välillä niin lähelle tonne räppipuolelle, et mitkään epäpuhtaudet ei tunnu missään.
Soundcheckin tekeminen nostattaa Maijasessa varsinaisen purkauksen. Checkejä voi tehdä monella tapaa. Päätelkää itse mikä tapa on Maijasen mieleen.
– Mä muistan kun T.T. Oksala rakensi jollekin mun levylle bassorumpusoundia kaks päivää. Se duunas siihen kaikkia viisimetriä pitkiä tunneleita pressuista ja mä ihmettelen mitä hittoo täällä tapahtuu. Mä tuun aina vähän rauhattomaksi, jos ruvetaan puksuttamaan bassorumpua nelkytviis minuuttia. Jos puhutaan vaikka Remusta tai Ronniesta (Österberg). Kun ne tömäyttää bassorumpua – pum – niin sit se äänittäjä funtsaa, et aha, tollanen soundi. Se tekee pari siirtoa ja se on siinä. Sit toisaalta joku skittasoundi: Järvisellä oli yks Mesa Boogie ja sit joku lisäskobe. Seku runttas sieltä pari kertaa ja äänittäjä teki pari käden liikettä, se oli siinä. Häkkinen taas soitti tolla levyllä suoraan pöytään. Todettiin että mitä me laitetaan jotain pömpeliä tohon humisemaan. Letku pöytään ja sit se äijä väänsi heti aivan saakelinmoisen soundin. Koko bändin sound-checkiin meni tunti.
– Jos siihen menis päivä, niin siihen valahtais hitonmonen määrä voimia ja hermoja. Tää kun runtataan tunnissa kuntoon, niin siinä säilyy voimat, hermot ja tuoreus. Sä pääset puskee niinku hyvässä kondiksessa. Eikä silleen että ”No nyt on soundit kunnossa, mutta jätkät on ihan loppu. Nyt pitäis vielä rupee jauhaa biisejä.” Nopeeta toimintaa, eikä sen vuoksi että on kiire, vaan sen vuoksi että ne tulee vaan niin helposti. Ainakin näissä tapauksissa. Mua ei oo ikinä kiinnostanut tuottajahommissa sen pöydän kanssa venkoilu. Se on ollut aina äänittäjän hommaa.
Ei Maijanen tietenkään sanattomaksi jää, jos aihetta tulee, mutta hän painottaa, että äänittäjään pitää voida luottaa ja hänen pitää tuntea että luottamusta löytyy. Silloin jokainen tekee parhaansa.
– Se on hyvin tärkee juttu, joka liittyy myös tähän Wigujen hommaan; ei äänittäjää ruveta heti kyykyttämään ja painostamaan, ku ei synny mitään. Siitähän monasti syntyy pahoja jänniteitä, jos äänittäjä kokee, että jostain syystä jätkä ei luota. Silloin mennään suossa jo aika pitkällä. Sille pitää antaa oma aikansa näyttää se homma, sitten kun todetaan että homma toimii, niin äänittäjä on ihan yhtä kuumana ku se bändi. Tää on yks perusasia. Koskee kaikkea toimintaa, ainakin kun puhutaan perinteisestä levyn tekemisestä. Luottamus täytyy pysyä koko ajan. Ehdoton perusedellytys.
Miltä 10/80 kuulostaa tänään?
– Lähinnä Bourbon Streetiä kun kuulee silloin tällöin jossain, niin kuuluu raikas ja vahva soundi. Sekään ei ole tukossa.
Vaikka 10/80 sisältää yhden suurimmista Hurriganes-hiteistä, Bourbon Streetin, se ei ollut lähellekään yhtyeen suosituin albumi. Kultalevyraja saavutettiin kuitenkin vuonna 1981.
Suosituin Ganes-levy on Roadrunner, jota on Musiikkituottajien tilastojen mukaan myyty 171 000 kappaletta.
Siluettikuvan Remusta on ottanut Pave Maijanen lennolla Tukholmaan.
Dingo: Nimeni on Dingo
Maijanen ajautui Dingon kyytiin Finnlevyn kautta. Firmassa työskennellyt Timo Lindström löi kouraan c-kasetin, joka oli Finnlevyn suorittaman kykyjenetsintärundin saalista. Uusia bändejä etsittiin lehti-ilmoituksella. Nyt oli sellainen kutina, että saattoi tärpätä.
– Mä menin sen kasetin kanssa himaan, siinä oli muistaakseni Levoton tuhkimo, Sinä ja minä ja ehkä Lakatut varpaankynnet. Paska soundi, mutta jumalauta, että mulle tuli semmonen olo että tällaista tekstiä ei oo kukaan vielä kirjoittanut. Eka huomio kiinnittyi teksteihin ja sit sitä kautta tietysti siihen musaan ja miten ne tekstit ui siellä musan seassa. Soitin Lindströmille, että ollaanko samaa mieltä? Oletko kuullut samanlaista koskaan? Tää pitää tehdä! Kokeillaan singlellä.
Tuottajaksi oli ehdolla Jimi Sumèn tai Maijanen. Maijanen itse ihmetteli valintaansa.
– Jostain syystä ne valitsi mut. Tavattiin bändin kanssa jossain ja jumalauta minkä näköstä ryhmää. Nehän tuli paikalle täydessä latingissa. Fledat pystyssä ja kajaalit naamassa. Heti näki, että tässä on hyvät eväät tähän juttuun. Kukaan ei kukkoillut mitään, vaan ne oli helkkarin kohteliaita mua kohtaan.
Päätettiin siis tehdä Takomossa single: A-puolella Sinä ja minä ja B-puolella Lakatut varpaankynnet. Sitä ennen toistettiin jo hyväksi havaittu rituaali, eli Poriin Dingon kämpälle.
– Jauhamisessa ei menny ku päivä. Muistan vielä et Quuppa (Juha Seittonen, rummut) sano, että olis tosi nasta kokeilla sähkörumpuja. En muista oliko ne jo sinkulla mukana. Ekalla levyllä oli Simmonsin sähkösetti. Ainoastaan basari oli akustinen. Sinkku oli helkkarin hyvin treenattu, runtattiin se sisään ja pari juttua syntsalla perään. Kööreissä minä ja Eve (Jarkko Eve, basso ja laulu).
Sinkun tekeminen vei kaksi päivää. Eikä mennyt aikaakaan kun kirjoitettiin uusi sivu suomalaiseen rock-historiaan. Dingon voitto Levyraadissa käynnisti ketjureaktion, joka saisi valtavat, jopa hysteriaan paisuneet mittasuhteet ja tulisi rikkomaan useita levymyyntiennätyksiä.
– Finnlevyssä alko hirveä kahina. Äkkiä levyä kehiin! Nipalla olikin kauhea määrä biisejä valmiina. Mä painuin taas viikoksi Poriin. Jälleen jätkät luottaa ja antaa arvoa, enkä mä mee sinne mitään räyhäämään, että näin ja näin. Pieniä viilauksia sinne tänne. Treenataan koko levy ja Takomoon kahdeks viikoks hommiin. Siellä oli varmasti Simmonsin rummut ja sound-checki vielä lyhyempi, haha… Ei tarvinnut tsekkaa ku bassorumpu. Eve soitti pöytään. Jontun (Virta, kitara) kone oli ainoa basarin ohella, joka tuli mikillä, koska Nuotiolla (Pete, koskettimet) oli Rolandin Juno-60.
Neumannin laulut vaativat jonkin verran ekstratyötä, jonka johdosta aikataulut uhkasivat venyä.
Kyse ei ollut mistään ylitse-pääsemättömästä. Oman polun tallaaminen vaatii hintansa.
– Porin Pavarotti ei oo ihan helpoimpia jätkiä, eikä silloin ollut olemassa mitään virityskoneita. Vaikeinta sen laulujen äänittämisessä oli kuitenkin, kun se eläytyy ja heiluu niin perkeleesti. Sen takia sen ääni vavahtelee vielä enemmän. Sitkun sillä oli kolkyt rengasta kädessä ja nelkyt korvassa. Se oli ku joulukuusi se jätkä ja hirvee kilinä, niin me jouduttiin riisuu niitä siellä. Se on hirvee eläytyjä, mut sitä piti vähän toppuutella, ku se meni pitkin seiniä siellä kopissa.
Porissa tehtiin selkeät suunnitelmat päällesoitoista taustalauluihin. Kaikki meni niinkuin sovittiin. Maijanen toimi taas tapansa mukaan hyväntahdon ja positiivisen feng-shuin lähettiläänä.
– Nää oli kato semmosia poikia, kun ne asu jossain hotellissa, ne halus irrotella välillä. Joku oli vähän räkä poskella aamulla ja joutu vähän nuhtelee. Ne oli silloin siis parikymppisiä, joku vielä nuorempi. Mähän oli 35-vuotiaana niille jo setä.
Nuoresta iästä huolimatta bändin jäsenillä oli takana vankka soittajatausta. Erityisesti rumpali Quuppa saa paljon kiitosta osakseen.
– Sehän oli soittanut jo ummet ja lammet. Musta tuntuu että ykskään pohjien soitto ei mennyt sen takia uusiks että Quuppa soitti väärin. Se vaan latoo. Siinä on semmonen jätkä, jonka asenne on, että nää asiat pitää olla kondiksessa, kun nauha alkaa pyörii. Myös Eve oli todella lahjakas basisti.
Jos 70-luvulla tehtiin ajatonta soundia, niin 80-luvulla tehtiin hyvinkin leimallisesti ajan mukaista soundia. Suurin osa ideoista tuli Neumannilta, joka oli jo ehtinyt kiertää maailmaa laivalla ollessaan. Eritoten briteistä kantautuva synapoppi jätti vahvan jäljen Dingon sointiin.
– Ehkä me oltiin johdonmukaisia. Eikä mulla ollut mitään syytä ruveta väittämään muka vanhan liiton äijänä siihen vastaan. Ne oli hyviä ideoita. Mua ei hämännyt millin vertaa ne rumpusoundit.
Nimeni on Dingo loi alkutahdit ennennäkemättömälle fanihysterialle, jota voitiin Suomen mittakaavassa verrata parikymmentä vuotta aikaisemmin koettuun Beatlemaniaan. Dingo rikkoi vuosien 1984–1986 aikana kaikki siihen asti tehdyt levy- ja keikkamyynnin ennätykset Suomessa. Jopa Dingon lopettaminen uutisoitiin kotimaan pää-uutislähetyksissä. Itse albumi myi ilmestymisvuonna ensin kultaa ja heti perään platinaa. Seuraavana vuonna yhtyeelle ojennettiin albumista vielä tuplaplatinat.
Tämä Misha Koivusen toimittama artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2014. Suosittu juttusarja jatkuu yhä jokaisessa Riffin numerossa uuden vieraan muisteloilla.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
