Lavalla ja studiossa – rummuissa Sami Kuoppamäki!

Monipuolisesti musikaalinen, rento ja ystävällinen, siinä ensimmäiset mieleentulevat laatusanat Sami Kuoppamäestä. Kolmissakymmenissä oleva ja Suomen ammattirumpaleiden ehdottomaan kärkikaartiin kuuluva muusikko on onnistunut välttämään fakkiutumisen, soittaen yhtä luontevasti Miss Saigon-musikaalissa, HumppAvantissa kuin Von Hertzen Brotherseissakin. Muusikon elämä “silmäpusseineen, matkustamisineen ja roudauksineen” on sopinut Samille ja hän toteaakin saldon olevan selkeästi plussapuolella.

Yhdeksänvuotiaana rumpujen soiton aloittanut Sami Kuoppamäki kasvoi muusikkoperheessä ja tottui siis jo pienestä pitäen siihen, että elämä pyöri sävelten ympärillä. Varhaisin kosketuspinta ulottui klassisesta kansanmusiikkiin, kunnes Greasen ja Matchboxin kaltaiset populaarihitit kolahtivat tajuntaan. Vaikka Samin vanhemmat ovat klassisen koulutuksen saaneita, ei poikaa laitettu samaan penkkiin – tunneille kuitenkin varsin pian – ja aikanaan pojan tie vei, kuten niin monen muunkin muusikonalun, silloiseen Oulunkylän Pop&Jazz -opistoon. Sami toteaa vain puoliksi leikillään, että Ogeli piti hänet poissa kaduilta, Helsingin keskustassa kun ei liiemmälti ollut tai ole paikkoja nuorille. Ainoa, mitä Sami hieman harmittelee, on se, ettei tullut opiskelleeksi harmoniapuolta enempää. 

– Setti on siinä mielessä vaarallinen, että siinä on niin kovin helposti pelkästään se rytminen puoli harmonian ja melodian jäädessä paitsioon. Onneksi oman aktiivisuuden, muutaman hyvän koulun ja oman kotistudion kautta harmonia ja melodia ovat tulleet tutuiksi.

Koulua koulun perään

Oulunkylässä tärkeitä hahmoja olivat Leevi Leppänen ja Upi Sorvali. Leevi aloitti urakan ja Upi jatkoi. Kun Sami oli jo hieman vanhempi, tuki Upi häntä hienosti tyyliin “tee mitä tykkäät, rohkeasti vain”. Upi puhui myös ulkomaan kuvioista, siihen aikaan kun ei vielä kovin moni ollut uskaltanut lähteä Ruotsia kauemmaksi kalaan. Upin kuoltua 1989 jäi Samille sellainen tuntuma, että Jenkit on pakko katsastaa vaikka kotimaassa olisi vielä ollutkin tarjolla yhtä sun toista opiskeltavaa. Yhtenä rohkaisijana reissupäätökselle toimi Anssi Nykänen, jolta Sami otti muutaman ”legendaarisen” tunnin.

Nuori rumpalimme suunnistikin vuonna 1990 Los Angelesiin ja Percussion Institute of Technologyyn eli “PITtiin”. Vuoden ammattikoulutus teki hyvää ja antoi uusia aseita soittoon ja asenteeseen. PIT oli ja on “tehokas mylly”, jossa opiskelu perustuu hyvin tarkkaan opintosuunnitelmaan. Nuotinlukutaito ja rumputekniikka olivat päällimmäisinä oppiaineina. Myös workshopit tyyliin funk, latin ja standards kuuluivat opiskeluun. 

Pieni ongelma Samin mukaan on se, ettei soittajan persoonaan ja omiin taipumuksiin juurikaan kiinnitetä huomiota, vaan pyritään ajamaan muusikot enemmän tai vähemmän samaan muottiin. Kokemus oli kuitenkin antoisa, ja PIT-ajan jälkeen Sami palasi Suomeen, päästen suoraan mukaan sessio- ja keikkatöihin. Tehtyään muutaman vuoden ankarasti rumputöitä soittaen mm. Samuli Edelmannin bändissä ja levyillä sekä Kingston Wall -yhtyeessä, alkoi päässä kaihertaa ajatus, ”ettei homma nyt voi olla tässä”. 

Manhattan School of Music oli alkanut kiinnostaa Samia jo aiemmin, koulussa kun oli mahdollista saada yleismusiikillista oppia, mikä oli PITissä jäänyt vähemmälle. Sami kävi pääsykokeissa sekä tutustumassa New Yorkiin, tuli hetkeksi takaisin, sai tiedon kouluun pääsystä ja muutti New Yorkiin vuonna 1995. Vuoden opiskeltuaan jäi hän vielä toiseksi vuodeksi Amerikkaan; ensimmäisen vuoden aikana opiskelu oli ollut sen verran tiukkaa, että varsinainen “elämä” jäi melko vähäiseksi. Toisen vuoden aikana mies ehtikin tutustua paikalliseen meininkiin ja amerikkalaiseen elämäntapaan paremmin, soittaen mm. paikallisissa klubeissa ja teattereissa tehden tuttavuutta myös perinteisten musikaalien kanssa. 

Toisen vuoden aikana oli myös aikaa kuunnella “mielettömästi” live-musiikkia. New Yorkissa klubeja riittää, yksi niistä oli sopivasti aivan asuinpaikan vieressä. Soittokapakan nimi oli tuolloin Augie’s (nykyisin Smoke) ja siellä soi viisi kertaa viikossa, yleensä bebop, toisinaan myös hardbop. 

Vaikka jazz sinällään ei kuulemma olekaan hänelle mitenkään ylitse muiden oleva musiikkityyli, on siinä puhdasta musisointia ilman ulkomusiikillisia häiriötekijöitä enemmän kuin juuri missään muussa tyylissä näinä päivinä. 

New Yorkin jälkeen Sami palasi taas viisaampana ja kokeneempana takaisin Suomeen huomaten muunmuassa sen, kuinka hieno paikka Suomi on asua. Ammattisoitto on siitä lähtien ollut käytännössä jokapäiväistä.

Kingston Wall

Ennen Manhattanille lähtöä uralle kertyneistä meriiteistä yksi on syytä ottaa aivan erikseen esiin. Petri Wallin, Jukka Jyllin ja Sami Kuoppamäen muodostama voimatrio on jättänyt jälkeensä mahtavia muistoja: 

– Siinä oli niin käsittämättömän avarakatseista meininkiä, sellasta jazz-estetiikan mukaista, vapauttavaa energiaa ja vastapainoa kaikelle “by-the-book” -asenteelle. 

Erittäin terveellä pohjalla oleva esiintyminen ja vapaamuotoiset keikat jättivät jälkeensä lähtemättömän muiston ja niiden ansiosta bändi onkin jäänyt elämään – moni nuori muusikko on löytänyt bändin vasta näin jälkeenpäin kuultuaan kuinka triosta kohistaan edelleen. Kingston Wallin basisti Jukka Jylli on kasannut bändin vanhoista live-materiaaleista materiaalia tripla-CD:n verran ja ilmeisesti melkoisten tekijänoikeudellisten vääntöjen jälkeen levy saadaan myös julkaistua. 

Bändistä keskustellessa nousee esille esiintyminen yleisölle ja sen arvo; hyvä keikka on ainutkertainen ja aivan erilainen kokemus paikan päällä koettuna kuin tallenteelta myöhemmin kuunneltuna tai katseltuna. Sami vertaa live- ja levy-elämyksiä osuvasti elokuvaan ja teatteriin; vaikka kysymys on samantyyppisistä asioista, on toisessa kyse enemmän passiivisesta viihtymisestä ja toisessa taas vuorovaikutteisesta tapahtumasta, happeningista. Kingston Wall vaikutti vuosina 1991-1995 ja julkaisi kolme pitkäsoittoa (I / ’92, II / ’93 ja Tri-Logy ’94). Levysessiot olivat hengeltään hyvin epävirallisia; tunteja ei laskettu eikä ulkopuolista tuottajaa ollut, soitto soi kunnes alkoi kuulostaa hyvältä.

Kaikki levyt äänitettiin Lepakon studiossa, jossa käytössä oli kaikenlaista hieman ikääntyneempää kalustoa, mm. Lyrec-moniraituri, jonka kortteja aina välillä jouduttiin elvyttämään, kun signaali lakkasi kulkemasta. Ensimmäisen levyn miksaussessio oli sekin mielenkiintoinen.

– Kun Vuoren Tomppa alkaa miksaamaan ja availeen raitoja, niin samalta raidalta kuului ensin bassari vähän aikaa, sitten virveli ja taas bassaria... Moniraitanauhatkin olivat sen verran moneen kertaan käytetyt, että hiljaisimmissa kohdissa saattoi alta kuulua Varosen Tumpin laulua. Täytyy antaa täydet pisteet Tompalle hienosti tehdystä duunista, se itseasiassa miksas kaikki kolme levyä.

Kolmas levy oli jo niin paljon Wallin soolojuttu, että muulla bändillä fiilikset tahtoivat laskea ja se kollektiivisuus, joka oli bändin voima, alkoi olla muisto vain. 

S. Kuoppamäki – TV:stä tuttu

Manhattanin jälkeiseen elämään liittyy oleellisena osana moninainen sessiotyö. Sellaiset tuottajat, kuten vaikkapa Pedro Hietanen, Anssi Tikanmäki, Leri Leskinen, Esa Nieminen ja Markku Johansson sekä Mika Toivanen ovat tottuneet luottamaan Samiin, kun tarvitaan monipuolista rumpalia studiossa tai keikalla. Suomessahan tuskin kukaan soittaa pelkästään studiossa vaan taidokkaalle muusikolle löytyy kysyntää myös keikkarintamalla. Samin viimeaikaisia keikkarupeamia ovat olleet Helsingin kaupunginteatterissa pyörivä vakipesti Tikanmäen Maisemakuvia-konsertissa ja tuuraukset Vesku Loirin Junnu Vainio -kiertueella. 

– Se varmaan riippuu paljon tyypistä ja luonteesta, mutta mulle sopii tosi hyvin soittaa eri ihmisten kanssa eri tyylistä musaa. Jos vielä mukana on jotain kummallista – uutta ja opettavaista – niin aina on mukavampaa. On erittäin nastaa soittaa päivällä jotain tosi tarkkaa ja hiljasta ja sitten illalla päästää rokisti menemään. 

Monipuolisen ja musikaalisen rumpalin osaaminen on melkoista, mutta ei sitä enää ihan kaikkeen...

– Ehkä sitä on iän myötä, kun ei enää tarvitse polttaa kynttilää kummastakin päästä yhtäaikaa, huomannut ettei ihan kaikkea tartte yrittää osata. Esimerkiksi toi metalli-osasto on kyllä edennyt niin hirveesti viime vuosina ollen nykyään todella kovatasoista erikoismiesten hommaa. Kyllä sitä aikanaan käytiin Stratovariuksen levylle soittamassa tuplabassari-komppeja, mut ei kyl enää  kehtais... On noi jätkät, jotka on sen homman tutkinu ja ottanu haltuun niin eri tasolla. 

Levyjen tekeminen on niin sanotuille sessiomuusikoille näinä päivinä pitkälti “paja-toimintaa”, jossa kappaleet rakentuvat yhden tai kahden tekijän sormissa pikkuhiljaa kasaan ja rumpalin rooli on tulla soittamaan joko viimeisenä tai ensimmäisenä. Tällaisessa toiminnassa on omat hyvät ja huonot puolensa, ne harvemmmin tapahtuvat live- tai studiotilanteet, joissa kaikki soittajat soittavat samaan aikaan ovatkin Samille arvokkaita ja ilahduttavia poikkeuksia. Myös omalla levylautasella pyörii useimmiten soitettu musa (ohjelmoidun musan vastakohtana).

Nopeatempoisten TV- ja studiokeikkojen vastapuolena ovat kiertueet, joilla on omat ylä- ja alamäkensä. Pitkään samoja kappaleita soitettaessa saattaa leipääntyminen olla lähellä, silloin muut muusikot ja yleinen meininki nousevat tärkeään rooliin puuduttavuuden poistajina. Pidempi rupeama mahdollistaa kuitenkin sen, että biisit lähtevät kulkemaan aivan eri tavalla kuin silloin kun niitä soitetaan vain muutaman kerran. 

Melko tiukasti formuloitu sessio- ja keikkasoitto vaatii vastapainokseen vapaampaa menoa, tällä hetkellä tontin täyttää Zook; Bryn Jonesin, Jukka Jyllin, Rocca Merilahden ja Samin r&b:llä maustettu rockryhmä. Musiikin ammattilaisella musiikki harrastuksena?

– usa on sen verran hieno asia, että tietty harrastuksen maku pitää pysyä ainakin osassa soittohommia. Varsinkin kevyen musan puolella tuntuu hieman hassulta olla vain “töissä”. Bändinä me ollaan vielä ihan alkutaipaleella, mutta motivaatio on vähintäänkin kybällä.

Kahdenlaisia urakoita

Studiossa töitä tehdään hieman karkeasti jaettuna kahdella tavalla, joko kapellimestari/tuottaja antaa tarkat ohjeet muusikoille tai sitten ei. Yhtä usein kuin nuotit, soittaja saa ohjeeksi vain sanaparin “vedä jotain”. Silloin hyödyllisiä ominaisuuksia ovat avoimuus, kyky elää hetkessä ja taito kuunnella kanssasoittajiaan (ominaisuus, joka Samin mukaan on yksi helppo tapa tunnistaa hyvä muusikko). 

Studiotilanteessa muuttujia on muutenkin paljon; onko klikkiä, ovatko muut soittaneet jo aiemmin vai soitetaanko samaan aikaan. Toimiva paketti on aina monen tekijän summa, ja tässä yhteydessä Sami haluaa nostaa esiin tuottajan; se joka saa koko paketin toimimaan, on todella kallisarvoinen. Suomessa tuottaja koetaan monesti ylimääräiseksi eikä niin kovin tärkeäksi osaksi tuotantoa, mikä haastateltavaamme hieman ihmetyttää – tuottajahan saa parhaimmillaan kaivettua kappaleista esiin sellaisia puolia, joita ei tiedetty olevan olemassakaan ja osaa motivoida muusikoita. Hyvä tuottaja uskaltaa myös kokeilla erilaisia ideoita ja tunnistaa hyvän idean, vaikka se ei olisikaan hänen omansa.

Rumpali rumpalina

Perkussio-soitot Sami jättää suosiolla perkussionisteille, sanoo sen olevan niin oma maailmansa. Joitakin selkeitä käsiperkussio-osuuksia (tamburiinia kertsiin...) hän soittaa kyllä mielellään, mutta siihen se kuulemma jää. Mongo (Aaltonen) ja Mamba (Assefa) ovat ensimmäisiä mieleen tulleita, kun puhutaan kotimaan suosikeista, ja heti seuraavassa hengenvedossa tulevat mainituiksi myös Sami Koskela, Samuli Kosminen, Jartsa Karvonen ja Leevi Leppänen. 

Taimi on yksi niistä lähes mystisistä rumpalien ja perkussionistien ominaisuuksista, joita maallikon on vaikea ymmärtää. Toki se, että iskut osuvat kohdalleen on helposti ymmärrettävää, mutta tämä hienosyisempi kiilaa/sleebaa -akseli on jo hieman vaikeampaa pohdintaa sivusta seuraajalle. Samin mukaan taimi on täysin harjoiteltavissa oleva taito, mutta kiinnostus taimiin saattaa olla synnynnäistä. Kaikessa musiikin tekemisessä taimi on todella tärkeää, mutta rytmisten instrumenttien soittajille se on pakollista. Voi olla menestyviä laulajia, joilla ei ole juurikaan taimia, mutta rumpali, jolla on huono taimi, on yksinkertaisesti vain huono rumpali. Svengi ja taimi ovat pitkälti saman asian kaksi eri puolta, sanoo Sami. Eteen ja/tai taakse-soitto (kiilaa/sleebaa) on tunne-asia ja asiaan saattaa vaikuttaa oleellisesti soundi, joka voi syttyä eri tavalla tai houkutella soittamaan toisella otteella. Kuoppis saattaa kuulemma esimerkiksi vaihtaa virveliä, jos pyyntö on “soita vähän taakse”. Taimi on niin herkä asia, että liika yrittäminen voi helposti pilata asioita, monesti riittää, kun haetaan hiukan soundia ja otetaan rauhallisempi asenne. 

No entäpä klikki ja sen kanssa soittaminen:

– Klikin kanssa voi ottaa hetkellisiä vapauksia, mutta kaikki on “maksettava takaisin” melko nopeasti. Jos esimerkiks soittaa tosi röyhkeen fillin ja sitten lyö seuraavan tahdin ykkösen just kohilleen tai pikkasen myöhässä, niin se mäsähtää tosi komeasti. Mut auta armias, jos joku kanssasoittajista jolla ei ole klikkiä, lähtee mukaan moiseen ja alkaa viedä...

Hyvä sessiorumpali

Kysyttäessä, mikä on keikkailevan sessiorumpalin tärkein ominaisuus, niin odotetun hyvän taimin, sosiaalisuuden tai vaikkapa puolileikillisen hyvän viinapään (no ei kylläkään näinä päivinä enää) sijaan lataa Sami sen pidempään miettimättä: “Rehellisyys”. Rehellisyys niin itseään kuin kolleegoitakin kohtaan, rehellisyyttä myöntää itselleen jokus kipeitäkin asioita (soitosta ja musiikista, siis) ja uskallusta sanoa soittokumppaneilleen, jos jokin asia kiristää tai ahdistaa. Avoimuus on toinen, mitä rumpalimme arvostaa. Taitoa olla ilman ennakkoasennetta tilanteessa ja toimia sen ehdoilla. Kokemus auttaa tässäkin asiassa, nykyään Sami pystyykin nauttimaan soittamisesta, vaikkei välttämättä tietäisikään tai osaisikaan etukäteen kaikkea. Mies jopa toivoo, että jotain yllättävää sattuisi. Tärkeätä on myös pitää mielessä, että elämää on lavan tai studion ulkopuolellakin. Ei soittaja saa käpertyä liikaa oman soittonsa tai oman itsensä ympärille, vaan välillä pitää tehdä irtiotto ja tehdä jotain aivan muuta, oli kyse sitten sienien poimimisesta tai illasta vaimon kanssa. 

• Treenausfilosofointia •

Image

Transkriptiot

Kuoppis on treenannut aikanaan todella paljon, mutta nykyisin perhe ja muu elämä tarvitsevat osansa, ja seurauksena harjoittelun suhteen on kuulemma jatkuvasti huono omatunto. Rumpalin soittohan perustuu osaltaan lihasmuistiin eikä sitä saa kuntoon muuten kuin soittamalla. 

Sami pitää muutenkin harjoittelua tärkeänä: vaikkakaan jokapäiväinen harjoittelu ei ole pakollista – rumpalilla kun ei vaikkapa ansatsi kärsi – vaatii instrumentin syvemmän olemuksen läytäminen ja uusien ovien avaaminen jatkuvaa tutkiskelua. Hyvä tutkiskelun väline on nuotintaminen, siinä kun tulee harjoitettua kahta erilaista "lihasta": ensin tulee analyysi ja paloihin hajottaminen ja sen jälkeen soiton ja soundin haltuunotto. Transkriptio on Kuoppikselle kokonainen prosessi, johon kuuluu yläskirjoittamisen jälkeen soiton treenaaminen reaaliaikaiseksi (soitetaan samassa tempossa kuin alkuperäinen) asti. 

Älä keksi pyörää uudelleen

Toisen soittajan soiton tutkiminen, kopioiminen ja omaksuminen ei estä, vaan pikemminkin edesauttaa muusikon oman äänen ja persoonan läytämisessä. On niin paljon asioita, jotka on yksinkertaisempaa ottaa haltuun jonkun toisen soitosta kuin alkaa keksimään sitä pyärää uudelleen. 

Ovia auki

Perspektiivin ja tärkeysjärjestysten kannalta toisten muusikkojen soiton tutkiskelu ja opettelu on erinomaista puuhaa. Perinpohjainen tutkiskelu ja analyysi musiikista, muusikoista ja heidän soittamisestaan avaa Samin mukaan ovia uusiin asioihin ja uusiin suuntiin. 

Analysoitu ja harjoitteltu soittaminen vs. fiiliksellä vetäminen 

Samin mielestä parempi tapa kuin asettaa näitä vastakkain on yhdistää ne: harjoittelun ja analyysin kautta päästään siihen pisteeseen, että voidaan vaan fiiliksellä vetää. Vanha vitsihän on, että mitä parempi tekniikka rumpalilla on, sitä enemmän sen voi unohtaa.

Analyysi on yksi tyäkalu, jolla päästään asioiden sisään ja voidaan omaksua niitä hieman pienempinä ja helpommin nieltävinä paloina. Toki on tärkeää myäs varoa, ettei suurennuslasi jää vakituiseen päälle ja muistaa, että suuri kuva on se tärkein kuva.