Robben Fordin albumi ”Bringing It Back Home” lukeutuu hänen uransa parhaimpiin. Kitaristi kertoi Riffille sen synnystä aiknaan aivan tuoreeltaan ja samalla puhuttiin muistakin asioista – esimerkiksi itselleen rakkaasta Dumble-vahvistimesta.
Mennään lähes vuoden pimeintä aikaa joulukuussa 2012, kun Robben Ford vastaa puhelimeen hotellihuoneessaan Saksan Kölnissä. Puhelinlangat laulavat, sillä käynnissä on uuden levyn promoaminen eurooppalaiselle medialle.
Helmikuussa ilmestynyt ”Bringing It Back Home” on nimensä veroinen levy. Ford palaa siinä juurilleen, eli melko lailla puhtaaseen rhythm’n’blues-maailmaan aina soundiratkaisuja myöten. Toisaalta tämäkään levy ei olisi Robben Fordia, ellei mukana olisi edes jonkin verran jazz-sävyjä. Yhdeksi sessioiden lähtökohdaksi hän onkin maininnut Miles Davisin ”Kind of Blue” -levyn maailman.
– Levyn teko alkoi kappaleesta ”On That Morning”. Se on (hieman cool jazz-henkinen, toim. huom.) instrumentaali, jossa soitan melodian oktaaveina. Aluksi tarkoitus oli tehdä koko levy tuossa genressä, mutta vähitellen tyylikirjo laajeni aika paljonkin muihin suuntiin. Levyllä on siis tuotakin fiilistä, mutta samalla pyrin saamaan mukaan esimerkiksi kitaristi Lonnie Johnsonin tyyliä ja asennetta, eli suoraviivaista soitantaa ja laulamista.
Jotkut uuden albumin kappaleista ovat melko tuntemattomia. Mikä oli ohjenuorasi lauluja valitessa?
– No, yritin tällä kertaa suunnata itselleni uusiin maisemiin. Eräs basistiystäväni on todellinen R’n’B-intoilija. Olin huomannut hänen kuuntelevan aina todella hyvää musiikkia, joten pyysin häneltä materiaalia, mitä hän sitten ystävällisesti lähettikin 100 biisin verran. Siinä minulla oli sitten todellinen kultakaivos tätä levyä varten. Tuosta joukosta löysin esimerkiksi kappaleen ”Fairchild”, jonka esitti minulle täysin tuntematon Willie West. Kaveri oli New Orleansista, ja kappale onkin Allen Toussaintin käsialaa. Samalta suunnalta löytyi myös Earl Kingin ”Trick Bag”. Avauskappale ”Everything Is Gonna Be Funky” on myös Toussaintin tekemä, tosin se tunnetaan Lee Dorseyn levyttämänä.
– New Orleans -vivahde tuli oikeastaan nyt täysin uutena elementtinä musiikkiini. En ole katsos koskaan kunnolla tutustunut esimerkiksi Metersin kamaan. Halusin levylleni iloista ilmettä, ja sitä puoltahan juuri New Orleansin musiikkiperinne on pullollaan, Robben kertoo.
Levyn promomateriaalissa ei mainita kappaleiden tekijöitä, joten erityisesti kiinnostaisi tietää kenen käsialaa on hieno balladi ”Oh, Virginia”?
– Se on minun ainoa oma kappaleeni tällä levyllä. Hieman muusta materiaalista poikkeava biisi, erilainen, Robben to-teaa ilahtuneena.
Dumble on luottovahvistin
”Bringing It Back Home” -levyn rytminen fiilis New Orleans -vivahteineen on hyvin laidback-henkinen. Tähän samaan henkeen sopii hyvin myös se, että kitarasoundi on kautta levyn varsin maltillinen särön suhteen. Kitara oli käsittääkseni vanha puoli-akustinen Epiphone Riviera?
– Kyllä. En käyttänyt oikeastaan mitään säröpedaaleja paria kappaletta lukuunottamatta. Suurimman osan aikaa soitin suoraan vahvistimeen ilman mitään efektejä, kaulamikrofoni päällä ja hiljaisella volyymilla.
Kuten usein aikaisemminkin, Robben käytti uudellakin levyllä vahvistimena omistamaansa Alexander Dumblen rakentamaa Overdrive Special -mallia.
– Tällä kertaa soitin sitä kuitenkin Matchlessin 1×12-tuumaisen kaapin läpi, kun normaalisti käytössäni on Dumblen oma 2 ×12-tuumainen. Syynä tähän valintaan oli se, että halusin tällä levyllä hieman normaalia tiukempaa ja fokusoidumpaa soundia. Alexander itse ehdotti sen vuoksi avonaisen 1×12-kaapin käyttöä. Koska soittovolyymi ei näissä äänityksissä noussut missään vaiheessa kovin lujaksi, tämä ratkaisu toimi oikein hienosti.
Dumblea kuvataan usein erakkomaiseksi luonteeksi, johon on vaikea saada kontaktia ja jolta vahvistimen tilaaminen vaatii sen, että hän pitää tilaajan soitosta. Robben Fordilla on Dumbleen kuitenkin aivan erityinen suhde.
– Meidät johdatti yhteen ensimmäisen kerran Andy Brauer, jolla oli instrumenttivuokrausfirma Pohjois-Hollywoodissa. Andylla oli yksi Dumble-nuppi, jota vuokrasin, koska pidin siitä niin paljon – siinä oli selvästikin juuri etsimäni soundi. Sellainen olikin sitten lopulta pakko hankkia, vaikka olin tuolloin hyvin köyhä. Niinpä tapasimme ja juttelimme, minkä perusteella Alexander rakensi minulle oman kappaleen.
– Samalla hän kertoi saaneensa inspiraation Dumble Overdrive Special -vahvistimeen kuullessaan aikoinaan soittoani eräällä klubilla Santa Cruzissa. Soitin silloin 1960-luvun alun Fender Bassman -kombolla. Siinäkin oli kaksi 12-tuuman kaiutinta, suljettu takaosa, ja signaali meni suoraan vahvistimeen ilman mitään pedaaleja. Se soundi oli siis inspiroinut hänet rakentamaan oman vahvistimen. Niinpä Dumble Overdrive Special perustuu pohjimmiltaan Fender Bassmaniin. Tunne oli uskomaton, kun tajusin, että oma soittoni oli tämän vahvistimen synnyn taustalla.
Mikä äänellinen ominaisuus sinua Dumble-vahvistimessa erityisesti kiehtoo?
– Vahvistimen soinnillisen kaaren täydellisyys, Robben aloittaa: Alataajuus ei mene mutaiseksi, vaan se on selkeä ja vahva. Keskialue, joka minun soundissani on se tärkein seikka, taas on pureva ja riittävästi läsnä. Ylätaajuudet puolestaan eivät ole riipiviä, vaikka sointi onkin kirkas ja selkeästi läsnä. Minä haluan kitaran kuulostavan vahvistimesta nimenomaan kitaralta itseltään, eli siltä mitä siitä ja sen mikrofoneista tulee ilmoille. Tämän vahvistimen kautta se onnistuu.
– Dumblen särökanava on myöskin mielestäni lajissaan parasta. Ja kun kyseessä on sataprosenttisen luotettava vahvistin, voisin sanoa että minun urallani Dumble on ollut todellinen lottovoitto. Pyrin käyttämään sitä aina keikoillani, mikäli se vaan roudauksen kannalta onnistuu.
Bluesin ja jazzin sulautuma
Vuonna 1951 Kaliforniassa syntynyt ja perheen veljesten yhteisessä blues-bändissä keikkailun aloittanut Robben Ford on kitaristina täysin itseoppinut. Soolotuotannon ohella hänen yhteistyökumppaneistaan tunnetuimpia lienevät Joni Mitchell, George Harrison ja Miles Davis.
Varsinaisesti Fordin ensimmäinen instrumentti oli saksofoni, jota hän soitti kitaran kanssa rinnakkain aina parikymppiseksi saakka. Nuoruusvuosina levylautasella pyörivätkin tiuhaan 1960-luvun lopun kitaristi-idolien ohella ajan jazzmuusikot (esimerkiksi Dave Brubeckin yhtyeessä soittanut Paul Desmond, Ornette Coleman, Archie Shepp, Yusef Lateef, Roland Kirk, John Coltrane, Wayne Shorter sekä tietenkin Davis). Robben myöntää tämän taustan jättäneen lähtemättömän jäljen hänen soittotyyliinsä.
– No, minähän soitan tavallaan saksofonistin tavoin. Toki olen saanut hurjasti vaikutteita 1960-luvun kitaristeilta, Hendrixiltä, Claptonilta, B.B. ja Albert Kingiltä, ja ehkä eniten Mike Bloomfieldilta. Mutta toisaalta olen sointujen, harmonian sekä sävellajivaihdosten diggari, sillä haluan musiikin kulkevan eteenpäin. Itse löydän nuo asiat juuri jazzista, ja olen oppinut niistä sitä musiikkia soittamalla.
– Oma tyylini palautuu siis jazz-saksofonisteihin ja blues-kitaristeihin. Samalla on kuitenkin pakko tunnustaa, että sydämeltäni olen blues-kitaristi. Mutta rakastan jazzia, ja tahdon musiikkini sisältävän enemmän asiaa kuin vain 12-tahdin kaavan. Tyylini onkin siksi hieman lyyrisempää ja melodisempaa kuin tavallinen blues.
Jos jatketaan vielä hieman syvällisemmin kitaransoiton tekniikan puolella, niin ajoittainen sweeppaus tuntuu olevan vuoroliikkeen ohella osa plektrakäden tekniikkaasi. Mahtaako tämä palautua jotenkin Wes Montgomeryn perintöön, sillä hän kaiketi on ollut yksi kuuntelemiasi jazz-kitaristeja?
– En osaa sanoa. Kuuntelin kyllä häntä aikoinaan jonkin verran, mutta en koskaan sen syvällisemmin opiskellut hänen tekniikkaansa, niinkuin en kyllä kenenkään muunkaan soitto-tapaa. Olen aina vain kuunnellut ja sitten yrittänyt soittaa jotain sinne päin. Siihen aikaan kun aloitin soittamisen, ei oikeastaan voinut turvautua muuhun kuin omiin korviinsa. Eräs kitaristi-ystäväni opetti minulle aikoinaan vuoroliikettä, ja hän taisi kehoittaa aloittamaan ylöspäisellä liikkeellä. Niinpä treenasin tuolla tavalla, ja nykyäänkin aloitan yleensä nopeammat juoksutukset ylöspäisellä liikkeellä. Mutta soitan kyllä myös aloittamalla fraaseja alaspäisellä iskulla, Robben paljastaa.
Hybriditekniikka on ominaista Fordin soitolle ja oman arvionsa mukaan hän poimii jopa puolet äänistä plektrakäden vapailla, paljailla sormilla. Nettisivustollaan Robben Ford on aloittanut Guitar Dojo -osion, jonka päämäärät ovat pedagogisia. Nimi rinnastaa kitaransoiton ja itämaiset kamppailulajit. Opettamisesta Robben myöntää nauttivansa.
– Syynä Guitar Dojon luomiseen olivat kiertueet ja matkustaminen. Olen vuosien saatossa oppinut opettamaan kitaransoittoa ja nautin siitä kovasti. Silloin tällöin teen päivän mittaisia klinikoita kotikaupungissani ja joskus kutsusta muuallakin. Halusin kuitenkin löytää keinon jakaa oppia matkustamatta enää enempää, ja siihen streaming-pohjainen nettiopetus tuntui luontevalta jatkeelta. Olen yrittänyt kehittää tätä puolta sivustollani muutaman vuoden ajan ja teen sitä nykyään yhteistyössä TrueFire Median kanssa.
On tullut aika sulkea luuri, sillä Robben kertoo seuraavan haastattelun alkavan muutaman minuutin kuluttua. Ennen kuin lopetamme hän ehtii vielä kertoa aloittavansa keikkailun uuden levyn tiimoilta helmikuussa. Onkohan toiveita saada häntä tuolla kiertueelle bändeineen myös Suomeen?
– Toivottavasti. Jos ei muuta ilmaannu, niin yritämme ainakin saada keikkaa Pori Jazziin. Viime kesänä olin siellä Miles Smiles -kokoonpanon kanssa, mutta tämä kama on erilaista, Robben muistuttaa lopuksi.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 2/2013. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilamaalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena. Riffin voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksena Lehtiluukkupalvelusta.
