Mitä yhteistä on Laura Närhellä ja Kaartin soittokunnalla? Tai Pepe & Saimaalla ja DDT Jazzbandilla? Tuskin mitään – paitsi rumpali Thomas Rönnholm.
– Avasin yläasteen opinto-ohjauksen tunnilla paksun kirjan, jossa esiteltiin kouluja. Vain kaksi liittyi jollain lailla musiikkiin, toinen oli Sotilasmusiikkikoulu Lahdessa. Tarjosivat ilmaista koulutusta, päivärahaa ja valmistumisen jälkeen varmaa työpaikkaa – ajattelin heti, että tuommoinen on helppo myydä vanhemmillekin!
Siinä lyhykäisyydessään Thomas ”Tumppi” Rönnholmin (44) startti ammattirumpalin uralle, joka alkoi viisivuotisen koulutuksen jatkeena Kaartin soittokunnassa vuonna 1993. Helsingissä toimiva Kaarti on maan sotilassoittokuntien valiojoukko, joka toimii Puolustusvoimien edustusorkesterina, ja vastaa esimerkiksi valtiovierailujen ja itsenäisyyspäiväjuhlien musiikista Presidentinlinnassa.
Kelataan kuitenkin toviksi 1980-luvun alkupuoliskolle hetkeen, jolloin Tumppi isoveljen bänditreenejä katsellessaan erehtyi kokeilemaan rumpusettiä ensi kertaa.
– Pystyin jostain syystä soittamaan peruskompin saman tien. Samalla kun istuin rumpujen taakse tajusin, että tätä tulen tekemään loppuelämäni. Se oli iso hetki elämässä.
Rönnholm alkoi veivata yksikseen ja kavereiden kanssa kasarirokkia, eikä rakkaus esimerkiksi AC/DC:n kultakauden tuotantoon ole ruostunut vieläkään. Soittamisen itsenäinen opiskelu oli ennen internetiä ja Youtube-videoiden tulvaa tuhannesti nykyistä vaikeampaa, tieto piti kerätä pirstaleina.
– Aloitin jopa soittamalla kädet auki, kunnes joku neuvoi että niiden ”pitää” olla ristissä. Nythän siitä olisi enemmän iloa, jos ei olisi koskaan oppinut jälkimmäistä tapaa!
Tuoreita nuotteja
Suomirumpalit ovat tunnetusti monipuolista ja -taitoista sakkia, mutta siinäkin porukassa yliluutnantti Rönnholm tuntuu olevan omaa luokkaansa, varsinainen kannujen kameleontti. Vaikutteille alttiin miehen puheissa vilahtelevat 1920-luvun jazzin alkumuodot siinä kuin sata vuotta tuoreemmat ladygagat. Hän soittaa vakituisesti noin kymmenessä bändissä: poppia ja progea, tietysti jazzia joka lähtöön mutta myös viihde-, tanssi- ja bilemusiikkia. Päälle tulevat tuuraukset sekä lyhytkestoisemmat projektit vaikkapa musikaaliorkestereissa. Ja päivätöissä tulee tietysti soitettua vaikka mitä, luonnollisesti marssimusiikkia mutta myös nykyklassista, joka on ”joskus niin tuoretta, että painomuste on vielä vähän märkää”.
Rönnholm ei selvästikään ehdi viettää kovin monta iltaa kotonaan, ja myöntääkin että elämä on yhtä kalenterin säätämistä – joskin se on oma ja tietoinen valinta. Monet ovat ihmetelleet, miten mies jaksaa ja viitsii.
– Itse näen sen toisin päin, jos en tekisi muita keikkoja en jaksaisi virkatyötä yhtä hyvin. Siviilimaailmassa on niin paljon musaa, joka antaa voimia. Rumpujen soitto on minusta edelleen niin hienoa hommaa, ja jos soittaminen tuntuu kivalta, kyllä siihen sitten aikaa löytyy.
Rönnholmin mukaan Kaartin päälliköt ovat aina suhtautuneet positiivisesti siihen, että soittajilla on bändejä viran ulkopuolella. Mukana on myös tietty PR-ulottuvuus, jonka päällystö tunnustaa.
– Kun Saimaasta oli aikoinaan Rumbassa juttu, niin tuskinpa Kaartin soittokuntaa oli sitä ennen siinä lehdessä ikinä mainittu!
Kalenterin säätäminen on nyt Rönnholmille hetken hieman helpompaa, sillä hän jäi yli 20 vuotta Kaartia palveltuaan syksyllä sapattivuodelle päätoimestaan. Turhaa joutenoloa ratkaisusta ei koitunut, sillä aikataulu alkoi täyttyä saman tien muun muassa musikaalikiinnityksestä, jolle olisi saattanut joutua sanomaan ”ei”, jos päivätyö olisi sitonut miehen Kaartiin.
Isoissa ympyröissä
Jazzin saralla Rönnholmin merkittävimpiin vakiokokoonpanoihin kuuluu lähes 60-vuotias herrasmiesorkesteri DDT Jazzband. DDT:n kanssa Rönnholmilla tulee pian täyteen ensimmäiset kymmenen vuotta setin takana, jossa häntä ennen istuivat Christian ”Chrisse” Schwindt ja Esko ”Rusina” Rosnell.
Uudempia kokoonpanoja genressä edustaa pasunisti Jay Kortehiston liidaama Screaming Jay & The Bones, jonka kanssa soitetaan viihteellistä vuosikertajazzia Louis Priman tyyliin. Jos Rönnholmilla on vakiobändejä kymmenkunta, vakituiset tuurauskeikat nostavat luvun moninkertaiseksi. Yhtenä mieluisimmista mies mainitsee Jaska Lukkarisen paikkaamisen Dalindéossa.
Tehosekoitin-kitaristin Matti Mikkolan Saimaa-kollektiivissa Rönnholm on ollut toisena rumpalina toistakymmentä vuotta. Jo alkuaikoina tehtiin kasa kunnianhimoisia demoja, jotka jäivät odottamaan vuoroaan muiden projektien takia. Biisit kaivettiin naftaliinista pari vuotta sitten Pepe Willbergin soololevyä varten, ja lopputuloksesta syntyi ennennäkemätön myynti- ja arvostelumenestys ”Pepe & Saimaa”.
– Kun Matti pähkäili pitäisikö Saimaan biisejä tarjota Pepelle vai ei, niin uhkasin ilmiantaa hänet Amnestyyn jos hän ei tarjoa, koska se olisi ollut rikos ihmiskuntaa vastaan. Ne ovat niin hienoja sävelteoksia.
Jo ennen Pepe-yhteistyötä Saimaan porukalla tehtiin Laura Närhen ensimmäinen soololevy ”Suuri sydän”, minkä tiimoilta myös keikkailtiin melkein vuoden verran. Sen perään tehtiin toinen levy, ja lähdettiin kiertämään sen puitteissa. Virassa palvelevan rumpalin onneksi ”kiertue” tarkoittaa nykykielessä pistokeikkoja viikonloppuisin, muuten edessä olisi ollut suuria pulmia.
Evoluution hedelmiä
Soittimistaan Rönnholm kertoo, että rumpujen halkaisijat ja syvyydet ovat aina perinteistä lajia. Esimerkiksi tomien on oltava matalia. Ylimääräinen syvyys ei lisää soundiin mitään tarpeellista, ja vähänkin syvempi tomi estäisi järkevän asettelun.
– Suosin ”vanhoja kokoja” jo siitäkin syystä, etten joudu tekemään kompromisseja soittoasennossa. Rumpusetti on käynyt sadan vuoden aikana läpi tietyn evoluution, ja siinä on syynsä miksi tietyt koot on hyviksi todettu ja niihin on päädytty.
Virveli ei ole Rönnholmilla ikinä soittajaan kallellaan, vaan joko suorassa tai nykyään jo nojallaan eteenpäin – kuten lattiatomikin.
– Kun lyö eteenpäin kallistettua rumpua, kapulan matka ja kulma on optimaalinen. Soittajaan päin kallistettuun virveliin lyönti jää kesken.
Studiotyöskentelystään Rönnholm sanoo, ettei siedä luureissa hakkaavaa neljäsosalehmänkelloa.
– Sellaisen kanssa on ikävä soittaa, kun se takoo harvaa rytmiä ärsyttävällä tavalla.
Rönnholmin mielestä on parempi ohjelmoida klikkiin mukaan shakeria, tamburiinia ja conga-kuviota, niin alkaa kuulostaa samalta kuin soittaisi perkussionistin rinnalla. Silloin voi alkaa leikitellä ja svengata klikin kanssa – ja klikistä huolimatta!
Poikittaisia mailoja
Rönnholm haluaisi vältellä jumiutumista vakioratkaisuihin, ja kuvaileekin jäävänsä kuuntelemaan oven taakse hymysuin, jos vaikkapa fonisti menee tauolla soittamaan rumpuja.
– Muilta soittajilta tulee jänniä ja vieraita ratkaisuja, koska kukaan ei ole kertonut heille miten ”pitää tehdä”. Olisi hienoa päästä samaan tilaan itsekin, olla ilman oman soittohistorian ja jopa musiikinlajin historian painolastia.
Ja näin väittää mies joka soittaa itse perinne- ja juurimusaa – eikö tässä nyt ole ristiriitaa?
– En missään tapauksessa yritä kopsata mitään tyylejä perinpohjaisesti. Olen aina ollut siinä suhteessa laiska, etten edes jaksa tehdä transkriptioita nuotti nuotilta, mieluummin yritän aistia eri tyylien fiiliksen ja pulssin, ja selvittää mikä tässä rytmissä liikuttaa ja osuu sieluun? Sen jälkeen ei ole enää oleellista millä käsijärjestyksellä sen tuottaa, usein pärjätään aika yksinkertaisilla eväillä kun on löytänyt oikean tunteen ja sykkeen.
Eri soittotyylejä ja -filosofioita vertailtaessa Rönnholm sanoo, ettei väheksy koordinaatioharjoitusta muistuttavaa salamannopeaa neliraajatulitusta tai ainakaan sen opetteluun käytettyä vaivaa – mutta ei näe itseään soittamassa mainitulla tyylillä.
– Jotkut rumpalit lyövät soittaessaan koko ajan poikittaista mailaa soittokavereiden selkään. Oma ajatukseni on päinvastainen, yritän saada muut soittajat ja etenkin laulajat kuulostamaan hyviltä. Toivon olevani se näkymätön voima, joka nostaa muita esiin.
Pata porisemaan
Poikittaisten mailojen välttely on siis rumpaleille joskus vai-keaa, toinen paha pala lienee tilannetaju, eli käytännössä hiljaa soittaminen?
– Niin olen ymmärtänyt. Rumpali saattaa tietyissä tilanteissa tuhota biisin liian lujalla volyymilla. Yllättävän usein tarvittaisiin kevyempää tatsia, mutta ilman että fiilis kärsii.
Rönnholm sanoo käyneensä tähän parhaan mahdollisen käytännön koulun alkuaikoina Kaartissa.
– Jo ennen kuin olin jazzpiireissä tai missään, tein Kaartin pienkokoonpanoissa akustista keikkaa. Viiden puupuhaltimen kanssa rumpalin on yksinkertaisesti pakko oppia soittamaan hiljempaa.
Rönnholmin mielestä hiljaa soittaminen sinänsä on vain harjoittelukysymys, vaikeampi osuus tulee vastaan siinä, että intensiteetti ei saisi kärsiä vaikka volyymi laskee.
– Monet erehtyvät luulemaan, että intensiteetti on sama kuin äänenvoimakkuus, mutta eihän se ole!
Rönnholm esittelee yhtenä keinonaan ”ringottamista”, Ringo Starrin soittotyylin mukaan.
– Esimerkiksi ridessa voi siirtää lyönnin kapulan kärjeltä varrelle, mutta ei välttämättä lähemmäs pellin reunaa. Volyymia ei tarvitse niin paljon nostaa, vaan muutetaan ainoastaan kompin ja koko setin soundi kuin aalloksi, joka hyökyy päälle. Siihen voi nostaa mukaan vähän bassaria, niin pata porisee jo ihan eri lailla, eikä se vaadi mäiskimistä.
Silmäpeliä lauteilla
Silloin kun jokin Kaartin monista esiintyvistä kokoonpanoista edellyttää rummustoa, sen takana on neljästä lyömäsoittajasta yleensä Rönnholm. Ja usein vieressä soittaa perkussioita Toni Kulku – tuttu aisapari Laura Närhessä ja Saimaassakin.
– Pidämme keskenämme koko ajan silmäpeliä, että miten tästä biisistä tehtäisiin vielä toimivampi. Se on terve tapa ajatella soittamista oli tyyli mikä tahansa, että hakee päivästä päivään parempaa ratkaisua, joko lisäämällä tai poistamalla jotain.
Rönnholmin lavaolemuksessa huomiota herättää miehen vakavuus. Hymyn puutteessa ei kuitenkaan ole kyse siitä, etteikö rumpali nauttisi olostaan.
– Varsinkin isommissa bändeissä informaation määrä lavalla on valtava ja siinä joutuu prosessoimaan koko ajan, mikä on olennaista milloinkin. Pyrin tilaan jossa kuulen kaiken, ja teen joka sekunti päätöksiä mihin kelkkaan lähden, sekä annan samalla itse pieniä tökkäisyjä suuntaan tai toiseen. Minusta se, että kuuntelee mitä muut soittavat on soittamisessa kaikki kaikessa!
Rönnholmin lähitulevaisuuteen kuuluu muun muassa musikaalia Järvenpään teatterissa sekä Laura Närhen kolmas levy, ja Saimaakin keikkailee uudenvuodenjuhlissa Kulttuuritalolla. Silloin kun keikat eivät vie Rönnholmia pitkin maata tai maapalloa hänet saattaa tavata kotinurkilla Storyvillessä Wade Mikkolan tai Antti Sarpilan kanssa, Rymy-Eetussa Femu Brass Bandia komppaamassa tai juurimusiikkiorkesteri Engelbertin riveissä pääkaupungin soittolavoilla.
Sapattivuosi Kaartista tarkoittaa sitä, että aiemmista vuosista poiketen reilut pari miljoonaa tv-katsojaa ei tällä kertaa näe Rönnholmia setin takana Presidentinlinnan suorassa lähetyksessä joulukuun kuudentena.
Image
Sävyjä metsästämässä
Esitellessään instrumenttejaan syvällä Finlandiatalon alla sijaitsevassa ”treenikämpässään” Thomas Rönnholm toteaa, että setit vain pienenevät pienenemistään. Neljän rummun moposetti on jo pitkään ollut mieluisin kokoonpano, ja nyt siihen kuuluu peltiosastolla haitsun lisäksi usein vain yksi symbaali.
– Settiä kasatessani mietin aina sitä, että mitä yritän rummuilla kertoa. Alkoi tympiä, että kun soittaa fillin, se päättyy crashiin, huutomerkkiin, joka katkaisee ajatuksen. Päätin jättää crashin pois, niin ei tule houkutusta lyödä huutomerkkiä, ja soitosta tulee virtaviivaisempaa.
Rönnholm kertoo plokanneensa idean vanhoista rock’n roll -levytyksistä.
– Niissä ei ole juurikaan peltiaksentteja, koska mikit eivät kestäneet äänenpainetta. Jos rumpali olisi lyönyt crashiin niin sitten ei olisi vähään aikaan kuulunut muista soittimista mitään.
Samassa teemassa Rönnholm jatkaa ihailevansa esimerkiksi The Bandin Levon Helmin pokkaa, jolla hän soittaa äärimmäisen riisutun, napakan fillin ja jatkaa siitä komppiin takaisin.
Niukasta kattauksesta Rönnholm kertoo hyötyneensä bonuksena sen, että on pakko oppia kaivamaan sävyjä vähistä soittimista.
– Sen sijaan että olisi viisi crashia ja kolme ridea, joita mäiskii vuoronperään, voi yhdestäkin symbaalista saada paljon irti riippuen siitä mihin kohtaan, millaisella otteella ja millaisella paineella soittaa. Tämä tietysti edellyttää, että se yksi symbaali on aika laadukas.
Rönnholm on selvästikin kaukana kama-friikistä, päin vastoin hän pitää ihanteenaan että löytäisi yhdestä vakiokalustosta erilaisia soundeja pelkästään muuttamalla soittotatsia ja -asennetta. Sekin juontaa juurensa soittokunnan arjesta, jossa saatetaan liikkua yhden keikan kuluessa lajeissa laidasta laitaan.
– Pitää valita sellaiset kamat, joilla pystyy hoitamaan kaikki tyylit muuttamalla vain lähestymistapaa.
Puheena olevaa niukkuuden ihannetta puoltaa myös ergonomia.
– Vain Lauran keikoilla minulla on musan vaatimuksista johtuen vähän isompi kahden etutomin setti, ja jo siinäkin huomaa joutuvansa tekemään kompromisseja, koska ride joutuu väärään paikkaan.
Rönnholmin mielimusiikkeihin lukeutuu esimerkiksi 1970-luvun pop, mistä juontuu mieltymys dempattuun rumpusoundiin.
Hallittu soundi on viety äärimmilleen Närhi-setissä, jonka tomeissa ei ole alakalvoja ollenkaan.
– Tavoitteena on vanhan liiton diskosoundi, selkeä yksi ääni johon toinen kalvo ei resonoi. Leikkasin alakalvot pois, jätin vain sentin leveät reunat, jotta saan viritysruuvit johonkin kiinni.
Riffin nettispesiaalissa Tumppi Rönnholm kertoo nuoteista soittamisen sudenkuopista ja ja keikkailusta maailmalla.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2016. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
