Universaalia mikrofonia ei ole

Mikrofonit ovat tunnetusti äänittäjän tärkein työkalu, mutta mikrofonin teknisen laadun ohella yhtä oleellista on se, kuinka sitä käytetään.

– Äänivastaavan tehtävä on luoda illuusio joka ei välttämättä ole missään kohdassa realistinen. Joitakin asioita täytyy korostaa että ne ylipäänsä havaitaan, toteaa Tonmeister-äänittäjätutkinnon suorittanut Solja Nieminen, joka työskentelee Studiotec Oy:ssä tuotepäällikkönä vastaten mm. AKG:sta.

Soljan vuonna 2005 Saksassa alkaneet opinnot ja tutkinnot on nyt suoritettu, mutta 2012 Universität der Künste (UdK) Berlinissä myönnetyn Tonmeister-tittelin eteen liitettävään diplomi-määreeseen oikeuttava kollokviumi kuuluu vielä suunnitelmiin. Aiempaa pohjaa alalle antoivat lapsuusvuosista alkaneet viulu- ja piano-opinnot, sekä musiikkiopiston suorittamisen jälkeen suoritettu musiikkiteknologin tutkinto. Solja on ensimmäinen suomalainen, ja samalla myös kautta aikain ensimmäinen tonmeister-tutkinnon suorittanut pohjoismaalainen nainen.

Edellä mainitun illuusion luomiseen Solja muotoilee vahvat perusteet. Konserttisalissa istuessaan kuulija saa tukea näköhavainnoista, mutta äänitteellä viesti välittyy vain äänen varassa.

– Vaaditaan paljon teknistä ja psykologista osaamista äänittäjältä, että kotisohvalla äänitettä kuunteleva henkilö saadaan vakuutettua. Kun ei ole näköhavaintoa, ns. vääriä asioita täytyy korostaa, esimerkiksi patarumpujen pianissimot ja jousien pizzicatot. Näin saadaan ”vaikutelma luonnollisuudesta”. Tonmeisterin tehtävä on ennen kaikkea pitää säveltäjän puolta, mutta myös luoda teknisesti ja taiteellisesti uskottava äänimaisema, jonka myös kapellimestari hyväksyy.

Tonmeister-perinteessä äänittäjä on siis kuin puun ja kuoren välissä. Siinä on ristiriita kahden tai useamman auktoriteetin välillä ja se vaatii diplomatiaa sekä vankkaa musiikillista ammattitaitoa.

Kapellimestari- ja Tonmeister-opinnoissa musiikin hahmottaminen teorioineen ja partituuriopintoineen on samaa tasoa, joten usein aktoriteettikinastelua ei tarvitsekaan käydä teoksen rakenteesta ja sävellysteknisistä aspekteista.

Solja kertoo, että kädenvääntö syntyy useimmiten teknisestä toteutuksesta, kuten esimerkiksi sijoittelusta; asetetaanko kuulija orkesterin keskelle, eteen kuten kapellimestari vaiko katsomoon. Myös kapellimestarien into välillä jopa skandaalinhakuisiin uusiin tulkintoihin aiheuttaa tonmeistereille harmaita hiuksia, joille säveltäjän tahto ja teokselle ominaiset tyyliseikat tulevat ensin ja usein nämä kaksi edellämainittua tavataankin sanailemassa ja heiluttelemassa partituurejaan toisilleen.
 

Mikrofoni – äänittäjän arvokkain työkalu?

Opiskeluaikanaan Solja tutustui käsitteisiin ”ideaalimikrofoni ja reaalimikrofoni”. Ihanteellinen ja todellisen väliin jää  käytännössä alue, jossa kyseisellä hetkellä ja kyseisellä tavalla käytettävä mikrofoni olisi todennäköisesti hyvä valinta. Tästä seuraa, ettei kysymykseen “mikä tekee mikrofonista hyvän?”, ole yksiselitteistä vastausta.

– Teknisillä tiedoilla ei tee mitään, jos niitä ei ymmärrä. Sekään riitä vielä, että tietää mitä speksit tarkoittavat, vaan se ratkaisee miten ne tulevat käytännössä käytettyä hyväksi.

Normitetut tekniset arvot perustuvat mittauksiin, joilla voidaan käytännöllisesti kuvata eräitä mikrofonien ominaisuuksia, mutta suora yhteys käytännön äänittämiseen jää silti heiveröiseksi. 

– Speksien avulla voi sulkea pois tiettyjä mikrofoneja tietystä tilanteesta, mutta on mahdotonta valita speksien perusteella parasta mikrofonia johonkin tiettyyn tilanteeseen. 

Teknisten arvojen sijasta avainasemassa on äänittäjän näkemys.

– Jos lähtee äänittämään, on varmasti kuunnellut äänitteitä, ja muodostanut käsityksen miltä jonkun on tapana kuulostaa. Sitä lähdetään sitten metsästämään, tai tietoisesti rikkomaan. Ensisijaisen tärkeä on näkemys siitä mitä haetaan. Mikrofoni astuu tärkeään rooliin, kun on joku näkemys miltä sen pitäisi kuulostaa ja miten siihen teknisesti sitten päästään.

Ideaalissa maailmassa äänittäjällä on aikaa kokeiluille, ja tässä suhteessa opiskelupaikka muistutti ihanteellista maailmaa. Musiikinopiskelijoista koottu koulun sinfoniaorkesteri ja pienemmät orkesterit harjoittelivat enemmän kuin orkesterit oikeassa elämässä harjoittelevat.

– Siinä opiskelijalla on mahdollisuus viilailla, että valitseeko tämän vaiko tuon ja ajella päämikrofoneilla edestakaisin pitkin salin kattoa, kunnes haluttu asetelma saavutetaan.

Toinen opiskelupaikan suoma etu oli erittäin laaja ja laadukas mikrofonivalikoima.

– Harvalla on mahdollisuus mikittää ”täysipäinen sinffis neumanneilla” tai omistaa edes järkevä määrä mikrofoneja. Ja päästä sitten vielä mitä erilaisimpien kokoonpanojen ja orkestereiden kanssa kokeilemaan niiden eroja.

– Realiteetti on, että oikeassa aikuisten elämässä ei ole aikaa kokeilla loputtomiin mikä on jossakin tilanteessa paras. Jo pelkästään senkin takia mikrofoni on äänittäjän tärkein työkalu, että ne täytyy tuntea. Täytyy tietää mitä etuja tällä mikrofonilla on verrattuna tuohon toiseen. Pitää olla harjaannutettu tuntuma, että millainen karakteriikka jollain mikillä on.

Loppujen lopuksi äänitystilanne on häviävän pieni osa työstä. Tekninen ja musikaallinen pohjatyö antavat valmiudet, joilla päämäärään pyritään sen lyhyen hetken aikana, kun soittajat ovat paikalla.

– Ja sekin aika saattaa mennä 90-prosenttisesti taiteellisissa merkeissä – keskustellaan mitä taiteilija haluaa, mitä muusikot haluavat, mitä tästä musiikillisesti halutaan. Itse siinä tilanteessa tekniseen puoleen jää niin hirveän vähän aikaa, että siinäkin mielessä mikrofonivalinta on ratkaiseva. Ja sitten kun kuulee tuloksen, täytyy osata myös kuulla ne eri mikrofonien luomat soundierot jo äänitetystä materiaalista. Jos jokin ei miellytä niin mitä esimerkiksi jollakin toisella mikrofonivalinnalla olisi voinut tehdä?
 

Koulutus säästää aikaa

Muodollinen opetus, silloin kun se on pätevää ja hyvin järjestettyä, antaa mahdollisuuden oppia paljon ja lyhyessä ajassa. Perinteiseen kisälli-perinteeseen verrattuna se on tiivis paketti. Toinen asia tietysti on, pystyy kaiken saamansa tiedon käyttämään hyväkseen. Perinteisesti alalle on tultu myös omin päin.

– Jos ei ole koulutusta ja haluaa päästä alkuun mahdollisimman turvallisesti, niin paras lähtökohta on se, että tekee ensimmäisen äänityksen, kuuntelee, ja pohtii miksi se kuulostaa siltä kuin se kuulostaa.

Kokkikirjan tapaisen reseptioppaan sijasta Solja kehottaakin kysymään, mikä itseä miellyttää, ja mitä omaan äänityksiinsä haluaa.

Esimerkiksi parhaan laulumikrofonin nimeäminen ei yksinkertaisesti ole mahdollista, koska lauluääniä on niin erilaisia ja käyttötilanteita toinen mokoma.

– Voihan sitä käyttää koko elämänsä etsimällä sitä täydellistä valintaa.

Sellaisessa metsästyksessä kokonaiskuva voi kuitenkin hämärtyä pahasti.

– Patenttiratkaisuissa unohtuu usein kertoa se, että mikrofonin valinta on vasta yksi puoli asiasta. Se toinen puoli on se, minkälaisessa tilassa äänitetään ja miten se mikrofoni asetetaan suhteessa siihen instrumenttiin.

Vakiintuneissa genreissä myös soundilliset ihanteet ovat usein vakiintuneita. Kun muusikoilla, tai tuottajalla on vahva ennakkokäsitys siitä miltä musiikin pitäisi kuulostaa, tulisi äänittäjän tuntea keinot, joilla siihen päämäärään päästään. Tonmeister-koulutus valmensi myös tähän, sillä opiskeluun kuului covereiden tekeminen. Solja suosittaa menetelmää myös omin päin asioita tutkiville.

– Valitaan jokin tietty biisi, ja kokeillaan tehdä identtinen kopio. Matkan varrella oppii hirveän paljon ihan vaan kuuntelemalla ja vertaamalla siihen referenssiin. Ja koko ajan miettimällä miksi näin?

Helppoja ratkaisuja, tai yksinkertaistettuja toimi-näin-neuvoja Soljalta ei heltiä. Kautta linjan korostuu, että tekeminen ja tekemisen tietoinen analysointi ovat keskeiset keinot oppia hallitsemaan äänittämisen taito.

– Äänittäjän työ on käsityöläisammatti, vaikka sitä opiskeltaisiin kuinka korkealla tasolla. Vaatii sitä, että on kiinnostunut ja täytyy olla oppimisvalmius alusta loppuun asti. Mutta onhan tämä mielenkiintoinen alue, ja sitä mukaa, kun oppii niin tajuaa kuinka vähän oikeasti tietää.