1960-luvulla musiikin maailmaan sukeltaneena olen aina pitänyt sähköisen 12-kielisen kitaran soinnista. Chorukset ja muut mallinnusvideovatkaimet ovat kivoja, mutta niiden avulla ei synny tuota ainutlaatuista vellovaa ja samalla ilmavaa, helisevää sointia eikä muhevan täyteläistä komppisoundia. Vain oikea 12-kielinen kuulostaa kaksitoistakieliseltä.
Useimmat vuosien varrella kokeilemani 12-kieliset kitarat ovat olleet suoraan sanottuna melko kaameita soittaa. Kovin ovat olleet raskaita hyvin trimmattuinakin. Lisäksi päähäni on jäänyt sellainen mielikuva, että normaaliskaalaisen 12-kielisen kitaran oktaavi-g katkeaa helpostikin kolme kertaa yhden piisin aikana ja jos laittaa 0.08-kielen, niin se katkeaa jo ennen kuin pääsee virityksessä f#:ään.
Olin kuvitellut, että aito R-alkuinen amerikkalaiseksi legendaksi itseään mainostava 12-kielinen kitara täyttäisi toiveeni ja ilahduin kovasti kun sain bongattua kaverin, jolla oli sellainen. Pääsin siis kerrankin luksusvehjettä kokeilemaan. Kitara todella hämmästytti, mutta aivan eri ominaisuuksillaan kuin mitä olin ajatellut. Eniten ihmettelin sitä, että kaulan leveys satulan kohdalla on vain 41,4 millimetriä ja siihen on tungettu 12 kieltä! Omituista huumoria kalliiseen hintaan. Minun nakkisormilleni nimittäin kuusikielisen normaalin Straton 43-millinen kaulakin tuntuu toisinaan kapealta. Luonnonoikkujen vannoutuneena ystävänä haluaisinkin kernaasti nähdä ne sormet, joilla tuollaista kaulaa soitetaan muulla kuin sepikumpulaistyylillä. Oli kokeilusta toki hyötyäkin. Tapauksesta suivaantuneena tein hermostuksissani ensimmäisen lyhennettyskaalaisen Chickenbaker kaksitoistakieliseni. Ykkösversiosta tuli siedettävä ja kakkosversiosta vallan mainio ja kolmas, kaikkien toiveiden täyttäjä, lienee jo tämän lehden ilmestyessä valmistunut.
Jämäpaloista pikku jättiläiseksi
Olin tehnyt otelaudan, josta piti tulla sähköinen TRES-kitara. Stratosta tuttu 25.5-skaalan otelauta on katkaistu lavan päästä siten, että kolmas nauha on tullut nollanauhaksi. Tämä takaa sen, ettei oktaavi-g enää katkea. Koska päätin käyttää normaalikorkuista viritystä, jouduin arpomaan muiden kielten paksuudet sellaisiksi, että intonaatio olisi ehkä edes jonkinlainen eivätkä kielet vouvaisi liikaa. Arvaus onnistuikin melko hyvin.
Tein kaulan vaahterasta. Standardikaularauta piti lyhentää sahalla ja säätöruuviin tehdä uudet jengat. Kaula on melko paksu, pyöreähkö, tarpeeksi leveä ja miellyttävä. Otelauta on ruusupuuta, kuten jo kerroinkin. Otelautamerkit ovat kiinalaista syömäpuikkoa, eli bambutikkua. Reikä otelaudan läpi, pikku pisara liimaa, syömäpuikko reikään ja poikki ja lopuksi hionta. Nopeaa ja vääräoppista! Liimailin sekalaisista leppälankkujen jämäpaloista kitaran rungon. Ajattelin maalata rungon surullisen mustaksi John Lennonin muistoa kunniottaen, mutta hiomavaihe paljasti puun olevan paljon kauniimpaa kuin osasin ajatella. Pintaan sivelinkin sitten nitroselluloosalakkaa. Selluloosalakka sopii hyvin minunlaiselleni hosujalle. Rankasti ohennettuna lakka kuivuu nimittäin niin nopeasti, että kun ehtii kitaran toiseen päähän niin alkuosa on jo kuiva. Jos lakkaat paljon, osta kallein sivellin, mitä kaupasta löytyy! Ei mene hermot karvojen kanssa ja jäljestä tulee hyvää. Suti on ikuinen, kunhan muistaa pestä sen huolella joka käytön jälkeen.
DeLuxe-kieltenpidin syntyy kun laittaa kaksi lattarautaa pinoon ja poraa muutaman reijän. Pari prikkaa väliin, koneruuveilla nippuun ja koko komeus runkoon kiinni.
Vain kuudella pituussäätöruuvilla varustetulla tallalla ei intonaatiota saa aivan täydelliseksi, siedettäväksi kylläkin. Telecasterin tallamikki on Straton keskimikin paikalla. Etäisyydessä häämöttää legendaarinen ALUbucker-mikrofoni. Pleksi on tietysti kaksikerroksinen alkuperäisen mallin mukaan.
Into ja kiire oli edelleen kova ja ratkaisut sen mukaiset. Tähän vehkeeseen laitoin Jazzmasterin tallan, koska tuo talla oli rakennushetkellä olevista huonoista vaihtoehdoista paras. Alkuperäisellä paikallaan Jazzmaster-talla kyllä toimii, mutta tässä kitarassa se osoittautui melko kaameaksi. Se rämisee ja rutisee. Jos kielen säätää matalalle, se ottaa tallapalan etu- tai takareunaan kiinni ja rutisee. Jos nostaa kielen ylemmäs, ottaa pituussäätöruuvi kieleen kiinni ja taas rutisee. Talla seisoo runkoon upotettavissa hylsyissä kahden terotetun ruuvin varassa, ottaa hylsyjen reunoihin kiinni ja rutisee. Tosiasiassa oikeasti rutina ei häiritse yhtään, vaan antaa voimaa sointiin, eikä sitä kuule, ennen kuin pistää korvansa melkein tallaan kiinni. Kysymys on taas kerran asenteesta. Päätin kuitenkin, että kakkosversioon täytyy saada kunnolla säädettävä oikea 12-kielisen talla.
Kielten ripustuksesta olen ylpeä. Sitä kehittelen vielä. Yritin löytää yksinkertaisen ja toimivan ja halvan ratkaisun. Laitoin kaksi lattarautaa päällekkäin. Välissä on sopiva rako, josta kielet pujotetaan. Tätä kehittelen ja teen vielä kromatun mallin.
Mikrofoniksi laitoin Jack&Danny Brothersin Telestä poistetun kaulamikin.
Erityisen ylpeä olen toisesta ”mikrofonista”, joka on ihan ikioma ALUbucker-patentti; langaton ja täysin hurinaton! Otin humbuckerin muovikehyksen ja leikkasin sen sisään sopivan alumiinilevyn palasen. Piirsin tussilla kaksi viivaa perinteiseen Rickenbacker Toaster -mikrofonin tyyliin. Tällainen ALUbucker soveltuu erittäin hyvin yösoittoon. Se ei vaadi vahvistinta eikä taatusti väritä soundia. Lisäksi tässä kaksitoistakielisessäni tämä plasebomikrofoni peittää mukavasti lievästi sanoen hieman väljäksi jyrsiytyneen kaulaliitokseni.
Nollanauha helpotti elämää. Nakuttelin otelaudan sahausuriin ensin kaikki varsinaiset nauhat, jotka sitten hioin ja kiillotin sekä viimeistelin päät. Lopuksi vasaroin nollanauhauraan samanpaksuista nauhaa sellaisenaan. Satulapala on tavallista akryyliä. Oli rentoa tehdä urat, kun ei tarvinnut mittailla uran syvyyttä.
Soittotuntumasta tuli tosi kevyt ja hyvä. Kaulan leveys on satulan kohdalla 51 mm ja kaulan päässä 61 mm. Nakkisormille on tilaa ja kieliparit ovat riittävän kaukana toisistaan ja kitara helisee mukavasti.
Kanaleipuri-logo on piirustusohjelmalla editoitu Rikulogo. Se on tulostettu tavalliselle paperille, paperi on laminoitu ja kiinnitetty kitaraan sinitarralla. Nollanauha antaa hyvän sustainin ja automaattisesti kevytsoittoisuuden. Satulapalan urien tulee olla tietenkin juuri oikean levyiset, mutta kolojen syvyyden nysvääminen nollanauhaa käytettäessä ei ole läheskään niin dramaattista kelloseppähommaa kuin luusatulaa tehtäessä.
Jatkoa seuraa
Kakkosversiokin on jo valmis. Soitin sillä yhden jo yhden keikankin. Taikuri hämmästyi itsekin, kun kitara pysyi täydellisessä vireessä kolmen setin ajan! Kakkosversion skaala on 24-tuumainen, eli yhtä nauhaa lyhyempi kuin tavallinen Strato (ykkösnauha=nollanauha). Amerikanpelin rungon alkuperäiskokoa pienensin 5% ja tein tähänkin kitaraan oikean käden alle rungon yläreunaan reunan pyöristyksen stratotyyliin. Millbrook Musiikista löysin siihen kunnon 12-kielisen tallan ja intonaatio on täydellinen.
Takaosassa on ykkösversiokitaran kaunein kohta. Ruskean keskellä oleva puu on vaaleaa ja ihan lahoa. Taustalla näkyy isoveli. Sen pintakäsittely on tehty pelkällä Danish Oil -kiinanpuuöljyllä. Kokeilin sitä ensimmäistä kertaa tähän kitaraan ja tulos on niin kaunis ja hyväntuntuinen, että lakkasiveltimeni on nyt myytävänä.
Mikkeinä on Telecasterpari, joka toimii moitteettomasti. Muusikkoystäväni ovat sanoneet, että kitaran action on kevyempi kuin monessa kuusikielisessä ja ystäväni eivät tavallisesti valehtele!
Kirjoitushetkellä on 24-tuuman kolmosversio työn alla. Laitan siihen kaksi humbuckeria, jotka voi kytkimellä jakaa yksikelaisiksi ja vaiheita voi vemputella. Luulisin, että silloin olen hyvin lähellä sitä 12-kielistä kitaraa, jonkalaista olen aina halunnut: leveäkaulaista, tukevaa ja pitkän sustainin omaavaa KEVYTSOITTOISTA peliä... haa.
