Arto Tuunela – musiikkia irti ajasta ja paikasta

Palvottua ja palkittua poprockia päästelevän Pariisin Kevään sieluna hohtaa Arto Tuunela. Mies noudattaa sekä biisinteossa että tuotannossa yhä omia metodejaan ja dogmiaan, mutta myös vastuunjako löytyy nykyään keinovalikoimasta. Tämä haastattelu luotasi tuntoja loppuvuodesta 2015.

Yhden miehen projektista ja vuoden 2008 Meteoriitti-levystä kuusihenkiseksi keikkasuosikiksi ja viisi albumia julkaisseeksi radiosoittojyräksi kasvanut Pariisin Kevät viettää parhaillaan hiljaiseloa. Huhtikuisen Musta laatikko -albumin tiimoilta soitettiin kevään, kesän ja syksyn mittaan kunnon rupeama hurmiollisia konsertteja.

Uusien biisien hiipiessä pikku hiljaa mieleen on Arto Tuunelan hyvä katsoa bändin keulakuvan ja biisinikkarin ominaisuudessa olkansa yli ja arvioida uusimman kiekon tekoon liittyneitä ratkaisuja sekä uusia avauksia.

Rento, omaa aikataulua noudattava tekeminen on muuttunut Pariisin Kevään kohdalla askel askeleelta tavoitteellisemmaksi. Selkeä merkki tästä oli 36-vuotiaan Tuunelan halu kokeilla tuoreimpien pitkäsoittojen välissä ripeämpää aikataulua.
– Prosessi käynnistyi keväällä 2014. Minua alkoi pian Jossain on tie ulos -levyn ilmestymisen jälkeen vaivata tunne, että nyt pitää tehdä äkkiä biisejä, Arto avaa.

– Ja niitä alkoikin tulla. Alkukesästä kävin varovasti juttelemaan bändille, että mitä jos seuraava levy tulisi jo vuoden päästä. Aikataulu oli tiukka, mutta päädyimme yrittämään. Ja homma tosiaan lähti ihan siitä, miten minuun iski pakonomainen tarve tehdä musaa. Vaihtoehtoja ei ollut.

Kahdella levyllään kultakantaan päässeen orkesterin toiminnalle tyypillinen ja etenkin sen liiderille ominainen luovuutta ruokkiva odottelu, pyörittely ja miettiminen eivät tuntuneet sopivan sapluunaan.

Tuunela puhui Pariisin Keväässä kitaraa soittavan ja Rubikin keskushahmona alun perin laajemmin tunnetuksi tulleen Artturi Tairan toiseksi tuottajaksi, mikä sopi kaikille. Näin mies myös vapautti itselleen aikaa hyväksyä CMX:n Mesmeria-levyn tuottajan pesti.
– Teimme kappaleita eteenpäin keikkojen ohessa ja poikkesimme jossain vaiheessa soittamassa niitä levy-yhtiössä. Viime syksynä alkoi näyttää siltä, että suunnitelma saattaisi toteutua. Kun minä lähdin CMX-hommiin, Artturi jatkoi demojen työstämistä.

Vaikka tahti oli rivakka jo muutenkin, halusi levy-yhtiö kiristää aikataulua yhden asian suhteen.
– Sinkku tarvittiin valmiiksi reilusti muuta matskua aiemmin. Joten heti kun sain CMX:n valmiiksi lokakuussa, menimme tekemään Haamupuhelun. Seuraavaksi jatkoimme demojen parissa Artturin kanssa ja lähes koko tammikuun bändi vietti studiossa.

Kokeilu meni putkeen, ja Arton mielestä Musta laatikko kuulostaa paremmalta kuin yksikään orkesterin muista julkaisuista.
– Paljolti onnistuminen johtui hyvistä valmisteluista. Ennen olemme luottaneet aika tavalla siihen, että kunhan vain starttaamme äänitykset, valmista kyllä tulee. Tämän session kohdalla demot ja sovitukset tehtiin hyvinkin valmiiksi eli lähtötilanne oli toinen. Olenhan minä toki jokusen demon elämäni aikana jo ehtinyt tehdä, mutta ote oli kaikkiaan määrätietoisempi. Mentiin eikä meinattu.

Uudessa mallissa avain oli luottamus ja vastuunjako.
– Oli hienoa lähteä levyn tekoon siltä pohjalta, että kaikki ei ole minun varassani. Tieto ja tunne siitä, että homma etenee, vaikka itsellä tuleekin väliin muuta, oli vapauttava. Sain tekemiseen ekstrapykälän ja varmuuden siitä, ettei yksikään valmis raita aiheuta mitään ”Tästä olisi saanut vielä vähän tykimmän” -vajareita. Mutta sen se otti, että muutama biisi todella purettiin osiin ja kasattiin uudestaan.

 

Lauluja moniajona

Tuunelan biisintekotyylistä löytää vedenjakajan, jonka havaitsee vaikka ei hänen ja yhtyeen historiaa niin tarkasti tuntisikaan. Rytmiikan käsittely muuttui kolmosalbumin kohdalla luomumpaan suuntaan.

Kaikki on satua tehtiin loppuvuodesta 2011 uudessa tilanteessa. Lauluntekijä oli koonnut Meteoriitin ja Astronautin (2010) jälkeen ympärilleen Tairasta ja vanhasta aseveljestään Ilari Kivelästä sekä Jussi Hietalasta, Antti Poudasta ja Reko Ahosta pätevän työryhmän, jonka ”bändiytyminen” oli käynnistynyt puolitoista vuotta aiemmin Ilosaarirockin lavalta. Arton jo siihen asti göstasundqvistmaisista melodioista ja melankolisista, usein Radioheadiin viittaavista harmonioista kiitelty ilmava poprock soi kolmosalbumilla entistä rehevämpänä ja rytmisesti oivaltavampana.

Äänessä on oikea bändi, ei studion nurkista projektiluonteisesti hät’hätää lauteille luudittu kokoonpano. Tekijä kertoo, miten kaikki tapahtui.
– Rumpukoneen käyttö oli minulle niin pitkään niin tavallista, että ihan jo irrottautuminen siitä… tai sanotaan uusi suhtautuminen siihen… tuntui jännältä. Noista ajoista astihan meillä on ollut usein konetta ja liverummutusta päällekkäin. Molemmat äänitetään ja lopullinen balanssi syntyy vasta miksatessa. Kunkin biisin hengen mukaan.

Tässä lausunnossa kaikuu Arton tekemistä alusta asti leimannut harkittu sattumalle antautuminen. Onnekkaiden virheiden armoille on toisinaan hyvä heittäytyä edelleen, vaikka uusin albumi tehtiinkin jämpteissä merkeissä. Myös kieli poskessa -malli on edelleen työkalupakissa.
– En ole enää pitkiin aikoihin skagannut niin sanottujen virheiden puolesta. Mutta en silti tarkoita, että levynteko olisi jotenkin huoletonta. Kyllä minulta menevät yöunet yhä aika useinkin näissä merkeissä, Tuunela pohtii.
– Juttu on aika ristiriitainen. On hankala yrittää tietoisesti olla kelaamatta jotain, minkä kelaamista ei voi välttää.

Oikeiden asioiden odottelu on Pariisin Kevään moottorin metodissa yhä elintärkeää. Artolla ei ole uuden rupeaman alussa vieläkään tarkkaa ennakkokäsitystä siitä, mitä kohti kuljetaan.
– Minulta on kysytty haastiksissa usein ”miten biisi syntyy?”, mutta en osaa vastata. Sen tiedän, että vaikka demojen äärellä iskisi aivan hirveä ”vittu, nämä eivät valmistu ikinä” -fiilis, homma kyllä etenee tekemällä. On tärkeää touhuta niiden biisien parissa, koska silloin idiksiä alkaa tipahdella.

Albumeista pitävänä miehenä Arto on uransa varrella lähes ehdollistunut siihen, että luomisvaiheessa biisejä on kesken monta päällekkäin.
– Itselle toimii, että on joku kokonaisuus työn alla.

Mutta vaikka varsinaista sitovaa teemaa ei olisikaan ja ajatukset kappaleista risteilisivät vuolaammin, kun keskeneräistä on käsissä isompi massa, pitää jostain aina aloittaa.
– Ihan alussa on kiva vain ottaa kitara käteen, löytää mukava melodiakulku ja äänittää se puhelimeen. Kun niitä on siellä joku 30, tulee vastaan se kysymys, että olisikohan tuossa jo levyn ainekset. Raakileita alkaa käydä läpi ja huomaa, että vajaa puolet on minkään arvoisia ja niistäkin ehkä viisi oikeasti kehityskelpoisia.

Prosessi jatkuu itseään ruokkien lisää tekemällä, ja kova itsekritiikki myllyttää luonnoksia.
– Seuraavaksi teen 30 aihiota lisää. Niistäkin ehkä viisi pääsee jatkoon. Samalla huomaan, että ekasta satsista valitsemani viisi ovatkin ihan paskoja, mutta jotkin toiset viisi kelvollisia. Alkuvaihe on loputonta vatkaamista ja eteneminen pirun työlästä. Kunnes jossain vaiheessa fiilis aihioista muuttuu jollain tavalla hyväksi. Lopulta jostain idiksestä saattaa jäädä vain yksi rivi ja toisesta yksi melodianpätkä, mutta niin se menee. Suurin osa on… yksinkertaisesti huonoa. Se kuuluu asiaan.

 

Painottomuuden viehätys

Pienestä pitäen omissa oloissaan hyvin viihtynyt Tuunela seuraa kummastellen sitä nykymaailman ärsyketulvaa, jonka sisällä ihmiset vapaaehtoisesti uivat.
– Koska minulle ei ole koskaan ollut ongelma viettää aikaa itsekseni, kauhistelin jokin aika sitten artikkelia ihmisten kärsimättömyydestä. Jutussa kerrottiin, että jos mitään tekemistä ei ole ja virikkeeksi annetaan yhdeksän voltin patteri, hälyttävän moni alkaa antaa sillä kieleensä sähköiskuja. Ettei tulisi tylsää! Ihan sairasta. Eihän itsensä kanssa oleminen aina helppoa ole, mutta eikö tuo ole vähän liikaa?

Arto sanoo keskittyneensä jo jonkin aikaa tietoisesti siihen, että olisi seurassa aidosti läsnä.
– Olen sulkeutuva tyyppi, ja toisinaan yllätän itseni jostain porukasta omista oloistani. Sellainen on tylsää. Täytyy osata olla itsekseen, kun on itsekseen. Ja seurassa, kun on seurassa. Ja tajuta, ettei yksin olemisella ole mitään tekemistä yksinäisyyden kanssa.

Kuvaan Pariisin Kevään sielusta sopii erinomaisesti, että mies on todennut aistiärsykkeet minimoivassa kelluntatankissa käymisen hyväksi keinoksi ottaa etäisyyttä. Totta kai ajan ja paikan tuolle puolen kappaleissaan usein haikaileva ja pääseväkin biisinikkari viihtyy juuri nämä tekijät arkielämästä hämärtävässä tilassa.
– Meditaatiota en ole kokeillut, ja korvien välissä vellovaa mökää voi hiljentää monin keinoin, mutta ainakin minulle painovoiman poisto toimii. Saan tankissa vahvan toismaailmaisen tunteen. Jos löytyy keino, jolla buutata itsensä, minä olen mukana! Pari kertaa sitä on nyt tullut kokeiltua, viimeksi Mes-me-rian valmistuttua. Tuntuu hyvältä laskeutua kehonlämpöiseen veteen korvatulpat korvissa. Ei näe mitään eikä kuule muuta kuin oman kehon äänet. Pulssista on aluksi hyvinkin tietoinen, mutta aika pian kehotietoisuus hälvenee. Ei se kohdussa oleminen varmastikaan ole huono vertaus. Tankista noustessa on hyvä, rentoutunut olo. Vähän kuin etelän-loman jälkeen.

Tuunela virkistyy päästessään tyhjyyteen mietteidensä kanssa, mutta hämmästelee sitä, miten vähän kokemus vaikuttaa ajantajuun.
– Siellä tuntuu, kuin olisi loputtomassa aukeassa tilassa. On aikaa todella havaita ajatuksensa tai vaihtoehtoisesti vaikka vähän torkahtaa. Tässähän ollaan itse kukin vähän roskia tuulessa, välillä on tyynempää ja välillä myrskyää, joten minua kyllä kiinnostaa, miten omaan oloon voi vaikuttaa. Pystyyhän sitä toki vaikka juoksemaan itsensä läkähdyksiin, mikä on sitten se toinen ääripää, mutta tankki on ainakin toistaiseksi toiminut kohdallani parhaiten tässä funktiossa. Toisaalta, ilmeisesti ainakin minuun on iskostunut hyvä ajantaju, koska sovitun hetken koittaessa olen kummallakin kerralla alkanut jo uumoilla, että kohta tämä on ohi. Sisäinen käsitys tunnista on aika tarkka.

Vaikka tankissa käymisen pääasiallinen tarkoitus onkin tyhjentää mieli, syntyy myös aistiärsykkeistä vapaassa tilassa ideoita. Tässä Arto ei näe mitään kielteistä.
– Jos lupaava ajatus on tullakseen, hyvä! Luovuus ei kysy sopivaa hetkeä, eikä ole ikinä huono juttu, jos saa hyvän idiksen. Olen toistaiseksi käynyt tankissa vain aika puhki kuluneissa fiiliksissä, mutta jos sinne menisi rennompana, vaikutus voisi olla toinen.

Tuunela ei pelkää, että toistuvat vierailut tekisivät kokemuksesta triviaalin. Otollisemmissa oloissa hän jopa saattaisi harkita oman kelluntatankin hankkimista.
– Jos minulla olisi oma talo ja siinä kellari, mikä ettei. Tankki on ehkä niitä harvoja asioita, joissa laatu ja määrä eivät sulje toisiaan pois tai ole… janan eri päissä. Kysehän on siitä, pystyykö elämäänsä ottamaan säännöllisiä asioita, jotka tuntuvat kerta kerran jälkeen juhlavilta. Kyllä sellaisiakin on. Ehkä tankki kuuluu niihin.

 

Haltioitumista, ei analyysia

Nyt kun Mustan laatikon julkaisusta on puolisen vuotta ja paljon hyviä keikkoja, nousee välitilinpäätöksen kantavaksi teemaksi jatkuvan muutoksen haku ja ylläpito.

Kuten Arto huomioi, viisi vuotta on bändille lyhyt ikä. Pariisin Kevät on vaiheessa, jossa rutinoituminen ei ole päässyt kangistamaan, mutta monet tilanteet eivät enää ole uusia.
– Huonojen rutiinien ja maneerien välttäminen biisinteossa on tarpeellista ja sitä mallia pitää pyrkiä soveltamaan muuhun toimintaan. Tarvitaan voimakasta nahkojen luomista ja murhaavaa itsekritiikkiä. Monesta saattaa olla houkuttelevaa yrittää toisintaa juttua, jolla on isommalle jengille breikannut, mutta se johtaisi luovan prosessin tyrehtymiseen ja musan tekoon pelkällä järjellä. Ja seuraavaksi tärkeimmät hyvyyden ja huonouden kriteerit perustuisivatkin vain myyntilukuihin ja soittolistamenestykseen. Saman tien voisi antaa päätäntävallan tekemisen suunnasta muille.

Tärkeää on korvien auki pitäminen ja vaikutteiden kerääminen. Tuunela osaa kuulemma yhä ottaa vaikkapa radiosta vastaan tulevan uuden musan musana ilman, että alkaa sekä biisinteon että studiotyön ammattimiehenä palastella sitä osiin kirurgin tavoin.
– Diggaan lumoutua musiikista, haluan päästää hyvät biisit ihon alle ja vältän liikaa analyysiä. Pohdinta käynnistyy huonojen juttujen äärellä. Jos koen kuunnellessa, että hyvät ainekset on jotenkin tyritty, alan miettiä. Hienointa on törmätä biisiin, joka on niin kova, ettei sen tarvitse välittää vastaanotosta paskaakaan. Sellaisia itsekin haluaisin osata tehdä. Minulle ydin on musiikista haltioituminen.

Tuunelan mukaan biisit vaikuttavat optimitilanteessa kuulijasta spontaaneilta. Ja nostattavat tekijässä voittajafiiliksiä.
– Olisi hienoa, jos kuulijalle tulisi illuusio, että joku on tuosta vain polkaissut nipun kovia biisejä, ja bändi vetää niitä kuin viimeistä päivää. Mikä on tietysti ainakin sen tekemisen osalta harvoin totta, mutta ei mahdotonta. Ja silti… vaikka hakkaisin jotain biisiä monta kuukautta ja kuulisin sen satoja kertoja, haluan että valmistuessa kädet nousevat ilmaan. Kuulostan nyt joltain juhla mokka -mainokselta, mutta niin asia on.

Loppuvuodesta aikaa on vienyt ja vie toistaiseksi verhon takana pidettävä duohanke, josta mies on innoissaan. Myös Pariisin Kevään padassa kuplii jo.
– Muun tekeminen ei ole Pariisin Keväältä pois, etenkin kun saan noudattaa omia aikataulujani. Kaikenlaisen vuoropuhelun ylläpito ruokkii luovuutta. Minuun vetoaa aina se, että innostutaan porukalla jostain.

Tämä on pätenyt Arton kaikissa toimeksiannoissa.
– Myös tuottaminen näyttäytyy fiilispohjaisena touhuna. On siistiä toimia sokkona ja tähdätä tekemisen alussa noin vuoden päähän. Silloin voi kuunnella musaa, katsella kansia ja suhtautua valmiiseen tuotokseen lähes vieraana asiana.

Nuorallatanssia kontrollin ja kaaoksen välissä ylläpitää liikkeessä pysyminen.
– Vaikka olenkin saatanan ylpeä Mustasta laatikosta ja pidän sitä parhaana juttuna, jota olen ollut tekemässä, kaikki vanhat mallit olisi nyt hyvä heittää roskikseen. Haluan katsoa kuviota uusin silmin. Tätä levyä valmisteltiin tarkasti, ja nyt viehättää mieluummin kirveellä veistely ja luonnosten raapustelu. Tahdon pois turhan sofistikoituneesta ilmaisusta… salonkikelpoisuudesta. Mutta se on tämän hetken fiilis, huomenna tai ensi viikolla tai ensi kuussa voi olla eri ääni kellossa.

Ajan kuluminen ja Mustan laatikon merkeissä keikkailu on myös asettanut sen materiaalin uuteen asentoon vanhan tuotannon rinnalla.
– Usein kun uuden levyn jälkeen kasataan keikoille biisilistaa, vaikuttavat monet vanhat rallit vähän väljähtäneiltä. Tuntuu, että uuden levyn voisi soittaa kokonaan ja vanhoja vain pari sekaan. Mutta syksyn keikkojen alla oli tullut sen verran etäisyyttä, että ne kaikki olivat vain biisejä. Makea fiilis, saatoimme vain aika levollisesti asetella ne omat fazerin parhaat oi-keaan suhteeseen.

Lopuksi Tuunela tunnustaa olevansa uuden albumin valmistuttua usein ”rikki ja jotenkin sijoiltaan”, mutta tunne hälvenee ajan kuluessa.
– Nyt potikat takaraivossa ovat taas siirtymässä biisintekoasentoon. Minulle tekee hyvää pysyä vähän varpaillaan omassa itsessäni, vaikka se käy hetkittäin kuluttavaksi. Mutta on lohdullista huomata, miten oman epävarmuuden päälläkin voi mennä eteenpäin ihan huoletta, takki auki.

 

 

•••

Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 6/2015Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.

Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. 
Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.


Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.

 

 

09.04.2017
|
Teksti: Petri Silas | Kuvat: Tommi Posa

Artikkelit / Haastattelut

Tekninen toteutus: Sitebuilders Finland Oy