Uumajalaiset kaksoset kokosivat vuosien varrella kokoelmaksi 300 arvokasta vintage-kitaraa. Fender, Gibson, Gretsch… eli amerikkalaista kulttuurihistoriaa parhaimmillaan. Uumajan kitaramuseossa on nähtävää!
Michael ja Samuel Åhdénin kitaramuseo merenkurkun länsirannalla sijaitsevan Uumajan keskustassa hämmästyttää koollaan ja komeudellaan. Vanhan Vasaskolan-rakennuksen koko kolmas kerros on omistettu heidän 40 vuoden aikana keräämilleen vintage-kitaroille. Rakennus on myös muutenkin hienosti populaarimusiikin ympärille suunniteltu kompleksi: Alakerrasta löytyy rockklubi Scharinska, keskikerroksesta taas ravintola ja 4Sound-ketjun musiikkiliike.
Åhdénin veljekset ovat ilmestyneet aika lailla puskista kitara-entusiastien tietoisuuteen tämän vuoden aikana. Kokoelman julkistaminen Uumajan EU-kulttuuripääkaupunkivuoden aikana on taatusti osaltaan taannut medianäkyvyyttä – esimerkiksi BBC on käynyt paikalla, ja jopa Financial Times on noteerannut veljesten elämäntyön.
Arjen säästäväisyys auttaa
Vaikka saavutus on noteerattu jopa Euroopan johtavassa bisneslehdessä, eivät Åhdenit ole varakkaita liikemiehiä. Sen sijaan he olivat ennen museon avaamista työskennelleet tavallisissa työpaikoissa koko elämänsä; toinen musiikkikaupassa, toinen arkistonhoitajana. Kysymyksessä on nykyään taloudellisesti arvokas kokoelma, joten herää luonnostaan kysymys: miten ihmeessä?
– Me emme ole koskaan matkustelleet kovinkaan paljon, emme esimerkiksi ole käyneet Yhdysvalloissa tai Englannissa. Kaikki lähti oikeastaan siitä, että isoisällämme oli taksifirma, jossa kaikki autot olivat amerikkalaisia; toisaalta isoäitimme vei meitä aina kesäisin erilaisiin huutokauppoihin, joista hän osti kaikenlaista tavaraa. Niinpä totuimme olemaan lapsena vanhojen tavaroiden ympärillä, Samuel muistelee tomistossaan museokerroksessa.
Kiinnostus kaupantekoon ja amerikkalaiseen kulttuuriin on siis opittu jo lapsena. Toisaalta kokoelman karttuminen selittyy paljon myös tavallisen arjen säästäväisyydellä. Paitsi että säästetty on matkustelusta, niin myös muusta.
– Vanhat farkkukuteet ja bootsit riittävät meille; vaatteet löydämme usein kirpputoreilta. Lisäksi olemme nuoruudesta lähtien soittaneet jatkuvasti keikkoja viikonloppuisin, ja kaikki niistä ansaitut rahat on säästetty. Kun säästäväisyyden ohella osaa vielä keskittää tavoitteensa tiettyyn kohteeseen, tämä onnistuu, Samuel toteaa.
Veljekset kasvoivat 1960-luvulla Beatlesin ja Rolling Stonesin musiikin tahdissa, mutta sähkökitaran tärkeyden he oivalsivat John Mayall Bluesbreakersin Beano-albumin avulla: Eric Claptonin kitarointi tuolla levyllä oli alkupiste sille, mikä on kulminoitunut nyt kitaramuseoksi.
– Aluksi emme edes tienneet millä kitaroilla idolimme soittivat, mutta se selvisi kun aloimme lukea Melody Makeria ja sittemmin 1970-luvun alussa Guitar Playeria, Samuel muistelee.
Lumipallo lähti vyörymään pikkuhiljaa itsestään omien idolien käyttämien kitaramallien hankkimisesta, eikä tarkoitus sinällään ollut keräillä soittimia.
– Clapton innosti meitä hankkimaan vastaavan Les Paulin, Hendrixiä kuultuamme halusimme Fender Stratocasterin. Kun Clarence White soitti B-Bender Telecasteria Byrdsissä, hankimme tietysti sellaisen. Pikkuhiljaa ymmärsimme myös sen miten paljon soundi tuli kitaroiden ohella vahvistimista.
Tukholman ”kreikkalainen” astuu kuvioihin
Halkan’s Rockhouse, tuo perinteikäs kitarakauppa Tukholman kauniilla Södermalmilla oli jo 1970-luvun alussa ruotsalaisten kitaraintoilijoiden ja nimenomaan arvokitaroista kiinnostuneiden mekka. Siellä Åhdénitkin ensimmäisen kerran pääsivät selaamaan Gibsonin ja Fenderin katalogeja, ja niiltä sivuiltahan se Claptonin Beano-albumilla käyttämän kitaran mallikin selvisi. Toki veljesten ensimmäinen sähkökitara oli Hagström, mutta puolen vuoden odotuksella avautui mahdollisuus ostaa Halkanilta oikea käytetty Les Paul.
– Nykyään ihmiset eivät käsitä, miten vaikeaa Skandinaviassa oli 1970-luvun alussa saada käsiinsä käytetty Gibson Les Paul. Ennen Beatlesia ja Rolling Stonesia sähkökitaroita soittivat etupäässä jazz- ja countrymuusikot. Oikeastaan vasta tuo John Mayall -levy teki lankkusähkökitarasta todellisen soolosoittimen suuren yleisön silmissä.
Vielä 1970-luvun alussa veljekset omistivat vain muutaman kitaran. Kaikki muuttui seuraavan vuosikymmenen alussa, kun heitä lähestyi Halkanin kaupan ulkopuolella mies, joka esitteli itsensä nimellä ”kreikkalainen”.
– Hän ehdotti, että meidän kannattaisi ostaa kitaroita suoraan häneltä. Ymmärsimme heti, että hän on kaupan vintage-kitaroiden toimittaja. Olimme asiasta hissun kissun, sillä se merkitsi meille samaa kuin löytäisi kultaa Alaskasta.
Tämä ”kreikkalainen” reissasi jatkuvasti Ruotsin ja Yhdysvaltojen väliä, koska sai ilmaisia lentoja lentoemäntä-ätinsä avulla. Niinpä veljesten kokoelma karttui nopeasti. Hämmästyttävintä tässä liikesuhteessa oli se, että se perustui täydelliseen luottamukseen osapuolten välillä. Maksu suoritettiin sitä mukaa kun jälleenmyynnistä kertyi rahaa.
– Kerran 1980-luvun alussa ajoimme Tukholmaan ja otimme häneltä kerralla kyytiin 43 Fenderin, Gibsonin ja Gretschin kitaraa. Enempää ei autoon mahtunut. Me emme heti maksaneet hänelle mitään, eikä edes sopimusta ei tehty; pieni ennakkomaksu ja kädenpuristus riitti. Veimme kitarat kotiin, myimme niistä 38 ja pidimme viisi parasta itsellämme. Ne todella kalliit kitarat, kuten Broadcasterit ja Flying V:t me rahoitimme pankkilainalla: vanhempamme kiinnittivät talonsa lainan takaukseksi, Samuel muistelee. Hän tarkentaa, että heidän omaan myyntistrategiaansa kuului lupaus ostaa kitara takaisin, jos asiakas halusi siitä joskus luopua; tämä kuvio toistui usein.
Itse ”kreikkalainen” jää tässä tarinassa mystiseksi hahmoksi. Edes veljekset itse eivät koskaan saaneet tietää hänen oikeaa nimeään. Kaverilla oli kuitenkin huvila Kreikassa, ja siellä hän oli tavannut David Gilmourin. Tätä kautta hänelle aukenikin mahdollisuuksia ostaa tunnettujen muusikoiden instrumentteja. Niinpä myös Åhdeneille tarjottiin Gilmourin Fender Broadcasteria, mutta sen hinta oli jo liikaa.
Kitara voi olla myös jonkun taulu
Se, että veljesten kokoelma pysyi piilossa näin pitkään johtui siitä yksinkertaisesta syystä, ettei heillä ollut varaa vakuuttaa kitaroita. Niinpä kitarat pysyivät visusti varastoissa ja kokoelman näki vain muutama luotettu ystävä, lukuunottamatta pientä näyttelyä Tukholmassa noin 10 vuotta sitten.
Huomattavaa on myös, että Åhdenit kartuttivat kitarakokoelmansa ennen eBay’n aikakautta, jolloin kaikki kävi hitaammin. Toisaalta 1980-luvulla vintage-hinnatkaan eivät olleet paisuneet siihen kuplaan, mihin ne 1990-luvun alusta lähtien kehittyivät; tämäkin kupla puhkesi Yhdysvaltojen talouden mukana ja pahimmillaan hinnat jopa romahtivat.
– Emme ole ostaneet tärkeitä kitaroita 1990-luvun alun jälkeen, hintataso kävi meille liian korkeaksi. Financial Times onnitteli meitä onnistuneesta sijoituksesta, mutta emme me ajattele vanhoja kitaroita sijoituksena; keräilemme rakkaudesta kitaroihin ja soitamme näillä kitaroilla keikoillamme. Vintage-kitaroiden hinnanlasku on vain hyvä asia, koska nyt meillä on varaa ostaa niitä lisää, Samuel toteaa.
Yksi vintage-kitaroiden auktoriteetti, Mandolin Brothersin omistaja Stan Jay arvelee (Riffi 2/2013) vanhojen sähkökitaroiden hintojen nousseen Yhdysvalloissa niin paljon, koska esimerkiksi Wall Streetillä rikastuneet halusivat juuri saman aikakauden kitaroita, joilla nuoruutensa idolit soittivat. Samuel tunnistaa myös Ruotsista samankaltaisen ostajaryhmän:
– Ruotsissa he olivat pankkiireja ja muita liikemiehiä. Pohjoismaissa näitä henkilöitä oli noin 300 ihmisen joukko. Michael keskusteli kerran yhden sijoittajan kanssa, joka osti paljon Custom Shop Les Pauleja. Tuo henkilö oli samaa ikäluokkaa meidän kanssa ja halusi juuri niitä instrumentteja millä nuoruutemme idolit soittivat. Hän sanoi ostavansa taulujen sijaan kitaroita, koska tykkäsi katsella niitä. Ymmärrän vallan hyvin miksi kitarat ovat joidenkin taidetta, eikä se ole huono asia, Samuel toteaa lopuksi.
Lisätiedot: Guitars – The Museum
Museo löytyy osoitteesta: Vasagatan 18–20, Uumaja.
•••
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 5/2014. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä juttuja julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
