Heikki Tikka ja Eeva Koivusalo ovat soittaneet enempi vähempi satunnaisesti yhdessä jo parikymmentä vuotta, ja tiet ovat kohdanneet muunmuassa Maritta Kuulan, Jiri Nikkisen, J. Hearthill Trion, Akimowskaja Sisters and Brosin, Kerkko Koskisen, Fat Bulletsin ja jutun kirjoitushetkellä aktiivisimman Fabulettesin riveissä.
Näistä neljässä viimeiseksi mainitussa on ollut mukana myös tämän jutun aluksi ääneen pääsevä Miikka Paatelainen.
– Eevan ja Heikin kanssa soittamisessa on hyvää, ettei tarvitse paljoa vilkuilla taakse. Heissä on se mukava piirre, että kun pitää ladata, niin ne myös lataa. Soitossa ei ole limittereitä. Noiden kahden kanssa soittaminen on harvinaisen helppoa. Heidän soittonsa vaikuttaa myös mun soittoon. Se on hyvin inspiroivaa. Vaikka Heikki tuskin ikinä soittaa samoja fillejä, on niitä aksentteja oppinut lukemaan. Siinä on joku telepaattinen yhteys, kertoo parin kanssa miltei yhtäläiset kaksikymmentä vuotta soittanut Miikka Paatelainen.
Soittajien ominaisuuksia tiedustellessa ei superlatiiveista ole puutetta.
– Eeva on soittajana aivan käsittämätön. Hän soittaa todella svengaavia ja mielikuvituksellisia linjoja. Rohkeaa soittoa, jossa ei ole myöskään limitteriä.
– Heikki on hyvin innovatiivinen rumpali. Mun vaimo sanoo, että Heikki lyö ylöspäin. Sillä on irtonainen svengi. Hänen tuottajataustansa näkyy siinä, että hän on erittäin tarkka ja kyseenalaistaa paljon asioita. Ei halua mennä sieltä missä aita on matalin.
Basisti soittaa urkuja ja rumpali kitaraa?
Parin yhteinen soittotaival alkoi 1980/90-lukujen taitteessa Akimowska-jan riveissä. Kumppanukset olivat toisilleen tuttuja asuttuaan samoilla kulmilla.
– Yhdessä soittaminen oli luonteva seuraus siitä. Me ollaan päädytty soittamaan enemmänkin ystävyyden kuin jonkun bookkaamisen kautta. Joku tarvitsi soittajan ja kaveria oli helppo ehdottaa, kertoo Eeva.
– Heikin soittotapa oli miellyttänyt pitkän aikaa, joten lähdin mielelläni mukaan.
Soittajat olivat jo tätä ennen tutustuneet keikkalavoilla, Eeva Se-yhtyeen ja Heikki Nartun riveissä. Koivusalo kertoo koko Narttu-yhtyeen yöpyneen heillä jonkun Jyväskylän keikan yhteydessä. Empaattinen Eeva halusi tarjota bändille hieman sivistyneempää majoitusta jonkun hiihtomajan sijasta.
Akimoskajaa seuraava pysäkki oli J. Hearthill Trio. Heikki muistelee että bändiä kaiholla.
– Siinä bändissä oli ideaa. Harmi että se loppui. Eeva soitti bassoa ja toisinaan Farfisaa. Mä soitin rumpuja ja välillä kitaraa. Silloin rumpukone puksutti taustalla. Se oli hauskaa. Harmi että keikkailu oli niin rasittavaa. Se matkustaminen ja roudaaminen. Ja pienelle jengille soittaminen.
Svengin metsästys
Tämän jälkeen vuorossa oli parin merkittävin yhtye Fabulettes, jonka tyylinä on 1960–70-luvun soul. Harvinaista kolmen naislaulajan liidaamassa yhtyeessä on, että heidän musiikissaan ei ole havaittavissa minkäänlaista skandinaavista jauhonaama-sivumakua. Yhtyettä silmät kiinni kuunnellessaan on helppo kuvitella itsensä johonkin memphisläiseen klubiin.
– Fabulettes oli uusi juttu meille kummallekin. Yhdessä opittiin soittamaan svengimusaa. Sitä ennen oltiin soitettu jäykempää hommaa. Rokkia ja punkia. Sai hyvää koulutusta aiheesta, kun etsittiin materiaalia bändille. Käytiin hirveästi musaa läpi. Sieltä se rentous ja svengi alkoi hiljalleen löytyä, Heikki muistelee.
Oikeanlaisen grooven ja rentouden löytymiseksi tehtiin ihan konkreettistakin työtä. Heikki kertoo laskeneensa jakkaraa alemmaksi ja ryhtynensä kirjaimellisesti nojaaamaan taakse.
– Mä muistan Fabulettesin ekan keikan. Ei svengannut yhtään. Homma alkoi kuitenkin kehittyä nopeasti. Meillä oli klubi Hot Tomatossa (edesmennyt ravintola Helsingissä). Vedettiin ”Beatles ja Hampuri” -pohjalta keikka viikossa, kolme settiä illassa. Ja koko ajan katsottiin uusia biisejä.
Fabulettes siis tarjosi hyvää koulutusta. Yhteissoiton kannalta hyvin tärkeä ja opettavainen jakso oli myös parivaljakon seuraava juttu, Linnunradan Pianobaari -niminen musiikkiohjelma, jota esitettiin YLE:llä vuosina 1998–99. Bändinä oli Fat Bullets, istrumentaaliversio Fabulettesista.
– Silloin treenattiin määrällisesti paljon. Oli paljon harjoituksia ja studiopäiviä. Vieraina oliva muunmuassa Kari Tapio, Muska, Katri Helena, Dave Lindholm, Tuomari Nurmio, Anna Eriksson, M.A. Numminen jne… Ideana oli että jokainen artisti esittäisi jonkun oman ja jonkun vieraan biisin. Itse säädettiin niitä biisejä. Kappaleen piti sopia sille kombinaatiolle, Eeva muistelee.
Solistien kanssa homma toimi ongelmattomasti, vaikka esimerkiksi Dave (Lindholm) ei ollut kauhean innostunut kun ehdotimme hänelle ”Kaikki menee seinään” -biisiä, Heikki kertoo ja jatkaa:
– Biisit oli hyvin tsekattu ja nää solistithan oli semmosia tyyppejä, ketkä on tottuneet hyppäämään kelkkaan.
– Muistan kun Vieno Kekkonen, Pirkko Mannola ja Brita Koivunen olivat meillä vieraana. Ne olivat jotain kaksisataa prosenttia meitä energisempiä. Pirkko Mannola teki siellä spagaatin. Mietin, että meillä on vielä pitkä matka kuljettavana, Eeva nauraa.
Fat Bulletsin ensimmäiset vedot vedettiin Fabulettesien keikkojen yhteydessä. Kokoonpanohan on sama, vain laulajat puuttuvat.
– Soitettiin niitä instrumentaaleja Fabulettesin settien alkuun. Oltiin omasta mielestämme niin hyviä, että alettiin esittää omia biisejä. Ne on 90-prosenttisesti Miikan (Paatelainen) käsialaa. Mä olen tehnyt kaksi biisiä ja Eeva yhden.
Tähän mennessä Fat Bullets on julkaissut kaksi albumia.
Menee kuin juna
Muita mainitsemisen arvoisia kokoonpanoja ovat Jiri Nikkisen bändi, johon he Heikin mukaan sopivat soittajina hyvin. Kerkko Koskisen bändissä oli myöskin hänen mukaan hetkensä. Etenkin treenikämpällä, jolloin kokoonpano oli vielä hallittavissa.
– Se oli niinkuin Fat Bullets plus Kerkko on yhtä kuin Procol Harum, sanoo Heikki mystisesti.
Huonojakin hetkiä heidän yhteiseltä uralta löytyy, vaikkakin aika vähän. Ainakaan mitään kummempaa ei muistu Eevan mieleen asiaa tivattaessa.
– Linnunradalla oli joitain epätoivon hetkiä. En muista mitään kummempaa, missä feng-shuit olis olleet väärin.
– Ehkä alitajunta on pyyhkinyt kaikki huonot jutut aivoista pois, Heikki analysoi.
Mikä on sitten Eeva Koivusalon ja Heikki Tikan ominta juttua? Minkälainen musiikki on heidän mukavuusalueellaan?
– 1960–70-luvun musaan pohjautuva kama on turvallisinta; Jiri, Kerkko, Fabulettes… Sen parissa ei tarvitse kauheasti skitsoilla, että toimiiko vai ei.
Samaa mieltä on Paatelainen. Hänen mielestä paras yhteiskeikka saavutettiin juuri tuon musiikin parissa.
– Oltiin Fat Bulletsin kanssa Lapissa Blues Festivalissa, Sam Huber vokalistina. Vedettiin Howlin’ Wolfia ja muuta. Siellä oli mieletön fiilis. Se meni kuin juna. Noi jutut eivät ole tulleet ilmaiseksi, niiden eteen on tehty paljon työtä.
Mikä tekee hyvän soittajan?
Musiikin syväluotaava analysointi on varmasti tuttua jokaiselle tämän lehden lukijalle. Entäs kun pitäisiä keksiä adjektiiveja soittokumppanistaan? Antaa Eevan aloittaa:
– Heikillä on käsittääkseni bluestausta, joka kuuluu hänen groovessaan positiivisella tavalla. En ole asiaa sen enempää ajatellut, mutta ehkä sen kuulee siinä, miten hän soittaa shufflea. Se on siinä pyöreän ja suoran välissä. Hänen soitossaan on sellaista hauskaa dynamiikkaa, paljon variaatiota, mikä ruokkii impulssia. Heikin soitosta kuulee, että hän on kiinnostunut sovittamisesta. Hän ajattelee musiikkia hyvin kokonaisvaltaisesti ja laaja-alaisesti. Heikin tyyli sopii mainiosti juuri tuohon Fabulettes-hommaan.
Ja Heikki vastaa:
– Eeva on parhaimmillaan niissä jutuissa, missä mä olen messissä, hehee, Heikki aloittaa huumorilla. No loistavahan se on – tietenkin. Eeva on all-around. Kimpassa ollaan opittu soittamaan svengimusaa. Hänestä oikein huokuu sellainen riemu, kun homma lähtee toimimaan. Hänen soittonsa on yltiösvengaavaa. Paras soundi jonka päällä on kiva köllötellä.
Annetaan kitaristi Paatelaiselle viimeinen puheenvuoro:
– On häkellyttävää kun ruvetaan vetää jotain uutta juttua, niin se kuulostaa heti hyvältä ja meiltä. Siinä on sellainen sisäänrakennettu tyylitaju.
– Kuitenkin tärkein piirre Heikissä ja Eevassa on interaktiivisuus. He kuuntelevat muita.
– Mulla on yksi Slingerlandin ’70-lukuinen setti 22-tuuman basarilla ja Ludwigin pieni setti 18-tuumaisella basarilla. Ludari on helppo monessa mielessä. Se ei ole kovaääninen ja sitä on helppo roudata.
– Symbaaleina olen käyttänyt jostain syystä Zildjianeita. Ehkä fiilisjuttu, jolle ei ole perusteita. En edes tiedä mikä ero on A- ja K-sarjalla…
– Soitan 98-prosenttisesti kaikki juttuni 90-luvun alussa hommaamallani 76’ Presarilla (Fender Precision Bass). On mulla ollut Rickenbackeria ja Musaria (Music Man), mutta Presari tuntuu kodikkaimmalta. Hommasin vähän aikaa sitten viisikielisen Tobiaksen, johon olen omaksi yllätyksesi mieltynyt. Ostin basson vain sen takia että se oli niin hyvä. Onneksi sille löytyi töitäkin, teatterista.
– Sitten on kaksi kontraa, ’70-luvulta kotoisin oleva tsekkiläinen Musima ja ’60-lukuinen Wilfer 3/4-kontra.
– Vahvistinpuolelta löytyy Fenderin 100-wattinen Bass Man 2×10- ja 1×15-kaapeilla.
Sitten on joitain käsilaukkumalleja, jotka on toisinaan kätevämpiä. Mark Bassin 2×10 ja Gallien Krugerin 1×12. Ei efektejä.
Tämä artikkeli on julkaistu alunperin Riffin painetussa numerossa 3/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen ja soittamiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa printti-Riffissä.
Miikka Paatelaisen haastattelun voit lukea tämän linkin kautta.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
