Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka jäävät usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita miten asiat johtivat toisiin asioihin ja ratkaisut syntyivät. Vuorossa nyt Jukka Immonen, joka Riffin pyynnöstä poimi esiin kolme erityisesti mieleen jäänyttä hanketta.
Mariska: Kukkurukuu
Vuonna 2010 elettiin aikaa jolloin Mariska oli hylännyt rapin ja oli julkaissut jazzahtavan ”Pahat Sudet” -albumin, jonka musiikkia kutsuttiin asenneiskelmäksi. Seuraavan levyn suuntaviivoja etsittiin vuoden ajan. Kun punainen lanka viimein löytyi, homma oli tuotannon osalta pääosin toteutettu kymmenessä päivässä.
– Mariskalla on ollut tiettyä lokeroajattelua, että pitää tehdä tietyn tyylistä musaa. Siitä yritettiin vähän päästä irti. Käytiin alkuvuodesta 2011 Petraxilla demottamassa ja etsimässä itseämme, kunnes päätettiin vaan mennä biisi edellä. Katsotaan mihin ne vie – tyylilajeista välittämättä, avaa Jukka Immonen muistelutuokionsa.
Helmikuussa 2012 äänityksiä varten varattiin Pohjassa sijaitseva Musiikinedistämissäätiön (MES) omistama Villa Vikan kahdeksi viikoksi. Suunnitelmana oli äänittää levy perinteisellä tavalla livenä. Biiseistä oli olemassa ohuet ”puhelindemot”, mutta mitään totaalista pre-productionia ei oltu tehty, vaikkakin Mariska ja bändi oli viettänyt jo jonkin aikaa kämpällä biisinkirjoituspuuhissa.
– Päätettiin lähteä sinne ennakkoluulottomasti potkimaan renkaita, ja soittamaan biisejä ja katsomaan mitä käy. Tuotannon vinkkelistä katsoen mentiin sinne käytännössä tyhjin käsin ja tultiin sieltä silleen, että noin kahdeksankymmentäviisi prosenttia oli valmiina.
Immosen johtoajatuksena oli pärjätä mahdollisimman vähällä. Joissain biiseissä oli käytössä vain neljä mikkiä, joilla pyrittiin tallentamaan bändin sointi mahdollisimman voimakkaasti ja autenttisesti. Kaikki biisien rungot soitettiin kimpassa.
– Tottakai jouset ja semmoset tehtiin perästä. Mutta niidenkin arrit syntyi siinä samalla. Kun mä nysväsin jotain basaria, bändin kiipparisti Klasu Suominen arrasi jousia siinä odotellessa. Tekemisen meininki oli koko porukalla tosi hieno ja tuntui että kaikki vaan toimi koko ajan.
Jousia varten tarvittiin melkein koko sinfoniaorkesteri. Soittajia oli reilu kolmekymmentä. Ne äänitettiin Bratislavassa. Yhtenä syynä tähän oli sessioiden helppous.
– Täällä tommosissa jutuissa on aika paljon järjestämistä, esimerkiksi paikan suhteen. Muutamaan studioon toki mahtuu, mutta jo bändin kasaaminen on oma operaationsa. Mobilisoiminen ja säätäminen oli tällä tavalla helpompaa. Siellä ne tyypit tekee kaikkea Hollywood-leffaa ja vastaavaa. Ne soittaa hienosti klikkiin ja ovat tottuneet poppiin. Siihen aikaan moni täältä kävi Slovakiassa. Mäkin halusin käydä katsomassa myös ihan puhtaasti uteliaisuudesta. Tottakai teen mieluusti täällä ja olen tehnytkin, mutta siinä on vaan aika paljon tekemistä Ja aina aika ei vaan riitä.
Joku siis vielä käyttää oikeata orkesteria? Eikös homman maksaja kysy että eikö tuota voi tehdä syntikalla?
– Ei oikeastaan. Jos mulla on tietty määrä rahaa käytettävissä, kyllä mä sen kaiken yleensä käytän. Usein saattaa olla silleenkin, että oikeat jouset ei toimi. Jennin (Vartiainen) Terra -levyyn oli seitsemään biisiin jouset äänitetty, mutta käytin oikeaa bändiä muistaakseni ainoastaan neljään, kun ei vaan sopinut. Kuulosti liian luomulta. Joskus se menee noinkin päin.
Immonen käyttääkin usein molempia – sampleja ja oikeita soittimia – joista tehdään yleensä jonkinlainen blendi tai käytetään vain toista.
– Yleensä päätän sen ihan lopussa. Paitsi jonkun kvartetin kohdalla, esimerkiksi neljä jousta, piano ja laulu, niin ei ole kysymystäkään kumpi toimii. Pienillä orkilla oikeet tietty toimii ihan selkeesti paremmin. Mutta kun homma menee isoksi, niin ei ole sanottua, että se iso kuulostaa paremmalta oikealla bändillä aina. Sä saat semmosen tietyn läheisyyden ja kihinän sieltä luomusta ja takaosaa voi sitten täyttää sampleilla joka myös tasoittaa jonkin verran vireitä.
Immonen nostaa esiin Mariskan Liekki-kappaleen, jonka hienossa jousiarrissa soi molemmat. Blendaus on onnistunut niin hyvin ettei lopputuloksesta voi sanoa onko kyseessä aito vai ei.
– Siinä soi Garageband ja Bratislavan jouset. Sampleista tulee sellaista hyvällä tavalla muovista läsnäoloa, joka ei ole niin hötöä. Luomu voi jäädä joskus liian löysäksi ja ohueksi.
Itse äänityssessiot sujuivat hyvin leppoisasti. Purkitusnopeus oli suunnilleen päivä per kappale. Aamulla bändi aloitti soittamisen ja kun soitto ja sovitus alkoi toimimaan, kolme-neljä ottoa ja se oli siinä. Mariska lauloi koko ajan mukana ja jotkut otot myös säästettiin.
– Se oli todella hauskaa, tietysti siksi kun kaikki tuntui vaan toimivan niin helposti ja omalla painolla. Se kertoo tietty myös paljon niistä biiseistä. Tämmösissä sessioissa muistaa miksi näitä hommia on ylipäätään alkanut tekemään. Se on niin hienoa kun bändi lähtee soimaan pienellä kattauksella. Neljä raitaa riittää. Sitäkin tärkeämpää tietysti on mitä ne neljä raitaa on ja mitä niille on tehty.
– Tällä tavalla saa muistutettua itselleen mistä tässä on kyse: Eli mennään taltioimaan pala jotain magiaa. Tila, huone, ne ihmiset ja esitys. Taltioidaan helmikuinen hetki ja thats it. Voi olla että siellä on vähän virheitä ja joku oli ehkä säröllä, mutta se on vaan hienoa.
Osa nopeiden proggiksien hienoutta piilee myös siinä, että vuoden päästä tulosta kuunnellessa saattaa löytyä aika yllättäviäkin juttuja.
– Mitä hittoa mä tuolloin ajattelin? Se on sen hetken ajan kuva. Villa Vikan on vielä aika ”spooky” mesta kukkulan päällä ja vieressä menee voimakas koski. Seinällä on edesmenneiden taiteilijoiden kuvia ja välillä lähti sähköt niin siitä tuli aika jännä fiilis. Ilmassa oli koko ajan mahtavaa pientä kuumotusta.
Vaikka Immonen pitää studiossa työskentelemisestä, on studioympäristöstä lähtemisessä omat puolensa. Kaupungissa studiossa jokainen elää omien aikataulujensa mukaan, kun taas jonnekin muualle lähdettäessä keskitytään täysillä vain siihen yhteen asiaan.
– Tommosissa paikoissa tulee tehtyä aika maanisesti hommia ja päivät on pitkiä. Ilman mitään häiriötekijoitä ja puhelimia. Toimii ainakin mulle.
Sitä tuppaa aina silloin tällöin miettimään mihin soittotaitoa enää tarvitaan, kun kaikki asiat on korjattavissa perästä päin. Kun äänityksiä tehdään klassiseen tapaan, soittotaito ja estetiikka ratkaisevat. Immonen haluaa että musiikissa säilyy inhimillisyys, joka ilmenee pieninä epävireisyyksinä ja tempon heittelyinä
– Mä pyrin siihen, että siellä on asioita vähän väärin. Olen aina tehnyt niin. Sen takia vanhat levyt ja äänitteet tuntuu korvaan kivalta. Se on musaa. Ja kyllähän parhaimmissa pop-levyissä on sitä, vaikka saattaa tulla illuusio, että tää on geneeristä. Niistä kuitenkin löytyy yllättäen paljon sitä soittoa ja elävää asiaa. Se tekee levyn, joka tuoksuu, maistuu ja tuntuu.
– Sama laulun kanssa. Kyllähän sä saat sen vireeseen, mutta et sä saa siihen sitä fiilistä vaikka olis kuinka vireessä. Mutta se on toinen keskustelu se…
Ulkotuotannot vaativat aina extramäärän miettimistä ja suunnittelua. Pohjaan lähdettäessä mukaan otettiin rekallinen tavaraa. Suurin kuorma muodostui hardware-romusta kuten ständeistä ja kaapeleista. Siihen että bändi saattoi laskea biisin käyntiin kului yksi päivä. Kaksikerroksisen talon yläkertaan rakennettiin tarkkaamo ja soittotila jäi alakertaan.
– Se oli aika simppeli juttu, varsinkaan kun en tarvinnut kolmeakymmentäviittä kanavaa. Niitä oli kakskyt-jotain, kun tiesin että loppupeleissä tullaan vetämään 8–10 mikillä. Kuuntelu järjestettiin silleen, että meillä oli Avidin monitoritiski ja kaikilla langattomat. Jokaiselle oma kuuntelu alakertaan niin, ettei mun tarvinnut ylhäältä järjestää niille sitä. Vähän niinkuin keikkataltiointi, kaikilla oli langattomat luurit ja Savelan Jaska kaksi päivää monitorimiksaajana. Periaatteessa kuin keikalla olis tehnyt monitoreita ja mä pystyin ylhäällä runttaamaan soundia niin paljon kuin huvitti. Tällä vältyttiin kaukokaapelin edestakas-ronttaamiselta. Pidettiin kuuntelu alakerrassa ja multa lähti alas monitoritiskiin vaan talkback sekä stereoraita, mitä bändi blendasi omaan kuunteluunsa. Se nopeutti pystytystä paljon. Ei tarvinnut rakentaa studiota, vaan tehtiin periaatteessa keikka set-uppi. Langattomia aion käyttää tästä eteenpäin vastaavissa tilanteissa. Oli niin helppo pyöriä siellä alhaalla bändin seassa siirtelemässä mikkejä, kun kaikki tuli samantien omiin luureihin.
Kun mennään tilaan, jota ei ole tarkoitettu äänitykseen, saattavat huoneiden ominaissoundit aiheuttaa päänvaivaa. Oikeat paikat oli kuitenkin testattu etukäteen. Jos huone kuulostaa hyvältä jo puhuessa, niin yleensä homma onnistuu. Joskus sekin että kyseessä ei ole studio, on vain hyväksi.
– Silloin tulee tehtyä enemmän omalaatuisia ratkaisuja, kun kuulet ne jutut uutena. Sehän on neitseellinen tilanne. Tärkein juttu on ottaa mukaan kaiuttimet, jotka tuntee. Mukana oli Even kaiuttimet, joka on saksalainen merkki, jonka perusti Adamin entiset työntekijät. Mukavia ihmisiä, joiden kanssa on ollut hyvä tehdä yhteistyötä.
Talon ja bändin sointi oli paikoitellen niin hyvä että Immonen muistelee että Kettu ja Korppi -kappaletta ei tarvinnut edes miksata.
– Se on se printti, joka on tehty siellä. Sitä ei edes avattu täällä studiossa enää.
Ajatus pienellä kattauksella toimimisesta lähti siitä että haluttiin tehdä bändisoundia kerralla äänittäen.
– Se ajatus vähän vesittyy, jos pohjia aletaan äänittelemään erikseen. Oli tärkeää että se bändin balanssi kuuluu sieltä. Jos rummuissa olis vaikka kuusitoista mikkiä, niin emmä enää sais kuuluviin sitä rumpalin omaa balanssia. Mä haluun, että jokainen sudin dynamiikka kuuluu. Se mitä se soittaa, tulee oikeasti läpi. Tällaisissa tuotannoissa pyrin aina käyttämään setissä mahdollisimman vähän mikkejä, mutta tyylin mukaan tietty. Rokkihommassa on taas pakko käyttää runsaampaa mikitystä. Pyrin siinäkin tapauksessa saamaan sen kaverin soundin yhdestä stereoparista ulos. Ne on myös päätöksiä. Jos et ota tavaraa mukaan, niin sit mennään sillä.
– Yleensä pyrin muutenkin äänittämään raitoja budjetilla, mieluummin liian vähän kuin liian paljon. Tänä päivänä vastuuta on niin helppo siirtää eteenpäin miksaajalle tekemällä seitsemäntoista variaatiota, että päätä sä.
Miltä Kukkurukuu tänään kuulostaa?
– Kaikki tarttu sinne, mitä lähdettiin hakemaan. Nauhamikkejä, pehmeetä pullaa ja rönttöstä soundia ja kaikki vähän säröllä. Se on sen ajan kuva. Jos nyt tehtäis, niin lopputulos olis erilainen.
Mariskan Kukkurukuu nousi julkaisuviikollaan Suomen Virallisen Albumilistan kolmanneksi ja saavutti kultalevyrajan samana vuonna. Juttua kirjoitettaessa albumia oli myyty 11 744 kappaletta.
Jenni Vartiainen: Ihmisten edessä
Jos edellä ollut sessio kesti 10 päivää, niin Jenni Vartiaisen debyyttiä tehtiin kolme vuotta. Kaikki alkoi vuonna 2005 yhdestä puhelusta. Linjan toisessa puhui Pekka Ruuska, joka tarjosi projektia Jenni Vartiainen -nimisen artistin kanssa. Ennen puhelua Vartiainen oli ehtinyt käydä kokeilemassa yhteistyötä eri porukoiden kanssa sen suuremmin tärppäämättä. Samaan aikaan Jukka Immonen eli vaihetta, jossa hän sinkoili hankkeesta toiseen.
– Ehkä olin jotenkin alitajuisestikin ollut vailla projektia, jota sais työstää pitemmän aikaa ja alusta asti artistin kanssa. Ikäänkuin muodostaa bändin. Biisihommien ja tuotantojen ohella tein siihen aikaan aika paljon myös miksaamista ja äänittämistä – kaikenlaista sekalaista. Halusin tehdä jonkun kanssa levyn ihan biiseistä lähtien. Jennin kanssa klikkasi saman tien tosi hyvin. Meillä oli taustalla ajatus, että tietynlaista poppia ei ole suomeksi tehty. Mikä oli tietysti aika subjektiivinen näkemys, mutta koettiin että tässä puuhataan jotain uutta ja nälkä tehdä musaa oli kova.
Näihin aikoihin rokki oli Suomessa kovasti pinnalla. Senpä takia koettiin suorastaan tilausta hyvin tehdylle popille.
– Nää on näitä pienen ihmisen ajatuksia, tehtiin päivän päätteeks kuitenkin sitä mikä hyvältä tuntui, sen enempää analysoimatta. Kumpikin diggasi trip-hopista ja tummemmasta popista ja sieltä me ammennettiin aika paljon.
Homma ei kuitenkaan ihan niin vain lähtenytkään. Oikeanlaisen biisimateriaalin löytyminen osoittautui hankalaksi.
– Ruuska Warnerilla oli kova kielipoliisi ja painotti tosi paljon tekstiasiaa. Mikä on myös itselle iso juttu. On erittäin tärkeää, että artisti ja teksti kohtaavat. Että toi tyyppi laulaa oikeista asioista mihin uskoo. Se oli mulle ja Jennille oppimatka siihen, mitä pitää tehdä jotta saadaan kirjoitettua oikeanlaisia tekstejä ja Jennin äänelle oikeita juttuja.
– Siihen se kolme vuotta oikeastaan menikin. Paljon tehtiin demotusta, mutta ei oikein osunut. Oli kauhea miettiminen, että mistä klikkaa? Huonot biisit, tuotanto, laulaja? Silti meillä oli koko ajan fiilis, että tässä on jotain… Koko tää originaali-kela tummasta popista oli pään sisällä ihan kirkkaana, mutta ei vain saatu ralleja kasaan. Tärkeintä mulle on aina se laulu. Sitkun se menee ihon alle, silloin tietää nyt ollaan oikealla tiellä. Sitä fiilistä etsittiin.
Biisejäkin läheteltiin monesta suunnasta, mutta ei vain natsannut.
– Jotenkin haluttiin luottaa omaan juttuun. Pekka varmaan välillä kelas, että ei se levy ilmesty ikinä, enkä ihmettele. Olihan se välillä turhauttavaa meille kaikille.
Jonkinlaista valoa tunnelin päässä oli havaittavissa kun kappaleet Vedenalaista ja Tuhannet mun kasvot valmistuivat.
– Tää on meidän juttu! Kun kamaa alkoi valmistua enemmän, nää kaksi biisiä toimi jollain tapaa meille mittarina – tältä tän pitää tuntua.
Ensimmäiset kappaleet olivat hyviä, mutta ei vielä ihan sinkkukamaa. Sillä kuitenkin lähdetään liikkeelle. Aikaa oli kulunut kaksi tuskaista vuotta ja saldona kaksi jatkoon kelpuutettavaa kappaletta.
– Tunne oli että ollaan koko ajan menossa eteenpäin. Soiteltiin aikaansaannoksia matkan varrella kavereille, tiedustellen että ollaanko ihan metässä? Tunnoton oli eka biisi, josta kaikki oli samaa mieltä. Se oli Knipin sävellys, jonka kohdalla päätettiin jättää kaikki turhat säksätykset pois ja keskittyä siihen miten Jenni laulaa. Kun saatiin siihen teksti kasaan, niin silloin tuli fiilis että nyt ollaan hienon jutun äärellä! Valmis tuote on periaatteessa vaan lauluraita pienillä elokuvallisilla mausteilla.
– Siitä se lähti. Laitettiin se ekana ulos, mikä oli mahtavaa riskinottokykyä myös levy-yhtiöltä, kun kyseessä ei todellakaan ole mikään itsestään selvä radiobiisi. Eikä siitä mikään mieletön hitti tullutkaan, mutta meille se oli sitä. Saatiin työrauha ja todistettiin että meidän tiimissä on potentiaalia.
Ensimmäisen sinkun jälkeen koettiin kollektiivinen ryhtiliike, henkinen hihojen käärintä. Ympärille oli muodostunut ”ydinjengi”, jonka kanssa projektia pääosin työstettiin. Siihen kuului Vartiainen, Immonen, Teemu Brunila ja Mariska. Elettiin vuotta 2007. Brunilan tekemä Ihmisten edessä -kappale syntyi loppukesästä.
– Kaikilla oli superhyvä tunne biisistä. Tuotannon osalta mulla meni hiukan kauemmin aikaa saada asiat toimimaa, ja ehkä siinä oli myös jo pientä painetta päässyt syntymään.
– Aina kun tekee debyyttiä, niin siinä on aina vähän hakemista että mikä tää juttu on. Toisaalta juuri noista hieman epävarmoista hetkistä on usein syntynyt aika kivoja juttuja. Yritän pitää sen joka päivä mielessä.
Vaikka meno oli paikoitellen hyvinkin tuskaista ja ikuisuusprojektin leima leijui koko jutun päällä, riitti levy-yhtiöllä vielä uskoa.
– Jos projektia aletaan rakentamaan ihan alusta, niin se on usein vähintään vuosi ennenkuin kädessä on mitään valmista. Tällaisessa tilanteessa sanon saman tien artistille, että vedä vuosi eteenpäin allakasta mustaksi. Debyytin rakentaminen vaatii kärsivällisyyttä kaikilta.
Jos tuntuu, että kärsivällisyyttä ei löydy, on tuottajan homma olla aktiivinen ja käynnistää keskusteluja. Dialogi on tärkeää – että tämä ei nyt valmistu siksi ja koska… Immonen ei sysää vastuuta koskaan labelille.
– Kyllä se on musta tuottajan duuni mennä sinne hattu kourassa, jos homma ei etene. Kertoa syyt omasta näkökulmasta ja kuunnella A&R:n tuntemuksia ja neuvoja asiasta. Aina siitä sitten päästään jotenkin eteenpäin ja tehdään ratkaisuja.
Riittääkö pokka laittamaan hanttiin levy-yhtiölle niin kauan kuin tarvitsee?
– Noh, pokka ei ainakaan riitä keskeneräisen tavaran ulos päästämiseen. Mä suojelen itseäni ja artistia ensikädessä. Koen että kun joku työskentelee mun kanssa, mä olen vastuussa sille siitä jutusta ja huonolla tsägällä tavallaan hänen loppuelämästä. Jos joku kiukuttelisi mulle jostain kvartaalijutuista, niin se on oikeasti ihan sama. Artistin tulevaisuus on kuitenkin se tärkein juttu ja heille mä olen asioista tilivelvollinen. Herkullisin yhteistyömalli on tietenkin että jutellaan, potkitaan, ymmärretään, kuunnellaan ja välitetään. Ympärillä on hyvä olla sellainen sellainen porukka, joka ei ole liian sisällä siinä jutussa, kenen kanssa peilaat biisejä ja etenemistä.
– Pitää olla realisti eika lupailla mahdottomia, vaikka joskus onkin vaikea arvioida kaikkea. Sitten kun tulee aika hoitaa dead-line ja toimittaa matsku, on syytä olla myös ajoissa. Muuten tulee kiukkua. Esimerkiks kansainvälisissä jutuissa kyse on aikamoisista summista, jos lähetään jotain promon alkua siirtelemään. Jos jotain tuollaista kävis, niin siitä pitää puhua jo hyvissä ajoin.
Kun Jukka Immonen kuuntelee nyt Ihmisten edessä -kappaletta, niin se kuulostaa hänen korviinsa ”tosi jännältä”. Kuultavissa oleva versio on viides tai kuudes kyseisestä kappaleesta. Ihmisten edessä ei ole ainoa, josta on tehty monta versiota.
– Biisiä kokeiltiin monesta sävellajista, mikä vaikutti tarinaan ja moodiin todella paljon. Elettiin suurin piirtein elokuun puoltaväliä vuonna 2007. YleX:lle oli sovittu sinkun ensisoitto aamukahdeksaksi ja edellisenä iltana Ruuska tulee tänne kymmeneltä tsekkaamaan, että missäs mennään? ”No on tässä joku raami. Meillä on sävellaji ja lauluraita, mutta muuten vielä ihan levällään”. Silloin aamuyöstä oli varmaan eka kerta kun meinasin puhaltaa pilliin, että ei onnistu. Jenni kuitenkin puski hienosti eteenpäin, että lyödään tää homma nyt vaan läjään: ”Sulla on kaikki kasassa – älä sekoile!”
– Mulla oli kamaa neljästä eri sessiosta. Konepannut vai oikeet pannut jne! Koko yö tehtiin ja Jenni meni suoraan täältä kuudelta aamulla Chartmakersiin Svanten (Forsbäck) luo masteroimaan ja siitä suoraan YleX:ään. Olihan se jo vähän liian jännää.
Ihmisten edessä -kappaletta ei siis käytännössä miksattu ollenkaan, vaan se lyötiin vain kasaan.
– Lauluraita on ainakin helkkarin kovalla. Jos tulee tuollainen hätä, eikä tiedä mitä tehdä, niin lauluraitaa vaan saakelin kovalle. Rummut ja laulu kuuluviin ja eteenpäin.
– Ihmisten edessä -levy on aikamoinen sillisalaatti, mutta ihan tarkoituksella. Malja, joka on semmonen semirokki tai Tunnoton tai Mandartania – nehän on periaatteessa ihan eri artistien biisejä. Emmä ole kuitenkaan ikinä jaksanut spennaa tommosia asioita. Siellä on vaan kaikkee mistä me tykätään. Sehän on kuitenkin se laulaja, mikä pitää sen läjässä. Levyn jokainen biisi on äärimmäisen tärkeä mulle, jokainen omasta erityisestä syystä. Levystä välittyy se tunnelma, mitä haettiin ja debyytillä löytyi myös Jenni Vartiainen artistina ja äänenä. Tästä oli hyvä jatkaa.
Ihmisten edessä -singleä on myyty yli 14 000 kappaletta. Itse albumi saavutti ilmestymisvuonna kulta- ja platinalevyjen rajat. Albumia on myyty tähän mennessä noin 67 000 kpl. Albumi toi Vartiaiselle myös Emmat Ihmisten edessä -singlestä ja debyyttialbumista.
Sunrise Avenue: Unholy Ground
Immosen ja Sunrise Avenuen yhteistyö alkoi Out Of Style -levyn Hollywood Hills -biisistä vuonna 2010.
– Vaikka Out Of Style ja Unholy Ground onkin kaksi aika erilaista levyä, mulle jollain tavalla nää tuntuu yhdeltä pidemmältä reissulta. Out Of Style -levyllä oli työ jaettu kahden tuottajan, Jukka Backlundin sekä meikäläisen kesken, ja itse tavallaan pääsin kyseisellä pitkäsoitolla vasta kunnolla kyytiin. Nälkää ja keloja jäi seuraavalle yllin kyllin. Pääajatuksena oli että tehtäisiin vähän rouheempaa materiaalia, mitä ikinä se sitten loppupäässä tarkoittaisikin.
– Olin käynyt edellisen levyn tiimoilta katsomassa keikkoja ympäri Eurooppaa jotka myös ajoi omia fiiliksiä siihen suuntaan. Keikoilla oli iso soittamisen meininki ja hiki päällä. Sen halusin tuntuvan myös levyllä.
Ensimmäiset kappaleet tehtiin vuonna 2011 Lontoossa, jossa Immonen oleili paljon tuohon aikaan. Aloitusviikon sessioissa laulaja Samu Haberin kanssa syntyi muunmuassa Lifesaver.
– Saatiin tosi mukavasti homma alkuun siellä, ja iso kuva siitä, mitä levy voisi pitää sisällään, alkoi piirtymään meille. Oikeastaan siitä reilu vuosi menikin sitten biisinkirjoituksen merkeissä, osa tehtiin yhdessä Samun kanssa ja sen lisäksi hän kiersi erittäin aktiivisesti tekemässä sessioita ympäri maailmaa. Ja mikä tärkeintä, kirjoitti myös paljon itsekseen. Niistä se ”core” on kuitenkin aina Sunrise Avenuen levyille muodostunut, ainakin omasta mielestäni.
Kun kyseessä on menestynyt yhtye, kappalemateriaalia pitää miettiä uudella tavalla.
– Millasille biiseille on tarve, jotta show voi kasvaa? Mä mietin koko ajan että missä mestoissa ne soittaa ja tulevina vuosina paikat on ehkä vielä isompia.
Vaikka biisi sanelee tietysti kaiken, niin tuotantoa lähestyttiin paljon tällaisten mielikuvien kautta. Kun musiikki on stadionrokkia, niin koko paketin on silloin hyvä palvella sitä ajatusta.
– Mä koitan pitää huolta siitä, että se tulisi toimimaan noilla venueilla. Yksittäisen biisin kohdalla keikkatilannetta tulee usein mietittyä aika paljon. Keikkatilanteen visualisoimisesta saa fiiliksiä, se on jotenkin todellisempaa. Kai se on periaatteessa sitä että mietin, miltä se biisi tuntuu kun sitä esitetään suoraan jollekin tyypille, eikä että mitenköhän esimerkiks joku tietty ikäpolvi ottaa tän vastaan. Se ei ole meidän käsissä, eikä niitä loppupeleissä voi alkaa miettimään. Keikka on kuitenkin se tärkein paikka missä ihmiset pitää saada liikuttumaan, tanssimaan ja nauramaan. Hyvänä päivänä kaiken tän saa ympättyä kolmen minuutin sisään.
Immosen ja bändin visiossa isouden elementtejä saavutettaisiin astetta rosoisemmalla musiikilla jonka keskiössä on lujasti rokkaava bändi.
– Ja ehkä sitten se tärkein juttu, saada Samusta kaikki irti laulajana. Tälleen tuottajan näkökulmasta, sillä on ihanteellinen työkalu käytössä: se pystyy vetää superhienosti matalia säkeistöjä ja tööttämään kertsit niin että kipu tuntuu. Just näitä kipurajoilla korkeelta vetämisiä mä halusin kuulla enemmän, se on vaan niin hienoa.
Oikeat kipaleet valittiin 30–40 kappaleen joukosta. Osa oli Haberin omia ja loput co-writeja. Niitä ei ennen studiopäiviä suuremmin treenattu bändin kanssa, vaan Immonen ja Haber tekivät biiseistä ohuet demot, joista selvisi osapuilleen rakenteet ja sävellajit. Kappaleet sovitettiin vasta studiossa koko bändin voimalla.
– Eniten diggaan noitten jätkien kanssa siitä, mitä ne soittaa ekana, kun ne kuulee biisin. Yleensä se eka fiilis on aika lähellä lopullista. Me tehtiin äänityksiä 2–4 biisin ryppäissä, noin kahden vuoden aikana. Musta on jotenkin helpompaa keskittyä muutamaan kerralla. Mä en ole ikinä ollut kauheen hyvä sellaisessa, että soitetaan instrumentti kerrallaan -tyyppisesti levy läpi kahdessa viikossa. Kun vaikka yleisgroove löytyy biisiin, sitä on kiva alkaa samoilla liekeillä ja innostuksilla tekemään eteenpäin heti. Eli oksennetaan nimenomaan ne ekat ja neitseellisimmät ajatukset nauhalle. Sitten jätetään homma hautumaan ja palataan parin viikon päästä, jolloin pystyy taas tarkastelemaan juttuja objektiivisemmin. Aika on levyn teossa luksusta.
Kun biisin pohjat ja kantava idea on saatiin Petrax-sessioissa valmiiksi, hommat jatkuivat Helsingissä Fried Musicilla.
– Ennen kun lisää matskua alettiin soittamaan, yritin saada musan jo sillä tapaa jiiriin että kaikissa on jo joku juttu ja yleissoundi lähempänä lopputulosta. Vaikka lopullisen miksauksen ja finessit teki Jesse Vainio, kasailin matkan aikana omaani koko ajan eteenpäin. Se auttaa selkeyttämään valintoja mitä on tehty siihen mennessä. Rummuissa on tarvittavat lisämausteet ja koodaukset ja valitsen esimerkiks tilamikeistä ne millä mennään missäkin osassa ja heitän turhat raidat mäkeen.
– Tämän jälkeen jatkettiin Rikun (Rajamaa, yhtyeen kitaristi) kanssa kitararaitojen parissa. Soitettiin uusiksi tärkeimpiä, biisin runkoon kuuluvia asioita, mitä ei pohjasession tohinoissa saatu satprosenttisesti toimimaan. Kuitenkin enemmän keskittyen detaljeihin ja mielenkiintoisten äänien tekemiseen. Riku on ennakkoluuloton ja tykkää kokeilla ja leikkiä laboratorioissa, musaa ja ideoita tulee koko ajan.
– Levyllä sekä Samun että Rikun kitarat on lähtökohtaisesti kombo perinteistä styrkkariasiaa ja sitten plugarimallinnuksia. Joissain biiseissä mentiin mallintavilla ja sitten siellä on monta biisiä missä on ihan pelkästään oikeaa styrkkaria. Joskus mallintavat auttavat saamaan koko harmonian kitarasta ja soittajasta tarkemmin ja vähemmällä vaivalla, mutta styrkkarista tulee taas se muriseva alakerta ja soittajan dynamiikka.
– Sitten kun bändi ja laulut oli läjässä, vietin vielä tovin biisien kanssa ohjelmoiden ja mausteita soitellen. Kaikenkaikkiaan monet biisit oli useita kuukausia auki työpöydällä, ja kasailu tapahtuu tämmösissä projekteissa aika maltilla ja kaikki vaihtoehdot selvittäen. Monesta biisistä tehtiin jälleen muutamiakin eri versioita. Silloin itse ainakin tietää että on tehnyt kaikkensa. Ajankäyttö palkitaan aina.
– Kun levy saatiin ulos 2013, oli mieletöntä käydä kattomassa seuraavan rundin areenakeikoilla, kun viisitoistatuhatta ihmistä laulaa niitä biisejä. Ne on parhaimpia palkintoja itselle näissä hommissa ja onnen itkut tulee aika helposti. Se yhteinen ajatus toteutui. Sen takia mulle hyvin tärkeä lätty.
Sunrise Avenuen Unholy Ground nousi ensimmäisellä myyntiviikollaan listasijalle 3. Saksassa, sijalle 4. Itävallassa sekä Sveitsissä ja sijalle 10. Suomessa. Tähän mennessä albumia on myyty maailmanlaajuisesti noin 350 000 kappaletta.
•••
Tämä haastattelu on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 1/2015. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia ja sen liepeille kiertyviä haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffin printtinumerossa.
Jos pidit juttua hyödyllisenä tai viihdyttävänä, voit tukea Riffin tulevaa julkaisutoimintaa kätevästi ostamalla itsellesi vaikka tuoreen printtinumeron tai tilaamalla lehden itsellesi esimerkiksi kahden numeron tutustumistarjouksena.
Riffin yksittäisiä numeroita voi ostaa myös digitaalisena näköispainoksina Lehtiluukkupalvelusta.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
