Äänitteitä, jotka kansa tuntee. Tuottajia, jotka ovat jääneet usein taustahahmoiksi. Mielenkiintoisia tarinoita siitä, miten asiat johtivat toisiin asioihin ja päädyttiin ratkaisuihin. Vuorossa on tällä kertaa Tommi Vainikainen, jazz-rumpalinakin tunnettu tuottaja/äänittäjä.
Olavi Uusivirta: Minä olen hullu
(Universal Music, 2008)
Tommi lähestyy ikimuistoisia sessioitaan äänittäjän näkökulmasta. Vaikka miestä tituleerataan monessa yhteydessä tuottajaksi, on hän kuulemma omimmillaan äänittäessään ja miksatessaan.
Olavi Uusivirran Minä olen hullu -albumi oli Vainikaiselle käänteentekevä sessio. Levyn synnyttäminen oli jopa sen verran vavisuttava kokemus, että mies sai päähänsä kunnianhimoisen ajatuksen taltioida ylös sessioiden tapahtumia.
– Että muistais ees jotain… Kukaan ei Suomessa dokumentoi näitä asioita samalla tavalla kuin maailmalla tehdään.
Tommi aloittikin taltioinnin, mutta siihen se sitten jäi. Onneksi Riffi astui hätiin, edes näin jälkikäteen.
Levyn tuotti lukioajoilta tuttu Jaakko Murros, jonka kanssa löytyy yhteistä bändihistoriaakin. Murros soitti myös kaikki albumin kitarat. Olavi Uusivirta oli taas tuttu yhteisistä illanvietoista, joissa Vainikaisen mukaan ”pikkuvanha” Uusivirta oli lyöttäytynyt vanhempien kavereiden seuraan.
Studioon mentäessä biisimateriaali ja arrit olivat jo kasassa. Vainikainen kehuu tuottaja Murrosta huolelliseksi mieheksi joka haluaa, että kaikki yksityiskohdat on mietitty loppuun asti. Bändi oli hyvin treenattu ja jopa äänittäjä muistelee käyneensä treenejä kuuntelemassa.
Pohjat tehtiin Studio Petraxilla Hollolassa ja Finnvoxissa Helsingissä. Laulut ja päällesoitot taas Leri Leskisen studiossa Helsingissä. Levyn nimikkobiisin työstäminen sisälsi paljon hauskoja työvaiheita.
– Sehän on aika kreisi biisi, johon tehtiin monenlaisia juttuja. Finnvoxissa mietittiin, että miten saatais siihen mahdollisimman jäyhee ja raskas meininki. Jostain syystä Jaakko ei halunnut soittaa skittaa biisin pohjasessioissa. Kasattiin semmonen setup, että Olli (Krogerus, rummut) oli isossa huoneessa Rhodesin kanssa, ja sen vahvistin toisessa huoneessa – ja täysillä. Väliin laitettiin vielä joku fuzzi silleen että gainia oli arviolta 120 desibeliä. Se soundi oli oikeastaan pelkkää fuzzia. Ongelma oli, että rummut vuosi Rhodesiin vaikka yleensä sinne ei vuoda mitään, mutta nyt gainia oli sen verran, että tietenkin se vuotaa. Mitäs nyt?
Johtopäätös oli, että vuoto on juuri tärkeä osa tavoiteltavaa soundia, mikä tietysti tarkoitti sitä, että Rhodes-ottoja ei voi sen jälkeen enää editoida.
– Pitää vaan vetää. Biisin alussa vielä kuulee, levyllä se on harmillisesti jossain miinusindexeissä, kun Olli pistää sen biisin käyntiin. Se tulee sieltä Rhodesin mikeistä ja sekin on ihan säröllä.
Seuraavaksi alettiin miettiä jäyheyden syvintä olemusta ja miten se saavutetaan. Vainikainen tykkää äänittää pohjat nauhalle ja käytössä oli sitä varten Finnvoxin 24-raitainen Otari.
– Halusin, että tehdään 60-luvun tyyliin, silleen miten Beatles teki. En muista tarkkaan, mutta ajatus oli, että soitetaan biisi puoli- tai koko sävelaskeleen korkeemmalta ja laskettiin että, mikä sen tempon pitäisi olla että sävellaji putoaa oikeaan lokeroon. Tehtiin se matemaattinen harjoitus, mikä siinä pitää tehdä. Siitä tulee aika hauska vintagesoundi. Symbaalit saa nauhalla tuuman lisää pinta-alaa. Toi on yks keino, millä sitä raskautta saa lisää. Kaikki flamitkin tulee isosti.
Beatles-entusiasti Vainikaiselle putkahteli samanlaisia ideoi-ta vähän väliä mieleen, monet Beatles-kirjoista poimittuja ja käytäntöön sovellettuja.
Seuraavaksi äänitettiin kitarat, jonka jälkeen siirryttiin laulujen purkittamiseen. Työstössä oli kaksi punkimpaa kappaletta, joiden äänittämiseen Tommi halusi käyttää ruotsalaisen tuottaja-äänittäjä Tore Johanssonin menetelmiä.
– Hänellä on tapana, että kaikki äänitetään tosi brutaalisti, brutaalilla soundilla, eikä mitään jätetä miksaukseen. Mulla oli ajatus, jossa tehdään hyvä signaaliketju, jolla saadaan aikaan törkeä soundi. Lainassa oli Aku Sinivalolta 70-luvun Cadacin pöytä, jossa on samat muuntajat kuin vanhoissa Neveissä. Semmonen diskreetti 70-luku-tyyppinen signaaliketju, eikä mitään mittareita. Silleen askel kerrallaan – pistetään se johonkin, oisko tossa? Eli ihan törkeesti säröö. Ja kaks kompressoria, jotka nappaa silleen, että mittarit on kaakossa. Kaikki aika punasella ja kaikista tulee jotain särön savyä, mutta ei liikaa. Mukaan vielä vähän delayta ja huolellinen soundchecki kahta biisiä varten. Saatiin semmonen hyvä punk-indiesoundi. Muistaakseni 421:een rääyttiin.
– Ennen kuin aletaan vetää, otetaan vähän breikkiä ja avataan punkkupullo.
Olavi juo sen puolilleen ja me osallistutaan ”työstöön” Jaakon kanssa ja alettiin olemaan jo aika hyvissä ”tunnelmissa”.
Olavi vetää laulukopin verhot eteen, mikä on välillä aika toimiva juttu laulajien kanssa, ja rupee rääkyy sitä biisii. Me nauretaan Jaakon kanssa kippurassa niin paljon kuin voi. Se oli niin älytöntä.
– Sen soundcheckin jälkeen, jossa se veti jo meidän mielestä tosi stydisti, niin sitten kun äänitetään niin se veti niin överisti. Otetaan nyt toinen varmuusotto huvikseen, mutta se oli siinä jo ekalla. Olavi on vaan niin ylivoimanen tommosessa lavakarisma-musassa. Ihan mieletöntä. Se oli niin hauska se meidän välitön naurunremakka. Se ei johtunut siitä että oli hauskaa, vaan se oli vaan niin älytöntä! Samalla just niinku parasta.
– Sit siinä kävi niin että me kaikki alettiin uskoo siihen biisiin tosi paljon. Varsinkin lauluraidan jälkeen tajuttiin, että tää todella kova!
Alkuun hullunhauskaksi ”höpöbiisiksi” tarkoitetusta kappaleesta tulikin albumin nimikkokappale ja kulmakivi. Keikka-ohjelmistossa Minä olen hullu -biisistä kehkeytyi suorastaan superspektaakkeli.
– Mä uskon, ei ainoastaan Olavin vaan kaikkien laulajien kohdalla, että makeen kuulonen soundi inspiroi laulamaan eri tavalla. Se tuo rohkeutta. Jos ollaan tosi varmoja siitä, että tän laulun pitää olla säröllä loppumiksauksessa, niin kyllä se kannattaa olla jo samantien päällä. Niinhän se on tehty jo aikojen alussa. Jälleen kerran palataan Beatlesiin – jos siellä on särölauluraitoja, niin ei niitä ole miksattu sellaiseks vaan se särö on jo siellä.
Tommin mielestä vastuuta on turha siirtää eteenpäin. On vain hienoa, kun päätöksiä tehdään samantien. Se ettei voi enää perääntyä, keventää kummasti henkistä painolastia. Tietysti jos tehdään edellisen kaltaisia ”överiratkaisuja”, pitää niissä olla huolellinen. Pysyä rauhallisena ja varmistua siitä mitä tekee. Vartin mittainen tauko selkeyttää asioita kummasti.
– Se harmittaa vielä enemmän, jos tekee virheitä. Sekin on äänittäjän hyvää ammattitaitoa. Yleensä pitäis olla mahdollisimman läpinäkymätön, mutta tärkeissä asioissa ottaa sen oman aikansa.
Luulisi että kun äänitetään albumia, joka sisältää paljon eri tyylisiä kappaleita, joudutaan äänitystapoja miettimään biisikohtaisesti. Tommi kertoo, että kyse on lähinnä rumpujen äänittämisestä. Mikä ei välttämättä edes tarkoita sitä äänittämistä, vaan että yhdessä mietitään, mitä kyseinen biisi vaatii.
– Jos äänitetään nauhalle, se jo asettaa tietyt vaatimukset. Gainit pitää olla kohdillaan. Se on koko ajan taistelua sen transientin ja kohinan välimaastossa. Yläpäitä pitää tietysti ekvalisoida kohinan takia. Just sen takia tykkään äänittää nauhalle, koska siinä pitää tehdä enemmän. Ihanaa siinä on myös se, että päivän päätteeks raakamiksaus on jo valmiiks hyvän kuuloinen.
Tänäkin päivänä albumi kuulostaa Tommin korvaan hyvältä, vaikkakin hän toteaa sen kuulostavan samalla myös nuoruuden työltä. Vainikainen kokee albumin monella tapaa nuoruuden harjoitteluprojektina jossa on kuultavissa myös se matka, jota mies vieläkin taivaltaa.
– En halua edes itelleni analysoida niitä juttuja. Taidot ja näkemys on parantunut vuosien varrella ja niin sen pitää ollakin. Sillon ei vielä kauheesti tiennyt. Paljon siinä opittiin.
– Tohon aikaan oli muodissa ”kasiosa-indie” kuten Interpol, Jaakko taas diggas sen osaston vanhempia juttuja kuten The Curea. Kun mä en tuntenut niitä ollenkaan, niin Olavi laittoi levyä käteen, että tosta noin. Se oli ihana ja hankala asia samaan aikaan, kun yhtäkkiä oli uuden estetiikan ääressä, jota ei ymmärtänyt. Nyt sitä tajuu jo paremmin vaikken ikinä oppinut siitä tykkäämään. En ole varma sainko kaivettua niistä levyistä sen olennaisen. Toivottavasti.
Minä olen hullu nousi ilmestyessään Suomen virallisen listan sijalle 12. ja niitti kehuja arvosteluissa, joissa annettiin arvosanaksi keskimäärin 4/5.
Tuomo: My Own Private Sunday (Texicalli 2010)
Vainikaisen ja Tuomo Prättälän yhteistyö alkoi vuonna 2009, Tuomon ”Reaches Out For You” -levyn sessioilla. Vainikainen on ollut synnyttämässä Prättälän neljästä levystä kolmea (mainittujen lisäksi tulee New Mystique vuodelta 2014).
Tuomon kolmannella albumilla Prättälä halusi soittaa kaiken itse. Käytännössä levy syntyi siis kahden miehen toimesta. Prättälä musisoi ja Vainikainen äänittää ja miksaa. Tosin Jussi Jaakonaho kävi jossain vaiheessa äänittämässä ja konsultoimassa kitaraosastoa. 70-lukuisesti soiva levy syntyi Leri Leskisen pajalla. Päällimmäinen ajatus oli siis että vintagea haetaan.
Vainikainen ottaa käsittelyyn Where It Counts -kappaleen, jonka tekemistä hän muistelee lämmöllä.
– Siinä biisissä on sairaan makee meininki ja niin hienoja juttuja. Esimerkiksi miltä rummut soundaa. Tuomohan ei suinkaan osaa niitä soittaa, mutta sillä on niin makee soundi. Idis oli, että mä kasasin sille jonkun setin. Hain siihen semmosta hyvää retrosoundia. Halusin äänittää ne samalla tavalla kuin Radioheadia tehnyt Nigel Godrich. Yksi mono overi – varmaan 67 tai U47 – josta tulee se vintagefiilis. Mutta tomimikit laitetaankin stereoksi. Eli muuten monorummut, mutta kun tulee tomifilli, niin se onkin stereo. Tosi hauska juttu. Muutama hassu 70-lukuinen mikki ja nauhalle menee.
Rumpuihin haettiin läpi levyn ”Ringo-soundia”, joka toteutettiin soittamalla kalvot kankaalla peitettyinä. Oikeanlaisen materiaalin löytäminen ei ollut mikään läpihuutojuttu. Sen etsiminen oli Vainikaisen mielestä vain hauskaa.
– Ei ole ihan sama, mitä kangasta siihen kalvon päälle laitetaan. Perinteisesti Ringon kanssa käytettiin ”tea towelseja” eli puuvillaisia pöytäliinoja. Ja oikeassahan ne oli – puuvilla on todella hyvä, varsinkin kauluspaidat toimii helvetin hyvin. Sen pitää olla just oikeen paksunen, eikä minkään aholaidan valikoima edes riittänyt. Oli tosi yllättävää miten paljon tohonkin juttuun piti paneutua. Jopa suorastaan vitsikästä.
Kun haetaan tiettyä 70-lukuista rumpusoundia, pitää rumpu virittää kohtuullisen matalalle. Jos lyö niillä vireillä kalvon keskipisteestä sentinkin sivuun, rumpu alkaa ”vouvaamaan”.
– Pitää olla paradidlet aika hyvin treenattuna, että osuu siihen tiettyyn kohtaan turhia miettimättä. No sit meillä on tommonen jazzpianisti – toivottavasti Tuomo ei pahastu tästä – niin eihän se siihen osu. Se vouvaa silleen UUUU-UUUU-UUU… (Tommi matkii suden ulvontaa) Ihan kauheen kuulosta. Kun duunas sen Ringo-homman siihen, niin pystyy huiskii aika lailla mihin tahansa ja soundaa aika hyvältä. Tosi käytännöllinen systeemi. Silloin joutu olee siellä täällä aika luova, kun mietti miten kaikki asiat toteutetaan.
Kun rumpuja alettiin äänittää, laittoi Tommi nauhurin päälle ja Prättälä paukutti niin kauan putkeen kuin nauhaa riitti, eli kolmekymmentä minuuttia. Tällöin kasassa oli viisi rumpuraitaa kyseisestä kappaleesta.
– Mä otin varmaan torkut siinä sillä välillä… Sen jälkeen tavara purettiin Pro Toolsille. Oli tarkoitus ettei raitoja aleta työstämään minkään Beat Detectiven (Pro Toolsin kvantisointi-ohjelma, joka siirtää automaattisesti ruodusta livenneet iskut kohdalleen) avulla, vaan mulla oli semmonen värikoodisysteemi: aina kun löyty A-osaan joku hyvä komppi, niin se punasella. Ja joku hyvä filli jollain eri väreillä ja niistä se sitten koostettiin. Ei mitenkään superlooppaamalla, vaan silleen, että se olis oikeata soittoa.
– Ja hyvinhän siinä onnistuttiin, se soundaa ihan makeelta, toteaa Vainikainen.
Vainikaisen filosofiaa voisi luonnehtia toteamalla, että on ihan sama miten jokin levy tehdään, kunhan fiilis on hyvä.
– On kuitenkin eri fiilis, jos siinä olis joku ammattirumpali. Hyvä soittaja ei vain pysty saamaan semmosta samanlaista sympaattisuutta. Just tolla tavalla tulee kiinnostavia soundeja.
Kyseisen kappaleen fuzz-kitaroihin käytettiin Antti Murrolta lainattua putkietustetta josta kaikki nappulat laitettiin täysille, särö mukaanlukien.
Seuraavaksi käsittelyyn otetaan Torturees Mantra -kappale, jota Tommi kuvailee otsikolla: ”Tuomo goes classic heavy rock”.
– Halusin tähän biisiin semmosta vuoden ’72 heavy rock -henkeä. Tuomo kun ei nyt varsinaisesti ole mitenkään kauhean heavy metal, niin rumpusoundia joutu aika paljon kelaa etukäteen. Mä kun olen jazzrumpali, niin mun rummut on aika pieniä ja tällaseen kamaan huonosti soveltuvia. Käytiinkin sitten lainaamassa Backline Rentalista vähän isompaa vintagerumpua – 16-tuumasta tomia ja isoa bassaria. Virittelin niitä ja asettelin kauluspaitoja päälle ja mukaan jotain plugarinauhadelayta, ja aika hyvin sai semmosen wannabe-Bonzomaisen (John Bonham, Led Zeppelinin edesmennyt rumpali) fiiliksen aikaan. Se oli työvoitto.
Jossain vaiheessa mieleen hiipi ajatus, että kitaroiden purkittamiseen tarvitaan asiaan perehtyneempi taho, jolta löytyy näkemystä tarvittavista kamoista, soundeista ja miksei myös itse soittamisesta. Tarvittiin siis kokonaisvaltaista kitaraliidausta. Sisään astui Jussi Jaakonaho.
– Oli ihan ehdottoman tärkeetä, että saatiin sinne kunnon skebajätkä, joka ties tarkalleen, mitä, miten ja millä kuhunkin kohtaan piti vetää. Tuomo, vaikka onkin treenannut sitä hommaa, ei ole kumminkaan ihan vielä huomenna menossa tonne ”Tartu mikkiin” -ohjelmaan freelance-kitaristiks.
Jaakonaho myös äänitti kitarat. Bassona toimi Moog-syntetisaattori.
Lauluja tehtäessä ilmassa oli samaa ajatusta kuin Olavi Uusi-virran Minä olen hullu -biisissä.
– Piti saada siihen säkeistöön missä Tuomo rääkyy, vintage-särösoundia. 1950/60-luvulla laulusärö oli tehty etuasteella ennen kompressoria. Nimenomaan ennen kompressoria, mikä on tärkeetä, koska se korostaa sitä fiilistä. Kun lauletaan hiljaa, kaikki on hyvin, mutta kun lauletaan kovaa, menee särölle. Jos se laitetaan vasta kompuran jälkeen niin kaikki on samalla tavalla säröllä. Yks soundi sekin, mutta jos haluaa korostaa jotain sillä säröllä, niin se emootio jää puuttumaan. Ja taas tässä vaiheessa kysytään kaikilta että ollaanko varmoja, koska takaisin ei ole sen jälkeen tulemista.
Jälleen kerran Antti Murrolta löytyi Tommin arvion mukaan bassolle tarkoitettu Ampegin etuaste, jota kehiteltäessä ei varmaankaan oltu ajateltu hifi-äänittäjiä.
– Se meni tosi helposti särölle, mikä olis normaali olosuhteissa tosi ärsyttävä juttu, mutta tässä se oli taivaanlahja. Vähän kun vilauttaa, niin se on heti päreinä. Ihanaa! Siitä tuli aivan helkkarin makee ja saavutettiin se 50/60-lukufiilis. Kun huudetaan, se tuntuu kovemmalta kuin oikeestaan olikaan. Toihan on tollasta ”enhance”-hommaa. Ei me äänittäjät luoda niitä emootioita, mutta me korostetaan niitä. Siitä kai tässä on kyse.
Kuinka helppoa on miksata omia äänityksiään?
– Se on paljon helpompaa. Sehän on jo puoliksi miksattu. Sitten taas, jos on tuottajana ja miksaajana, niin en ole ikinä pystynyt parhaimpaani. Se hatunvaihto on niin äärimmäisen hankalaa, kun siinä miksausvaiheessa miettii vielä niitä tuotannollisia asioita. Vaikeeta varmaan aika monelle. Musta on äärimmäisen tärkeää, että jossain vaiheessa mietitään niitä taajuuksia. Äärimmäisen spesiivejä juttuja. Ei anneta enää sitä vaihtoehtoa, että jotain asioita voidaan vielä muuttaa, vaan nyt se on siinä ja nyt aletaan miettimään miten tästä kaikesta saa mahdollisimman hyvän.
Biisin vapiseva laulusoundi tehtiin laittamalla sekaan flangeria. Flangeri taas tehtiin matkimalla EMI-studioiden ADT-laitetta. Tommi luotaa laitteen toimintaperiaatetta kysymällä ”kuinka hyvin sä tunnet sun Beatlesit?”
– Lennon halusi laitteen, jolla voisi tuplata lauluraitoja, jottei tarvitsisi paljon lauluraitoja vaativissa osuuksissa aina äänittää samaa juttua uudelleen. ADT pystyy tuplaamaan raitaa reaali-ajas-sa. Laite manipuloi samalla nauhanopeutta, joka aikaansaa huojuntaa, jonka ansiosta sama otto saadaankin kuulostamaan eri otolta. Eli kuin ihminen olisi tehnyt monta samaa ottoa päällekkäin. Noh, tän homman pystyy tekee tänä päivänä vielä hankalammin, miten ne teki sen silloin. Hankalinta on se, että sitä ei pysty reaaliajassa kuulemaan, miltä se kuulostaa, koska muuntimet tekee viiveitä.
– Tää on muuten yks hyvä esimerkki siitä miten jotkut asiat on digitaaliaikana hankalampia, kuin 60-luvulla. Me siis ajetaan se lauluraita nauhalle Otarin 24-raitaselle ja äänitetään se sama uudestaan, tehdään siitä rinnakkaisraita ja laitetaan se varispeedille ja käsketään Tuomon vääntää sitä speed-nappulaa edes takas. Täs vaiheessa me ei kuulla, miltä se kuulostaa, koska tässä vaiheessa muuntimet tekee aika merkittävän latenssin flangeriä ajatellen, mikä sitten äänityksen jälkeen kompensoituu. Muttei äänityksen aikana. Välillä pitää sit kuunnella, että ”Olikse hyvä?” ”Ei, vätkytä vähän enemmän… Nyt se on hyvä!” Jossain vaiheessa sitä vätkytetään sitten ihan nollasta sataan. Se lopun psykedeelinen soundi on muuten yks maracas-isku, venytettynä jotain satakertaseks. Siitä tulee just sellanen Beatles-fiilis. Miellyttävä, ei liian psykedeelinen. Tällasia teknisiä ideoita tulee aina, kun beatlespäissäni näitä juttuja kuuntelen.
Tuomo: New Mystique (Sony Music, 2014)
New Mystiquella Tuomo Prättälä hylkäsi melkein kaiken tutun ja turvallisen, kuten vanhat soittokaverinsa. Uudistusmielisen taiteilijan musiikki muuttui samalla vintage-analogi-retrosoundista elektronisempaan ja modernimpaan muotoon. Tommi Vainikaisen kanssa yhteistyö kuitenkin jatkui. Koska levyllä oli paljon konemusaa, ei äänittämistä tarvinnut tehdä kuin laulujen osalta. Tommi kiittelee hänen ja Prättälän välistä työn-jakoa, jossa Vainikaisen toimenkuvaa voisi kuvailla parhaiten co-producer-tittelillä.
– Tuomolla oli hyvä budjetti, eikä kauheasti äänitysmenoja. Mun rooli oli tavallista isompi. Tuomo soitti demoja, ja parin biisin kohdalla sanoin, että tää on tässä. Helkkarin hyvä, miksataan ja moido.
Jotkut biisit vaativat vähän enemmän työstöä, joista mieleen palaa ensimmäisenä Waiting For Someone -kappale.
– Hauska biisi josta tuli mieleen että Radiohead menee Aphex Twiniin. Paljon väärinpäin laulua ja muuta tsägädägää. Se biisi oli aikalailla jo siinä ja tykkäsin sen tunnelmasta sikana. Biisissä oli kuitenkin outro, jossa ei oikein tapahtunut mitään. Mun mielestä biisistä puuttui loppu.
Vainikaisen mielessä alkoi kuplia idea Aphex Twinin hengessä luotavasta äänikollaasista. Hän nimittää pätkää erikoissekoiluksi.
– Sovittiin että joku ilta kun kummallakin vapaata, haetaan kaupasta riittävästi olutta ja aletaan luomaan. Tuomo oli jo haalinut studiolle kauheen kasan skittaefektejä ja syntikoita, eli tarkoitus oli modernisti ”dubauttaa” se biisi. Laittaa erilaisia tärkeitä elementtejä sokkona erilaisten ”Moulinexien” läpi, missä oli jos jonkinlaiset säädöt. Aletaan pelleilee ja katotaan mitä tulee.
Välillä käytössä oli myös plugareita, mutta pääasiassa käytettiin analogivehkeitä. Sessioiden lopussa kavereilla oli järjetön määrä kaikenlaista ”sontaa” ja Vainikaisen seuraavana projektina oli parsia sonnasta jonkinlainen järkevä kokonaisuus.
– Se oli ihan sairaan hauskaa. Yks ilta ihan kaljapäissä su-per-inspi-roi-tu-nei-na eikä maltettu lähtee kotiin. Ja pätkäkin onnistui.
– Mä uskon että Radioheadin Ok Computer -levyn avaavassa Airbag-biisissä on ollu samaa kelaa. Idea on ainakin sama, että rumpuja ajetaan kaiken kaman läpi ja koostetaan siitä. Nillä ollu varmasti kakskyt raitaa kaikkea ihme tavaraa, josta se on koostettu.
Tuliko ikinä mieleen, että miten nuo asiat toisinnetaan livenä?
– Joo, mutta Tuomon bändi tekee sen sillä tavalla hienosti, ettei ne edes yritä toisintaa niitä asioita. Niillähän on hieno konsepti siinä että ne tekee live-elektromusaa, jossa kaikki soitetaan. Eikä sillä ole väliä kuulostaako se samalta, kunhan kuulostaa hyvältä.
Joitain kappaleita hierottiin sessioissa niin paljon etteivät ne päässeet enää levyllekään. Vainikaiselle rooli sessioissa kävi välillä raskaaksi, mutta oli samalla monella tapaa myös tyydyttävä.
– Vaikka en itse ollut kauheesti tekemässä, olin kuitenkin jollain tapaa mukana vaikuttamassa ja sitä kautta levystä tuli tavanomasta henkilökohtasempi.
Vainikaisen puheista saa kuvan, että hän tarjoaa hanakasti omia näkemyksiään levyä tehtäessä. Kuinka hän kokee oman roolinsa ylipäätään? Onko hän niin sanotusti tuottava äänittäjä vai pelkkä äänittäjä?
– Kaikki käy. Hankalinta on silloin jos on epävarmuus siitä mitä haetaan. Ja usein onkin. Kuinka paljon mun osallistumista tarvitaan? Kaikista helpointa on tutussa ympäristössä jossa jokainen tietää toistensa tavat. Tilanteessa, jossa mä tiedän, että noi kaipaa multa näitä asioita, enkä sekaannu mihinkään muuhun. Mulla ei ole missään nimessä tarvetta olla mitään sen enempää, mitä haetaan. Tottakai sitä haluaa tarjota parastaan kuhunkin projektiin, mitä se ikinä onkaan. Epävarmuustilanteissa pidän mieluummin vakan alla niitä juttuja, koska se voi ärsyttää jotain.
Vainikaisen mielestä kysymys on hyvin olennainen äänittämisessä, mutta monella tapaa myös vaikein koska kyseessä on asia, josta harvemmin sovitaan. Hän antaa esimerkin:
– Monissa sessioissa, jossa olen ollut äänittäjänä, olen tuonut myös rummut ja virittänyt ne. Sitten tulee rumpali ja soittaa millä mä käsken. Jos siitä sovitaan ja kaikki on tietoisia mikä on meininki, on kaikki toiminut aina hyvin. Tulee hyvät soundit ja kaikki on ilosii. Rumpali osaa asennoituu, että ”Ihanaa, mun ei tarvi ku hyppää puikkoihin ja kaikki soundaa hyvältä”.
– Toisenlainen tilanne voi olla ihan kammottava. Rumpali asennoituu silleen, että Minä ja Mun soundit ja yhtäkkiä tulee joku tyyppi sanomaan jotain muuta. Sen ottaa helposti kritiikiksi, mistä ei suinkaan ole kyse. Se on hankalaa mun kannalta, sillä jos jotain on pyydetty, niin mä olen siinä vaikeessa välikädessä.
Vainikainen pystyy olemaan monessa roolissa samaan aikaan. Pahimmassa tapauksessa puhumattomuus johtaa ylivarovaisuuteen, joka ei ole ikinä projektin kannalta hyvä asia.
– Toivoisin että mahdollisimman usein egot jätettäis himaan ja keskityttäis siihen projektiin että saadaan kaikki tyytyväiseks. Se on hyvä tavoite – meille kaikille.
Tämä Misha Koivusen toimittama artikkeli on julkaistu Riffin printtinumerossa 5/2015. Suosittu juttusarja alkoi vuonna 2014 ja jatkuu yhä jokaisessa Riffin numerossa uuden vieraan muisteloilla.
Riffiä myyvät Lehtipisteet sekä luonnollisestikin kaikki hyvin varustetut soitinliikkeet kautta maan. Lehteä sekä irtonumeroita voi tilata myös suoraan kustantajalta näillä sivuilla olevan Riffi-kaupan kautta. Ennen vuotta 2010 julkaistuja numeroita voi tiedustella suoraan asiakaspalvelusta s-postilla, taannehtivia lehtiä myydään niin kauan kuin ko. numeroa on varastossa.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
