Justin Adamsin soitossa Bo Diddley -komppi kohtaa pohjoisafrikkalaisen pentatoniikan. Tuo taito on johtanut tämän mielenkiintoisen kitaristin yhteistyöhön myös rock-ikoni Robert Plantin kanssa.
2010 marraskuussa Adams vieraili Etnosoi!-festivaalilla englantilaisen Les Triaboliquesin jäsenenä. Julkaisimme silloin tehdyn haastattelun Riffin printtinumerossa 3/2011 ja kaivoimme jutun nyt esiin osana Arkistovaliot-sarjan uusintajulkaisuita.
Jotkut muusikot löytävät paikkansa ”joka paikan höylinä”, mikä on usein myös työelämän vaatimusten sanelemaa. Englantilainen kitaristi ja tuottaja Justin Adams on keskittynyt enemmänkin yhteen juttuun, yhdistelemään pohjoisafrikkalaista musiikkia blueslähteisiin. Tämäkin lähtökohta on tuonut leipää pöytään, erityisesti maailmanmusiikin saralla.
Adams vieraili Suomessa marraskuussa Etnosoi!-festivaalilla englantilaisen Les Triaboliquesin jäsenenä. Korjaamon kahvilassa jutellessamme aloitin keskustelun tuottamisesta, sillä Riffiin haastatellaan yleensä rock- ja pop-kentällä toimivia tuottajia, harvemmin maailmanmusiikin parissa työskenteleviä. Halusin kysyä, miten tuottaja lähestyy hommaansa genressä, jossa lähtökohdat ovat usein erilaiset kuin valtavirtamusiikissa.
Sympaattinen Justin aloitti kertomalla työstään saharalaisen ”aavikkoblues”-yhtye Tinariwenin kanssa, joka oli tehnyt ensimmäiset levynsä pelkällä kasettimankalla. Adamsin tuottamista albumeista ensimmäinen äänitettiin paikallisella radioasemalla Kidalin aavikkokaupungissa, toinen studiossa Malin pääkaupungissa Bamakossa.
Siinä missä Justin kertoo ensimmäisellä olleensa lähinnä editoijan ja miksaajan roolissa, jälkimmäistä työstäessään hän ymmärsi bändin olleen suuremman läpilyönnin partaalla, ja pohti silloin sitäkin, miten Chris Blackwell aikoinaan toimi tuottaessaan Bob Marley & Wailersia ”Catch a Fire”-levyn listamenestykseen.
– Blackwellin tavoin muokkasin Tinariwenin soundia ehkä hieman enemmän länsimaiseen makuun taipuvaksi, vaikkakaan en samassa määrin kuin hän Wailersin tapauksessa. Välillä tunsin, että voisin auttaa terästämään ilmaisua löytämällä oikeanlaisen kaiun lauluun tai tietynlaisen kitarasoundin. Otin myös hieman enemmän roolia kitarasovitusten ja sopivien tempojen löytämisessä. Periaatteessa olemme äänittäneet kaiken livenä, hyvin vähillä päällesoitoilla. En ole myöskään halunnut aiheuttaa stressiä puuttumalla musiikin rakenteisiin. Enemmänkin kysymys on ollut olosuhteiden järjestämisestä heille suotuisiksi, jotta he saisivat itsestään sen parhaan irti.
– Tinariwenin kaverit ovat fiksuja ja ymmärtävät, ettei heidän musiikkiaan kannata Lontoossa esittää aivan saman kaavan mukaan kuin kotona Saharassa. Heillä kun on se sama motivaatio kuin kenellä tahansa muusikolla; saada soittaa musiikkiaan, tienata rahaa, ja kerätä ihailua. En ole vielä tavannut muusikkoa, joka ei haluaisi tuota samaa, Justin nauraa.
Laulajien taustalla
Justin Adamsin oman soittotyylin muovautuminen juontaa jo lapsuudesta. Hänen isänsä oli brittidiplomaatti, jonka työn kautta perhe vietti vuosia Jordaniassa. Näin kiinnostus alueen musiikkiin tuli luonnostaan.
Kun sitten punk-aikana soittamisen aloittaneelle vielä oli lähes velvoite kapinoida 1970-luvun kitarasankaruutta kohtaan, vaikutteita tulikin sittemmin otettua vanhojen blues-levyjen lisäksi juuri arabimusiikista. Tämä suuntautuminen toi kiinnityksen Robert Plantin Strange Sensation -yhtyeeseen.
– Robert oli pitkään ollut kiinnostunut pohjoisafrikkalaisesta musiikista, sillä hän oli käynyt Marokossa jo vuonna 1969. Hän olisi halunnut kokeilla sitä Zeppelinissäkin, mutta kukaan ei oikein seurannut hänen visiotaan sekoittaa marokkolaista musiikkia rockiin ja bluesiin. 1990-luvulla hänelle valkeni, että Lontoossa oli olemassa tuollainen musiikkiskene, johon itsekin kuuluin. Soitin tuolloin Jah Wobblen bändissä, mutta myös Transglobal Undergroundin ja Natascha Atlasin kanssa.
– Kun Robert pyysi bändiinsä, tuntui kuin soittotyylini olisi kelpuutettu. Ihmiset kun olivat aina kyselleet, että miksi soitan tuollaista omituista arabisontaa? Itse en opetellut soittamaan Jimmy Pagen tai Eric Claptonin tavoin, vaikka pidänkin heidän jutuistaan.
Kaikkiaan Adamsia on kuultu hyvinkin erilaisten laulajien taustalla, Plantin lisäksi esimerkiksi Sinéad O’Connorin yhtyeessä. Hän myöntää, että heidän kanssaan työskentely on vaatinut erilaista asennetta.
– Sinéadin kanssa jutut harjoiteltiin todella tarkasti etukäteen, jopa 4–5 viikon ajan. Kaikki biisit olivat kuitenkin tavallaan kunnossa jo muutaman päivän jälkeen. Sen jälkeen treenaaminen oli vain toistoa toiston päälle, jotta homma saatiin todella tiukaksi, jolloin Sinéad pystyi rentoutumaan ja antamaan parhaansa. Sitten hän lauloikin todella hienosti.
– Robert Plantin kanssa homma taas on tyystin toisenlaista. Hän luottaa spontaanisuuteen ja homman avoimuuteen, eli antaa ihmisten improvisoida paljon. Hänen kanssaan keikat ovat todella jännittäviä. Myös Juldeh Camaran kanssa soittaessani homma nojaa improvisaatioon, ja silloin minulla onkin kello mukana lavalla; biisin kesto kun voi olla mitä vaan 4–20 minuutin välillä. Lavamanageri yleensä huutelee sivulta, että nyt täytyy lopettaa!, Justin nauraa.
Rytmiikka nopeuden edelle
Adams käyttää pääkitaranaan vuoden 1952 Gibson Les Paul Goldtop-mallia, jossa on P90-mikrofonit. Vahvistimet puolestaan ovat studiossa ja Robert Plant -keikoilla joko Vox AC30 tai Fender Bassman.
Jos lentämisen suhteen ei ole painorajoituksia, keikoilla kulkee myös pedaalilauta, jossa on Voodoo Vibe Tremolo, Mesa Boogien etuaste pientä säröä varten, sekä vanha 1970-luvun optinen Morleyn volume/wah-pedaali. Sen sijaan keikkaillessaan triona gambialaisen laulaja-viulisti Juldeh Camaran kanssa, hän tyytyy Line6 PODxt-malliin.
– Se helpottaa roudaamista ja soundcheckin tekemistä erityisesti festivaaleilla, sillä kierrämme ilman roudareita. Podissa on valmiina paljon soundeja, ja sen voin kytkeä mihin tahansa vahvistimeen ja saada hommat ihan asialliseen kuosiin varttitunnissa. Robertin kanssa kiertämisessähän on sekin kiva puoli, että teknikoita on monta ja he voivat aina korjata vahvistin-viat. Toki hyvä putkicombo on siis suosikkini, vaikka en putiikki-vahvistimia omistakaan.
Osittain Adamsin muhkea soundi tulee paksuista kielistä, sillä hän soittaa usein avoimessa G-virityksessä (DGDGBD) ja kielittää Les Paulinsa 012-setillä, jossa on punottu g-kieli. Tämä rajoittaa hieman nopeutta ja venytyksiä, mutta maksaa itsensä takaisin soundin laadussa.
– Soundin suhteen minuun ovat vaikuttaneet erityisesti vanhojen Chess- ja Sun-levytysten soittajat. Mutta luulen, että monet ihmiset ovat kiinnostuneita minun ja Juldehin musiikista juuri sen vuoksi, etteivät he oikein osaa sanoa onko se bluesia vai Afrikkaa? Minähän soitan paljon tuossa perinteisessä Delta-blues-virityksessä, johon taas sekoittuu täydellisesti Juldehin D-säveleen viritetty yksikielinen ritti-viulu. Siinä on helppo soittaa pentatonista meininkiä urkupisteäänen alla, sanoo Justin, valottaen samalla sitä tunnettua faktaa näiden musiikkien yhteisistä juurista.
Lopuksi heitän näkemyksen, että Justin Adamsin todellinen leipälaji kitaristina on kyky soittaa vaativassa 3 vs. 4 -poly-rytmiikassa vaivattoman tuntuisesti. Tämän vahvuutensa hän myöntää itsekin, ja paljastaa samalla metodinsa opetustilanteessa olevan samanlainen kuin slide-virtuoosi Bob Brozmanilla:
– Kun silloin tällöin pidän opetustyöpajoja, aloitan ne yleensä näin: laitetaan kitara syrjään ja opetellaan rytmiikka, jossa toinen käsi taputtaa kolmeen ja toinen neljään. Sinänsä jutun oppiminen ei vie kymmentä minuuttia pidempään, mutta sen todellinen sisäistäminen kesti minulta 15 vuotta. Siihen valmisti esimerkiksi käsiperkussioiden treenaaminen sekä soittaminen Tinariwenin kanssa Saharassa. En ole koskaan harjoitellut niinkään perinteisesti kitaristien tavoin, mutta olen käyttänyt paljon aikaa rytmiikan hiomiseen, Justin kiteyttää lähestymistapansa kitaransoittoon.
Justin Adamsin My Space -sivusto aukeaa tämän linkin kautta.
Lisätietoa miehen tekemisistä voi katsastaa myös Real Word Records -yhtiön sivustolta, jonne jotaa tämä linkki.
Oheinen artikkeli on julkaistu alunperin Riffin printtinumerossa 3/2011. Vastaavia, musiikin tekemiseen uppoutuvia haastatteluita julkaistaan jokaisessa Riffissä.
Lehden digitaalinen versio vuosikerrasta 2011 alkaen on ostettavissa myös Lehtiluukkupalvelusta.
